Politiikasta-raati: Suomen ortodoksinen kirkko muutoksessa

Suomen ortodoksinen kirkko joutui vuoden 2020 aikana kovan mediakeskustelun ja -kritiikin keskelle. Mistä monipolvisessa keskustelussa oli lopulta kyse ja kuinka se heijastuu ortodoksisen kirkon tulevaisuuteen?

Suomen ortodoksinen kirkko on ollut myllerryksessä kuluneen vuoden aikana. Julkinen keskustelu ortodoksisen kirkon tilanteesta käynnistyi Long Play -lehdessä 23.5.2020 julkaistun artikkelin myötä. Artikkelin mukaan ortodoksisen kirkon piispojen keskinäiset välit ovat niin tulehtuneet, että piispainkokous on käytännössä ollut vuosia toimintakyvytön. Jutussa kritisoitiin huonoa ja autoritääristä hallintokulttuuria sekä nostettiin esille kirkon piirissä olleita taloudellisia väärinkäytöksiä ja oikeusjuttuja.

Long Playn julkaiseman artikkelin jälkeen muun muassa Yle, Savon Sanomat, Karjalainen ja Suomen kuvalehti ovat uutisoineet Suomen ortodoksisen kirkon tilanteesta. Kirkon piispojen mukaan väitetyt ongelmat ovat pelkkiä kuulopuheita, ja Helsingin ortodoksisen hiippakunnan kirkkoherrojen mukaan kyse on toimittajien kirkkoon kohdistamasta maalittamisesta.

Tässä Politiikasta-raadissa Suomen ortodoksisen kirkon tilanteesta keskustelevat apulaisprofessori TT Pekka Metso, akatemiatutkija FT Kati Parppei, tutkija TT Jyri Komulainen sekä professori KTT Tuomo Peltonen. Raadin on toimittanut Politiikasta-lehden toimituskunnan jäsen Talvikki Ahonen.

Mediassa esillä ollut ortodoksisen kirkon ongelmavyyhti on monitahoinen ja eri osapuolten näkemykset eroavat voimakkaasti toisistaan. Mistä näkemyksenne mukaan tilanteessa on kyse?

Peltonen: Ei ole helppoa saada selkoa siitä, mitä yhteisössä on tapahtunut. Ortodoksisen kirkon kompuroinnit talouden ja hallinnon järjestämisessä, oikeudellisissa kiistoissa ja piispojen välisissä yhteistyösuhteissa ovat eittämättä kasaantuneet vuosien varrella siihen pisteeseen, että on ollut perusteltua esittää kysymys yhteisön hallintokulttuurin ja johtamisjärjestelmän tilasta.

Kaikki median esille nostamat piirteet eivät ole poikkeuksellisia – missä tahansa organisaatiossa esimerkiksi ilmenee ajoittain ristiriitoja ja valtakamppailuja. Ehkäpä vakavin piirre kirkon toiminnassa ovat olleet lukuisat, riippumattomissa tuomioistuimissa laittomiksi tai lainvastaisiksi todetut ratkaisut ja toimet. Kirkon edustajien väheksyvää ja paikoin hyökkäävää asennetta maallista oikeutta kohtaan on vaikea ymmärtää.

Ortodoksinen kirkko katsoo toimineensa pääosin uskonnollisen autonomian rajoissa, kun taas suomalainen oikeusvaltio näkee sisäisen autonomian suppeammin ja soveltaa systemaattisesti maallista lakia. Kirkko on puolustanut tiukasti omaa laki- ja hallintakäsitystään, mitä puolestaan julkisen vallan ja suuren yleisön on ollut hankala tai mahdoton hyväksyä. Suoranaisia väärinkäytöksiä ei voi perustella ortodoksisella perinteellä.

Ehkäpä vakavin piirre kirkon toiminnassa ovat olleet lukuisat, riippumattomissa tuomioistuimissa laittomiksi tai lainvastaisiksi todetut ratkaisut ja toimet.

Parppei: Juurisyitä on varmasti monia ulkoisista paineista ja henkilökemioista alkaen, mutta seurakuntalaisille ja muulle yleisölle on näkynyt eräänlainen negatiivinen kierre: esimerkiksi johtamiseen liittyvien epäkohtien julkinen esiin nostaminen saa aikaan vastareaktioita, jotka puolestaan kiristävät tilannetta lisää. Avoimen ja yksituumaisen tiedottamisen sijaan eri osapuolet ovat antaneet tahoillaan lausuntoja, jotka ovat hämmentäneet ennemmin kuin selventäneet tilannetta.

Komulainen: Näin luterilaisena teologina mieleeni tulee kaksi tekijää, jotka ovat saattaneet tehdä normaalista henkilöiden välisestä kitkasta vaikeamman solmun. Ensinnäkin Suomen ortodoksinen kirkko on varsin pieni kirkkokunta ja naimattomuutta vaativaan piispanvirkaan on siksi vain pieni rekrytointipooli, jonka takia kiistat saattavat kiteytyä hyvinkin pienien piirien ympärille.

Toiseksi uskonnollisissa yhdyskunnissa valtarakenteet ovat yleensä ottaen vanhoja ja hierarkkisia. Tämä pätee myös omaan luterilaiseen kirkkooni. Etenkin piispan viran ympärillä on sellainen aura, jota ei enää juuri muualta yhteiskunnasta löydy – ja ortodoksisessa kirkossa piispa voi jopa toimia virassa niin pitkään kuin haluaa.

Uskonnollisissa yhdyskunnissa valtarakenteet ovat yleensä ottaen vanhoja ja hierarkkisia. Tämä pätee myös omaan luterilaiseen kirkkooni.

Metso: Esille nousseet ongelmat ovat tehneet näkyväksi ortodoksisen kirkon omintakeisen hallintokulttuurin, jota kirkon hierarkkinen rakenne määrittää ja tukee. Hallinnon kehittäminen ja pitkälläkin aikavälillä havaittujen epäkohtien korjaaminen on hankalaa, kun hengellinen arvovalta on erottamattomasti yhteydessä hallinnollisiin ja taloudellisiin vastuisiin.

Keskeiset kriteerit, joilla henkilöitä valitaan vastuullisimpiin johtotehtäviin nousevat kirkon hengellisestä perinteestä. Sillä on varsin vähän tekemistä toimien hallinnollisen ja muun operatiivisen kompetenssin kanssa. Hallintokulttuurin ominaisluonne ja siitä juontuvat ongelmat konkretisoituvat talous- ja henkilöstöhallinnon osaamisessa, jossa on parantamisen varaa niin seurakunta- kuin keskushallinnossa.

Suomen ortodoksinen kirkko on evankelis-luterilaisen kirkon ohella toinen Suomessa erityisasemassa oleva uskonnollinen yhteisö. Kuinka näette ortodoksisen kirkon yhteiskunnallisen aseman ja merkityksen?

Parppei: Ortodoksisen kirkon yhteiskunnallisen merkityksen Suomessa voisi jakaa karkeasti historialliseen, kulttuuriseen ja hengelliseen. Väkimäärältään evankelis-luterilaista kirkkoa vähäisempänäkin ortodoksinen kirkko on tärkeä osa Suomen menneisyyttä ja kulttuuriperintöä ja sillä on jo sen myötä tietty yhteiskunnallinen itseisarvo.

Maallistuvassa yhteiskunnassa ihmiset tarvitsevat ikkunoita ajattomuuteen ja kaikupohjaa eksistentiaalisille kysymyksilleen. Ortodoksinen kirkko on osaltaan tarjoamassa niitä, vaikka uskontoon liittyvien merkitysten lukutaito oheneekin.

Komulainen: Pidän ortodoksista kirkkoa hyvin tärkeänä yhteiskunnallisena tekijänä: se on suomalaisen vähemmistöpolitiikan toinen ankkuri ruotsinkielisen vähemmistön ohessa! On ainutlaatuista, että Suomessa on kaksi kansankirkkoa. Vaikka luterilaiset ovat ylivoimainen enemmistö, ortodoksien läsnäolo on luonut hyvän perustan positiivisen uskonnonvapauden periaatteelle, jota on voitu sitten soveltaa ajan myötä myös uudempiin uskontokuntiin. Esimerkiksi suomalainen katsomusopetuksen malli on pysynyt vahvana, vaikka sitä on jatkuvasti haastettu – ja tämä on pitkälti ortodoksien ansiota.

Maallistuvassa yhteiskunnassa ihmiset tarvitsevat ikkunoita ajattomuuteen ja kaikupohjaa eksistentiaalisille kysymyksilleen.

Peltonen: Ortodoksisuuden läsnäolo ilmentää yleisellä tasolla Suomen historiallista asemaa läntisen ja itäisen kristinuskon leikkauspisteenä. Sotien jälkeen ortodoksisen yhteisön olemassaolo liittyi myös karjalan kielen ja rajakarjalaisen kulttuurin säilyttämiseen evakkojen parissa. Tänä päivänä ortodoksisen kirkon asema suomalaisessa yhteiskunnassa on suhteellisen vakaa, vaikkakin viimeisen vuosikymmenen kehitys on nähdäkseni heikentänyt kirkon legitimiteettiä. Saavutettua asemaa haastavat muun muassa yhteiskunnan maallistuminen, poliittisen ilmapiirin muutokset, sekä kirkon julkinen toimintakulttuuri.

On kuitenkin hyvä muistaa, että nykyinen verraten etabloitunut asema ei ole historiallisesti tarkastellen mitenkään itsestään selvä. Esimerkiksi valtionkirkon aseman sementoinut laki säädettiin vasta vuonna 1969.

Metso: Suomen ortodoksisen kirkon kulttuurinen ja uskonnollinen merkitys on tunnustettu Suomen valtiollisen itsenäisyyden alusta asti. Toisen maailmansodan jälkeen valtiovalta tuki merkittävästi ortodoksisen kirkon jälleenrakentamista 1950–60-luvuilla. Ortodoksinen kirkko on yli sadan vuoden ajan saanut nauttia erityisasemasta, joka takaa sille muihin pieniin uskonnollisiin ryhmiin verrattuna poikkeukselliset taloudelliset toimintaedellytykset.

Tällä hetkellä kirkolla ei näytä olevan selkeää yhteiskunnallista strategiaa, vaan yhteiskunnallinen ja julkinen toiminta vaikuttavat enemmän sattumanvaraiselta kuin suunnitelmalliselta.

Tunnustettu ja turvattu julkisoikeudellinen asema antaa ortodoksisella kirkolle edellytykset toimia kokoansa näkyvämmin. Sillä on hyvät edellytykset pitää esillä tärkeinä pitämiään asioita ja osallistua niistä käytävään julkiseen keskusteluun. Tällä hetkellä kirkolla ei näytä olevan selkeää yhteiskunnallista strategiaa, vaan yhteiskunnallinen ja julkinen toiminta vaikuttavat enemmän sattumanvaraiselta kuin suunnitelmalliselta.

Ortodoksisen kirkon tilanne Suomessa on lähtökohtaisesti hyvä ja kirkon asema monin tavoin parempi kuin monin paikoin muualla maailmassa.

Suomen ortodoksista kirkkoa on taannoin tituleerattu jopa median lemmikiksi. Hyvä julkinen imago on kuitenkin kokenut kuluneena vuonna kolauksen. Millaiset ovat ortodoksisen kirkon suhteet mediaan?

Parppei: Mukavien pääsiäisjuttujen rinnalle – jos ei tilalle – on tullut kriittisempi journalismi, josta ortodoksinen kirkko muiden uskonnollisten yhteisöjen rinnalla on saanut osansa ja vähemmän imartelevia tietoja esimerkiksi oikeudenkäynneistä ja muista kärhämistä on nostettu suuren yleisön tietoon. Näiden käsittely mediassa lienee saanut kirkon edustajia varautuneeksi, mikä puolestaan on näkynyt avoimen tiedottamisen puutteena. Tämä taas osaltaan ruokkii tarvetta tutkia ja haastaa asioita ja vakiintuneita käytänteitä lisää.

Metso: Median muuttunut suhde ortodoksiseen kirkkoon kertoo laajemmasta muutoksesta ortodoksisuuteen asennoitumisessa. Vielä 1970-luvulla ortodoksinen kirkko oli eräänlainen kulttuurinen kuriositeetti, jota pidettiin suomalaisittain outona, vieraana ja eksoottisena. 2000-luvulle tultaessa median suhtautuminen on normalisoitunut ja sen luonnollisena seurauksena muuttunut kriittisemmäksi. Muutos median asennoitumisessa osoittaa, että ortodoksiseen kirkkoon suhtaudutaan nykyisin samalla tavalla kuin mihin tahansa muuhunkin yhteiskunnalliseen toimijaan.

Mukavien pääsiäisjuttujen rinnalle – jos ei tilalle – on tullut kriittisempi journalismi, josta ortodoksinen kirkko muiden uskonnollisten yhteisöjen rinnalla on saanut osansa. Vähemmän imartelevia tietoja oikeudenkäynneistä ja muista kärhämistä on nostettu suuren yleisön tietoon.

Tapa, jolla kirkko on osallistunut omasta toiminnastaan käytyyn julkiseen keskusteluun, kertoo siitä, että kirkossa ei ole täysin sisäistetty julkisoikeudellisesta asemasta koituvia velvoitteita, kuten avoimuutta päätöksissä ja niiden perusteluissa. Kirkon johto on hyökännyt voimakkaasti ongelmista uutisoineita medioita vastaan.

Julkinen keskustelu on kirkon piirissä tulkittu osoitukseksi median ajojahdista. On ymmärrettävää, että kielteisten asioiden tuleminen päivänvaloon on epämiellyttävää. Keskusteluun nostetut asiat ovat kuitenkin todellisia, ja kirkon olisi tarpeellista ja terveellistä osallistua halukkaasti niistä käytävään keskusteluun.

Komulainen: Viimeaikaiset kiistat ovat kieltämättä merkinneet kolhuja ortodoksisen kirkon maineelle, mutta minun havaintojeni mukaan sillä on ollut takavuosina erittäin hyvä imago. Ainakin jos ortodoksista kirkkoa verrataan luterilaiseen kirkkoon, joka saa monenlaista kritiikkiä monelta suunnalta. Suomessa ortodoksit ovat kokeneet leimaamista historian aikana, mutta arvioin asiaa tässä ennen muuta 1960-luvun lopulla syntyneen aikaperspektiivistä.

Kirkko ei ole kyennyt kaikissa tilanteissa vastaamaan viime aikoina esille nousseeseen kritiikkiin.

Peltonen: En osaa suoranaisesti arvioida ortodoksikirkon mediasuhteita. On kuitenkin ilmeistä, että kirkko ei ole kyennyt kaikissa tilanteissa vastaamaan viime aikoina esille nousseeseen kritiikkiin. Media tarttuu kernaasti otaksuttuihin epäkohtiin, ja toisaalta sillä on tapana yhdistellä erilaisia, sinänsä toisiinsa kuulumattomia asioita uutisoinnissaan.

Uskonnot ovat herkästi sekulaarisen ja liberaalin journalistikunnan tähtäimessä. Mutta vaikka median rakentama todellisuus saattaa olla yksiulotteista tai eri tavoin ideologisesti latautunutta, ortodoksisen kirkon ei ole Suomen kaltaisessa vankan sananvapauden maassa kovin viisasta lähteä ristiretkelle lehdistöä vastaan.

Kirkko voisi sen sijaan pyrkiä aktiivisesti taustoittamaan medialle ja sen toimijoille toimintarakenteensa ja identiteettinsä erityispiirteitä. Toisaalta ilmeiset virheet ja ylilyönnit tulisi tunnustaa ripeasti ja olla ehkä nykyistä avoimemmin median käytettävissä.

Suomen ortodoksisen kirkon ongelmat eivät rajoitu piispojen toimintaan, mutta kirkon piispat ovat olleet voimakkaan julkisen kritiikin kohteina. Tuoko uskonnollisen yhteisön johtaminen joitakin erityishaasteita johtamiseen?

Komulainen: Kirkollinen virkarakenne ja johtojärjestelmä syntyivät hyvin erilaisessa maailmassa kuin tämä myöhäismoderni maailma, jossa nyt elämme. Kirkollisen kulttuurin hierarkkisuus ja vihkimysvirkaan liittyvä auktoriteetti kantavat sellaisia patriarkaalisen kulttuurin kaikuja, jotka eivät uppoa milleniaalien sukupolveen.

Viittaan nyt nimenomaan luterilaisen kirkon sisäisiin keskusteluihin Kirkon tutkimuskeskuksen uusien tilastojen pohjalta, mutta epäilen samojen sosiologisten muutosten koskevan myös suomalaisia ortodokseja. Miten voisimme kirkoissa palata radikaaliin johtamisvisioon johtajuudesta palvelemisena, jonka Jeesus antoi Uudessa testamentissa?

Peltonen: Yhtäältä ortodoksinen kirkko on verrattavissa muihin verovaroin toimiviin ja valtiollisesti säädeltyihin julkisyhteisöihin, toisaalta uskonnollisena yhteisönä sillä on omat organisatoriset erityispiirteensä. Julkisyhteisönä ja niin sanottuna valtionkirkkona sen toimintaa säädellään erilaisin säädöksin ja normein, mutta tämän lisäksi verotusoikeuden omaavana, kristillisenä organisaationa kirkon odotetaan noudattavan laajemmin lakeja ja osoittavan hyvää organisaatiokansalaisuutta.

Vuoden 2006 ortodoksisen kirkkolain muutoksessa kirkko ja sen johto saivat lisää itsenäistä toimintatilaa, mutta samalla hallintoon ja työsuhteisiin liittyvien riitojen ratkaisut siirrettiin maallisiin oikeusasteisiin. Johtamisessa olisi tullut tuossa vaiheessa vahvistaa hallinnollista, taloudellista ja juridista osaamista. Kangertelu esimerkiksi työsuhteisiin liittyvässä lainsäädännössä on sittemmin osoittanut, että kirkko ei ole täysin ymmärtänyt asemaansa osana suomalaista oikeusvaltiota.

Kangertelu esimerkiksi työsuhteisiin liittyvässä lainsäädännössä on osoittanut, että kirkko ei ole täysin ymmärtänyt asemaansa osana suomalaista oikeusvaltiota.

Uskonnollisena yhteisönä ortodoksisella kirkolla on omat erityispiirteensä. Pienen kokonsa ja historiallis-teologisen perinteensä vuoksi kirkkoon ei ole kehittynyt vahvaa hallintokulttuuria. Weberin tunnettua kolmijakoa mukaillen kirkon johtamista määrittävät rationaalis-juridista lähestymistapaa vankemmin traditionaaliset rakenteet ja normit (kanonit) sekä kunkin piispan henkilökohtainen karismaattinen ote (hengellinen johtajuus, kirkkopoliittiset painotukset, yhteiskuntasuhteet).

Tämä on ollut ajoittain vahvuus, kun kirkko on luonut myönteistä kuvaa väljästi organisoituna, spirituaalisena yhteisönä tai liikkeenä. Toisaalta on tullut ilmeiseksi, että ulkoisten säädösten ja rakenteiden heikentyessä kirkko ei ole sisäisesti kyennyt luomaan toiminnan yhdenmukaisuutta ja oikeudenmukaisuutta takaavia järjestelmiä tai rakenteita.

Sanojen eli periaatteiden ja tekojen eli toiminnan suhde on lahjomaton mutta hauras.

Metso: Uskonnollisen yhteisön johtajien toimintaa arvioidaan heidän johtamansa yhteisön edustamien arvojen perusteella. Sanojen eli periaatteiden ja tekojen eli toiminnan suhde on lahjomaton mutta hauras.

Ortodoksisen kirkon opetuksessa korostetaan katumusta, anteeksiantamista ja sovintoa. On inhimillisesti ymmärrettävää, että piispojenkin suhteet voivat joutua koetukselle. Piispuuteen ja piispojen kollegiaalisuuteen liittyy kirkon omasta perinteestä, arvoista ja opetuksesta juontuvia kriteerejä.

Voidaan perustellusti todeta, että piispojen toiminta ei näiltä osin ole ollut kaikilta osin esikuvallista. Tähän sisältyy kuitenkin kirkon opetukseen kytkeytyvä mahdollisuus muuttaa tilannetta parempaan suuntaan, ja siten osoittaa aidosti hengellistä johtajuutta.

Ortodoksisen kirkon johdon mukaan kirkon haasteet johtuvat osittain kansallisen lain ja kirkon kanonisen lain välisistä ristiriidoista. Kanonisen lain asema on kirjattu lakiin Suomen ortodoksisesta kirkosta, ja kirkon mukaan kanoninen laki on paikoitellen jäänyt alisteiseksi kansalliselle laille. Kirkon tiedotuksen mukaan kyse on uskonnonvapaudesta. Kuinka näette Suomen kansallisen lain ja ortodoksisen kirkon kanonisen lain yhteensovittamisen tai niiden mahdolliset ristiriidat?

Peltonen: Ortodoksisen kirkon voi katsoa luopuneen osasta uskonnollista itsenäisyyttään asettuessaan valtiolliseen erityisasemaan Suomessa. Kirkkoa velvoittaa joukko säädöksiä ja odotuksia, jotka erottavat sen muista uskonnollisista yhteisöistä. Samalla Suomen kirkko on kuitenkin Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin alainen paikalliskirkko ja osa laajempaa ortodoksista perinnettä ja kanonista järjestystä. Kirkon on jollain tavalla kyettävä tasapainoilemaan näiden kahden instituution välissä.

Vuoden 2006 lainmuutoksessa vahvistettiin piispan kanonista asemaa, mutta toisaalta samalla siirrettiin osa hallinnosta maallisen lainsäädännön piiriin. Tämä on ollut johtamassa kanonisen järjestyksen ja maallisen oikeuden välisiin törmäyksiin varsinkin pappien työsuhdekysymyksissä. Pappien valintaan ja ojentamiseen liittyvät piispalliset päätökset eivät enää suoraan ulotu tai vaikuta henkilöstön aseman työoikeudelliseen arviointiin. Laissa vaikuttaa olevan ilmeisiä valuvikoja, joita tosin tuotiin esille jo vuoden 2006 lain valmistelun yhteydessä.

Kirkko ja sen keskeiset päätöksentekijät voisivat jatkossa välttää pahimpia riitoja ja kiistanalaisia oikeusjuttuja perehtymällä paremmin kirkkolakiin ja maalliseen lainsäädäntöön. Nyt olisi myös ehkä tilaisuus vahvistaa teologian, lainopin ja hallintotieteen yhdistävää osaamista kirkkokunnassa. Toisaalta näen, että erilaisten oikeus- ja hallintokäsitysten taustalla piilee syvempi maailmankuvallinen tai filosofinen kuilu, jonka perinpohjainen ratkaiseminen saattaa vaatia radikaalimpia muutoksia ortodoksisen kirkon nykyiseen asemaan.

Ortodoksisen kirkon voi katsoa luopuneen osasta uskonnollista itsenäisyyttään asettuessaan valtiolliseen erityisasemaan Suomessa. Samalla Suomen kirkko on kuitenkin Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin alainen paikalliskirkko. Kirkon on jollain tavalla kyettävä tasapainoilemaan näiden kahden instituution välissä.

Komulainen: Suomen lain ja uskonnollisen lain välinen jännite on merkittävä teoreettinen kysymys, joka ei esiinny vain ortodoksien kohdalla. Esimerkiksi katolisella kirkolla on universaali kanoninen laki, jossa säädetään vaikkapa papin absoluuttisesta rippisalaisuudesta. On mahdollista, että erilaiset lait jossain konkreettisessa kysymyksessä ajautuvat törmäyskurssille – tämä voisi koskea vaikkapa papin ilmoitusvelvollisuutta ripissä kuulemistaan asioista. Ortodokseilla ja luterilaisilla on erinäisiä asioita kuitenkin kirjattu Suomen lakikokoelmaan, toisin kuin muiden kirkkokuntien tai uskonnollisten yhteisöjen kohdalla.

Metso: Laki Suomen ortodoksisesta kirkosta alkaa lainsäätäjän kuvauksella siitä, mitä yhteisöä laki koskee. Tuossa ”tunnustelapussa” mainitaan ortodoksisen kirkon kannalta keskeiset identiteettiä jäsentävät tekijä, kuten kanoninen perinne. Lainsäätäjän ajatus on, että laki Suomen ortodoksisesta kirkosta on kaikin puolin sopusoinnussa muun lainsäädännön kanssa. Toisin sanoen, kirkkolaki on ristiriidattomasti osa Suomen lakia.

Pidän huolestuttavana sitä, että lainsäädännön velvoitteista poikkeamista perustellaan kirkon omalla perinteellä tilanteissa, joissa selvästi on toimittu väärin.

Suomen ortodoksisessa kirkossa on perinteisesti haluttu noudattaa paikallista lainsäädäntöä. Tämä periaate näkyy hyvin vuoden 2006 kirkkolaissa, joka on syntynyt kirkon sisällä sen omien prosessien puitteissa ja sillä ajatuksella, että se on sovitettavissa kirkon perinteen kanssa. Uusin keskustelu antaa aiheen kysyä, onko tämän tiedostaminen sittenkään kaikilta osin selkeää.

Kirkossa esiintyy pyrkimyksiä oikeuttaa lainvastaisuudet esimerkiksi työsuhdeasioissa kanoniseen perinteeseen vetoamalla. Pidän huolestuttavana sitä, että lainsäädännön velvoitteista poikkeamista perustellaan kirkon omalla perinteellä tilanteissa, joissa selvästi on toimittu väärin.

Uskonnonvapauden periaate takaa kirkolle mahdollisuuden toteuttaa oman perinteensä mukaista järjestystä ja opetusta silloinkin, kun lainsäädännön osalta poikettaisiin yhteiskunnallisesta säätelystä. Esimerkkinä uskonnonvapauden alueelle kuuluvista asioista ovat pappeus ja avioliitto, joiden osalta yhteiskunta ei velvoita ortodoksista kirkkoa muuttamaan näitä koskevaa opetustaan ja käytäntöä. Jatkossakin ortodoksisessa kirkossa vain miehet voivat toimia pappeina ja kirkolliseen avioliittoon voidaan vihkiä vain eri sukupuolta olevia pareja. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että uskonnonvapauden nojalla voitaisiin syrjiä naisia tai seksuaalivähemmistöjä.

Suomen ortodoksinen kirkko on Istanbulissa sijaitsevan Ekumeenisen patriarkaatin alainen autonominen kirkko. Kirkon piirissä on spekuloitu jopa sitä, tuleeko Suomen kirkko menettämään autonomisen asemansa sisäisten ongelmiensa vuoksi. Tällainen kehityskulku voisi vaikuttaa myös esimerkiksi Moskovan patriarkaatin toimintaan Suomen alueella ja aiheuttaa tilanteen, jossa osa suomalaistaustaisista ortodokseista siirtyisi vanhan äitikirkon eli Moskovan jurisdiktion piiriin. Kuinka näette suomalaisten ortodoksien ja laajemmin Suomen kirkollisen kentän tulevaisuuden muutokset?

Metso: Kansainvälinen kirkkopolitiikka luo paineita Suomen kirkon sisäisen tilanteen normalisoimiseksi. Turkissa puristuksissa toimiva Konstantinopolin patriarkaatti on useamman vuoden ajan vahvistanut kaitsennallista otettaan Suomen kirkosta. Patriarkaatissa on muun muassa kiinnitetty huomiota Suomen kirkon tarpeeseen huomioida aiempaa tarkemmin kanonisen perinteen velvoittavuus. Tämä näkyy niin muutaman vuoden takaisessa avioliittolainsäädäntöön liittyvässä keskustelussa kuin viime aikoina toistuvasti esillä olleessa viestissä vahvistaa piispakeskeistä hallintomallia.

Läheisessä yhteydessä Venäjän valtiovaltaan oleva Moskovan patriarkaatti on levittänyt vaikutusvaltaansa oman perinteisen alueensa ulkopuolella eri puolilla Eurooppaa. Suhteet Moskovan ja Konstantinopolin välillä ovat kiristyneet äärimmilleen Ukrainan kirkollisesta tilanteesta johtuen.

Suhteet Moskovan ja Konstantinopolin välillä ovat kiristyneet äärimmilleen Ukrainan kirkollisesta tilanteesta johtuen. Kiistalla on laajat yleisortodoksiset vaikutukset, jotka heijastuvat myös Suomeen.

Kiistalla on laajat yleisortodoksiset vaikutukset, jotka heijastuvat myös Suomeen: Venäjän kirkko on katkaissut yhteydet Konstantinopolin patriarkaattiin ja siten myös Suomen ortodoksiseen kirkkoon. Moskovassa seurataan tarkasti Suomen kirkon sisäistä kehitystä. Mahdollinen hajaannus varmasti ruokkii Venäjän kirkollisen ja poliittisen johdon halukkuutta ja mahdollisuuksia vaikuttaa Suomen sisällä.

Komulainen: Tunnistan Suomen ortodoksisen kirkon aseman osana laajempaa ortodoksista kirkkoperhettä ja sen vanhoja jännitteitä. Suomen ortodoksisen kirkon asema on siksi hyvin erilainen verrattuna Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon: ortodoksit jäsentyvät hallinnollisesti valtakunnan rajojen yli ja osoittavat näin rakenteellisesti sen, että kristillinen kirkko on pohjimmiltaan kansainvälinen verkosto – ei siis vain kansallinen toimija.

Toisaalta ortodoksit ovat tämän takia opillisissa linjauksissaan täysin sidottuja yleisortodoksiseen kehitykseen, joten ortodokseilla ei ole samalla lailla painetta keskustella vaikkapa avioliittokäsityksen muuttamisesta kuin luterilaisilla.

Suomen ortodoksisen kirkon asema on hyvin erilainen verrattuna Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Ortodoksit jäsentyvät hallinnollisesti valtakunnan rajojen yli ja osoittavat näin rakenteellisesti sen, että kristillinen kirkko on pohjimmiltaan kansainvälinen verkosto

Parppei: Tulevaisuuteen ei voi nähdä, mutta nykyvalossa on vaikea uskoa autonomisen aseman menettämisen olevan kovinkaan todennäköinen skenaario. Suurimmat haasteet tuottanevat jäsenistön ikääntyminen ja etääntyminen kirkosta sekä jäsenmäärän lasku. Tuleeko paineita verotusoikeuden muuttamiseen? Maallistumiskehityksessä kirkkokunnat ovat toki samassa veneessä.

Suomessa ortodoksisen kirkon tulevaisuuden haasteena on myös se, riittääkö kirkon työntekijöitä etenkin syrjäisemmille seuduille. Voi olla, että jos Moskovan patriarkaatti pystyy tarjoamaan yksittäisen ortodoksin näkökulmasta paremmat ”palvelut”, jonkinlaista siirtymistä tapahtuu. Kyseessä voi tällöin olla täysin pragmaattinen valinta. Mitä tahansa ympäröivässä yhteiskunnassa tapahtuukin, uskon, että kirkon ja ortodoksisuuden ”kova ydin” säilyy muodossa tai toisessa myös Suomessa.

TT Jyri Komulainen on Kirkon tutkimuskeskuksen tutkija ja Helsingin yliopiston dogmatiikan dosentti sekä Itä-Suomen yliopiston ekumeniikan ja uskontoteologian dosentti.

FT Kati Parppei on akatemiatutkija ja Venäjän historian dosentti historia- ja maantieteiden laitoksella Itä-Suomen yliopistossa.

Professori, KTT Tuomo Peltonen on johtamisen ja organisaatioiden tutkija, ja Aalto-yliopiston sekä Turun yliopiston dosentti.

TT Pekka Metso on käytännöllisen teologian apulaisprofessori Itä-Suomen yliopistossa ja dosentti Helsingin yliopistossa.