Millainen on tutkijan rooli ja identiteetti muuttuneessa ja koko ajan muuttuvassa maailmassa?
Tutkijan identiteetti elää ja muuttuu paitsi yksittäisen tutkijan oman uran myötä mutta myös tutkimusympäristön muuttuessa. Ehkä juuri politiikan tutkija on herkkä huomaamaan tällaisia muutoksia, kuten Politiikasta-lehden julkaisema aiempi juttusarja politiikan tutkijoiden kokemuksista antoi ymmärtää.
Kutsuimme viisi tutkijaa keskustelemaan tutkijan roolista ja identiteetistä muuttuneessa ja edelleen muuttuvassa maailmassa. Näkemyksiään kertovat vastaava päätoimittajamme Mikko Poutanen, professori Hiski Haukkala Tampereen yliopistosta, tutkimusprofessori Monica Tennberg Lapin yliopistosta, yliopistonlehtori Hannes Peltonen Tampereen yliopistosta ja tutkijatohtori Henna-Riikka Pennanen Turun yliopistosta.
Tutkijoiden urapolut ja siten roolit ja identiteetit ovat erilaisia. Politiikan tutkijan uravaiheisiin voi kuulua erilaisia asiantuntijarooleja, joissa työskennellään läheisesti vaikkapa valtionhallinnon kanssa, perinteisempiä tutkimus- ja opetustehtäviä tai epävarmuuden ympäröimiä lyhytaikaisia projekteja.
Kokemukset tutkijana toimimisesta ovat osin yhteneviä, mutta ne myös eroavat toisistaan. Näistä eroista ja yhteneväisyyksistä voidaan ammentaa näkemystä siitä, miten tutkijan identiteetti muodostuu paitsi jokaisen tutkijan omalla kohdalla myös laajemmassa, aikaan sidotussa kontekstissa, jossa suomalaisen korkeakoulutuksen kenttä on muuttunut tulospainotteisemman ja strategisesti ohjaillumman rahoitusmallin ja yliopistouudistuksen myötä.
Kun ajatellaan muutosta tutkijan roolissa lyhemmällä tai pidemmällä aikavälillä, mitä tutkijan identiteetti merkitsee?
Hiski Haukkala: ”Ennen kaikkea tutkijuus tarkoittaa minulle älyllistä itsenäisyyttä ja autonomiaa. Paavo Haavikko aikoinaan totesi, että ainoa tapa olla toimissaan vapaa on olla taloudellisesti riippumaton, toisin sanoen riittävän varakas, jotta ei tarvitse välittää muiden mielipiteistä ja antaa niiden vaikuttaa haitallisesti tai rajoittavasti omaan toimintaan.
Tutkijan identiteetilläni olen koettanut rakentaa jotakin samanlaista: rohkeutta ja tiedollista ja taidollista pohjaa ajatella ja argumentoida itsenäisesti ja siten toimia tässä maailmassa mahdollisimman omaehtoisesti ja autonomisesti.”
Monica Tennberg: ”Olen toiminut tutkimustehtävissä vuodesta 1989 lähtien eikä minulla muuta ammatillista identiteettiä olekaan. Pienessä pohjoisessa yliopistossa tutkijuus merkitsee tilaa ja mahdollisuutta ajatella itsenäisesti ja kriittisesti.
Tutkijana oleminen on toki merkinnyt uran eri vaiheissa erilaisia asioita ja niiden yhdistelmiä – tutkimusta, opetusta ja ohjausta, projektityötä, esiintymisiä erilaisille yhteisöille, tiedeviestintää monin tavoin sekä rahoituksen hakua.”
Hannes Peltonen: ”Saattoi olla Kahlil Gibran, tai saattoi olla joku muu, joka totesi, että on jäänyt vain kerran sanattomaksi: silloin kun häneltä kysyttiin, kuka hän on. Ainakin itse ymmärrän tämän niin, että kysymys identiteetistä ei ole ehkä niin yksinkertainen kuin miltä se saattaa vaikuttaa ensisilmäykseltä. Me emme kävele jotkin laput otsassamme, eivätkä identiteetit ole meissä itsessämme, vaan ne rakentuvat ja ovat osa sosiaalista maailmaa.
Saatan olla platonilainen siinä mielessä, että ajattelen, että emme ’omista’ itseämme vaan olemme syntyneet, kasvaneet ja elämme joissakin yhteisöissä, ja täten myös identiteettimme muokkautuvat osana noita yhteisöjä. Huomaa monikko. Emme ole vain yhden yhteisön jäseniä, eikä meillä ole vain yhtä identiteettiä.
”Emme ole vain yhden yhteisön jäseniä, eikä meillä ole vain yhtä identiteettiä.”
Jos puhutaan tutkijan identiteetistä, tällöin viitataan tutkijayhteisöön, mutta mihin tutkijayhteisöön? Tutkijalla niitäkin on monia; tutkijat ovat jäseniä useissa eri yhteisöissä sekä kotimaassa että kansainvälisesti. Omalla kohdallani toisin myös esiin sen, että en ole ainoastaan tutkija, vaan tutkijuus on yksi osa yliopistonlehtorin tehtävääni Tampereen yliopistossa.
Tuohon tehtävään kuuluu monia muitakin osa-alueita ja yhteisöjä, jotka myös määrittävät identiteettiäni, enkä ole varma siitä, että tutkijuus on välttämättä keskeisin tai määrittävin tekijä, vaikka teenkin tutkimusta mahdollisimman paljon.”
Henna-Riikka Pennanen: ”Tutkijuus näyttäytyy minulle osittain henkilökohtaisena ominaisuutena: se on sitä, että tunnustaa itselleen, että oma tietämys on vajavainen ja haluaa oppia ymmärtämään maailmaa aina vielä hieman enemmän.
Käytännössä tutkijuus on ulkoa annettu ja opittu muotti. Tohtorikoulutus ja yliopistoyhteisö opettavat, kuinka tutkijan tulee ajatella ja työskennellä tieteellisesti ja eettisesti. Tämä on olennainen osa tutkijaksi kasvamista. Mutta tänä päivänä ulkoa annettu malli sisältää myös ongelmallisia elementtejä.
Malli pyrkii kertomaan, millä Julkaisufoorumin tasoilla tutkijan tulee julkaista tutkimustaan, ja kehottaa olemaan jatkuvasti huolissaan julkaisuluettelon pituudesta ja sitaatioindeksin suuruudesta.
Koen, että tällainen ulkoinen paine toteuttaa tutkijuutta ’oikein’ ja ’strategisesti’ on suuri etenkin uran taitekohdissa, esimerkiksi siirryttäessä tohtorikoulutettavan positiosta tutkijatohtoriksi.”
Mikko Poutanen: ”Koska olen uravaiheeltani nuori tutkija – väitellyt vasta vuonna 2018 – en voi oikeastaan puhua tutkijan identiteetistä omalta kohdaltani kuin lyhyellä tähtäimellä. Yleisesti ottaen sanoisin, että tutkijana toimiminen on itselleni tietynlainen velvollisuus toimia ja esiintyä ajattelun ammattilaisena.
Koen että etenkin nuoren tutkijan identiteetissä törmäävät vanhan sivistysyliopiston ideaalit, eli Hiskin mainitsemat älyllinen itsenäisyys ja autonomia, sekä toisaalta melko vahva vähintäänkin epäsuora ohjaus tuottaa ja kilpailla ulkoa asetettujen raamien puitteissa. Koen tältä osin tutkijan identiteetin nykyisen kehityssuunnan vähän ristiriitaiseksi.”
Kansainvälisyys on läsnä tutkimuksessa ja yliopistoissa, kuten on myös yhteiskunnallinen vaikuttavuus. Suomalaisen tutkijan identiteetti on entistä vähemmän sidottu kansallisuuteen, koska kansainvälisyyttä odotetaan akateemisessa toiminnassa, mikä näkyy esimerkiksi liikkuvuuden vaatimuksissa.
Kansallisen ja kansainvälisen erottelussa ei ole järkeä, kun monen tutkijan työskentelykumppanit toimivat merten takana, projektikokoukset vedetään Skypellä ja julkaisut tähdätään kansainvälisiin huippulehtiin. Tietysti tämä on myös aika itsestään selvää, kun puhutaan kansainvälisten asioiden tai politiikan tutkimuksesta – vihjehän löytyy jo nimestä.
Samaan aikaan on esitetty huolia siitä, että suomenkielinen tutkimus vähenee juuri kansainvälisyyden – englannin lingua franca -aseman – takia. Etenkin julkisten yliopistojen tutkijoilla voidaan nähdä olevan suoranainen velvollisuus osallistua kotimaassaan yhteiskunnalliseen keskusteluun.
Miten tutkija voi sovittaa roolinsa ja identiteettinsä kansallisen ja kansainvälisen kontekstin välillä? Miten työskentely ulkomailla tai kansainvälisissä verkostoissa on muuttanut näkemyksiänne tutkijaidentiteetistänne tai -roolistanne?
Mikko Poutanen: ”Koska olen itse opiskellut tai työskennellyt pääasiassa englanninkielisesti vuodesta 2001 lähtien, näen oman ammattilaisidentiteettini kansainvälisenä. Kirjoitan yhdessä niin kotimaisten kuin ulkomaistenkin tutkijoiden kanssa, mutta täytyy kyllä huomata, että kontaktini ovat äärimmäisen keskittyneitä angloamerikkalaiselle linjalle. Toimin kansainvälisesti mutta oikeastaan aika rajatussa kontekstissa.
Kannan ihan aitoa huolta suomenkielisen julkaisemisen asemasta, koska itse olen nuorena tutkijana malliesimerkki siitä, että kuluttaisin artikkelin kielenhuoltoon tarkoitetut rahat todennäköisemmin suomen- kuin englanninkielisen artikkelin tarkastuttamiseen!”
Henna-Riikka Pennanen: ”Tavallaan jaottelu kansallisen ja kansainvälisen välillä on keinotekoinen. Tiede on väistämättä kansainvälistä ja ylirajaista. On hankala kuvitella sellaista aihetta, jota voisi tutkia täydellisessä kansallisessa tyhjiössä ilman ulkopuolelta lainattuja ideoita, teorioita ja metodeja.
Kokonaan toinen asia on sitten yleisö, ja tähän liittyy myös kysymys työn kielestä. Ideaalitilassa tutkija osoittaa sanansa sille yleisölle ja sillä kielellä, joka on tutkimusaiheen kannalta relevantti: missä aiheen ja menetelmien keskustelua käydään, missä tutkimuksella on erityistä merkitystä ja vaikuttavuutta ja mihin kontekstiin tutkija haluaa keskustelua viedä.
”Ideaalitilassa tutkija osoittaa sanansa sille yleisölle ja sillä kielellä, joka on tutkimusaiheen kannalta relevantti.”
Mitä tulee kansainvälisyyteen ja liikkuvuuteen, ne eivät ole yksi ja sama asia. Liikkuvuus tuntuu olevan nuorelle tutkijalle suorastaan elinehto, jotain, mitä urakehitys ja tietyt rahoitusinstrumentit vaativat. Liikkuvuudessa on paljon positiivisia puolia, yhteistyöverkosto kasvaa ja oppii uutta.
Mutta jos liikkuvuudesta tehdään uralla etenemisen tai rahoituksen hakemisen edellytys, seurauksena on se, että erilaisissa elämäntilanteissa olevat tutkijat eivät enää ole samalla viivalla.”
Hannes Peltonen: ”En tee tutkimusta passillani, joten tämä kysymys on ainakin itselleni hieman vieras. Tieteen tekeminen ei ainakaan omasta mielestäni riipu siitä, mikä on tutkijan kansalaisuus. Toki jokainen tutkija on osa jotakin kansallista järjestelmää, mutta ainakin minulle olisi vierasta ajatella, että jollakin lailla ’sovitan’ itseäni kansallisen ja kansainvälisen kontekstin välillä.
Verkostoissani on ihmisiä, tutkijoita, joilla nyt vain sattuu olemaan jonkin tietyn maan kansalaisuus. Tärkeämpää kuin passi on se, että on jotakin mielenkiintoista sanottavaa tai jaettavaa muiden kanssa. Toki on huomattava, että kokemus eri maista, kulttuureista ja ihmisistä on rikastuttavaa, ja sillä on oma vaikutuksensa myös tieteen tekemiseen ja tutkimukseen perustuvaan opetukseen.
En kuitenkaan pysty erottamaan näitä omia kokemuksiani ’itsestäni’, koska ne ovat muokanneet minua tutkijana, tieteentekijänä ja opettajana.”
Monica Tennberg: ”Oma erikoisalani eli arktinen tutkimus on luonteeltaan sekä kansainvälistä että kansallista, joten näiden erottelu ei ole järkevää. Kansainvälinen, monitieteinen yhteistyö arktisissa hankkeissa on keskeinen osa työtäni ja varsin arkipäiväistä toimintaa. Minulla saattaa olla kolmekin Skype-kokousta päivässä eri tahojen kanssa.
Kansainvälisyys on myös arkipäiväistä minulle toisella tapaa. Työskentelen Lapin yliopiston Arktisessa keskuksessa, jonka henkilöstö on kansainvälistä (10–12 kansallisuutta edustettuna) ja työskentelykielemme on englanti. Kansainvälisyys voi siis olla hyvinkin kotikutoista.”
Hiski Haukkala: ”Oman urani aikana suomalainen tutkimuskenttä on kansainvälistynyt voimakkaasti. Kansainvälisyydestä on tullut luonteva osa työtä ja toimintakenttää, eikä se enää ole mikään erityinen ansio tai erikoisuus, paremminkin relevantin tutkimuksen ja toiminnan ennakkoehto. Tämä on tervetullutta kehitystä, sillä hyvä ajattelu ei kehity umpiossa.
Samalla tunnen kasvavaa huolta suomen kielen asemasta elävänä sivistyksen, opetuksen ja tieteen kielenä. Suomen kielen ja siten myös suomalaisen mielen raivaaminen kansainvälisen ajattelun tasolle ja paikoin jopa sen huipulle on ollut huikea saavutus pieneltä kansakunnalta. Tätä saavutusta ja ylipäätään kykyämme ajatella ja muodostaa uusia ajatuksia suomen kielellä meidän tulee varjella.
Hyvästä esimerkistä käy suomen kielen aseman jatkuva heikentyminen KATSEn konferensseissa: ei mielestäni ole liikaa vaadittu, että kukin edes kerran kolmessa vuodessa kirjoittaisi jotakin suomeksi. Itse asiassa esitän haasteen, että näin jatkossa olisi. Samalla saataisiin tervetullut suolapulssi materiaalipulasta kärsivää suomenkielistä julkaisutoimintaa elvyttämään.”
Toinen kansainvälisyyden ohella painotettu seikka etenkin rahoitushakemuksissa on yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Tutkijan edellytetään aktiivisesti tuovan tutkimustietoaan esille.
Tutkimustiedon kysyntä esimerkiksi valtionhallinnossa tuntuu kasvaneen samoin kuin niin sanottujen policy advisory -roolien merkityskin. Mitä annettavaa tutkijoilla on esimerkiksi valtionhallinnolle, ja millainen se suhde oikein on?
Hiski Haukkala: ”Tutkimuksen ja politiikan teon välinen suhde on jännitteinen, usein hankalakin. Se on tätä sekä oikeista että osin vääristä syistä. Tutkimuksen lähtökohtainen kriittisyys luo jännitteen maailmoiden välille ja näin pitää ollakin.
Olen toiminut paljon yhteistyössä virkamiesten kanssa ja ollut itsekin sellainen. En usko, että virkamies tai edes poliitikko kritiikistä sinänsä hermostuu, mutta jos syntyy vaikutelma, että kritiikki ei edes pyri ymmärtämään politiikan tekijän vaikuttimia ja pyrkimyksiä, voi reaktio olla toisenlainen.
Itse pidän maailmojen välistä vuorovaikutusta molempia osapuolia rikastavana ja tärkeänä. Oma ratkaisuni, osittain sattumien mahdollistama sellainen, on ollut laipioida urani yhtäältä politiikkarelevanttiin toimintaan ja sitten omaehtoisempaan akateemiseen tutkimustoimintaan. En ole ehkä aivan urani alkuvuosia lukuun ottamatta pyrkinyt tekemään erityisen politiikkarelevanttia tutkimusta, vaan olen ajatellut, että asiantuntemukseni suodattuu diffuusimmin vuorovaikutuksen ja oman suoremman toimintani kautta.
Suoraan sanoen en itse koe VN-TEAS-tyyppistä tilaustutkimusmallia toimivaksi ratkaisuksi vuorovaikutukselle. Päinvastoin, koen sen ongelmalliseksi tieteen keskeisen arvon, vapauden, kannalta. Sen sijaan toivoisin, että muunlainen hyvähenkinen vuorovaikutus maailmoiden välillä parantuisi.
Tämän tulisi pitää sisällään ’sarana-funktion’ sujuvoittamisen suuntaan ja toiseen. Tällä olisi varmasti etenkin Suomen-kaltaisessa pienessä maassa suotuisa vaikutus sekä poliittisen päätöksenteon että sitä koskettelevan tutkimuksen laatuun.”
Monica Tennberg: ”Olen ollut mukana hankkeissa, joissa on rahoittajan toiveita noudattaen laadittu kunnianhimoisia suunnitelmia tiedeviestinnän ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen suhteen. Ja niitä on toteutettukin suunnitelmien mukaisesti.
Olen kuitenkin pettynyt, jos suoraan asian ilmaisen, vastapuoleen. Yhteiskunnallisten päättäjien, valtionhallinnon ja muiden sidosryhmien edustajien soisi olevan myös kiinnostuneita tutkimuksesta, sen tuloksista ja niiden käyttämisestä.
”Yhteiskunnallisten päättäjien, valtionhallinnon ja muiden sidosryhmien edustajien soisi olevan myös kiinnostuneita tutkimuksesta, sen tuloksista ja niiden käyttämisestä.”
En näe siis itseäni jatkossa soittamassa puhelimella kansanedustajille, kuten eräs viestintäkonsultti hankkeen pakollisessa koulutuksessa ehdotti toimivaksi tavaksi saattaa tutkimustietoa päättäjille.”
Hannes Peltonen: ”Yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta puhutaan paljon, mutta ainakin minusta vaikuttaa siltä, että tuota keskustelua käydään kovin lyhyen aikajänteen varjossa. Oma tärkein ’yhteiskunnallinen vaikuttamiseni’ koskee opetustani.
Jos minun pitää mainita yksi asia, jonka luulen olevan toimintani merkittävin anti, se on se, että autan itseäni nuorempia sukupolvia ajattelemaan kriittisemmin tuon käsitteen rakentavassa merkityksessä.”
Henna-Riikka Pennanen: ”Tutkijan ensisijainen tehtävä on tuottaa tietoa, mutta lähes yhtä tärkeää on jakaa sitä. Tämä voi tapahtua vaikkapa luentosaleissa, valiokunnissa tai osallistumalla julkiseen keskusteluun. Työpaikallani on ohjenuorana, että silloin kun tutkijalla on annettavaa yhteiskunnalliseen ja poliittiseen keskusteluun, niin silloin siihen myös osallistutaan.
Tutkijalla on kuitenkin koulutuksensa puolesta taito ajatella kriittisesti, nähdä laajoja asiayhteyksiä ja perustaa lausuntonsa tutkittuun tietoon, joten kärjistäen voisi sanoa, että tutkijalla on jopa jonkinasteinen moraalinen velvollisuus osallistua ja vaikuttaa.”
Mikko Poutanen: ”Itse uskon voimakkaasti tutkimustiedon merkitykseen yhteiskunnassa ja yleistajuisen tiedejulkaisemisen demokraattiseen voimaan, enkä siis ainoastaan oman vastuutehtäväni takia. Parasta, mitä tutkija voi tarjota yhteiskunnalliseen keskusteluun, on näkökulmia, jotka voivat paaluttaa jonkinlaista ymmärrystä faktatiedosta, vaikka lopullista totuutta tiede ei annakaan.
Tutkimustieto voi parhaassa tapauksessa laajentaa muutoin julkisessa keskustelussa kapeaksi jäänyttä poliittista mielikuvitusta yhteiskunnallisten asioiden tilasta ja mahdollisista ratkaisuista.”
Mitä enemmän tutkijat tulevat esiin julkisuudessa tutkimustiedon kanssa, sitä vihamielisemmin jotkut suhtautuvat tutkijoiden käsitettyyn puolueellisuuteen. Tästä on nähty esimerkkejä paitsi vähättelevänä valtiojohdon kommentteina mutta myös tutkijoita vastaan suunnattuna suoranaisena vihapuheena.
Tuntuu siltä, että tutkijalta vaaditaan kohtuutonta puolueettomuuden tai neutraaliuden ylläpitämistä jopa tilanteissa, joissa tutkimustulokset puoltavat normatiivisia lausuntoja esimerkiksi harhaanjohtavasta poliittisesta puheesta. Miten tutkija voi suhteuttaa roolinsa ainakin näennäisesti polarisoituvassa maailmassa?
Mikko Poutanen: ”Tässä ollaan mielenkiintoisella tavalla keskeisten yhteiskunnallisten instituutioiden auktoriteetin kyseenalaistamisen äärellä. Yliopistot instituutioina asetetaan samaan sarjaan politiikan ja median kanssa toimijoina, joiden toiminta nähdään jotenkin puolueellisena, vähintään vallitsevan tilanteen kannalta.
Tiedettähän haastetaan lähtökohtaisesti sen sisältä: tiedeyhteisö pyrkii aktiiviseen itsereflektioon ja kohti parempaa ymmärrystä korjaavien liikkeiden kautta. Emme ole niin tottuneita sen ulkopuolelta tuleviin haasteisiin. Uskon, että tiedeyhteisö tukee pääosin omiaan vihapuheen edessä, kuten kuuluukin, mutta tuntuu siltä, että emme oikein kykene artikuloimaan omaa asemaamme selkeästi.
Mietin usein itsekin, että onko yliopisto kuin huomaamattaan asemoitunut puolustamaan jotenkin teknokraattista yhteiskuntajärjestystä.
Kuitenkin haluan korostaa, että nuorena tutkijana koen väitteet elitistisistä norsuunluutorni-tutkijoista absurdeiksi. Politiikasta-lehden entinen päätoimittaja Johanna Vuorelma totesi hiljattain Helsingin Sanomien jutussa, että määräaikaiset työsuhteet ja taloudellinen epävarmuus ovat tutkijoille arkipäiväistä – kuten se on monelle muullekin.”
Henna-Riikka Pennanen: ”Alkuvuodesta Helsingin Sanomissa julkaistiin mielipidekirjoitus, jossa kritisoitiin sitä, että tieteen teosta on tullut julkisuuspeliä ja yksinkertaistavaa twiittitiedettä. Tutkijat ramppaavat mediassa antamassa lausuntoja oman spesifin tutkimusaiheen liepeiltä, eivät sen ytimestä, ja kirjoittajan mukaan sitten ’kun näiden ”dosenttien” lausunnot osoittautuvat vääriksi, tieteen uskottavuus kärsii.’
Tässä kirjoituksessa oli paljon sulateltavaa. Mikä alkoi aiheellisena huolena – tieteellisen tiedon esittäminen yksinkertaistetusti ja huomiohakuisesti – päättyi mediassa esiintyvän tutkijan pätevyyden ja asiantuntijuuden kyseenalaistamiseen. Väittäisin, että tutkijan rooli julkisessa keskustelussa on nimenomaan tuoda esiin asioiden monisyisyyttä ja että tutkijat yleensä suoriutuvat tästä tehtävästään niin hyvin kuin se annetuissa rajoissa on mahdollista.
”Tutkijan rooli julkisessa keskustelussa on tuoda esiin asioiden monisyisyyttä ja tutkijat yleensä suoriutuvat tehtävästään niin hyvin kuin se annetuissa rajoissa on mahdollista.”
Henkilökohtaisesti kannatan vaatimusta, että tutkijan tulisi pyrkiä esiintymään mahdollisimman puolueettomasti ja neutraalisti. Se ei tarkoita sitä, etteikö voi osoittaa ongelmakohtia tai sanoa ääneen, jos data antaa selkeitä suuntaviivoja ja siitä voi johtaa politiikkasuosituksia.”
Hannes Peltonen: ”Kysymys sisältää osin ongelmallisen asetelman. Ei ole olemassa jotakin täysin neutraalia ja objektiivista puhetta. Lisäksi eri kieliopit pakottavat meidät ilmaisemaan asioita ja itseämme vain tietyillä tavoilla. Sama koskee tutkimusta.
Mikään tutkimus ei ole ’neutraali’ tai ’objektiivinen’ jossakin universaalissa ja ajattomassa merkityksessä, vaikka näin ehkä opetetaan tai annetaan ymmärtää. Valintoja ja tulkintoja tehdään aina, ollaan sitten tekemisissä kuvien, sanojen tai numeroiden kanssa. Tämä ei luonnollisestikaan tarkoita sitä, että mikä vain voi olla mitä vain.
Joidenkin tutkimusaiheiden kanssa on suurempi riski, että muutkin kuin tutkijat ovat kiinnostuneita työn tuloksista. Tuo kiinnostus ei ole aina mairittelevaa, vaan se voi johtaa valitettavasti jopa vaarallisiin kanssakäymisiin. Oman integriteettinsä vuoksi tutkijan tulee perustella väittämänsä hyvin. Hänellä ei kuitenkaan ole valtaa vaikuttaa siihen, miten muut tulkitsevat hänen esille tuomiaan asioita tai kuinka he niihin reagoivat, eikä täten kannata olla naiivi.
Tätä ei tietenkään pidä ymmärtää minkään mahdollisen vihapuheen tai muun aggression oikeutuksena. Pidän rohkeina niitä tutkijoita, jotka uskaltavat tarttua arkoihin aiheisiin eivätkä jätä työnsä tuloksia pöytälaatikkoon tai vain samaa tutkivien tietoisuuteen.”
Monica Tennberg: ”En ole ollut kovinkaan paljon julkisuudessa enkä ole törmännyt vihapuheeseen ainakaan tähän mennessä. Pikemminkin näen ongelmana arktisen tutkimuksen piirissä, että julkisuus kohdistuu ja erityisesti media kiinnostuu eksoottisista arktisista ilmiöistä ja nostaa niitä esiin arkipäiväisten mutta vaikeiden ilmastonmuutokseen ja taloudelliseen ja poliittiseen kehitykseen liittyvien kysymysten kustannuksella. Mediassa myös esitetään joskus arktisista yhteiskunnallisista kysymyksistä varsin yksinkertaistettuja näkökulmia.”
Hiski Haukkala: ”Tutkijan tulee puhua siitä, minkä hän tuntee. Parhaiten hän voi tuntea sen, mitä on tutkinut tai ainakin pitkään ja järjestelmällisesti muutoin pohtinut tai harrastanut. Minusta rohkein ja samalla tärkein lause, minkä asiantuntija voi julkisuudessa sanoa, on ’en tiedä’. Itse tunnen automaattisesti vetoa asiantuntijuutta kohtaan, joka ymmärtää ja tarvittaessa myös artikuloi rajansa. Pyrin itse tuomaan nämä rajat omassa toiminnassani aktiivisesti esiin.
Olen kokenut median asiantuntijoihin kohdistuvan tyylin tai logiikan muuttuneen oman urani aikana merkittävästi. Kokemukseni on, että aiemmin oli helpompi tunnistaa itsensä ja sanomansa median lopputuotteista. Nykyään moni media on saalistavampi: haetaan kohua tai klikattavaa otsikkoa asiantuntijankin sanomisista.
Lähtökohtaisesti tutkijan mielipiteet ovat vain mielipiteitä siinä missä muutkin, mutta pitäisin kuitenkin mahdollisena, että ainakin ajassa taaksepäin katsoen asiantuntijoilla on asiantuntemuksensa piiriin kuuluvissa asioissa keskivertoa huomattavasti paremmat edellytykset kontekstualisoida ja kommentoida asioita (sen sijaan ennustamisen suhteen asiantuntijoiden rekordi ei ikävä kyllä ole kovin hyvä).
Normatiivisten kantojen ottaminenkin voi tulla kyseeseen, mutta silloin tutkijan täytyy hyväksyä se, että hän asettuu mahdollisesti kovallekin kritiikille alttiiksi. Ihmiset eivät enää tunne asiantuntijoita kohtaan samanlaista kunnioitusta kuin ehkä aiemmin, tai ainakin kynnys tarttua asioihin, pahimmillaan jopa henkilöihin, on laskenut. Ylipäätään keskustelukulttuurimme vaatisi ryhtiliikettä: ihmisiä pitää aina kunnioittaa, vaikka näkemyksistä ei oltaisikaan samaa mieltä.”
Suomessa korkeakoulutuksella on jo pitkät perinteet. Yhteiskunta on muuttunut, ja silloin tutkijan identiteetti, joka on rakentunut parikymmentä vuotta sitten, saattaa ymmärrettävästi olla melko erilainen kuin identiteetti, johon nuori tutkija on kasvanut 2010-luvulla tai kasvaa 2020-luvulla.
Esimerkiksi vuoden 2009 yliopistolakiuudistusta seuranneet muutokset muokkasivat paitsi korkeakoulujen roolia ja identiteettiä, myös tutkijoiden roolia ja identiteettiä, mutta kenties tavoilla, joita oli välittömästi vaikea artikuloida.
Voidaanko näin kymmenen vuoden jälkeen jälkiviisaina havainnoida joitain muutoksen keskeisiä piirteitä? Ja miten oma tutkijan identiteettinne suhtautuu yhtäältä vanhempiin ja toisaalta nuorempiin tutkijapolviin? Millaisia rooleja huomaatte omaksuvanne tässä suhteessa?
Hiski Haukkala: ”Ihminen on aina aikansa ja paikkansa, kulttuurisen kontekstinsa tuote tai ainakin sen heijaste. Oma sukupolveni oli ensimmäinen EU-sukupolvi. Ei liene liioiteltua sanoa, että lähes koko minun sukupolveni ura on kulkenut EU:n merkeissä.
EU on muokannut yksittäisten urien lisäksi koko suomalaista yliopistokenttää. Tutkintorakenteita on muokattu Bolognan prosessin myötä. Kansainvälistyminen on lisääntynyt ja jatkuu edelleen voimakkaana. Myös laajempi taloudellinen ja yhteiskunnallinen murros on vaikuttanut: Yliopistojen taattua perusrahoitusta on karsittu ja tilalle on tullut kilpaillun ja lyhytkestoisemman rahoituksen merkityksen voimakas kasvu.
Myös yliopistoihin asetetut odotukset ja vaatimukset ovat kasvaneet: halutaan nopeampaa ja suurempaa tai suorempaa vaikuttavuutta. Johtamiskulttuuri niin ikään on muuttunut. Moni kokee nämä muutokset Juha Siltalaa lainatakseni ’työelämän huonontumisen lyhyenä historiana’.
”Koen, että yliopistot ovat edelleen ylivertaisen hyviä paikkoja ajatella, tutkia ja oppia.”
Silti kaikki on suhteellista ja itse paljon muita töitä tehneenä koen, että yliopistot ovat edelleen ylivertaisen hyviä paikkoja ajatella, tutkia ja oppia. Ja nämä ovat mielestäni yliopiston ja tutkijan ydintehtävät ja jopa velvollisuudet kansa- tai ihmiskunnan edessä: ajatella, tutkia, oppia ja opettaa relevantteja asioita.
On selvää, että toisten rahoilla toimiessaan yliopistoväki ei voi koskaan relevanssin kriteereitä täysin omaehtoisesti asettaa, mutta olisin valmis antamaan paljon nykyistä suuremman työrauhan ja resursoinnin yliopistoille. Mielenkiintoisesti toimintani hallinnossa on tehnyt minusta aiempaa radikaalimman tieteen vapauden suhteen.”
Monica Tennberg: ”En sitä aloittaessani tiennyt, mutta nyt tiedän, että oma tutkijanurani alku osui aika hyvään aikaan. Aloitin työt assistenttina Lapin yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa vuonna 1992 ja työt ovat siitä lähtien jatkuneet keskeytyksettä.
Tosin vakinainen työntekijä minusta tuli vasta vuonna 2011 eli lähes 20 vuoden työuran jälkeen. Kun seuraan nuorempien kollegojen tilannetta, huomaan, että urapolut eivät ole lainkaan niin suoria ja ongelmattomia kuin ennen.
Työ saattaa koostua erilaisista tutkimus-, opetus- ja projektitehtävien jaksoista työttömyysjaksojen lisäksi. Ymmärrän hyvin, että tässä tilanteessa nuorempi sukupolvi miettii uramahdollisuuksia yliopiston ulkopuolella.”
Hannes Peltonen: ”Tässä yhteydessä lienee hyvä kerrata lyhyesti oma akateeminen urani. Lähdin 1990-luvun loppupuolella opiskelemaan Sussexin yliopistoon, vietin vuoden Konstanzin yliopistossa ja viimeistelin BA-tutkintoni Brightonissa. MA-tutkintoni suoritin Aberystwythissä, minkä jälkeen tein väitöskirjani Firenzessä European University Institutessa. Italiasta siirryin Etelä-Koreaan, jossa olin Assistant Professor -nimikkeellä kahdessa arvostetussa yliopistossa. Vuonna 2011 muutin Soulista Rovaniemelle toimiakseni yliopistonlehtorina Lapin yliopistossa.
Täten suomalainen yliopistomaailma on tullut minulle läheisesti tutuksi vasta tuon yliopistolakiuudistuksen jälkeen, kun taas oma käsitykseni tutkijuudesta, akateemisesta maailmasta ja yhteisöstä ja näiden toiminnasta on muokkautunut monien eri yliopistojen ja akateemisten yhteisöjen kautta puhumattakaan siitä epäsuorasta vaikutuksesta, joka juontuu muiden kokemusten oppimisesta. Muut voivat siis paremmin vastata kysymykseen suomalaisesta yliopistomaailmasta ja sen muutoksesta viime vuosikymmenien aikana.
Minulle itselleni on muodostunut välittömiä suhteita varttuneempiin tutkijoihin, ja he ovat olleet valmiita antamaan omaa aikaansa esimerkiksi tekstieni kommentoimiseen. Yleisesti allekirjoittaisin osin eteläkorealaiseen kulttuuriin liittyvän käsityksen siitä, että (sosiaalisesti) vanhemmilla on tietynlainen velvollisuus huolehtia (sosiaalisesti) nuoremmista. Tosin en jaa tuohon kulttuuriin kuuluvaa valta-asetelmaa, ja olenkin kannustanut itseäni nuorempia tutkijoita olemaan itsenäisiä.”
Henna-Riikka Pennanen: ”Vuonna 2016 Oulussa vaihdoin kuulumisia nyt emeritusasemassa olevan professorin kanssa. Väitöksestäni oli kulunut noin vuosi ja puhe kääntyi kuin itsestään kipuiluuni lyhyiden työpätkien, kilpailun ja epävarmuuden kanssa. Tästä keskustelusta opin, että samojen asioiden kanssa on painittu ennenkin.
Ilmiö on myös kansainvälinen, ei vain suomalainen. Tohtoreita tuotetaan enemmän kuin mitä yliopistot ja muut tutkimuskeskukset pystyvät nielaisemaan. Ongelma on siinä, että moni meistä on valinnut tohtorinkoulutuksen tavoitteenaan akateeminen ura ja tuon tavoitteen toteutuminen näyttäytyy hyvin sattumanvaraiselta, arpapeliltä.
Kun keskustelen samassa uravaiheessa olevien tutkijoiden kanssa, kyynisyys on välillä käsinkosketeltavaa. Neuvot, kuten ’tee enemmän, tee paremmin’ ovat hyvää tarkoittavia, mutta vahingollisia loppuun palamisen kynnyksellä kamppailevalle tutkijanalulle.
Toisaalta me olemme siitä onnellisessa asemassa, että meillä on internetin laajuudelta mahdollisuuksia saada vertaistukea ja tietoa vaikkapa henkisestä kuormituksesta, mielenterveysongelmista, huijarisyndroomasta ja niin edelleen. Henkilökohtaisesti olen myös saanut paljon neuvoja ja aitoa välittämistä vanhemmilta kollegoilta ja toivon, että voin joskus laittaa hyvän kiertämään nuoremmille.”
Mikko Poutanen: ”Koska aloitin väitöskirjatutkijana vasta 2013, peilaan muutoksia omiin odotuksiini akatemiasta ja tutkijan identiteetistä. Olin työskennellyt kuusi vuotta yksityissektorilla ennen paluuta yliopistolle, ja palattuani olin yllättynyt tai jopa pettynyt huomattuani tiettyjen yrityselämän patologisten toimintatapojen löytyvän myös yliopistosta. Olin kuvitellut, että yliopisto olisi ollut jotenkin näiltä suojattu.
Korkeakoulutusta koskeva tutkimuskirjallisuus on huomannut selkeän muutoksen yleisessä toimintakulttuurissa ja yliopiston roolin hahmottamisessa omakuvaa myöten. Yliopisto toimii työvoimaan uudelleenkouluttajana työmarkkinoiden tarpeisiin, innovaatiomyllynä, yritysyhteistyön kiihdyttämönä ja kansantalouden kasvattajana. Yliopisto instituutiona on muuttunut ja muuttuu yhä, ja se vaikuttaa myös sen piirissä kasvavan tutkijan identiteettiin ja rooliin.
”Vanhemmat tutkijapolvet tunnistavat kyllä nämä ongelmat, mutta kriittinen massa tarttua niihin on puuttunut.”
Vaikka jotkin näistä rooleista voivat myös toimia yliopiston hyväksi, näen nämä kaikki instrumentaalisina rooleina, jotka ovat karanneet melko kauaksi sivistysyliopiston ideaaleista. Itse pidän tätä kehityskulkua huolestuttavana, etenkin nuorten ja tulevien tutkijapolvien osalta, jotka astuvat äärimmäisen kilpailulle työmarkkinoille niin työpaikkojen kuin rahoitusinstrumenttienkin osalta. Uskon, että vanhemmat tutkijapolvet tunnistavat kyllä nämä ongelmat, mutta kriittinen massa tarttua niihin on puuttunut.”
Muuttunut on myös tutkijoiden suhtautuminen julkaisemiseen. Suomalaisten yliopistokirjastojen neuvottelut tiedekustantaja Taylor & Francisin kanssa päättyivät tammikuussa 2019 ilman sopimusta. Vuonna 2017 neuvoteltiin Elsevierin kanssa ja sopimukseen päästiin, joskin se oli suomalaisille kirjastoille melko kallis ratkaisu, mikäli tarkastellaan julkaisijakohtaisia kustannuksia.
Tiedejulkaisemisesta suuri osa koostuu ilmaisesta työstä, jota tekevät kirjoittajat, arvioitsijat ja toisinaan myös toimittajat. Siksi korkeat tilausmaksut, joilla tämän ilmaisen työn tarjoavat pääsevät käsiksi työnsä tuloksiin, koetaan usein epäoikeudenmukaisiksi. Viime vuosien koulutusleikkaukset eivät myöskään ole jättäneet suomalaisille kirjastoille merkittävästi tilaa neuvotella hinnasta.
Miten tulevaisuuden tiedejulkaiseminen rakentuu kasvavassa paineessa julkaista yhtäältä korkean Jufo-luokituksen kansainvälisissä tiedelehdissä mutta toisaalta rahoitusinstrumenteissa korostuvissa open access -julkaisukanavissa?
Mikko Poutanen: ”Ongelma on selvä ja kehittynyt pitkään. Vaikka teoriassa tutkijat voisivat protestoida tiedekustantajia vastaan kieltäytymällä toimimasta lehdissä minkäänlaisessa roolissa, akateemiset luottamustehtävät ovat yhä melko arvostettuja. Kansainväliset isot julkaisijat ovat myös keskeisiä julkaisufoorumeita, joilla tutkija meritoituu.
Tässäkin tilanteessa korostuu ulkoinen muutos tiedeyhteisön toimintatapoihin. Yhtenäistä ja tehokasta vastausta on vaikea löytää, kun vastakkain asetetaan kaikille ongelmalliset rakenteet mutta yksittäisen tutkijan omaan uraan liittyvät intressit. Syntyy ikään kuin akateeminen ’vangin dilemma’.”
Henna-Riikka Pennanen: ”Tämä on erittäin vaikea kysymys. Tieteen tulosten avoin saatavuus on lähtökohtaisesti hyvä ja kannatettava tavoite. Pidemmän päälle sen toteutumisen edellytys ei voi olla se, että rahoittajat, yliopistot, kirjastot ja tutkijat maksavat yhä suurempia summia avoimesta julkaisemisesta.
”Tästä umpikujasta ei ole ulospääsyä ilman laajaa kansainvälistä konsensusta ja yhteistyötä.”
Viime aikoina kasvava trendi on ollut se, että tutkijat ovat ottaneet onnen omiin käsiinsä ja perustaneet open access -julkaisuja, mutta en ole varma, onko tämäkään kestävä ratkaisu. On myös selvää, että epävarmoissa asemissa olevien yksittäisten tutkijoiden on hankala potkia sellaista systeemiä vastaan, jossa julkaisukanavan valinnassa ensisijaisia kriteereitä tulisi olla Jufo-luokitus tai impact factor. En usko, että tästä umpikujasta on ulospääsyä ilman laajaa kansainvälistä konsensusta ja yhteistyötä.”
Hannes Peltonen: ”Tähän ei liene yhtä selkeää vastausta, koska eri toimijoilla on hyvin erilaiset intressit, eikä intressien harmonia liene mahdollinen. Olen pohtinut, milloin riittävän vaikutusvaltaiset yliopistot osoittavat rohkeutta ja yksinkertaisesti sanoutuvat irti tästä leikistä ja panostavat keskenään omiin julkaisukanaviinsa.
Muutos lienee tulossa, mutta kriittistä massaa ei ole vielä saavutettu. Ehkä se saavutetaan joskus lähitulevaisuudessa. Sillä välin nykyiseen järjestelmään leivotut riippuvaisuussuhteet jatkavat toiminnan ohjaamista. Henkilökohtaisesti pyrin julkaisemaan siellä, missä se on mielestäni järkevintä, osin seuraten Jufo- tai SSCI-luokituksia, osin unohtaen ne.
Toki rationaalinen pelaaja oppisi pelin luonteen ja sen oikut pyrkimyksessään maksimoida oma menestyksensä tuon järjestelmän sanelemilla ehdoilla. Omasta mielestäni elämässä on muutakin kuin rationaalinen maksimointi, ja se koskee myös omaa käsitystäni roolistani osana tiede- ja opetusyhteisöjä.”
Monica Tennberg: ”Tutkijat ovat tässä suhteessa hyvin erilaisissa tilanteissa ja joutuvat tekemään itselleen sopivia, uravaiheeseen liittyviä ratkaisuja ottaen huomioon akateemisen maailman ja julkaisutoiminnan realiteetit. Olen erittäin pettynyt Lapin yliopiston ratkaisuun lopettaa kustannustoiminta, Lapin yliopistokustannus.
Se oli tärkeä avoin kanava suomen- ja englanninkieliselle pohjoista koskevalle yhteiskuntatieteelliselle tutkimukselle. Mielestäni on sulaa hulluutta pakottaa arktisista ja pohjoisista asioista kirjoittavat tutkijat kirjoittamaan englanniksi, jos haluaa julkaista kansainvälisesti tai sitten julkaista muiden kaupallisten, suomalaisten kustantajien avulla ja heidän hyväkseen, jos suomeksi haluaa kirjoittaa.”
Hiski Haukkala: ”Pohdin paljon akateemisen julkaisemisen mielekkyyttä nykyään. Kannustimet painottavat liikaa määrää laadun kustannuksella. Myös pirstoutuvassa ja lyhytjänteisemmäksi muuttuvassa informaatiotilassa monet perinteisen julkaisemisen muodot tuntuvat raskailta, hitailta ja kankeilta.
Silti julkaisuilla on edelleen merkittäviä funktioita sekä tutkimustiedon raportoinnin välineinä että tieteellisen pätevöitymisen etappeina ja indikaattoreina. Jotenkin oireelliselta tuntuu, että merkittävä osa edelleen tenhoavalta tuntuvasta kansainvälisen politiikan tutkimuksesta on vuosikymmenten takaa; ajalta ennen nykyistä tulospainekulttuuria. Vaikka teemat ovat muuttuneet (tai osin palaamassa), näistä kirjoista huokuu kiireettömämpi perehtyminen ja sitä kautta yksinkertaisesti parempi ajattelu.
Tässä on jonkinlainen aikamme paradoksi: maailman ja sen asioiden syklien nopeutuessa tutkijoiden tulisi hidastaa kulkuaan. Fast-thinkingin sijaan tarvitaan slow-thinkingia. Ylipäätään kaipaamme kipeästi parempaa ajattelua. Tämä taipuu huonosti nykyiseen ’tulos tai ulos’ ja ’anna rahat ja henki’ -ajatteluun.”
Tulevaisuutta on mahdoton ennustaa, mutta on kuitenkin mahdollista pohtia oman tutkijaidentiteettinsä rakentumista jatkossa. Millainen siis on tutkijan tulevaisuus Suomessa?
Hiski Haukkala: ”Toivottavasti tutkijan tulevaisuus on Suomessa. Liian moni on lähtenyt tai on lähtemässä ja liian harva palaa tai on tänne muutoin hakeutumassa. Pienen kansakunnan huikea vahvuus ja viisaus on ollut kehittää kyky ottaa koko maailma ja kaikki sen ilmiöt omaehtoisesti haltuun, tehdä ne myös ymmärrettäviksi omalla kielellä omalle kansalleen ja osallistua näitä asioita koskevaan keskusteluun kansainvälisesti samalla, kun se sanallistaa myös oman tilamme muille ymmärrettäväksi. On kansallinen tragedia, mikäli annamme tämän kyvykkyyden omin toimin tai valinnoin rapautua.
Silti olen optimisti. Sarkaa on ja näen nousevassa polvessa paljon potentiaalia. Haaste on jonkinlaista perusturvaa ja yleistä elämän perspektiiviä antavien näkymien tarjoaminen uran alussa. Tämä ei kuitenkaan ole mitenkään ennennäkemätön tilanne, vaan olen itsekin aikanani joutunut sinnittelemään ’päivärahatutkijana’ pelkän työttömyyskorvauksen varassa.
Tietyllä tapaa tutkijan uran alussa toimii armoton leikkuri, jonka vain kaikkein intohimoisimmat ja innokkaimmat usein läpäisevät. Tämä on yhtäältä hyvä asia, sillä intohimoa ja heittäytymistä tutkijuus juuri vaatiikin. Leikkuri ei, kuten ei elämä yleensäkään, kuitenkaan ole oikeudenmukainen, vaan sattumalla ja myös onnella on usein näppinsä pelissä. Kaikkein lahjakkaimmat tai ahkerimmat eivät aina välttämättä menesty saati pääse huipulle.
”Tiede on siinä mielessä aidon meritokraattista, että lahjaton tai täysin laiska ei myöskään voi kavuta alan parhaille paikoille.”
Tiede on kuitenkin siinä mielessä aidon meritokraattista, että lahjaton tai täysin laiska ei myöskään voi kavuta alan parhaille paikoille.”
Monica Tennberg: ”Tutkijan tehtävässä onnistuminen vaatii nykyään ja varmaan tulevaisuudessakin monipuolisia taitoja ja tietoja. Esimerkiksi tutkimusprofessorina toimiminen edellyttää jatkuvaa rahoituksen hakua ja projektien hallintaa. Parhaimmillaan tai pahimmillaan minulla on ollut viidestä kuuteen projektia käynnissä samanaikaisesti.
Ei siis riitä, että on jonkin asian asiantuntija ja tuottaa siitä tietoa, vaan pitää pystyä toimimaan kansainvälisissä, monitieteisissä hankkeissa (viimeksi minulla oli hankkeessa noin 180 tutkijaa), koordinoida sekä tutkimustoimintaa että sen hallintoa, ymmärtää projektien taloutta ja raportointia sekä olla aktiivinen yhteiskunnallinen tiedeviestijä hankkeen tuloksista, ja niin edelleen.”
Hannes Peltonen: ”Tutkimuksen tulevaisuus Suomessa riippuu paljolti poliittisista tuulista. Niihin tutkijat voivat toki vaikuttaa ainakin muutamalla eri tavalla. Yksi tapa lienee jatkaa nykyistä trendiä, jossa tutkijat ovat enemmän osana medioissa ja muualla tapahtuvaa julkista keskustelua kuin ehkä vuosikymmen sitten.
Ehkä kysymykseni olisi seuraava: jos tiedettä ja sen tekemistä kohdellaan kuin jotakin teollisuudenhaaraa, kannattaisiko tieteentekijöiden lobata etujensa puolesta kuten muutkin teollisuudenhaarat? Toki liitot tekevät työtään, mutta se ei ainakaan leikkausten valossa näytä onnistuneen kovin hyvin.
Joskus saattaa miettiä, tuliko tehtyä oikeita ratkaisuja. Miten elämä tai ura olisi kehittynyt, jos olisikin tehnyt jonkin toisen ratkaisun jossakin kohtaa? Tällainen reflektio saattaa auttaa esimerkiksi pohdinnassa siitä, mitä tehdä tai mitä neuvoa noudattaa nyt. Riskinä on, että reflektio muuttuu katumukseksi – miksi tein niin enkä näin; jos olisin tehnyt noin, sitten kaikki olisikin paremmin.
Jos jostakin syystä päätyy tuonkaltaisiin ajatuksiin, on hyvä muistaa, että jälkiviisaus on sitä parasta viisautta, kun taas toiminta tapahtuu aina ajassa ja kontekstissa, rajatuilla resursseilla ja epätäydellisen tiedon valossa. Me emme voi tietää, onko jokin päätös ’oikea’ kuin vasta jälkikäteen, mahdollisesti vasta hyvin pitkän ajan jälkeen, ehkä vasta silloin, kun voimme peilata koko elämänprojektiamme.”
Henna-Riikka Pennanen: ”Palaan lopuksi kysymykseen tohtoreiden työllistymisestä. Tutkimusten mukaan kyse ei ole siitä, että tohtorit eivät työllisty, vaan siitä, että kaikki eivät voi työllistyä yliopistoihin. Lisäksi lähtökohdat eivät ole yhtäläiset, sillä samainen tutkimus osoittaa, että naiset ja etenkin apurahalla tohtorintutkintonsa suorittaneet kohtaavat muita enemmän vaikeuksia työllistymisessä.
Kun tämän kaiken ottaa huomioon, on terveellistä omaksua Hanneksen näkökanta siitä, että tutkijuus on ennen kaikkea työidentiteetti. Toki se on vahva ja mielekäs sellainen, mutta ainakin toivon, että jos se otetaan pois, niin jokin muu identiteetti jää myös jäljelle.”
Mikko Poutanen: ”Koska olen niin sanotusti akateeminen paluumuuttaja, koen että oma roolini on sidottu voimakkaasti korkeakoulutuksen tulevaisuuteen. Palattuani yliopistolle hakeuduin paitsi ammattiyhdistystoimintaan mutta myös luottamusmieheksi, vaikka en ollut yliopistolla kuuteen vuoteen käynyt. Oma kuvani tutkijan roolista on kokonaisvaltainen: se ei voi olla ’vain’ tutkimusta ja opetusta.
Erilaiset akateemiset vastuutehtävät kuuluvat asiaan, vaikka ne monesti tehdään kaiken muun ohella kauheassa kiireessä ja paineessa. Tällä hetkellä minulla on seuraavaksi kahdeksi vuodeksi rahoitusta, mutta koen silti, että tulevaisuuteni vaikuttaa hyvin epävarmalta, ja se on henkisesti aika kuluttavaa.
Tutkijoita uhkaa jatkuva saavutusten perässä juokseminen, kilpajuoksu, jonka palkintona on työuupumus. Kun rahoituslähteitä ja paikkoja on vähän, vaatimukset alkavat herkästi hilautua kauemmas ja etenkin nuorten tutkijoiden ulottumattomiin. Olen alkanut kutsua tätä ’saavutushiipimäksi’, eli englanniksi achievement creep, kun tuntuu, että asetettuja vaatimuksia on mahdoton saavuttaa.”
Kansainvälisten suhteiden tutkimuksen seura Katse ry:n KATSE 2019 -konferenssi järjestettiin 18–19. tammikuuta 2019. Tämä kirjoitus perustuu konferenssissa pidettyyn tutkijoiden paneelikeskusteluun, jonka aiheena oli ”Tutkijan rooli ja identiteetti”. Keskusteluun osallistuivat kirjoittajat professori Hiski Haukkala (Tampereen yliopisto), tutkimusprofessori Monica Tennberg (Lapin yliopisto), yliopistolehtori Hannes Peltonen (Tampereen yliopisto), tutkijatohtori Henna-Riikka Pennanen (Turun yliopisto) sekä Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja Mikko Poutanen paneelin puheenjohtajana.
