Uhkakuvien maalaamisen sijaan olisi tärkeää puuttua niihin järjestelmän ominaisuuksiin, jotka tuottavat paperittomuutta.
Sisäministeri Paula Risikko liittyi Helsingin Sanomien haastattelussa keskusteluun paperittomien asemasta Suomessa ja määritteli paperittomat turvallisuusuhaksi. Jo aiemmin vastaavanlaisia näkemyksiään ovat esittäneet entinen poliisiylijohtaja Mikko Paatero sekä sisäministeriön kansliapäällikkö Päivi Nerg. Tosin Nergin myöhemmän lausunnon mukaan paperittomuus ei tulle olemaan kovinkaan merkittävä kysymys Suomessa.
Näkökulmille yhteistä on paperittomuuden liittäminen rikollisuuteen. Tämä on ongelmallista monessa suhteessa.
Pelon lietsominen ja hätäännyksen tunnun luominen ei ole uusi ilmiö. Se ei myöskään ole vain Suomessa esiintyvä ilmiö, vaan ympäri maailmaa kriisiretoriikkaa viljelemällä on oikeutettu sekä aitojen ja muurien rakentaminen, erilaiset ulkoistetut säilöönottoratkaisut että lukuisten kiristysten tekeminen maahanmuutto- ja turvapaikkapolitiikkaan.
Mielikuvat hallitsemattomasta ja uhkaavasta kriisistä ovat tehokkaita poliittisia välineitä.
Mielikuvat hallitsemattomasta ja uhkaavasta kriisistä, ”pakolaistulvasta” tai turvallisuuteen kohdistuvasta uhasta ovat tehokkaita poliittisia välineitä, joita voidaan käyttää valvonnan lisäämiseen ja jopa yksilönvapauksien rajoittamiseen.
Järjestelmällä on osa paperittomuuden rakentamisessa
Uhkakuvien maalailulla peitetään se, että valtaosa paperittomuudesta juontaa juurensa juurikin järjestelmän ja maahanmuuttohallinnan tasolle: hallituksen syksyllä 2015 julkaisemaan turvapaikkapoliittiseen toimenpideohjelmaan, ulkomaalaislakiin ja vastaanottolakiin tehtyihin muutoksiin.
Muutosten seurauksena ulkomaalaislaista poistuivat muun muassa tilapäinen – vaikkakin monella tapaa kiistanalainen – oleskelulupa maastapoistumisen kieltäytymisen perusteella ja humanitaarisen suojelun kategoria. Tämä merkitsee kielteisten turvapaikkapäätösten määrän kasvua, etenkin kun keväällä 2016 Maahanmuuttovirasto eli Migri tiukensi tulkintaansa Irakin, Somalian ja Afganistanin turvallisuustilanteista.
Tammikuussa 2017 julkaistussa Irakin turvallisuustilannetta koskevassa maatietoraportissaan Migri kuitenkin toteaa Irakin poliittisen dynamiikan olevan ristiriitojen repimää ja turvallisuusympäristön varsin heikko. Nähtäväksi jää, vaikuttaako tämä kielteisen päätöksen saaneiden määrään ja jo annettujen päätösten uudelleen arviointiin.
Tätä kuvaamaamme lainsäädännöllistä ja hallinnollista taustaa vasten paperittomien määrän kasvu Suomessa on ollut odotettavissa, vaikka ministeri Risikko toteaakin hallituksen ”jossain määrin” yllättyneen.
Toisaalta kansliapäällikkö Nerg korosti omassa lausunnossaan vain päivää aiemmin, että viranomaisilla on hyvin tarkka tilannekuva asiasta. Kansalaisille välittyy näiden kommenttien perusteella aiheesta varsin ristiriitainen kuva, eikä luottamus päätöksentekijöiden tietotaitoon suoranaisesti vahvistu.
Kansalaisille välittyy aiheesta varsin ristiriitainen kuva, eikä luottamus päätöksentekijöiden tietotaitoon suoranaisesti vahvistu.
Vastaanottolakiin tehdyt muutokset koskevat etenkin kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden oikeutta vastaanottopalveluihin (14a§). Muutosten myötä vastaanottopalvelujen kesto rajattiin 30 päivään sen jälkeen, kun päätös maastapoistamisesta on tullut lainvoimaiseksi. Vastaanottokeskusten johtajille on kuitenkin varattu oikeus jatkaa palvelun antamista ”kohtuullinen aika” erityisen painavista henkilökohtaisista syistä.
Kokonaisuutena kaikki yllämainitut toimenpiteet ja kehityskulut myötävaikuttavat siihen, että paperittomien asema Suomessa muodostuu äärimmäisen vaikeaksi. Tarpeen olisikin puuttua niihin järjestelmän ominaisuuksiin, jotka tuottavat paperittomuutta. Tämä edellyttää nöyrtymistä arvioimaan uudelleen lainsäädäntöä, jonka myötä oleskeluluvan saamista on edelleen vaikeutettu.
Paperittomien asema Suomessa
Viime kuukausina viranomaiset ovat vähintäänkin pyrkineet rajoittamaan elleivät suoranaisesti kieltämään paperittomien auttamisen tilanteessa, jossa nämä ovat täysin yhteiskunnan muodollisten turvaverkkojen ulkopuolella.
Monissa muissa Euroopan maissa on vahvoja vapaaehtoisuuteen perustuvia toimintamalleja, joiden puitteissa kansalaisyhteiskunnan toimijat – järjestöt, yhdistykset, naapuriryhmät ja yksittäiset ihmiset – pyrkivät auttamaan paperittomia. Niissä järjestetään ruokailuja ja lämpimiä vaatteita, helpotetaan tietä terveydenhoidon pariin ja majoitetaan ihmisiä, joilla ei ole muuta pääsyä suojaan.
Suomessa tämä on ollut melko pienen joukon toimintaa ja valtaosa kansalaisista onkin luottanut valtion toimivan oikeudenmukaisesti sekä huolehtivan kaikista alueellaan oleskelevista.
Kiristyneiden linjanvetojen myötä myös suomalaisten uskomus valtion tasaveroiseen huolenpitoon on horjunut.
Syksystä 2015 alkaen vapaaehtoistoiminta Suomeen saapuvien turvapaikanhakijoiden parissa sai aiempaa huomattavasti suuremman joukon mukaan. Nämä henkilökohtaiset kontaktit ovat avanneet yhä useammalle suomalaiselle näkymän siihen, miten ulkomaalaislainsäädäntö muualta tulleita kohtelee. Kiristyneiden linjanvetojen myötä myös uskomus valtion tasaveroiseen huolenpitoon on horjunut.
Joulukuussa julkaistu sisäministeriön koordinoima toimenpidesuunnitelma toteaa, että paperittomille kuuluu vain perustuslain 19§ 1 momentissa tarkoitettu välttämätön toimeentulo ja huolenpito. Toimenpidesuunnitelmassa kansalaisia kehotetaan ilmiantamaan paperittomia ja heitä auttavia tahoja. Kansalaisyhteiskunta ei tällaista kehotusta kuitenkaan hyväksy.
Viime viikolla keskipohjanmaalainen Pietarsaaren kaupunki nousi uutisiin tehtyään linjauksen paperittomien auttamisesta. Kaupunginjohtaja Kristina Stenman toi paperittomuuden ympärillä vellovaan keskusteluun tervetulleen näkökulman kuntasektorilta. Stenman toteaa, ettei kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneita voi jättää yksinomaan vapaaehtoistoiminnan varaan.
Kyseinen kehityskulku soveltuukin varsin huonosti Suomen poliittiseen ja lainsäädännölliseen kulttuuriin, etenkin kun sitä tarkastellaan perustuslain tarkoittamaa subjektiivista oikeutta välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon vasten.
Perustuslaissa taattu oikeus ei ole rajoitettavissa ihmisen hallinnollisen statuksen tai kansalaisuuden perusteella. Kaupunginjohtaja Stenman peräänkuuluttaakin kuntakohtaisten ratkaisujen sijasta keskustelua kuntien, Kuntaliiton ja valtion välille yhtenäisten toimintamallien luomiseksi.
Tarve ketterämmille ja kohdennetuille oleskelulupaprosesseille
Paperittomuuden hallinnolle ja suomalaiselle yhteiskunnalle esittämä haaste on laajempi kuin pelkkää turvapaikkajärjestelmää koskeva. Oleskelulupajärjestelmä kokonaisuutena kaipaa arviointia.
Tällä hetkellä viranomaisten huomio kiinnittyy pääosin turvapaikkaprosessin tehostamiseen ja niin kutsutun vapaaehtoisen paluun mekanismin entistä vahvempaan asemaan. Lisäksi panostetaan paluusopimusten tekemiselle, jolloin kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneet olisi mahdollista palauttaa kotimaahansa myös tilanteissa, joissa he itse kieltäytyvät palaamasta.
Oleskelulupajärjestelmä kokonaisuutena kaipaa arviointia.
Paitsi Geneven sopimuksessa määritetty pakolaisstatukseen oikeuttava henkilöön kohdistuva vaino, ihmisiä ajavat liikkeelle myös yleinen näköalattomuus, köyhyys sekä ekologiset syyt. Turvapaikkaprosessi ei ole jälkimmäisistä syistä liikkuvien ihmisten asian käsittelyyn oikea kanava.
Viranomaiset ovat omaksuneet linjan, jonka mukaan liikkuvuuden juurisyihin vaikuttaminen ja lähtömaissa tehtävä työ ovat pääasialliset keinot kyseisen ongelman ratkaisemiseen.
Kehityskulut osoittavat, etteivät länsimaiden toimet ja ratkaisuyritykset ole yksiselitteisiä eikä juurisyiden poistaminen ole millään tavalla ongelmatonta.
Kehityskulut Afganistanissa, Irakissa, Somaliassa ja tuoreimpana esimerkkinä Syyriassa kuitenkin osoittavat, etteivät länsimaiden toimet ja ratkaisuyritykset ole yksiselitteisiä eikä juurisyiden poistaminen ole millään tavalla ongelmatonta.
Vaikka rauhantyötä ja ihmisarvoisen elämän edellytysten parantamistoimia tulee jatkaa, on tunnustettava, että tarvitaan myös muunlaisia hallinnollisia toimenpiteitä ihmisten liikkumisen mahdollistamiseksi kansalaisuudesta ja varallisuudesta riippumatta.
Nämä toimet eivät tarkoita rajojen poistamista, vaan uudenlaisia väyliä liikkuvuuden kanavoimiseksi. Vaihtoehtona on jatkaa reaktiivista politiikkaa, joka kuormittaa hallinnon prosesseja ja voimavaroja sekä vahvistaa kriisimielialaa. Jälkimmäisen ei voida tulkita olevan hyväksi eri väestöryhmien välisille suhteille, sillä se ruokkii niiden välistä polarisaatiota.
Turvapaikkaprosessin ruuhkautuminen pahoin vuoden 2015 ”pakolaiskriisin” seurauksena osoittaa, että nykyinen järjestelmä on altis hakijamäärien voimakkaalle vaihtelulle ja verrattain raskas, mikä pidentää hakemusten käsittelyaikoja ja nostaa kustannuksia.
Pakolaisuuden arviointiin tarkoitetun turvapaikkaprosessin rinnalle kaivattaisiin kipeästi kanavia, joissa käsiteltäisiin sellaisten ihmisten asia, joiden kohdalla henkilöön kohdistuvan vainon määritelmä ei täyty. Tällä hetkellä hekin ovat turvapaikkaprosessissa, jossa korostuvat institutionaalinen vastaanottokeskusasuminen, pitkät odotusajat, epätietoisuus ja -varmuus sekä toimettomuus.
Kaikki kielteisen päätöksen saaneet eivät koe voivansa palata kotimaahansa, vaan jäävät oleskelemaan Suomeen, jolloin heistä tulee osa paperittomina yhteiskunnan rakenteiden ulkopuolella eläviä.
Putoamisessa yhteiskunnan rakenteiden ja palvelujen ulkopuolelle ei silti ole ensi sijassa kysymys turvallisuusuhasta. Paperittomat, kuten mikään muukaan väestöryhmä, ei ole homogeeninen joukko ihmisiä. Siksi heitä ei voida leimata uhaksi turvallisuudelle. Heidän asemastaan ongelmallisen tekee oikeudeton asema suhteessa valtioon sekä kuulumattomuuden ja osattomuuden tunteet suhteessa suomalaiseen yhteiskuntaan.
Suomessa tehdyt linjaukset ja käyttöön otetut toimenpiteet altistavat paperittomuuteen ajautuneet henkilöt monenlaiselle hyväksikäytölle.
Suomessa tehdyt linjaukset ja käyttöön otetut toimenpiteet altistavat paperittomuuteen ajautuneet henkilöt monenlaiselle hyväksikäytölle, olipa kyse harmaasta taloudesta tai ihmiskaupan uhriksi joutumisesta. Jälkimmäinen on mahdollista myös Suomessa, vaikka usein ajatellaan ihmiskaupan olevan Suomen ulkopuolinen ilmiö.
Tätä kautta paperittomuus saattaa kytkeytyä rikollisuuteen, mutta tuo rikollisuus ei ole virallisten kannanottojen lietsomaa pelkoa radikalisoitumisesta tai vakavasta turvallisuusuhasta kansalaisille. Se kohdistuu ensi sijassa paperittomiin itseensä.
Rinnakkaisten yhteiskuntien ja ”varjorakenteiden” muodostuminen on kysymys, joka vaatii toimenpiteitä. Kriisiretoriikalla ratsastamisen sijasta kaivataan yhteisiä toimintamalleja sekä avointa, rakenteellisiin syihin puuttuvaa, poikkihallinnollista ja monialaista keskustelua siitä, millaista yhteiskuntaa Suomeen ollaan tuottamassa ja mikä on valtion vastuu alueellaan oleskelevia ihmisiä kohtaan.
YTT Anitta Kynsilehto on Suomen Akatemian rahoittama tutkijatohtori Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus TAPRIssa Tampereen yliopistossa. Hänen tutkimuksensa käsittelee liikkuvuutta, paperittomuutta ja solidaarisuustoimintaa Euroopassa ja Välimeren alueella. YTT Eeva Puumala on Suomen Akatemian rahoittama tutkijatohtori Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus TAPRIssa Tampereen yliopistossa. Hänen tutkimuksensa käsittelee turvapaikanhakijoiden toimijuutta, turvapaikkaprosessia sekä poliittisen yhteisön muodostumista.
