Keskustelussa totuudenjälkeisestä ajasta piirretään moraalista kuvaa hyvän ja pahan ilmentymistä ajassamme, vaikka tärkeämpää olisi piirtää yhteistä tilannekuvaa, joka tavoittaa myös muita yhteisöjä.
Kun keskustellaan totuudenjälkeisestä ajasta, totuus ja faktat esitetään usein synonyymeina. Kansanomaisesti ne nähdään valheiden, tunteiden ja mielipiteiden vastakohtana.
Kun keskusteluun yrittää tarttua filosofisesta tai aatehistoriallisesta näkökulmasta, aiheesta on vaikea saada minkäänlaista otetta, koska se ei heijastele vuosisatojen ajan käytyä debattia totuuden ja faktojen olemuksesta. Väite totuudenjälkeisestä ajasta on määritelmänsä mukaisesti jo itsessään totuudenjälkeinen, tunteisiin ja mielipiteeseen perustuva.
Tieteessä tietoa ei pidetä totuutena, joka edustaa pikemminkin dogmaattista ja muuttumatonta uskoa. Totuus on uskon, ei järjen kysymys. Tiede taas on itseään korjaavaa, ei muuttumatonta.
Tieteessä tietoa ei pidetä totuutena, joka edustaa pikemminkin dogmaattista ja muuttumatonta uskoa.
Totuudenjälkeisen ajan sanansaattajien luoma vastakkainasettelu kahden kuvitteellisen ryhmän välillä näyttääkin hämmentävältä. Toisella puolella ovat totuutta puolustavat tutkijat, toimittajat ja valistuneet kansalaiset, jotka taistelevat valheellista tietoa levittäviä häiriköitä – populistisia poliitikkoja, valemedioiden toimittajia ja propagandaan uskovia kansalaisia – vastaan.
Tutkija ei kuitenkaan lähde siitä olettamuksesta, että todellisuus jakaantuu totuuteen ja valheeseen. Tällainen kahtiajako on populismille tyypillinen karikatyyri, jonka pyrkimyksenä ei ole kuvata todellisuutta mahdollisimman tarkasti ja monipuolisesti vaan tuottaa yhteisöllisyyden tunnetta.
Keskustelu totuuden jälkeisestä ajasta näyttääkin varsin populistiselta puheelta, joka tuottaa meidän oikeamielistä totuusyhteisöämme uhkaavan vihollisen, joka on epämääräinen, vaikutusvaltainen ja pahantahtoinen.
Kun monimutkainen ja filosofeja pitkään mietityttänyt kysymys faktojen olemuksesta typistetään totuuden ja valheen väliseksi yksiulotteiseksi mittelöksi, menetetään tärkeä tilaisuus pohtia sitä, kuinka yhteisö rakentaa aikansa totuuksia.
Mikä murros?
Ensimmäiseksi pitäisi määritellä, ovatko yhteiskunnalliset toimintatavat todella murroksessa vai hallitseeko tätä hetkeä pikemminkin puhe muutoksesta. Puheita ja tekoja ei voi tietenkään täysin erottaa: puhe myös tekee.
Yksi määräävä piirre keskustelussa valemedioista ja propagandasta on kuitenkin ollut, että ilmiöstä puhutaan paljon, mutta siihen törmää harvoin. Esimerkiksi Imatran kolmoismurhan jälkeen Yle uutisoi, että sosiaalinen media ”täyttyi” huhuista, jotka olivat ”virheellistä, valheellista ja arkaluontoista tietoa”. Twitterin paljon kuohuntaa aiheuttaneella valeuutistilillä olikin vain pari seuraajaa ja muutama twiitti.
Adrian Chen kirjoitti joulukuussa The New Yorker -lehdessä, että puheessa Venäjän vaikutusvaltaisesta ja vaarallisesta propagandasta on itsessään propagandistisia piirteitä: sen uhkaa liioitellaan, vääristellään ja käytetään omien tarkoitusperien ajamiseen.
Jyväskylän yliopiston tutkija Paul-Erik Korvela on tuonut esiin, ettei nykyinen aikamme ole millään tavalla poikkeuksellinen: samanlaista uhkapuhetta totuuden häviämisestä on ollut läpi historian. Ja toisaalta: jo antiikin aikana tiedettiin, ”kuinka faktat esitetään itselle mieluisassa valossa”. Samat ilmiöt vain kehystetään toisella tavalla, jolloin ne saadaan näyttämään uudelta.
Kokemus siitä, että maailma on murroksessa ja totutut tapamme uhattuna, on kuitenkin todellinen.
Kokemus siitä, että maailma on murroksessa ja totutut tapamme uhattuna, on kuitenkin todellinen. Britannian kansanäänestys EU-erosta edustaa monelle totuudenjälkeisen ajan poliittista ilmentymää, jonka teki mahdolliseksi Nigel Faragen valheisiin perustuva erokampanja ja siihen langenneet äänestäjät.
”Komission valtava, ristin muotoinen rakennus Brysselissä ei ole tippaakaan brittiläinen. Minusta tuntui kuin olisin mennyt orjana Roomaan.” Tämä EU-vihamielinen lausunto ei ole Faragen tai hänen edustamansa laitaoikeistolaisen itsenäisyyspuolueensa edustajan suusta, vaan työväenpuolueen pitkäaikaisen poliitikon, aatelisarvon perineen ja Oxfordin yliopiston kasvatin Tony Bennin EU-kannanotto 1970-luvulla.
Britannia on aina suhtautunut Euroopan unioniin skeptisesti, ja ensimmäinen kansanäänestys EU-erosta 1970-luvulla olisi voinut yhtä hyvin kääntyä vastustajien voitoksi. EU-vastustus ei ole populistien viimeaikainen tempaus, eikä brexit ollut ensimmäinen vaalikampanja, joka tarjosi vastikkeettomia lupauksia äänestäjille.
Faktoista tapahtumiin
Silti brexit tapahtumana sopii hyvin kertomukseen totuudenjälkeisestä ajasta. Brexitin voi nähdä historioitsija Hayden Whiten teorian mukaisesti tapahtumana, joka tarjoaa hyödyllistä ”raaka-aineistoa” uskottavien tarinoiden rakentamista varten.
Whitelle tapahtuma, ei fakta, on historiallisen analyysin keskeisin käsite. Tapahtuman määritelmän pitää olla tarpeeksi laajasti jaettu ja todennettavissa oleva, mikä tarkoittaa, että suurin osa niistä tilanteista, joita kutsumme tapahtumiksi, rajautuu määritelmän ulkopuolelle.
Arabikevät tai Ranskan vallankumous ei ole tapahtuma vaan pikemminkin ketju yksittäisiä tapahtumia, jotka on kiinnitetty toisiinsa juonen avulla. Niistä on tehty faktoja.
Fakta on moraalinen tai esteettinen tulkinta tapahtumasta, joka tehdään ymmärrettäväksi historiallisten ja kulttuuristen merkitysten avulla.
Fakta on siis jotain aivan muuta kuin tapahtuma tai varsinkaan totuus. Se on moraalinen tai esteettinen tulkinta tapahtumasta, joka tehdään ymmärrettäväksi historiallisten ja kulttuuristen merkitysten avulla.
White viittaa filosofi Arthur Danton määritelmään, että faktat ovat kuvailtuja tapahtumia. Whiten ajattelun taustalla vaikuttaa ranskalaisen teoreetikon Roland Barthesin ajatus siitä, että faktoilla on vain kirjallinen olemassaolo. Faktat ovat siis jaettuja ja uskottavia tulkintoja tapahtumista.
Berkeleyn yliopiston professori Mark Bevir avaa samaa ajatusta esimerkin avulla:
”Ehkä voimme kuvailla toimintaa täysin fyysisten käsitteiden avulla: voimme sanoa, että ’Susan ylitti kadun’. Mutta heti kun yritämme selittää tapahtumaa, sijoitamme sen ainakin epäsuorasti uskomusten ja ennakko-oletusten kontekstiin.”
Onkin vähintään ristiriitaista, että juuri faktat on nostettu korkeimpaan arvoon puheessa totuudenjälkeisestä ajasta.
Onkin vähintään ristiriitaista, että juuri faktat on nostettu korkeimpaan arvoon puheessa totuudenjälkeisestä ajasta. Whiten edustaman filosofisen perinteen näkökulmasta totuudenjälkeisen ajan tarinasta on tullut fakta, jonka rakentamiseen käytetään monia toisistaan irrallaan olevia tapahtumia.
Tarinan ristiriitaisuudet eivät kestä analyyttistä tarkastelua, mutta olennaista ei olekaan tapahtumien samankaltaisuudet vaan kokemus niiden merkityksellisyydestä nykypäivän olemuksen kuvaajana. Esimerkiksi vaalilupauksia tulkittiin aivan eri tavoin brexitin kuin Donald Trumpin kampanjan kohdalla.
Brexit-kampanjassa vastikkeettomat lupaukset nostettiin tapahtuman poikkeuksellisuutta alleviivaavan analyysin keskiöön, Trumpin kohdalla taas monet asiantuntijat painottivat, että vaalikampanjointi on aina vain puhetta, ei todellisia lupauksia.
Kiihtymyksen aikakausi
Vastaus siihen, elämmekö todella uutta ja poikkeuksellisesta aikakautta, ei välttämättä löydy tarkastelemalla yksittäisiä tapahtumia, vaan tulkintojamme ja kokemuksiamme niistä. Erityisesti sosiaalinen media tuottaa kiihtymyksen ja intensiteetin kokemusta, jolloin tarina murroksesta tuntuu oikealta.
Korvela esittääkin, että vaikka olemme aina eläneet faktojen jälkeistä aikaa, keskeistä tälle hetkelle lienee keskustelun intensiteetti, ei faktojen tai totuuden olemuksellisuus.
Erityisesti sosiaalinen media tuottaa kiihtymyksen ja intensiteetin kokemusta, jolloin tarina murroksesta tuntuu oikealta.
Filosofi Kai Alhanen kuvaa nykyistä pitkälti koneiden kautta käytävää keskustelua hyperaktiiviseksi, impulsiiviseksi ja reaktiiviseksi ajatustenvaihdoksi, jossa ei ole juuri aikaa harkinnalle ja ymmärtämiselle. Sellaisen varaan on vaikea rakentaa dialogista demokratiaa, joka vaatii virittäytymistä ja toisten näkökulmien kuuntelemista.
Tapahtumien todennettavissa olevien yksityiskohtien – päivämäärät, vaalimatematiikka, uhriluvut, sopimusten pykälät – tarkastaminen on tärkeää, mutta se ei ole ratkaisu kiihtymyksen tunteeseen, joka kumpuaa tapahtumien tulkinnoista ja niiden uhkaa korostavista esitystavoista. Puhe muuttuu kokemukseksi muutoksesta, epävarmuudesta ja vaarasta.
Murros liittyy yhteisen tilannekuvan ja jaettujen merkitysten häviämiseen.
Voi sanoa, että faktat ovat todella murroksessa, mutta eivät tavalla, jonka ratkaisu piilee faktantarkistuksessa. Kun fakta ymmärretään Whiten tapaan jaettuna tulkintana todellisuudesta, murros liittyy yhteisen tilannekuvan ja jaettujen merkitysten häviämiseen.
Pyrkimys ymmärtämiseen, ei totuuteen
Jaettu ymmärrys siitä, mikä on oikeutettu yhteiskunnallinen hierarkia, oikeudenmukainen tulonjako, eri toimijoiden yhteiskunnallinen rooli, moraalisen yhteiskuntajärjestyksen perusta ja kansainvälinen vallanjako, on rapautunut pitkien taloudellisten, poliittisten ja kulttuuristen kehityskulkujen seurauksena.
Kun yhteinen tilannekuva murenee niin sisäpolitiikassa kuin kansainvälisessä järjestelmässä, vastapuoleksi määritellyn tahon tulkinnat näyttävät valheisiin perustuvalta omien etujen ajamiselta, epäjärjestyksen tahalliselta aiheuttamiselta ja kaksinaismoraalilta.
Vaikka niitäkin esiintyy, ei vastapuolen silkka pahantahtoisuus ole murroksen aiheuttaja. Suoranaista valehtelua ja propagandan levittämistä on aina ollut.
Pyrkimys yhteisöllisyyteen ja merkitysten jakamiseen sitä vastoin suuntautuu entistä kiihkeämmin meidän yhteisöömme, joka edustaa totuudellisuutta samaan tapaan kuin uskonnollisessa yhteisössä.
Kun identiteettiä rakennetaan tarpeeksi pitkään suhteessa kuviteltuun pahaan, sen edustajista tulee aluksi vihollisia ja lopulta epäihmisiä. Viittaukset 1930-luvun kiihtymyksen aikaan ja merkitysten hajaantumiseen eivät ole tässä mielessä kaukaa haettuja.
Tärkeämpää olisi piirtää yhteistä tilannekuvaa, joka tavoittaa myös muita yhteisöjä.
Keskustelussa totuudenjälkeisestä ajasta piirretään moraalista kuvaa hyvän ja pahan ilmentymistä ajassamme, vaikka tärkeämpää olisi piirtää yhteistä tilannekuvaa, joka tavoittaa myös muita yhteisöjä. Siinä keskeistä ei ole yhdenmielisyys, dogmaattinen totuususko tai pakonomainen ratkaisukeskeisyys, vaan pyrkimys ymmärtää.
Se on pyrkimys, jonka myös tutkimusyhteisö tunnistaa ja johon se voi luontevasti yhtyä, koska pyrkimys lisätä ymmärrystä, ei totuutta, on tieteen perimmäinen tarkoitus. Parempi käsite kuvaamaan tätä hetkeä olisikin ymmärryksen jälkeinen aika.
Johanna Vuorelma on Politiikasta-verkkolehden päätoimittaja. Vuorelma väittelee tohtoriksi tammikuussa Warwickin yliopiston politiikan ja kansainvälisten suhteiden laitokselta.
Ajankuvana terävä. Moraalikato tietyillä viestintää harjoittavilla henkilöllä on valitettavasti käsinkosketeltavaa tasoa. Tulee lähinnä mieleen sota-aika kun totuudella lakaistaan pöytää.
Epäilemättä tämä on yksi parhaista artikkeleista, mitä tällä foorumilla on julkaistu. On erittäin tervetullutta, että joku tohtii hiukan pöyhiä tuollaisia ”totuudenjälkeinen aika” -tyylisiä populistisia heittoja.
Ylipäätäänkin kirjoittajan huomautus siitä, että tiede on ”itseään korjaavaa, ei muuttumatonta” on tarpeellinen reality check hyvin monille. Onhan meillä Suomessakin ruvennut esiintymään jopa ylimpien viranomaisten ja akateemisten asiantuntijoiden keskuudessa pyrkimystä sivuuttaa tämä tieteen tekemisen perusasia. Entistäkin nurinkurisemmaksi tilanne menee, jos samat henkilöt ovat sitten kirkumassa ”totuudenjälkeisestä ajasta”, kun joku rohkenee kyseenalaistaa heidän tieteellisesti vanhentunein tai muuten heikkotasoisin argumentein perustellut väitteensä.
Täällähän on piristäviä katsantokulmia!
Myös poliittisen tieteen tehtävä on rohkeasti haastaa mikä tahansa ”ainut totuus”. Se on tieteen tehtävä ja tulee olla sen moraali, eikä sitä pidä ajatella tieteentekijöiden vastuuttomutena. En sano, että tietyn politiikan palveluksessa oleva tutkimus on hyödytöntä, mutta väitän ymmärryksen(!) lisääntyvän nopeammin, kun jokin hegemonia ei kurista tutkijoita tietylle uralle. Sekä ko. ”jälki-faktuaalisten” perustelujen olevan tieteen vapauden puolella.
Jollain tavalla kuitenkin pätenee sama, kuin markkinatalouteen: hyvä työkalu, huono epäjumala. Tuolla populääriviestinnän puolella puhutaan paljon sananvapaudesta, mutta tieteellinen vapaus voi olla aliarvostettu ongelma. Myös sitä pitää lujasti puolustaa!
Kiitos Johanna Vuorelmalle.
Tekstissä väitetään, että puhe myös tekee. Se on symbolisekaannuksesta johtuva väärinkäsitys. Puhe kuvaa. Tämä ei muutu, vaikka kyseessä olisi ilmaistu toivomus, joka toteutuu. Psykologit kutsuvat sekaannusta psyykkiseksi ekvivalenssiksi.
Eikös kuvaaminenkin ole tekemistä?
Hei Ove Stenmark, kiitos kommentistasi. Puhe on teko (puheteko), koska sillä todella myös tehdään. Linkkaamassani Austinin Näin tehdään sanoilla -teoksessa (josta löytyy muuten hieno suomennos viime vuodelta) on suppeampi määritelmä siitä, mitä puheteot ovat. Austin puhuu performatiiveista, jotka voivat olla esim. julistuksellisia (”julistan sodan”) tai sopimuksellisia (”lyön vetoa”). Kuten hän suomennoksessa kirjoittaa: ”Kun henkikirjoittajan, alttarin tai vastaavan edessä sanoo: ’Tahdon’, ei anna selontekoa avioliiton solmimisesta – silloin astuu avioliittoon”. Tällöin ei vain kuvailla asiantiloja tai todeta tosiseikkoja vaan tehdään asioita. Monet muut teoreetikot käsittelevät puheakteja laajemmassa mielessä ja esimerkiksi venäläinen Mikhail Bakhtin pohtii niitä eettisestä näkökulmasta: puheaktit ovat eettisiä tekoja, dialogismia. Toisaalta Wittgenstein ja hänen teoriaansa seuraavat painottavat kielen ja maailman suhdetta – hahmotamme maailmaa niin perustavanlaatuisella tavalla kielen kautta, että tekomme ovat seurausta kielestä, kielipeleistä. Kun puhutaan politiikan kielestä ja erityisesti instituutioista kuten presidentti, Austinin performatiivit ovat relevantteja: presidenttien ensisijainen teko on monissa tapauksissa juuri puheteko (julistus, määräys, käsky, armahdus jne.). Puheteoilla siis saadaan aikaan asioita.
Ystävällisin terveisin,
Johanna Vuorelma
Lyhyt kommenti vielä. Kieli on ajatuksen ilmaisu, ei teko. Jos tämä ilmaisu ymmärretään tekona, voidaan myös kuvitella, että rumaa kieltä poistamalla maailman rumuus ja rumat ajatukset kitketään. Näinhän ei välttämättä ole. Julistuksessa sana julistus ei ole se julistus. Kuva hatusta ei ole hattu. Se, että jotain saadaan puheella aikaan ei tee symbolista symboloitua.
Näkemyksesi alkavat edustaa jo kehäpäätelmää.
Ensin vedät jostain tyhjästä tuon teoriasi siitä, että kieli ei voi olla teko. Ja sitten pyrit todistelemaan kaikenlaisia asioita juuri siihen vedoten, että kieli ei ole teko.
Kaikki lepää siis tyhjän päällä.
Annoit juuri esimerkin kehäpäätelmästä. Esität, että jonkun toisen teoria on vedetty tyhjästä, jolloinka kaikki lepää tyhjän päällä. Päätelmän ja premissin totuusarvo on sama ilman selitystä.
Symbolin ja symboloidun erottelu on perusasia lingvistiikassa, psykologiassa ja filosofiassa. Tässä toinen ei ole toisen premissi.
Olet nyt langennut omaan ansaasi. Tai toista kielikuvaa käyttääkseni: olet maalannut itsesi nurkkaan.
Jostain syystä olet lähtenyt tarkastelemaan tätä asiaa kovin rajoittuneesta näkökulmasta. Noteeraat vain sellaiset tapaukset, joissa kieli kuvaa jotakin asiaa – mutta rajaat käsittelyn ulkopuolelle ne tapaukset, joissa kieli toimii myös tekona.
Tältä vinoutuneelta pohjalta sitten väität, että kieli toimii aina vain asioiden ja ilmiöiden kuvaajana. Totta kai tilanne saattaa näyttää tällaiselta, jos kaikki muut vaihtoehdot on jo lähtökohtaisesti päätetty jättää huomioimatta.
Menettely on sama kuin vilpillisellä tiedemiehellä, joka tietoisesti manipuloi tutkimusaineistoaan saadakseen sellaisia lopputuloksia, jotka paremmin vastaavat hänen henkilökohtaisia toiveitaan (tai tutkimuksen rahoittajan toiveita).
Itse asiassa emme tiedä kuinka kauas taaksepäin on mentävä löytääksemme yksinkertaisen symboliikan ensimmäinen havainto. Immanuel Kant lienee turha hahmo tässä tapauksessa. Kuitenkin voimme tarkastella psyykkistä ekvivalenssia. Sen mukaan asiat ovat niin kuin ne ymmärretään. Jos jonkun esittämä merkki saa meissä aikaan reaktion, merkki tai sen esittäjä kantaa vastuun seurauksista, emme me.Tässä kysymys on jo subjektisekaannuksesta.
Sana tekona ei sovi hyvin sivistyneeseen kulttuuriin, joka toki sallii väärinkäsitykset. Suppeat poliittiset ideologiat pyrkivät fuusioon, ei erittelyyn. Huonot sanateot on siis poistettava.
Et pysty antamaan esimerkkiä siitä, että sana on teko. Oletus perustuu väärinkäsitykseen jo lähtökohtaisesti.
x=juokse! ei tarkoita, että x on teko. Juokse! ei tarkoita tekoa.
Turha tässä mihinkään Immanuel Kantiin asti on lähteä, kun kerran vastaus löytyy paljon lähempää.
Jostain syystä olet niin fiksoitunut tuohon itse keksimääsi uskonkappaleeseen, jonka mukaan puhe ei voi olla teko, että systemaattisesti kieltäydyt näkemästä (tai ainakin tunnistamasta) tällaisia tapauksia.
Tätä kuvaa hyvin väitteesi, jonka mukaan tässä ketjussa ei ole vielä esitetty sellaista esimerkkiä, jossa puhe toimisi tekona – vaikka todellisuudessa sellaisia on esitetty jo useampiakin. Juuri siitähän koko soppa sai alkunsa, kun rupesit ojentamaan artikkelin kirjoittajaa siitä, että hän oli muka virheellisesti antanut ymmärtää puheen toimivan myös tekona.
Johanna sitten vastasi kritiikkiisi ihan rautalangasta vääntämällä ja antoi vielä uuden esimerkin (avioliiton solmiminen). Jääräpäisesti kuitenkin jatkoit jankuttamistasi, vaikket pystynyt väitettäsi enää mitenkään perustelemaan.
Nyt kun noista esimerkeistä tuli puhetta, niin tuon avioliittoon astumisen lisäksi voidaan mainita suullisen sopimuksen tekeminen ylipäätään. Kun kaksi ihmistä sopii suullisesti jostakin asiasta, niin silloinhan puhuminen nimenomaisesti toimii tekona – eikä vain kuvaa sitä, että jotain on tarkoitus näiden kahden välillä sopia.
Äänentoistona ja maalaamisena varmasti, mutta mitä puhe tai taulu tekee?
Hei. Ja hauskaa, että vastasit, Johanna Vuorelma! Puhe, sana, teksti tai mikään muu ilmaisu ei ole sama kuin olemassaolo tai teko, koska symboli ja symboloitu eivät ole sama asia. Auto on symbolina neljän merkin yhdistelmä, mutta symbolin edustajana peltiä ja renkaita. Huudahdus ”Juokse!” ei tee mitään, vaan on symboli, joka ilmaisee toiveita.
Symboli ja symbolin kohteen erottelu ei ole uusi asia maailmanhistoriassa. Mutta se on uusi asia jokaiselle syntyvälle ihmiselle.