Ukrainan sotaa on haluttu selittää erityisesti realismin teoriaperinteen näkökulmasta, mutta realismin painotus ei tarjoa moniulotteista kuvaa konfliktista eikä tarjoa yksinään pohjaa sen ratkaisulle. Keskinäisriippuvuuden, identiteettien ja vapauden erilaiset merkitykset tulisi analyyseissa myös huomioida.
Kansainvälisen politiikan tutkijoiden analyysit maailmasta pohjautuvat usein kolmeen suureen teoreettiseen kehikkoon: liberalismiin, realismiin ja konstruktivismiin. Tai ehkä pitäisi pikemminkin puhua maailmankuvista, vaihtoehtoisista näkemyksistä ihmisyhteisöjen perimmäisestä luonteesta.
Liberalistit ovat uskoneet valtioiden yhteistyöhön ja niiden positiiviseen keskinäiseen riippuvuuteen. Yhteiset taloudelliset edut ja jaetut hallinnolliset instituutiot mahdollistavat tilanteita, vaihtoa, kontakteja, joista kaikki lopulta hyötyvät. Euroopan unionin suhteet Venäjään ovat paljolti ammentaneet tällaisesta ajattelutavasta: kytkemällä Venäjä globaaliin talousjärjestelmään maa olisi vähitellen tuleva osaksi demokraattisten valtioiden yhteisöä.
Ukrainan sotaan johtanut kehitys näyttäisi osoittavan, että liberaali idealismi tai instituutioihin sitoutuminen olisi johtanut Venäjän aliarviointiin.
Ukrainan sotaan johtanut kehitys näyttäisi kuitenkin osoittavan, että liberaali idealismi tai instituutioihin sitoutuminen olisi johtanut Venäjän aliarviointiin. Esimerkiksi Saksassa on puhuttu paljon siitä, kuinka usko liberaaliin keskinäisriippuvuuteen esti näkemästä Venäjän todellista raadollista suurvaltaluonnetta.
Uusi usko realismiin
Kun siis Ukrainan kriisi vähitellen alkoi eskaloitua, monet politiikkaa opiskelleet alkoivat kaivaa poliittisen realismin koulukunnan oppikirjojaan esiin, ”pölyyntyneistä kaapeista”, kuten ilmaisu kuului. He kallistuvat nyt ajattelemaan, että kylmä realismi on osoittanut selitysvoimansa: valtiothan tuntevat itsensä lopulta uhatuiksi ja niiden viimekätisenä tavoitteena on selviytyminen keinolla millä hyvänsä. Maailma on kuin nollasummapeli, jossa toisten hyötyessä toiset häviävät.
Realistisen koulukunnan näkökulmasta rauhan takaa riittävä sotilaallinen voima tai sopiva liittoutuminen ja lopulta asearsenaalien tasapaino vihollisten välillä.
Tämä keskustelu liberalismin ja realismin välillä on vanha. Jo toisen maailmansodan kynnyksellä, kun sota näytti vääjäämättömältä, läntisiä johtajia syytettiin siitä, että liberaali idealismi oli turruttanut heidän tilannekuva-analyysinsa ja kykynsä toimia tehokkaasti natsi-ideologian patoamiseksi. Realismista tulikin hallitseva maailmankuva kylmän sodan ajaksi, mutta sen jälkeen liberaalit suuntaukset ovat olleet maailmanpolitiikassa hallitsevia, Euroopan unionin johdolla.
Realisti, kuten myös liberalisti, nimittäin olettaa ihmisen toiminnan olevan pohjimmiltaan rationaalista. Venäjän katastrofaalisessa murharetkessä minkäänlaista rationaalisuutta sen sijaan tuntuu olevan mahdotonta nimetä.
Ukrainan kriisin näkeminen ainoastaan realismin ilmentymänä on kuitenkin perin juurin ongelmallista – vaikka onkin hankala kieltää, etteivätkö realismin perinteiset opit olisi ansainneet Venäjän tapauksessa enemmän huomiota, esimerkiksi uhattuna olemisen tunteen merkityksen suhteen. Realisti, kuten myös liberalisti, nimittäin olettaa ihmisen toiminnan olevan pohjimmiltaan rationaalista. Venäjän katastrofaalisessa murharetkessä minkäänlaista rationaalisuutta sen sijaan tuntuu olevan mahdotonta nimetä. Kaikki kärsivät syvästi, niin lyhyellä kuin pitkälläkin tähtäimellä.
Näin ollen voisikin väittää, että niin sanotun konstruktivismin teoreettisesta näkökulmasta olisi mielekkäämpää tulkita Venäjän aggressio: maailmaa rakennetaan jatkuvasti uudelleen sanoilla ja nuo sanat saavat yhä uudelleen merkityksensä vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Käsityksemme ympäröivästä maailmasta ovat alati muokattavissa ja muokkautuvia.
Ukrainassa siis on kyse pakkomielteeksi nousseista mutta jonkinmoisen joukon jakamista valheellisista uskomuksista. Yksi harhainen presidentti Kremlissä on riittävän suuren hännystelijäjoukon tukemana keksinyt tarinan Neuvostoliiton surkeasta häviöstä ja vihamielisestä ulkomaailmasta, joka uhkaa maan syväslaavilaista suurvaltaidentiteettiä. Tätä karvasta tarinaa on jaettu yhä uudestaan venäläisissä medioissa – ja siitä on tullut todenkaltainen uskomus monille.
Moninäkökulmaisuuden tarve
Tarkoitus ei tässä kuitenkaan ole arvioida eri teorioiden vetovoimaa. Oleellista on, ettei mikään yksi teoreettinen selitys Ukrainan sodalle ole tyhjentävä tai riittävä. Teorioiden selitysvoima on missä tahansa tilanteessa rajallinen.
Niinpä sen sijaan, että turvautuisimme vain yhteen näistä ajattelutavoista, meidän pitäisi löytää luovia tapoja yhdistää niitä – ja tämän nykykriisin kohdalla myös ylittää ne. Ainakin ulkopoliittisten päättäjien olisi syytä pitää ne kaikki jatkuvasti mielessä, ei mitään niistä kaapissa, ja samalla huomioida monia muitakin mahdollisia ja luovia näkemyksiä maailman toimintaperiaatteista päätöksenteossaan.
Juuri erilaisia ajattelutapoja yhdistävää diplomaattista luovuutta tarvitaan aivan tavattomasti, jotta kriisistä voidaan joskus päästä ulos – tai edes jonkinmoiseen rauhantilaan. Pitää todennäköisesti löytää keinoja, jotka tuntuvat nyt mahdottomilta ja astua ulos tavallisten ajattelutapojen kehikoista.
Tällä hetkellä kenties oleellisin kysymys on, miten ja milloin tavalliset venäläiset tulevat ymmärtämään, että heitä on johdettu säälimättömästi harhaan.
Pitää syvästi miettiä viestinnän ja informaation merkitystä, siis viime kädessä sitä, miten tukea uuden tarinan luomista suurelle joukolle venäläisiä. Tällä hetkellä kenties oleellisin kysymys on, miten ja milloin tavalliset venäläiset tulevat ymmärtämään, että heitä on johdettu säälimättömästi harhaan, että heille on valehdeltu, että heidän poikansa kuolevat turhaan.
Pitää miettiä tapoja taas rakentaa uusia yhteyksiä nyt katkenneiden tilalle, kaukonäköisesti, kunhan jonkinlainen järki on taas palautunut Venäjän poliittiseen johtoon. Pitää miettiä, miten voidaan näyttää (sotilaallisesti) riittävän vahvoilta, muttei kuitenkaan liian uhkaavilta, miten löydetään jonkinlainen hyväksyttävä vallan tasapaino.
Myös silloin, kun Suomen turvallisuuspolitiikan tulevaisuussuuntaa mietitään, tulisi huomioida kaikkia näitä erilaisia teoreettisia logiikoita ja maailmankuvia ja niihin liittyviä erilaisia aikajänteitä. Ei pidä kiireessä rynnätä muuttamaan pitkään hyväksi koettua linjaa. Ulkopoliittinen johtomme on toiminut erinomaisesti korostaessaan vahvaa harkintaa tässä suhteessa.
Yksinkertaistavasta realismista vapauden ajatteluun
Pelkona kuitenkin on, että yksinkertaistava realistinen näkemys maailmasta saa jo nyt mutta varsinkin pitkällä tähtäimellä liikaa painoarvoa. Eurooppana, Euroopan unionina, meidän tulisi hädänkin hetkellä yrittää pitää myös yhteistyön liberaalista maailmasta kiinni, rakentaa keskinäisriippuvuuksia, uskoa siihen, että voimme jossain vaiheessa löytää konfliktin kaikkia osapuolia tyydyttäviä toimintamalleja, joiden kautta vihollisuuskuvia voidaan lievittää.
Kenties kannattaisi muistella Ranskan ja Saksan yllättäen kehittynyttä akselia toisen maailmansodan jälkeen, vaikka historialliset analogiat ovatkin aina ongelmallisia.
Kommunismin kukistaneet vallankumoukset tapahtuivat, kun tavallisten ihmisten pelko vastustaa järjestelmää heikkeni riittävästi, kun toivo heräsi – ja kun järjestelmä itsessään oli tarpeeksi mätä. Sopii vain toivoa, että pelko pystytään voittamaan myös Venäjällä mahdollisimman nopeasti ja laaja-alaisesti.
Liberaali institutionalismi ja idealismi ovat kuitenkin meidän eurooppalaisen elämäntapamme ytimessä, ne ovat humanistisen vapautemme ytimessä. Me voimme aktiivisilla sanoilla ja toimilla luoda, rakentaa, kansainvälistä järjestelmää niihin perustuvaksi. Sitä paitsi ympäristön ja ilmaston puolesta toimiminen, toisen katastrofin estäminen, myös vaatii pitämään kiinni tällaisesta maailmasta.
Kun käytti nuoruutensa parhaat vuodet tutkien sitä, kuinka demokraattinen vapaus monine erilaisine muotoineen koitti itäisessä Euroopassa kommunismin jälkeen, ei voi kuin tuntea syvää ihmettelevää surua nykytilanteen suhteen. Aivan kuin verenvuodatus, joka silloin jäi tekemättä, tapahtuisi nyt ukrainalaisten sekä välillisiksi uhreiksi joutuneiden nuorten venäläisten kautta.
Tuolloin, yli 30 vuotta sitten, kommunismin kukistaneet vallankumoukset tapahtuivat, kun tavallisten ihmisten pelko vastustaa järjestelmää heikkeni riittävästi, kun toivo heräsi – ja kun järjestelmä itsessään oli tarpeeksi mätä. Sopii vain toivoa, että pelko pystytään voittamaan myös Venäjällä mahdollisimman nopeasti ja laaja-alaisesti. Ulkomaailman tulee tehdä kaikkensa auttaakseen juuri tuon ihmisten pelon voittamisessa, laajassa, luovassa toimintojen ja teorioiden vaihtoehtoavaruudessa.
Lopulta vapauden voima on joka tapauksessa ylikäymätön. Hyvät ihmiset nousevat sen puolesta maasta ja kansallisuudesta riippumatta.
Henri Vogt on Turun yliopiston kansainvälisen politiikan professori ja itäisen Euroopan demokratiakehityksen asiantuntija.
Olipa hyvä ja lohduttava artikkeli tässä kaaoksessa ja ajattelun sumussa.
Silmät pitää pitää auki.
Harvinaisen sekava vuodatus. En jaksa/kykene puuttumaan jokaiseen epäloogisuuteen/runollisuuteen, mutta katsotaan vaikka seuraavaa:
”Pelkona kuitenkin on, että yksinkertaistava realistinen näkemys maailmasta saa jo nyt mutta varsinkin pitkällä tähtäimellä liikaa painoarvoa. Eurooppana, Euroopan unionina, meidän tulisi hädänkin hetkellä yrittää pitää myös yhteistyön liberaalista maailmasta kiinni, rakentaa keskinäisriippuvuuksia, uskoa siihen, että voimme jossain vaiheessa löytää konfliktin kaikkia osapuolia tyydyttäviä toimintamalleja, joiden kautta vihollisuuskuvia voidaan lievittää.”
Siis kun totalitaristinen hullu aloittaa hyökkäyssodan juutalaisia natseja ja narkomaaneja vastaan niin meidän pitäisi rakentaa keskinäisriippuvuuksia ja löytää molempia osapuolia tyydyttäviä toimintamalleja. Tämä on ihan ykkösnäkemys. Voitaisikohan sitä soveltaa myös kouluissa, joissa väkivaltaisille kiusaajille yritettäisiin löytää kiusaajaa ja kiusattavaa tyydyttäviä toimintamalleja. Ja miksipä emme yrittäisi löytää, ja uskoa siihen että löydämme, molempia osapuolia tyydyttäviä toimintamalleja raiskaajien ja raiskattujen välille.
Eiköhän muuten sota ole erityisen merkittävä keskinäisriippuvuus.
Klaus hyvä! Et ole ottanut huomioon näköjään aikaperspektiiviä. Nyt on tilanne se,että naapurissamme on totalitaristi ja jos sitä seuraa toinen totalitaristi, niin mihin se vie: eristäytymiseen ja vihaan. Euroopassakin oli aikonaan totalitaristi, mutta sitten kaksi sotivaa maata ryhtyi yhteistyöhön, mitä siitä tuli: vakautta, rauhaa ja vauratta. Pitää lähteä siitä, että tilannetta voi muuttaa.
Hei, kiitos tästä näkökulmasta, jota en osannut ottaa huomioon. Epäselväksi minulle jäi tapahtuuko tilanteen muutos hyvempään vaiko pahempaan suuntaan.