Tuore ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko ei osoita radikaaleja muutoksia perinteisesti hidasliikkeisessä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Sotilasliittoon kuulumattomuuden politiikka ja vakauden tavoittelun henki on säilynyt turvallisuusympäristön muutoksista huolimatta.
Valtioneuvosto julkaisi aivan tasavallan presidentti Sauli Niinistön isännöimien Kultaranta-keskusteluiden alla tuoreen ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon.
Aiempiin, vuodesta 1995 lähtien laadittuihin turvallisuus- ja puolueettomuuspoliittisiin selontekoihin verrattuna ero on jo lähtökohdissa. Nyt julkaistu selonteko pyrkii käsittelemään laajasti ulko- ja turvallisuuspolitiikan toimintaympäristöä ja haasteita, ei vain ”kovaa turvallisuutta”.
Valtioneuvoston myllystä tullut selonteko on varsin tiivis, selkeärakenteinen ja suhteellisen lyhyt – vain 32-sivuinen. Se noudattelee tässä mielessä Juha Sipilän hallituksen linjaa, jossa tavoitteena on tiiviiden strategia-asiakirjojen julkaiseminen.
Miten hallituksen toimet ja politiikan linjaukset tukevat paikoin yleviä tavoitteita?
Toisaalta selonteko herättää kysymyksiä siitä, miten hallituksen toimet ja politiikan linjaukset tukevat paikoin yleviä tavoitteita. Sopivan abstrakti tavoitteenasettelu on omiaan viemään lukijan ”harhaan” ja auttaa unohtamaan ikävät kysymykset, kuten miten kehitysavun leikkaaminen tukee tavoitetta vahvistaa hauraita valtioita.
Toimintaympäristö on muuttunut – vai onko?
Selonteossa kerrataan hallitusohjelman ”Suomi 2025”-visio ja esitetään muutamalla lauseella Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan päämäärät.
Ulko- ja turvallisuuspoliittisen toimintaympäristön lähtökohtana on näkemys keskinäisriippuvasta maailmasta, jossa ulko- ja turvallisuuspoliittista ajattelua ei voida rakentaa vain perinteisen geopolitiikan ja etupiiriajattelun varaan.
Selonteon perusteella keskeiset Suomeenkin vaikuttavat globaalit kehityskulut liittyvät ilmastonmuutokseen, väestökehitykseen, yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen, digitalisaation mahdollisuuksiin ja uhkiin sekä muuttoliikkeisiin. Tältä osin selonteko käsittelee Eurooppaan kohdistuvaa lisääntynyttä maahanmuuttoa ennen kaikkea uhkana sekä sisäiselle että ulkoiselle turvallisuudelle.
Lähialueen muutoksissa keskeinen huomio on Venäjän toiminnan muuttumisessa ja Ukrainan kriisin myötä Itämerellä voimistuneesta negatiivisesta kierteestä. Sotilaallisen voimankäytön mahdollisuutta ei suljeta pois. Tältä osin kirjaus on realistinen kuva toimintaympäristöstä, eritoten ajatellen selonteon 2020-luvulle tähyävää pidempää aikajännettä.
Ylimääräistä draamaa kirjauksesta on turha etsiä.
Ylimääräistä draamaa kirjauksesta on turha etsiä. Vuoden 2012 selonteossa todettiin sama asia: ”Laajamittaisen sotilaallisen voimankäytön uhka on pieni, mutta sitä ei voi sulkea pois” (s. 12). Tilannearvio oli hyvin samanlainen myös vuonna 2009 (s. 64). Vuoden 2004 selonteossa sotilaallisen voimankäytön mahdollisuus Suomen lähialueilla liitettiin suoraan Venäjään (s. 68, 76).
Kirjauksen osalta täytyy mennä ajassa taakse päin aina vuoteen 2001, jolloin kylmän sodan päättymisen jälkeisessä optimismin ilmapiirissä todettiin, kuinka ”kylmän sodan päättymisen käynnistämät muutokset Euroopan turvallisuuspoliittisessa tilanteessa ovat luonteeltaan syvällisiä ja pysyviä. Laajamittaisen sotilaallisen konfliktin uhka Euroopassa säilyy vähäisenä” (s. 4).
Turvallisuusympäristön analyysin jälkeen selonteko siirtyy ulko- ja turvallisuuspolitiikan painopisteiden ja tavoitteiden esittelyyn. Tältä osin selonteko on visioiva ja maalaileva, eikä se juuri erittele poliittisia toimintamalleja tai strategioita haasteisiin vastaamiseksi.
Selonteko ei ole mikään asiakirja, jossa esiteltäisiin implementoitavat poliittiset toimet, mutta siltä voisi odottaa paikoin vahvempaa konkretiaa. Tämä voisi hälventää ristiriitaa, joka Sipilän hallituksen toimien ja selonteon tavoitteiden välillä on.
Nato-optio, tuo turvallisuuspolitiikan ikiliikkuja
Sotilaallisen liittosuhteen osalta selonteko vahvistaa vakiintuneen määritelmän Suomesta sotilasliittoon kuulumattomana maana, joka kuitenkin ”pitää yllä sotilaallisen liittoutumisen mahdollisuutta” (s. 19) Kirjaus noudattelee 2000-luvun selontekojen kirjauksia ilman vuoden 2012 selontekoon sisäpoliittisista syistä kirjattua varausta pidättäytyä jäsenyyden hakemisesta.
Suomalaisen Nato-keskustelun kannalta Nato-optio-ajatteluun perustuva visio Suomen liittosuhteen kehittymisestä 2020-lukua kohden on ongelmallinen. Se pitää sisässään ajatuksen nopeasti ja ongelmattomasti toteutuvasta Nato-jäsenyydestä, jota voidaan hakea tilanteen olennaisesti heikentyessä.
Selonteossa optio näyttää olevan vallitsevan linjan vahvistamista, eli Suomi jatkaa tiivistä yhteistyötä Naton kanssa ja pyrkii hyödyntämään erilaisen harjoitustoiminnan oman puolustuskyvyn kehittämisessä sekä mahdollisuuksien mukaan syventämään olemassa olevia yhteistoiminnan malleja.
Majuri James Mashiri on todennut, ettei ”Nato [– –] kuitenkaan myy osto-optioita, joilla saataisiin oikeus lunastaa jäsenyys heikolla turvallisuustaseella”. Keskeinen kysymys kuulukin, onko Nato-optiota olemassa ja mitä se oikeastaan tarkoittaa.
Turvallisuuspolitiikan ikiliikkuja jatkaa liikettään myös vuoden 2016 selonteon jälkeen.
Presidentti Niinistö on korostanut, että jäsenyyden hakemisen kannalta turvallisuusympäristö ei ole vielä riittävästi muuttunut. Kultaranta-keskusteluissa Alexander Stubb (kok.) yritti saada panelistit arvioimaan, milloin tämä raja ylittyy, mutta selkeitä vastauksia ei saatu. Niinistö itse vertasi tilannetta ”vakavaan metsäpalovaroitukseen”, jonka jälkeen palovakuutuksen voi vielä ottaa.
Mielenkiintoisia kierroksia keskusteluun tuovat viime päivien lausunnot, joissa Naton toimintaa Itämeren turvallisuustilanteessa on arvosteltu varsin suorasanaisesti. Pääministeri Sipilä kritisoi Natoa ”raudan kuskaamisesta rajoille” mikä antaa ristiriitaisen viestin selonteon näkemykselle Naton vakauttavasta roolista.
Keskustan presidenttiehdokas Matti Vanhanen määritteli Nato-option signaaliksi Venäjälle, eli osoitukseksi Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen päätöksenteon suvereniteetista. Sen paremmin Vanhanen, Niinistö kuin Kultaranta-keskustelujen panelistitkaan eivät ole kyenneet määrittämään, milloin turvallisuustilanteessa ylitetään se raja, jonka jälkeen jäsenyyttä on haettava.
Turvallisuuspolitiikan ikiliikkuja jatkaa siis liikettään myös vuoden 2016 selonteon jälkeen. On hyvä, ettei selonteko sulje ovia mihinkään suuntaan, muttei se toisaalta anna lisävaloa Nato-linjauksiinkaan. Tässä mielessä Suomi jättää paljon sen varaan, mihin suuntaan Ruotsin turvallisuuspolitiikkaa mahdollisesti kääntyy vuoden 2017 vaaleissa.
Turvaa unionista, mutta millaisella politiikalla?
Nato on vain yksi osa Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittista palettia. Vahvempi rooli selonteossa annetaan Euroopan unionille. Suomen tavoitteeksi asetetaan EU:n toimintakyvyn vahvistaminen ulko- ja turvallisuuspoliittisena toimijana ja todetaan, ettei Suomi voisi jäädä ulkopuoliseksi kriisin uhatessa toisen jäsenmaan turvallisuutta.
Sitoutuminen Lissabonin sopimuksen ”solidaarisuuslausekkeeseen” on selvä viesti: Suomi ei ole yksin, eikä se jätä muitakaan EU-maita yksin. EU-jäsenyyden myötä Suomi on siis vahvasti poliittisesti liittoutunut, ja selonteossa vahvistetaan myös turvallisuuspoliittista liittosuhdetta unioniin.
EU:n suhteen Suomi vahvistaa unionin yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.
EU:n suhteen Suomella on vankka poliittinen agenda vahvistaa unionin ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa (YUTP). Kysymysmerkkejä on ilmassa enemmän kuin hyviä ja selviä vastauksia. Historiallista Nato-allergiaa sairastavassa Ranskassa ainakin nykyhallinto on suopea YUTP:n vahvistamiselle, mutta löytyykö vastakaikua muista maista?
Tällä hetkellä huomio kiinnittyy brexitiin, jonka mahdollisia seurauksia unionille voi vain spekuloida. Myös Ranskan poliittinen tuuli voi kääntyä vuoden 2017 presidentinvaalien jälkeen. Selonteko perustuu tältä osin hyviin toiveisiin vahvemmasta EU:sta, mutta antaa vähän konkretiaa toiveiden toteutumiselle.
Kuvaavaa on, etteivät kaikki toiveet ja tavoitteet ole yhteen sovitettavissa Suomen omankaan EU-politiikan kanssa. Turvapaikanhakijatilanteen hoidossa Suomi ei ole ollut innokkaana vahvistamassa yhteistä poliittista tahtotilaa. Onko niin, että yhteisvastuuta on helpompi vaatia asioissa, joissa sen toteutuminen näyttää kaikista vaikeimmalta? Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa harvemmin kannattaa syyllistyä haavekuviin rakennettuun illuusioon.
EU-ulottuvuuden osalta olennaista on myös erikseen kirjattu luku toimista ”muuttoliikkeiden perussyiden” hallintaan. Siinä poliittinen toiminta on siirretty abstraktimmalle ylätasolle ilman mainintaa EU:n roolista.
Selonteossa korostetaan pakolaisten auttamista ensisijaisesti tukemalla lähtömaiden poliittista vakautta.
Hallituksen nuivahko maahanmuuttopoliittinen linja näkyy selonteossa, jossa korostetaan pakolaisten auttamista ensisijaisesti tukemalla lähtömaiden poliittista vakautta. Kestävän ratkaisun kannalta tässä ollaan toki ytimessä, mutta on hyvä hetki kysyä, mitä hallitus on tehnyt tämän edistämiseksi.
Kansainvälisten järjestöjen tukeminen ja toimintakyvyn vahvistaminen kuulostavat kauniilta paperilla, mutta päätökset leikata kehitysapua ovat täysin päinvastaisia konkreettisia päätöksiä.
On päivän selvää, ettei lähtömaiden ongelmia saada ratkaistuksi helposti ja nopeasti. Siksi selonteossa olisi ollut paikallaan käydä läpi myös lyhyemmän aikavälin visioita siitä, kuinka turvapaikanhakijoita voitaisiin auttaa ja täten ehkäistä paitsi humanitäärinen katastrofi myös historiallisen vaikean pakolaistilanteen turvallisuuspoliittiset vaikutukset.
Naapuruuspolitiikan kulmakivet
Lopuksi on syytä vielä palata naapurimaihin. Venäjä ei selonteossa saa erityisasemaa ja ulkosuhteet itänaapuriin käydään läpi varsin lyhyesti. Tavoitteena on ylläpitää vakaita ja toimivia suhteita, sekä toisaalta rakentaa vuoropuhelua EU-linjojen puitteissa kansainvälisen tilanteen jännitteiden purkamiseksi.
Selonteon vahvempi paneutuminen Ruotsi-suhteeseen osoittaa hyvin, kuinka turvallisuuspoliittinen tilanne vaikuttaa myös Suomen naapuruuspolitiikkaan. ”Ruotsilla on erityisasema” (s. 23) ja kahdenvälisen yhteistyön syventäminen esitetään yhteisenä tahtotilana.
Painopiste naapuruuspolitiikassa on muuttunut, mikä on näkynyt myös viimeisten vuosien aikana julkisessa keskustelussa. Ruotsi ei ole enää vain hyvä länsinaapuri, vaan kumppani, jonka kanssa pyritään rakentamaan eri tasojen turvallisuuspoliittista yhteistyötä.
Ruotsin ja Suomen turvallisuuspoliittisen ajattelun erot taitavat olla noin 1 300 kilometriä pitkiä.
Kultaranta-keskusteluissa Ruotsi-suhteeseen tuli ainakin julkisia säröjä, ja presidentti Niinistökin intoutui toteamaan, että turvallisuuspoliittisessa ajattelussa taitaa olla eroja. Vaikka Niinistö ei näitä tarkemmin eritellytkään, voi hänen kommenteistaan päätellä niiden olevan noin 1 300 kilometriä pitkiä.
Tulevaisuus näyttää, miten yhteistyön muodot kehittyvät ja etenevät. Selonteon perusteella on selvää, että yhteistyön syventäminen on Suomen strategian mukaista ja tukee yhteistyöpainotteista turvallisuuspolitiikkaa.
Lisäksi kahdenvälisyys niin Ruotsin kuin Yhdysvaltojen kanssa näyttää olevan ongelmattomampaa kuin eteneminen Naton suhteen. Tämä on ymmärrettävää, sillä Natossa seuraava askel on täysjäsenyys, johon nykyhallituksen linjauksilla ei olla menossa.
Aktiivisen vakauspolitiikan tiellä
Selonteko ei osoita radikaaleja muutoksia perinteisesti hidasliikkeisessä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Kylmän sodan jälkeen vahvistunut sotilasliittoon kuulumattomuuden politiikka ja vakauden tavoittelun henki on säilynyt turvallisuusympäristön muutoksista huolimatta.
Vakauden tavoittelu on Suomelle relevantti tavoite, ja selonteossa vahvistetaan siihen käytettävää keinovalikoimaa lähtien Ruotsi-yhteistyöstä ja EU:n roolin vahvistamisesta. Selonteko myös vankistaa presidentti Niinistön aktiivisen vakauspolitiikan pilarimalliajattelua, jonka avulla Suomi pyrkii luovimaan maailmanpolitiikan myrskyisillä vesillä.
Selonteko toimii yhtenä pohjapaperina, jonka pohjalta vilkas turvallisuuspoliittinen keskustelu tulee jatkumaan.
Radikaaleja suunnanmuutoksia tai pikkutarkkoja politiikan toteuttamistapoja selonteosta ei löydy. Henri Vanhanen avaa ansiokkaasti selonteon ja sen laatimisprosessin luonnetta. Selonteko toimii yhtenä pohjapaperina, jonka pohjalta vilkas turvallisuuspoliittinen keskustelu tulee jatkumaan.
Suurimmaksi kysymysmerkiksi selonteosta jää se, miten nopeasti se vanhenee käsiin. Vuoden 2012 selonteon jälkeen olosuhteet ovat muuttuneet perustavanlaatuisesti.
Mahdollinen brexit tai vakava metsäpalovaroitus pohjoisessa Itä-Euroopassa voivat muuttaa hetkessä toimintaympäristön, joka selonteossa on kuvattu. Tältä osin on toivottavaa, että kulissien takana ulko- ja turvallisuuspolitiikan pelimerkit ovat paremmassa järjestyksessä kuin julkinen keskustelu antaa olettaa.
Miika Raudaskoski on historian tohtoriopiskelija Social and Cultural Encounters -tohtoriohjelmassa Itä-Suomen yliopistossa. Hän työskentelee nuorempana tutkijana historia- ja maantieteiden laitoksella. Väitöstutkimuksessaan Raudaskoski tarkastelee Suomen ja Venäjän rajan politisointia kylmän sodan jälkeisessä keskustelussa.
