Eurooppa-tarinan pohja on murenemassa

Mikä on Eurooppa? Vielä 1900-luvun alkupuolella se oli ennen kaikkea hajoavien imperiumien ja nousevien kansallisvaltioiden taistelukenttä. Unionin Eurooppa-tarinan mukaan vanhat vihollisuudet ovat unohtuneet ja integraatio on yhdistänyt eurooppalaiset kansakunnat.

Tarinankertojat kilpailevat keskenään, kuka saa määritellä Euroopan oikein ja mikä on EU:n rooli määritelmässä. Unionin oma tarina on valitettavan kritiikitön kansalliskertomus. EU-kansallista heräämistä odotellessa unionin perusarvo, vapaa liikkuvuus, pirstaloituu uudenlaisten rajojen noustessa unionin sisälle ja ulkoreunoille.

”We tore down the walls of mistrust, extreme nationalism and hatred, which had led to two world wars – And we built bridges. Working together, we have forged a new type of Union. A Union built on the shared values of peace, democracy, respect for human dignity and justice.” – José Manuel Barroso, s. 21

Näin kuvailee EU-komission entinen puheenjohtaja José Manuel Barroso unionin menestystarinaa, uutta Eurooppa-narratiivia vuonna 2014. Hänen sanansa on painettu EU:n julkaiseman The Mind and Body of Europe: A New Narrative –teoksen alkulehdille. Kyseinen julkaisu syntyi projektissa, jonka päämääränä oli rakentaa EU:lle omaa tarinaa, eräänlaista kansallista kertomusta, jonka varaan voisi syntyä eurooppalainen yhteinen identiteetti.

Euroopan tarinankertojat loivat Euroopan parlamentin ja komission ohjeistuksesta yhtenäisen kansallisen kertomuksen eurooppalaisista. Kaunis tavoite oli rakentaa siltoja kansalaisten välille, luoda identiteettiliimaa pitämään huojuvaa EU-korttitaloa pystyssä.

He toimivat kuin 1800-luvun kansalliset herättäjät eri puolilla Eurooppaa, mutta koordinoidummin. Kansakuntien isien paikan ottivat poliitikot, yhteiskuntatieteilijät, taiteilijat – muiden EU-kansalaisten tehtävänä on toimia pääteoksen kuvitusmateriaalina. Projekti toteutettiin kansallisten esikuvien mukaisesti intellektuellien projektina ylhäältä alaspäin (Kaiser 2015, 11).

Eurooppa-kertomus puettiin julistuksen ja kirjan muotoon, kuten tekivät kansalliset ”herättäjät” 1800-luvulla tai latinan ylivaltaa protestanttisessa Euroopassa horjuttaneet kirjakielten ”isät” 1500-luvulla (Anderson 2007, 81–82, 85–87).

Kuten suuret kansalliset kertomukset, myös Euroopan uusi tarina rakentuu myyttiselle tulkinnalle historiasta. Mennyt nähdään lineaarisena kehityskertomuksena, jossa mahdolliset sivupolut joko vaietaan tai niiden merkitystä vähätellään. Kertomus on pidettävä ennen kaikkea yhtenäisenä, muutoin kansakunnan – tai tässä tapauksessa Euroopan – koko olemassaolo on uhattuna. (Jutila 2015, 5–6, 8.)

Euroopan kansallinen herääminen?

”The new European narrative should, first of all, make the European peoples aware of their postmodern, plural identity, of their capacity to be, at the same time, Breton, French and European, or be from Prague, a Czech and a European, or Turk, Berliner and European.” – Antoine Arjakovsky, s. 189

Tyhjentävää analyysia eurooppalaisesta identiteetistä ei ole olemassa eikä sellaista liene luvassa (Ifversen 2002; Copsey 2015).

Eurooppalaisuutta päädytään määrittelemään helposti negaatioiden kautta, eli kertomaan, mitä Eurooppa ei ole. Jos pitää kertoa, mitä Eurooppa on, päädytään yleensä maantieteelliseen määritelmään tai Barrosonkin mainitsemiin ”yhteisiin” arvoihin, rauhaan, demokratiaan, ihmisarvon kunnioitukseen ja oikeudenmukaisuuteen, jotka historiallisesti ovat vakiintuneet Länsi-Euroopassa vasta 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla.

Nathaniel Copseyn (2015, 48) mukaan kansalaisten suhde eurooppalaiseen identiteettiin voidaan jakaa karkeasti kahteen ääripäähän.

Yhtäältä on laveasti määritelty euroeliitti, joka jakaa yhteisen eurooppalaisen identiteetin ja katsoo hyötyvänsä eurooppalaisesta integraatiosta. Tähän ryhmään Copsey arvioi kuuluvan korkeintaan viidesosan EU-alueen kansalaisista.

Toinen ääripää on huomattavasti suurempi, ja sen keskuudessa esiintyy korkeintaan erittäin heikko ajatus eurooppalaisesta identiteetistä, eikä se ole kovin kiinnostunut EU:sta tai yhteiseurooppalaisesta politiikasta.

Copseyn näkemys perustuu muun muassa Eurobarometreillä kerättyihin tutkimustuloksiin ja niiden analysointiin. Hänen analyysinsa mukaan 80–85 prosenttia EU-kansalaisista joko ei tunne minkäänlaista tai tuntee korkeintaan heikkoa yhteyttä Eurooppaan. (Copsey 2015, 49–51.)

Tulokset ovat ristiriidassa yllä esitetyn Arjakovskyn – yhden EU-tarinan kertojan – vision kanssa. Hän uskoo, kuten kansallisen heräämisen aikana yleisesti, johonkin olemassa olevaan yhteiseen identiteettiin, johon valtaosa ihmisistä ei vain ole vielä herännyt.

Samaan näyttäisi pyrkivän myös EU, jonka tarinan lähtökohtana on siltojen rakentaminen kansanryhmien välille ja sitä kautta – kuten Arjakovsky suoraan kirjoittaa – EU-kansalaisten uuden identiteetin herättäminen.

Mikä eurooppalaisia yhdistää?

”According to recent polls, almost two thirds of Europeans feel that they are citizens of the EU. Unfortunately, they are not sure what this means. This implies the need for a new narrative for Europe.” – Viviane Reding, s. 32

Mitä yhdistävää EU:n piiristä on eurooppalaisen identiteetin pohjalle löydettävissä? Perinteisten, Kööpenhaminan kriteereissäkin määriteltyjen arvojen lisäksi keskeinen käsite on vapaa liikkuvuus. EU:n olemassaolo perustuu ihmisten, tavaroiden ja pääomien vapaaseen liikkuvuuteen yli (kansallis)valtiollisten rajojen. (Copsey 2015, 46–47)

Pohjalla on ajatus EU:sta rauhan projektina, vanhojen kansallisten viholliskuvien ja rajojen ylittäjänä sekä kylmän sodan jälkeisen ”uuden Euroopan” järjestyksen keskeisenä toimijana. Entisten sosialistimaiden ja neuvostotasavaltojen suhteellisen nopea integroituminen EU:iin esitetään Eurooppa-tarinassa menestystarinana ja osoituksena rauhanprojektin onnistumisesta.

Rajattomuuden ja vapaan liikkuvuuden arvoon sisältyy samalla suurin EU:ta repivä voima. Kyse on viime kädessä jäsenvaltioiden solidaarisuudesta toisiaan kohtaan, halusta pitää omat kansalliset rajat avoimina. Mikäli jäsenmaiden keskinäinen solidaarisuus katoaa, jääkö perusarvosta mitään jäljelle?

EU-projektin rinnalla on koko ajan kulkenut sekä ajatus että käytännön politiikka, josta voidaan käyttää käsitettä EU-linnake. EU:n sisärajojen avautumisen vastapainona on ollut rajavalvonnan tehostaminen ja myös mentaalisten ulkorajojen vahvistaminen. (Copsey 2015, 50–51.)

EU-linnake on käsite, jonka kautta on helppo määritellä eurooppalaisuutta eksklusiivisesti. Siinä annetaan rajat EU-Euroopalle: mikä on tämän ulkopuolella, ei ole Eurooppaa, jolloin kaikki sisäpuolinen on automaattisesti eurooppalaista. (Ifversen 2002, 10; O’Dowd 2002, 19–21; Copsey 2015, 50–51.)

EU-kriittinen politiikka on vahvistunut 2000-luvulla lähes kaikissa jäsenmaissa. Talouden epävakaus ja heikot tulevaisuuden näkymät, kasvanut siirtolaisuus- ja pakolaispaine EU-alueelle sekä EU:n poliittisen päätöksenteon elitistisyys heikentävät koko projektin olemassaoloa. Näihin ongelmiin EU tarjosi osaltaan ratkaisuksi yhteistä kertomusta eurooppalaisista, mutta sortui stereotyyppiseen ja elitistiseen esitykseen.

Raja railona aukeaa

”We need to ask ‘What is Europe?’, and ‘What is the European dream going to be 10 years from now?’ These are urgent questions, and we should discuss them in full knowledge of the fact that the answers are rather uncertain.” – Enrico Letta, s. 75

EU:n tarjoama tarina kertoo yhtenevästä, rajattomasta Euroopasta aikana, jolloin jäsenmaat vaativat enemmän kansallista päätösvaltaa esimerkiksi maahanmuutossa ja rajakysymyksissä. Samaan aikaan sekä EU:n että jäsenmaiden kansalliset politiikat kulkevat vastakkaiseen suuntaan.

Välimerellä, Balkanilla ja Englannin kanaalissa arkipäiväksi tullut laittomien siirtolaisten pyrkiminen EU-alueelle koettelee keskinäistä solidaarisuutta. Jäsenvaltiot ovat erimielisiä siitä, kuinka pakolaispainetta tulisi jakaa unionin sisällä. Vastuu uhkaa kaatua niille rajavaltioille, joiden alueelle pakolaiset suuntaavat: Kreikkaan, Italiaan ja nyt myös Iso-Britanniaan.

Unkari pyrkii hoitamaan laittomista siirtolaisista kokemansa ongelman raja-aidalla. EU-tasolla on väläytetty mahdollisuutta tuhota salakuljettajien aluksia jo lähtösatamissa.

Kumpikin tapa hoitaa vain oiretta, ensimmäinen kaiken lisäksi nakertaa EU:n perusarvoa. Epävakaus EU:n lähialueilla on niin syvää, ettei toimintakyvyltään halvaantunut unioni kykene tuottamaan apua lähtömaihin, vaikka se olisi ainoa pidemmällä tähtäimellä kestävä ratkaisu.

Mitä EU:n yhteisestä tarinasta jää jäljelle? Se uhkaa typistyä kuvitellun eurooppalaisen sivilisaation siilipuolustamiseen. Siinä ajattelutavassa ei tarvitse niinkään määritellä mitä olemme, vaan mitä emme ainakaan ole. EU:n motto ”moninaisuudessaan yhtenäinen” näyttäytyy silloin kapeana, vain EU-linnakkeen sisällä olevien eurooppalaisten yhtenäisyytenä.

Elitistisen EU-kansallisen kertomuksen rakentelun sijaan unionin tulisi keskittyä demokratian vahvistamiseen. Siltoja ei rakenneta ammentamalla valikoiduista historian tulkinnan sirpaleista kootusta kehityskertomuksesta, vaan kuuntelemalla kansalaisia.

Kuten Jyväskylässä kesäkuussa järjestetyssä symposiumissa moneen otteeseen todettiin, EU ei ole kansallisvaltio eikä siitä sellaista kannata kehittää. Tarvitaan uudenlaisia demokratian ja osallistumisen muotoja.

EU ei ole valmis, vaan kehittyy jatkuvasti. Emme voi mitään sille, mitä se on ollut, mutta voimme vaikuttaa tulevaan. Robert Schumania mukaillen: Eurooppa tarvitsee vanhojen viholliskuvien hautaamista sekä valtioiden ja kansojen välillä että Euroopan ja muun maailman välillä.

Sitaatit ovat teoksesta The Mind and Body of Europe: A New Narrative (2014).

Kirjallisuus

Anderson, Benedict 2007. Kuvitellut yhteisöt. Nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua. Vastapaino, Tampere.

Copsey, Nathaniel 2015. Rethinking European Union. Palgrave, Lontoo.

Ifversen, Jan 2002. ”Europe and European Culture – A Conceptual Analysis.” European Societies 4:1, 1–26.

Jutila, Matti 2015. ”Securitization, history, and identity: some conceptual clarifications and examples from politics of Finnish war history.” Nationalities Papers: The Journal of Nationalism and Ethnicity, 1–17.

Kaiser, Wolfram 2015. ”Clash of Cultures: Two Milieus in the European Union’s ‘A New Narrative for Europe’ Project.” Journal of Contemporary European Studies, 1–14.

O’Dowd, Liam 2002. ”The Changing Significance of European Borders.”Regional & Federal Studies 12:4, 13–36.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*