Nuorten politiikan tutkijoiden tulevaisuuden näkymiä

Nuorten tutkijoiden asemasta pitäisi puhua enemmän. Väitöskirjan jälkeinen elämä on monelle tutkijalle suuri tuntematon, jota nykyinen järjestelmä tukee heikosti. Toivomme, että myös muut aiheesta kiinnostuneet jakavat ajatuksiaan omilla puheenvuoroillaan, jotta saamme aikaan laajempaa keskustelua Politiikasta.fi-sivustolla, kirjoittavat Taru Haapala ja Anna Kronlund.

Nuorten tutkijoiden asemasta ei ole viime aikoina käyty juurikaan kattavaa keskustelua, vaikka esimerkiksi Suomen Akatemian Tieteen tila 2012  -tieteenalaraportista selviää, että ”valtio-opissa on tällä hetkellä käynnissä perusteellinen sukupolvenvaihdos”. Kuten työryhmän raportissa todetaan, jatkokoulutukseen on satsattu viime aikoina resursseja, mutta samanaikaisesti nopeasti laajenevaan nuorten väitelleiden tutkijoiden joukkoon ei ole kiinnitetty järjestelmällisesti huomiota, jolloin ”usean nuoren tutkijan kohdalla on tällä hetkellä nähtävissä ahdistus tulevaisuudesta”. Mielestämme onkin tärkeää herättää keskustelua nuorten politiikan tutkijoiden tulevaisuuden näkymistä.

Asian kannalta olennainen kysymys on, mitä vastaväitelleiden tohtoreiden oikein oletetaan tekevän. Rahoituksen löytäminen väitöskirjan tekemiseen on mahdollista, kuten myös työryhmän raportissa mainitaan, mutta ongelmaksi muodostuu usein nuorten tutkijoiden post doc -rahoituksen saaminen. Tutkijan uran jatkumisen epävarmuus on merkittävä ongelma. Yksityiselle uralle suuntautumista ei toki tule väheksyä, mutta nuorten tutkijoiden mahdollisuuksia jatkaa akateemisella uralla tulisi tukea enemmän. Valtio-opin ja hallintotieteen työryhmän tekemässä SWOT-analyysissä tieteenalan yhdeksi keskeiseksi ongelmaksi onkin eritelty post doc -tutkijoiden epävarma asema.

Kansainvälistymisestä itseisarvo?

Viime aikoina paljon keskustelua on herättänyt Suomen tiedeyhteisön kansainvälistymisen tarve. Raportin mukaan kansainvälistyminen on politiikan tutkimuksen yksi vahvuusalueista. Siitä huolimatta kansainvälistymistä korostava keskustelu vaikuttaa myös valtio-opin alan post doc -tutkijoiden tulevaisuuden näkymiin. Erityisesti Suomeen on toivottu ulkomaalaisia post doc -tutkijoita tai uransa alkuvaiheessa olevia professoreita. Esimerkiksi Yle-uutisten mukaan ”Suomen akatemia vaatii lisää nuoria ulkomaalaisia tohtoreita”. Resursseja on toivottu kohdennettavan etenkin ulkomaisten tutkijoiden sijoittumiseen suomalaisiin yliopistoihin. Ongelmaksi kuitenkin muodostuu usein esimerkiksi opetustehtävissä vaadittava suomen kielen osaaminen. Kansainvälistymiseen liittyviä ongelmia on kartoitettu laajemmin esimerkiksi valtio-opin ja hallintotieteen työryhmän tieteenalaa koskevassa raportissa.

Kansainvälistymistä tulisi lisätä myös mahdollistamalla suomalaisten tutkijoiden sijoittumista ulkomaisiin yliopistoihin. Kansainvälisyyden ja liikkuvuuden lisääminen on sinänsä hyvä asia, mutta sen ei pitäisi olla pelkkä itseisarvo. Tulisikin kattavasti selvittää, mitä ongelmia liikkuvuusvaatimukseen yleisesti ottaen liittyy. Resurssien ja akateemisen työuran jatkamisen mahdollisuuksien turvaaminen myös väitöskirjan valmistumisen jälkeen lisäisi kansainvälistymisen edellytyksiä suomalaisissa yliopistoissa. Yhtenä niistä voidaankin katsoa olevan tutkijoiden tilanteen parantaminen yleisesti, jolloin pelkkä raha ei ratkaise vaan viihtyvyys houkuttelee. Tällaista pidemmän aikavälin ratkaisua tulisi pohtia myös muilla kriteereillä kuin liikkuvuudella.

Myös eräänlaista post doc -tutkijoiden Erasmus-vaihtoa voisi edelleen kehittää, jolloin kansainvälistymisestä ja sen tavoittelusta ei tulisi pelkästään yksipuolista, vaan turvattaisiin myös omien koulutettujen kansainvälinen kilpailukyky. Kuten tieteenalan työryhmän raportissa osuvasti huomautetaan, kansainvälistyminen ei tarkoita pelkästään tutkijoiden ulkomaan oleskelua vaan verkostoitumista ylipäätään kansainväliseen tiedeyhteisöön. Kansainvälistymisen – kuten myös nuorten tutkijoiden yliopistoille sijoittumisen – ongelmaksi on yleisesti ottaen muodostunut erityisesti yliopistolla olevien työsuhteiden ja toimien vähäinen määrä, joka nostetaan esiin myös raportissa.

Tutkijoiden eriarvoisuus

Väitöskirjan tekijöiden ja nuorten tutkijoiden kohdalla myös apurahatutkijoiden ja työsuhteessa olevien erilainen asema yliopistoissa on viime aikoina herättänyt laajalti keskustelua esimerkiksi Helsingin yliopistossa, jossa työhuoneiden saatavuus ja maksullisuus ovat osoittautuneet ongelmiksi. Jyväskylässä yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella apurahatutkijat rinnastetaan työsuhteessa oleviin, mikä mielestämme kannustaa edelleen hakemaan apurahoja. Eriarvoinen suhtautuminen apurahatutkijoiden asemaan on erikoista, kun tutkimus julkaisuineen kuitenkin aina sijoittuu kunkin yliopiston ”nimiin”, jolloin apurahalla työskentelevälle tulisi tarjota tasa-arvoiset mahdollisuudet esimerkiksi työtilaan ja näkyvyyteen nettisivuilla. Tällaisessa tilanteessa tulee väkisinkin sellainen olo, että julkaisut kyllä kelpaavat yliopistoille, mutta tutkijat jätetään oman onnensa nojaan. Tällainen lyhytnäköinen ajattelu on tuhoisaa yliopistoyhteisön kannalta.

Nuorten tutkijoiden ongelmaksi muodostuu usein kilpailu post doc -rahoituksesta. Hakuja on harvoin ja joissakin tapauksissa pelkkä väittelylupa ei riitä hakemuksen hyväksymiseksi. Tietyt rahoituslähteet kyllä kohdistetaan post doceihin, mutta ne ovat edelleen varsin joustamattomia. ”Tenure track” -periaate ei näytä juurikaan toimivan niillä resursseilla, joita yliopistoilla on tällä hetkellä käytössään. Tieteenalatyöryhmän raportissa edelleen todetaan, että Suomeen ollaan kehittämässä uudenlaista ”tenure-track apulaisprofessuuria”. Tämä junior professor -käytäntö voisi osaltaan lisätä kansainvälistymisen edellytyksiä, mutta kysymys kuuluu: mistä rahat tähän otetaan? Toimien lisäämistä ei pitäisi myöskään tehdä pelkästä kansainvälisyyden näkökulmasta.

Mitä väitöskirjan jälkeen?

Nykyinen malli ei rohkaise väitelleitä jatkamaan tutkijana. Jonkinlainen mentorointiohjelma olisi tarpeen post doc -vaiheessa. Tohtorikoulutettaville tarjotaan huomattavasti enemmän tukea ja mahdollisuuksia verkostoitua, joita tulisikin osata hyödyntää post doc -vaiheessa. Etenkin apurahalla työskentelevät post docit jäävät usein yliopistoyhteisön ulkopuolelle. Toisaalta tulisi nähdä, että nykyisessä mallissa monet tutkijat työskentelevät sekä työsuhteessa että apurahalla. Yliopistojen pitäisi osoittaa paremmin arvostuksensa niille tutkijoille, jotka hankkivat ulkopuolista rahaa tutkimukselleen ja tuovat sitä kautta näkyvyyttä yliopistoille.

Nuorten tutkijoiden ongelmana on usein erottautuminen rahoituksesta kilpailtaessa. Varsinkin monografiaa kirjoittavien tulisi pyrkiä julkaisemaan mahdollisimman paljon jo väitöskirja-vaiheessa. Tämä aiheuttaa entistä enemmän paineita väitöskirjaansa valmisteleville. Julkaisujen määrä rahoituksen saamisen ehtona varsinkin nuorten tutkijoiden kohdalla voi siten muodostua ongelmaksi. Edelleen tietynlaisen hakemusretoriikan omaksuminen on edellytys onnistuneelle rahoituksen saamiselle. Raportin mukaan huippuyksiköt ovat olleet onnistunut esimerkki hauista, joissa nuoret tutkijat ovat paitsi saaneet rahoitusta myös onnistuneesti verkostoituneet muiden tutkijoiden ja tutkimusalojen kanssa. Nuorten ja varttuneempien tutkijoiden yhteishakemukset voisivatkin tuoda lisäetua nuorille tutkijoille post doc -rahoituksesta kilpailtaessa.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*