Vihan tilat – Charlestonin kirkkosurma sekä universaalina että amerikkalaisena tekona

Charlestonin joukkosurman jälkeen etelävaltioiden symboleja on poistettu näkyvistä. Todellinen muutos olisi symbolien karsimisen lisäksi kuitenkin perustaa merkittäviä eriarvoisuuden poistamiseen tähtääviä ohjelmia. Kuva: Flickr (eyellam)

Yhdysvaltoja ja maailmaa kuohuttanut mustien seurakuntalaisten joukkosurma charlestonilaisessa kirkossa on nostanut esiin monenlaisia näkemyksiä siitä, missä viitekehyksessä tapahtunutta olisi tulkittava. Pinnallisimmillaan tarkastelu on ollut Yhdysvaltain aselakien päivittelyä. Astetta syvempi analyysi ottaa jo huomioon Yhdysvaltain menneisyyden, joka ruokkii rotujenvälistä väkivaltaa.

Charlestonin tapahtumista voidaan kuitenkin vetää myös universaalimpia johtopäätöksiä, jotka ylittävät ne yhdysvaltalaiset olosuhteet, jotka johtivat juuri tähän veritekoon.

Tällaisessa luennassa Charlestonin ampuja Dylann Roofin toiminta rinnastuu esimerkiksi Anders Breivikin toimintaan. Tässä näkemyksessä kyse on yksilön ja yhteisön suhteesta, jonka turmeltuminen johtaa väkivaltaan.

Tässä kirjoituksessa tarkastelen ensin Roofin tekoa universaalina ideologisena väkivaltana ja sitten kiinnitän huomioni seikkoihin, jotka ovat olennaisia teon ymmärtämiseksi yhdysvaltalaisessa viitekehyksessä.

Anders Breivik ja Dylann Roof

Ainekset Dylann Roofin teon yleisempään analyysiin löytyvät norjalaisen, Ruotsissa asuvan kirjailija Karl Ove Knausgårdin toukokuussa 2015 julkaistusta esseestä, jossa hän käsittelee ystävänsä Åsne Seierstadin kirjoittamaa kirjaa Breivikistä ja Utøyan verilöylystä. Knausgård käyttää esseessään Hannah Arendtin tunnettua tulkintaa Adolf Eichmannista rinnastaessaan Breivikin Eichmannin kaltaiseksi banaalin pahuuden ilmentymäksi.

Esseessään Knausgård kuvaa, kuinka Breivikissä itsessään ei ole mitään erityistä. Hän on voimakkaasti narsistinen erakkoluonne, jonka sekava kirjallinen manifesti Eurooppaa uhkaavasta monikulttuurisuuden turmiosta ei osoita kirjallista tai ideologista kyvykkyyttä.

Myös Charlestonin tappaja Dylann Roofin voi nähdä samankaltaisena hahmona. Roof on lukion kesken jättänyt työtön, joka piti vodkasta ja oli viime aikoina alkanut eristäytyä vanhoista tuttavistaan yhä enemmän ja enemmän. Breivikin lailla myös Roof kirjoitti monikulttuurisuuden vaaroista.

Breivikin ja Roofin radikalisoitumisessa on kuitenkin eroja, jotka tulevat esiin, kun tarkastellaan aikaa, jonka he tarvitsivat kypsyäkseen tekoonsa. Aika on tekijä, joka tuo analyyttiseen valoon näitä kahta tapahtumaa yhdistävät ja erottavat tekijät. Aika myös paljastaa, miten toisistaan poikkeavat yhteiskunnalliset rakenteet hidastivat tai nopeuttivat Breivikin ja Roofin radikalisoitumista.

Ideologiset tappajat?

Sekä Breivikin että Roofin rikoksen toteutukseen vaikutti ideologia. Molemmat tappajat vastustivat monikulttuurisuutta, mutta heidän vakaumuksensa ilmeni lapsekkaana, roolipelin kaltaisena toimintana, kuten keksittyihin univormuihin pukeutumisena ja kadonneiden valtioiden lippujen kantamisena.

Breivik kuvitteli harhaisesti edustavansa olemassa olematonta Temppeliritarit-järjestöä, jonka johtajana hän itseään piti. Todellisuudessa hän toimi yksin, vaikka saikin vertaistukea internetistä.

Breivik piti yhteyttä samojen amerikkalaisten valkoista ylivaltaa kannattavien ääriliikkeiden edustajiin kuin Roof. Lisäksi Breivik piti yhtenä tekonsa esikuvana Oklahoma Cityn pommi-iskua, jonka valkoista ylivaltaa kannattanut Timothy McVeigh teki vuonna 1995.

Roofilla sen sijaan oli todennäköisesti myös fyysisessä toimintaympäristössään hänen ajatuksensa jakavia tovereita. Yhdysvaltalaisessa yhteiskunnassa edelleen vallitsevat rasistiset ajattelu- ja toimintamallit muodostivatkin kehdon sille, miten nopeasti Roof pystyi radikalisoitumaan.

Breivik puolestaan tarvitsi paljon aikaa saavuttaakseen yhteisöllisen etäisyyden, jota joukkosurma vaatii. Knausgård kuvaa, kuinka Breivik vietti vuosia käytännössä katsoen yhdessä huoneessa erakkomaisesti videopelejä pelaten.

Kuten Knausgård kirjoittaa, Norjassa on voimakas yhtenäiskulttuuri, jossa ihmisten välinen sosiaalinen välimatka on pieni. Tämä ei tarkoita yksilön ulos- tai sisäänpäinkääntyneisyyttä, vaan sitä, että yhteiskunnan eliitin ja valtaväestön etäisyys toisistaan on esimerkiksi Knausgårdin asuinmaahan Ruotsiin verrattuna lyhyt.

Jotta yksilö voi hyökätä yhteisöään vastaan, on hänen kasvatettava sosiaalista välimatkaansa suhteessa yhteisöönsä niin, että hänen uhriensa ihmisyys on tuhottu jo ennen tekoa itseään. Knausgårdin mukaan prosessi on sama kuin armeijoissa, joissa alokkaat opetetaan ampumaan ihmisen muotoisiin tauluihin, jotta sotilas ei lopulta taistelukentälläkään näkisi ihmistä, vaan ainoastaan maalitaulun.

Breivik kulki tätä tietä videopelien ja harhaisten fantasioidensa avulla. Roofista tiedämme vasta varsin vähän, mutta on todennäköistä, että hän kävi läpi samanlaisen prosessin, joko oma-aloitteisesti tai osana vihan täyttämää yhteisöä.

Molemmissa yksilöissä tapahtui sama muutos, joka Arendtin mukaan muutti Saksan eichmannien valtakunnaksi. Yhteisön sisäänkirjoitettu eettinen ohje ”älä tapa” vaihtui käskyksi ”tapa”.

Kuvitellut sotilaat

Etäännyttämisprosessin tapahduttua sekä Breivik että Roof pystyivät toimimaan täysin kylmästi ja vailla tunteita uhrejaan kohtaan.

Knausgård kuvaa, kuinka tutkintapöytäkirjoissa kerrotaan Breivikin hämmästelleen vielä veritekonsa jälkeenkin sitä, miten uhrit toimivat eri lailla kuin videopeleissä. Katumuksen tai ideologiansa kyseenalaistamisen sijasta Breivik kiinnitti huomiota ainoastaan toimintansa tekniseen toteuttamiseen.

Roof taas keskusteli tulevien uhriensa kanssa raamatuntulkinnasta tunnin ajan ennen tulen avaamista. Tämä keskustelu tapahtui pienessä, intiimissä tilassa kirkossa. Lopulta kiihkeäksi käyneen keskustelun jälkeen Roof syytti seurakunnan jäseniä valkoisten naisten raiskaamisesta ja Amerikan anastamisesta.

Etäisyys, jonka Roof oli saavuttanut uhreihinsa nähden, oli niin suuri, että edes kohtuullisen pitkäkestoinen inhimillinen kohtaaminen, joka surmia edelsi, ei pystynyt palauttamaan seurakuntalaisten ihmisyyttä Roofin silmissä, vaan hän näki edelleen heidät pelkästään vihollisina sotatilanteessa.

Tällaisen irtonaisuuden toteuttava vihapuheen ja sosiaalisen eristäytymisen prosessi on sekä Breivikin että Roofin toiminnan ytimessä. Oleellista on ymmärtää, että tämä prosessi on yleistettävissä ja toteutettavissa kaikkialla, eikä Breivikiä tai Roofiakaan voida pitää ainutkertaisina tekojensa tai ajatuksiensa suhteen. Tässä mielessä he ovat esimerkkejä universaalista kyvystä tuottaa Arendtin kuvaamaa  banaalia pahuutta.

Kun ymmärretään Roofin ja Breivikin toiminnan taustalla vaikuttavia prosesseja, niin esimerkiksi presidentti Obaman lausunto siitä, kuinka jossain vaiheessa Yhdysvaltojen on tajuttava, että Charlestonin kaltaista ei tapahdu muualla, näyttäytyy vaarallisesti virheellisenä. Täsmälleen samanlaista tapahtuu kaikkialla.

Joukkomurhan edellytyksenä oleva sosiaalisen etäisyyden kasvattaminen voi tapahtua niin Yhdysvalloissa, Norjassa kuin Suomessakin. Oleellista on analysoida niitä rakenteita, jotka mahdollistavat tämän etäisyyden luomisen.

Presidentti Obama totesi myöhemmin, että Roofin teon taustalla on ”orjuuden pitkä varjo”. Tämä pitää varmasti paikkansa, mikäli tarkastellaan Roofin tapauksen erityispiirteitä. Obaman analyysi ei ole kuitenkaan kannanottona tarpeeksi voimakas johtaakseen siihen, että joukkomurhaa edesauttaneita rakenteita ryhdyttäisiin todella purkamaan.

Knausgårdin esittämä kritiikki yhteisön rapautumisen vaaroista on saanut osakseen myös arvostelua. Knausgårdia on väitetty kirjoitustensa perusteella monikulttuurisuuden vastustajaksi ja jopa Breivikin hengenheimolaiseksi siinä, että hänen on tulkittu ihailevan norjalaista etnistä yhtenäiskulttuuria varoittaessaan yhteisöjä eriytymisen vaaroista.

Knausgårdin saamassa kritiikissä on kuitenkin unohdettu, että joukkomurhan mahdollistavan tilan ja ajan synty on paljon laajempi kysymys eikä pelkisty tiettyyn yhteiskuntaan tai partikulaarisiin toiminnan laukaisijoihin, kuten lippuihin tai videopeleihin.

Yhdysvaltain tragedia

Mitä sitten ovat ne yhdysvaltalaiselle yhteiskunnalle ominaiset patologiset tendenssit, jotka Roofin teon taustalla vaikuttavat?

Yhdysvallat ei monikulttuurisena maahanmuuttajayhteiskuntana ole koskaan tuottanut kansallisvaltiolle tyypillistä etnistä kansalaisuutta, eli sellaista norjalaisuutta, jonka perään Breivik haikaili. Yhdysvaltalainen kuviteltu yhteisö onkin perustuslakipatrioottinen, eli yhdysvaltalainen lojaliteetti yhteisöä kohtaan nojautuu jaetun etnisyyden sijasta perustuslakiin ja uskollisuuteen abstraktia amerikkalaista ideaalia kohtaan.

Charlestonin tapahtumien käsittely on amerikkalaisessa mediassa kääntynyt nopeasti keskusteluksi symboleista, kuten Etelä-Carolinan kansanedustuslaitoksen edessä liehuvasta etelävaltioiden sisällissodassa muodostamasta Konfederaation sotalipusta.

Yhdysvaltalaisessa yhteisössä symbolit ja niiden kulttuuriarvo korostuvat, mikä ilmenee esimerkiksi Yhdysvaltain lipun käyttötavoissa. Voidaankin ajatella, että valtiovallan tapa siunata Konfederaation lipun, eli kansanomaisesti kapinalipun (rebel flag), mastossa pitäminen on erityisen vaarallista, koska ääriryhmien on helppo mieltää tämä oman toimintansa jonkinasteiseksi legitimoinniksi.

Monissa etelävaltioiden perintöä vaativissa yhdistyksissä uskollisuus monikulttuuriselle yhdysvaltalaisuudelle kyseenalaistetaan. Valkoista ylivaltaa vaativien keskuudessa Yhdysvaltain sisällissota muistetaan sankarillisena yrityksenä pelastaa etelävaltioiden kulttuuri nyky-Yhdysvaltain tasa-arvoisuudelta, jossa kaikki ovat nimellisesti tasa-arvoisia, mutta harva on sitäoikeasti.

Valtavien tuloerojen yhteiskunnassa sosiaalinen epätasa-arvo ruokkiikin etenkin oikeistopopulistista radikalisoitumista. Valkoista ylivaltaa kannattava valkoinen köyhälistö haikailee Yhdysvaltain perustuslain sijasta Konfereraation perustuslain perään, jossa mustan rodun alisteisuus valkoiselle kirjattiin luonnonlaiksi.

Tässä ääriliikkeiden vaihtoehtoisessa todellisuudessa valkoisen köyhälistön ei tarvitsisi tuntea itseään yhteiskunnan pohjasakaksi. Etenkin etelävaltioissa oikeisto onkin onnistunut hyötymään tästä katkeruudesta ja käyttämään sitä hyväkseen voittamalla kilvan työväenluokkaisten valkoisten äänistä.

Etelävaltioissa poliittinen keskustelu on pelkistetty polarisoivien moraalisten väitteiden sekä valkoisen ja mustan kulttuurin vastakkainasettelun ympärille. Niukasti toimeentuleva valkoinen työväenluokka äänestääkin etenkin etelävaltioissa oman etunsa vastaisesti republikaaneja, jotka vastustavat sosiaalista oikeudenmukaisuutta lisääviä uudistuksia. (Frank 2004; Bartels 2006.)

Omaa etua ei osata nähdä, sillä oikeisto on onnistunut leimaamaan demokraattien ajamat sosiaaliset ohjelmat mustien tukemiseksi. Tämä on toteutettu siten, että Yhdysvaltain poliittisessa kulttuurissa keskeistä vapauden käsitettä käytetään taitavasti manipuloinnin välineenä. Oikeistovoimat ovat onnistuneet vakuuttamaan valkoisen työväenluokan siitä, ettävahvempi, sosiaaliturvaa tarjoava valtio tarkoittaa samalla vapauden vähentymistä.

Etelävaltioiden valkoiselle köyhälistölle vapaus on ainut asia, jonka he kokevat omistavansa. Niinpä he kaatavat äänillään systemaattisesti omaa asemaansa parantavat poliittiset ohjelmat.

Tästä paradoksista on kirjoittanut muun muassa Jonathan Franzen romaanissaan Freedom (2010) (julkaistu suomeksi nimellä Vapaus, Siltala 2011). Akateemisesti sitä ovat tutkineet esimerkiksi taloustieteilijät Alberto Alesina, Edward Glaeser ja Bruce Sacerdote (2001) sekä politiikan tutkija Michael Mandelbaum (2010), joka on varoittanut sosiaalisten tulonsiirtojen puutteen aiheuttamasta yhteiskunnallisesta epävakaudesta.

Tämä opportunistinen rakennelma toimii yhdessä institutionalisoidun rasismin jäänteiden kanssa, mutta näistä jäänteistä poiketen se ei ole vuosisatojen perua, vaan itse asiassa vasta viime vuosikymmeninä käyttöön otettu tietoinen strategia, jonka avulla republikaanit pyrkivät kompensoimaan pohjoisessa tapahtuvaa kannatuksensa laskua.

Toisaalta sosiaalisten ongelmien vaikeus ja epämuodikkuus ovat kuitenkin johtaneet siihen, että tällä hetkellä edes demokraatit eivät enää ole kiinnostuneita ajamaan sosiaalista oikeudenmukaisuutta, vaan laskevat etelän valkoisten äänet menetetyiksi ääniksi.

Lopuksi

Dylann Roofin radikalisoituminen ja hänen hirmutekonsa eivät siis ole esimerkki yksilöllisestä, erityislaatuisesta pahuudesta, vaan tietyn patologisen prosessin päätepiste, jonka juuret kumpuavat syvältäyhdysvaltalaisen yhteiskunnan rakenteista.

Oireet yhdysvaltalaisen järjestelmän ongelmista näkyvät myös etelävaltioiden ulkopuolella, tilanteissa, joissa täysin erillään olevat kulttuurit kohtaavat. Tällaisesta asetelmasta ovat kärsineet viime vuonna esimerkiksi useat poliisiväkivallan uhrit muun muassa Detroitissa, New Yorkissa ja Baltimoressa.

Yhdysvaltalaisen yhteiskunnan kudos on jo lähtökohtaisesti hauras. Epäinhimillistäminen ja sotatilanteen logiikkaan laskeutuminen tapahtuvat yhdysvaltalaisessa kulttuurissa helposti, esimerkiksi silloin, kun poliisi kohtaa sellaisen yhteisön jäsenen, jonka kanssa hän ei normaalisti ole tekemisissä.

Erityisen traagisen tilanteesta tekee se, että kehitys ei ole välttämättä kulkemassa positiiviseen suuntaan, vaikka esimerkiksi tällä hetkellä käynnissä oleva etelävaltioiden symboleiden karsiminen saattaakin tuudittaa tähän ajatukseen. Jos muutos todella haluttaisiin tehdä, olisi käytettävien symbolien karsimisen lisäksi perustettava merkittäviä eriarvoisuuden poistamiseen tähtääviä ohjelmia, joita ei ole näköpiirissä.

Vaikka Dylann Roof kulki polkua, jonka askeleet ovat yhdysvaltalaisen yhteiskunnan asettamat, voi samanlainen polku muodostua missä tahansa, missä olosuhteet mahdollistavat yksilön etääntymisen laajemmasta yhteisöstään.

Knausgårdin oivallus oli tarkastella Breivikin tekoa yhteisöllisyyden ongelmana, erillään ideologioista. Sama perspektiivi selkeyttää näkemään myös ne prosessit, jotka vaikuttivat Dylann Roofin toiminnan taustalla. Tämä tarkastelu tarjoaa oivalluksen siitä, että Breivikin ja Roofin teot ovat fundamentaalilla tavalla samankaltaiset.

Lähteet

Alessina, Alberto, Glaeser, Edward ja Sacerdote, Bruce. 2001. ”Why doesn’t the United States have a European-style Welfare State?” Brookings Papers on Economic Activity2: 2001.

Bartels, Larry M. 2006. “What’s the Matter with Whats the Matter with Kansas?” Quarterly Journal of Political Science 1:201–226.

Frank, Thomas. 2004. Whats the Matter with Kansas. How Conservatives Won the Heart of America. Henry Holt and Co.

Franzen, Jonathan. 2010. Freedom. Farrah, Straus & Giroux.

Mandelbaum, Michael. 2010. The Frugal Superpower. Americas Global Leadership in a Cash Stripped Era. Public Affairs.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*