YK-tappio nosti esiin Suomen heikon itsetunnon

Häviö YK:n turvallisuusneuvoston äänestyksessä aiheutti odotetusti aktiivista keskustelua Suomessa. Myös keskustelun sisältö oli odotettavissa. Äänestystappio nosti esiin Suomen heikon kansainvälisen omakuvan, mikä johti heti pohdintoihin siitä, miksi meistä ei pidetä.

Markku Salomaan mukaan Suomeen ei yksinkertaisesti luoteta kansainvälisesti sen linjattomuuden takia. Salomaa toteaa Suomen kansainvälisen uskottavuuden olevan ”nollassa”. Suomen epäselvä ulkopoliittinen linja saa moitteita myös muilta suunnilta.

Ulkopoliittisen instituutin kommentissa Suomen todetaan jättävän ”oman identiteettinsä määrittämisen muiden tehtäväksi. Siksi kykenemme vain reagoimaan mutta emme vaikuttamaan”. Tärkeisiin pöytiin pääsemisestä tuli välinearvon sijasta itseisarvo. 

Lauri Tähtinen puolestaan peräänkuuluttaa Helsingin Sanomien Vieraskynässä johdonmukaisuutta ja linjavalintoja: ”Kylmän sodan jälkeinen ulko- ja turvallisuuspolitiikan hybridimalli, jossa Suomi käyttää voimavarojaan vähän kaikkeen muttei varsinaisesti mihinkään, reistailee.” Pitäisi tehdä valinta lännen ja puolueettomuuden välillä.

Myös Jarno Limnéll on huolissaan, ettei Suomen nykyinen ulkopoliittinen linja erotu tarpeeksi kansainvälisesti. Hän tarjoaa ratkaisuksi selkeämpää linjaa, joka voisi perustua joko rauhanturvaamisen koulutukseen ja kehittämiseen tai kyberturvallisuuteen.

Helsingin Sanomien Kari Huhta puolestaan kirjoittaa, että Suomi tarvitsee entistä selvemmän ja kypsemmän ulkopoliittisen linjan. Suomalaisia pitäisi olla enemmän YK:n johtotehtävissä, mikä antaisi Suomelle näkyvämmän kansainvälisen roolin. Analyysien päällimmäinen viesti on, että Suomen harhaileva ulkopolitiikka maksoi turvallisuusneuvostopaikan.

Kansainvälisen identiteetin rikkonaisuus

Vähemmälle huomiolle jää kuitenkin tärkein seikka: Suomen kansainvälisen identiteetin rikkonaisuus. Johtavana ajatuksena vaikuttaa olevan, että kunhan Suomi löytää tarpeeksi selkeän linjan, niin sitten meistäkin pidetään.

Ongelmana ei kuitenkaan ole niinkään linjattomuus vaan jatkuva kansainvälisen hyväksynnän hakeminen. Tappio äänestyksessä luettiin heti luottamuspulaksi ja negatiiviseksi viestiksi Suomelle, vaikka Luxemburg oli kaikkien mittapuiden mukaan aivan yhtä sopiva kandidaatti, ellei sopivampi, sillä valtio pääsee turvallisuusneuvostoon nyt ensimmäistä kertaa. Suomi on istunut siellä jo kahteen kertaan.

Äänestyksessä kaikki eivät voi voittaa, mutta se ei tarkoita, että ulos jäävät ovat porukan hyljeksittyjä.

Nyt lääkkeeksi tarjotaan trendikkäämpiä vaatteita vaikka ratkaisun avaimet ovat kansainvälisen itsetunnon korjaamisessa. Poliitikot eivät tätä tunnusta.

Valtiovarainministeri Jutta Urpilaisen mukaan Suomen omakuvassa ei ole mitään parannettavaa. Hän kirjoittaa Kanava-lehdessä, että Suomen ”idän ja lännen rajamaan ottopoikaidentiteetti on vaihtunut demokraattisen pohjoismaan terveeksi itsetunnoksi”. YK-äänestyksen jälkeiset reaktiot eivät kuitenkaan kieli terveestä itsetunnosta.

Salomaa jopa toteaa, että ”Suomella ei tosiasiassa ollut alun alkaenkaan minkäänlaisia mahdollisuuksia”. Turha sinne oli edes yrittää.

Heikosta itsetunnosta kertoo myös kuviteltu kuilu ”meidän” omakuvamme ja ”heidän” mielikuvansa välillä. Huhta kirjoittaa, että ”Suomen merkitys YK:ssa on paljon vähäisempi kuin omakehuista voisi päätellä.

Myös Mika Aaltola tuo asian esiin perjantaisessa artikkelissaan: ”Uskomme sinnikkäästi olevamme edelleen esimerkki muulle maailmalle.” Iltalehden pääkirjoituksessa puolestaan todetaan ironisesti Suomen olleen ennakkosuosikki – ainakin Suomessa. Salomaa laukoo asian suorimmin: ”Utopia Suomen ylevästä ulkopoliittisesta kompetenssista on puhtaasti kotivarainen kupla, joka ammuttiin nyt alas.”

On totta, että perifeerisenä valtiona Suomen on vaikeaa suhteuttaa kansainvälistä asemaansa rajattujen vaikutuskanavien ja yhteydenpitoverkostojen takia, mutta näköharha ulkopoliittisesta vaikutusvallasta on olennainen osa kansainvälistä systeemiä.

Vaikutusvallan mittaaminen on hankalaa myös suurimmille valtioille, koska globaaleilla asioilla on harvoin selviä kausaalisuhteita. Tervettä kansainvälistä identiteettiä ei kuitenkaan ammuta alas yhdellä äänestystuloksella.

Ontologisesti turvaton Suomi

Äänestystappio osoittaa, kuinka valitettavan hyvä esimerkki Suomi on ontologisesti turvattomasta valtiosta. Ontologinen turvallisuus tarkoittaa johdonmukaista identiteettiä, joka tunnustetaan ulkopuolelta (Zarakol 2010: 6).

Jennifer Mitzen (2006: 341) kirjoittaa, että fyysisen turvallisuuden lisäksi valtiot pyrkivät myös ontologiseen turvallisuuteen, joka sekä mahdollistaa että motivoi toimintaa ja valintoja.

Nyt Suomelle peräänkuulutetaan ulkopoliittista linjaa, joka perustuisi tarvelähtöisten intressien sijasta politiikkaan, joka parhaiten edesauttaa Suomen kansainvälisen identiteetin hyväksymistä. On valittava, kenen joukoissa seisoo, vaikka se sotisi kansallisia intressejä vastaan. Ontologinen turvallisuus menee edelle.

Kuva lännen ja puolueettomuuden välillä harhailevasta maasta aiheuttaa ongelmia, Tähtinen kirjoittaa. Natolle pitäisi sanoa joko kyllä tai ei, Salomaa puolestaan toteaa. Suomen pitäisi tarjota jotain uutta globaaliin hallintaan, hän jatkaa.

Mutta onko kylmän sodan aikainen jako lännen ja muiden välillä uusi linja? Tätä voi kutsua linjakkuudeksi, joka varmasti tukisi Suomen ontologista turvallisuutta, mutta olisiko kansainvälistä kahtiajaon politiikkaa tukeva linja Suomen intressien mukainen?

Unto Hämäläinen toteaa Helsingin Sanomien pääkirjoituksessaan, etteivät Tähtisen tarjoamat vaihtoehdot Naton ja puolueettomuuden välillä ole realistisia. Sisäpoliittiset voimasuhteet ja idänsuhteet ovat Nato-option tiellä, kun taas EU-aikakaudella on mahdotonta edes puhua puolueettomuudesta.

Lienee myös ilmeistä, että vaikka Natoon liittyminen olisikin realistinen mahdollisuus, ei se olisi tämänhetkisten Venäjä-suhteiden valossa Suomen intressien mukaista.

Brent Steelen (2005: 526) mukaan ontologinen turvallisuus on sitä, että valtio tietää miten toimii ja miksi. Paul Roe (2008: 783) puolestaan painottaa, että ontologinen turvallisuus on sosiaalisten suhteiden turvallisuutta.

Jos Suomen ulkopoliittisen linjan perimmäinen tarkoitus on kansainvälisen hyväksynnän hakeminen, se ei lisää ontologista turvallisuutta – todennäköisesti päinvastoin. Toiminnan motiivit jäävät muiden toimijoiden varaan, eivätkä suhteet vakiinnu kaikkiin suuntiin puolen valitsemisella. On myös kyseenlaista, olisiko tunnustusta janoava linja uskottava.

Tuntuisi järkevämmältä miettiä ensin Suomen kansainväliset intressit, luoda johdonmukainen linja näiden varaan ja lähteä sen jälkeen maailmalle kertomaan, miten Suomi aikoo niitä ajaa. Tässä prosessissa on mahdollista käyttää myös luovuutta.

Kuten Ulkopoliittisen instituutin kommentissa todetaan, ”historiallisella mittapuulla Suomen ulkopoliittinen identiteettikriisi on kuitenkin niin sanottu positiivinen ongelma. Toisin kuin aiemmin, meillä on tällä kertaa aidosti vaihtoehtoja”. Ei ole pakko valita jo kertaalleen kokeiltuja vaihtoehtoja.

Nyt on kuitenkin vaarana, että YK-epäonnistuminen johtaa vääriin keinoihin: lähdemme ensin hakemaan kansainvälistä hyväksyntää ontologisen turvattomuuden parantamiseksi, mikä johtaa entistä rikkonaisempaan omakuvaan, joka on täysin muiden valtioiden katseiden varassa.

Yksi vihamieliseksi koettu katse saa rakennelmaan sortumaan: meistä ei sittenkään pidetä. Ulkopoliittiset intressit unohtuvat ontologisen turvattomuuden alle.

Lähteet

Mitzen, Jennifer (2006), ‘Ontological Security in World Politics: State Identity and the Security Dilemma’, European Journal of International Relations, 12(3): 341-370.

Roe, Paul (2008), ‘The ‘value’ of positive security’, Review of International Studies, 34(4): 777-794.

Steele, Brent (2008), Ontological Security in International Relations: Self-Identity and the IR State, Rouledge.

Zarakol, Ayşe (2010), ‘Ontological (In)security and State Denial of Historical Crimes: Turkey and Japan’, International Relations, 24(1): 3-23.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*