Kriittiset raaka-aineet ovat nousseet otsikoihin Donald Trumpin palattua Yhdysvaltain presidentiksi tammikuussa 2025. Ensin Trump iski silmänsä Grönlantiin sen strategisen sijainnin ja luonnonvarapotentiaalin vuoksi. Helmi-maaliskuussa neuvottelut Ukrainan tukemisesta Venäjän vastaisessa sodassa sai kiristyksen piirteitä, kun Trump painosti Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyiä allekirjoittamaan sopimuksen, joka antaisi yhdysvaltalaisyrityksille etulyöntiaseman Ukrainan maaperässä sijaitsevien kriittisten raaka-aineiden hyödyntämiseen.

Suomessa kriittiset raaka-aineet ovat puhuttaneet uuden kaivoslain yhteydessä ja tuoreimpana hallituksen luovuttua kansallisesta vastustamisoikeudesta Euroopan unionin kriittisten raaka-aineiden politiikkaan sisältyvien strategisten hankkeiden kohdalla.

Kriittisten raaka-aineiden ilmaantuminen Trumpin ulkopolitiikan keskiöön kiihdyttää niiden geopolitisoitumista. Tämä tarkoittaa niiden mieltämistä resurssiksi, josta valtiot kilpailevat keskenään nollasummapelin hengessä. Ilmiö tosin ei ole aivan uusi. Jo koronapandemian ja Ukrainan sodan myötä kriittisistä raaka-aineista käytävää poliittista keskustelua alkoi sävyttää huoli huoltovarmuudesta ja toimitusketjujen riskeistä.

Toinen geopolitisoitumisen ilmentymä on alueiden kuvaaminen uuskolonialistisessa hengessä tiettyjen toimijoiden etupiireiksi. Se hämärtää luonnonvaroiltaan rikkaiden maiden suvereniteettia ja on konkretisoitunut Ukrainan mineraalisopimuksen tulkinnoissa.

Kriittisten raaka-aineiden määrittelyn politiikkaa

Kriittiset raaka-aineet ovat taloudellisesti merkittäviä luonnonvaroja, joihin kohdistuu suuri toimitushäiriöiden riski. Riskiä kasvattaa erityisesti raaka-aineiden keskittyminen tiettyihin maihin. Tällä hetkellä Kiina dominoi kriittisten mineraalien toimitusketjuja. Sen hallinnassa on arvioitu olevan 60 prosenttia kriittisten raaka-aineiden maailmanlaajuisesta tuotannosta ja 85 prosenttia jalostuskapasiteetista.

Tiettyjen raaka-aineiden luonnehtiminen kriittisiksi on poliittista. Eri toimijoilla on omat kriittisten raaka-aineiden listansa, ja ne elävät ajassa. EU on julkaissut ja päivittänyt listaansa vuodesta 2011. Tuoreimmalla, vuonna 2023 julkaisulla listalla kriittisiä raaka-aineita on listattuna 34. 

Tiettyjen raaka-aineiden luonnehtiminen kriittisiksi on poliittista. Eri toimijoilla on omat kriittisten raaka-aineiden listansa, ja ne elävät ajassa.

Vielä muutama vuosi sitten raaka-aineiden kriittisyys liitettiin ilmastokriisin ja vihreän siirtymän kiireellisyyteen. Kriittisiä raaka-aineita olivat toisin sanoen ne, joita tarvitaan fossiilisesta energiasta luopumiseen ja energiasiirtymään. Listoille päätyivät muun muassa litium, koboltti, kupari ja grafiitti, jotka ovat välttämättömiä puhtaan energian teknologioille kuten aurinkopaneeleille, sähköntuotannossa hyödynnettäville tuulimyllyille ja sähköautojen akuille.

Kytkös ilmastokriisin ja kriittisten raaka-aineiden välillä on kuitenkin löystymässä. Geopolitisoitumisen myötä näitä luonnonvaroja käsitellään enenevässä määrin kiihtyvän resurssikilpailun, haitallisiksi koettujen riippuvuuksien katkaisemisen ja kauppasotien viitekehyksessä. Niiden rooli sota- ja puolustusteollisuuden raaka-aineina korostuu. Mineraaleja saatetaan hahmottaa muun muassa Donald Trumpin “drill baby drill” -politiikan palasina tai sotien aiheuttajina.

Keski-Asian kriittiset raaka-aineet kiinnostavat

Keski-Aasia on jäänyt suomalaisessa keskustelussa kriittisistä raaka-aineista vähäiselle huomiolle. Erityisesti Kazakstanista, mutta myös Uzbekistanista, Kirgistanista, Tadžikistanista ja Turkmenistanista, kuitenkin löytyy merkittävä osuus maailman kriittisten raaka-aineiden varannoista.

Joidenkin kriittisten raaka-aineiden tuottajana Keski-Aasian viisi entistä neuvostotasavaltaa ovat maailman kärkikastia: Kazakstan on esimerkiksi maailman toiseksi merkittävin kromin ja Uzbekistan maailman kahdeksanneksi merkittävin telluriumin tuottaja.

Keski-Aasia tarjoaa mielenkiintoisen tapauksen kriittisten raaka-aineiden geopolitisoitumisen tarkasteluun. Sekä ulkomaiset poliittiset että kaupalliset toimijat ovat viime vuosina aktivoituneet alueen kriittisten raaka-aineiden kentällä.

Yhdysvallat käynnisti presidentti Joe Bidenin kaudella C5+1-vuoropuhelun Keski-Aasian valtioiden kanssa. Kriittiset raaka-aineet ovat vuoropuhelun ytimessä. Retoriikka korostaa taloudellisen yhteistyön syventämistä, vihreän siirtymän edistämistä ja Keski-Aasian maiden roolin vahvistamista kriittisten raaka-aineiden globaaleissa toimitusketjuissa.

Kriittisten raaka-aineiden on arveltu korostavan Keski-Aasian asemaa myös Trumpin hallinnon ulkopolitiikassa.

Yhteistyötä motivoi Yhdysvaltain pyrkimys sekä irrottautua arvoketjujen Kiina-riippuvuudesta että vaikeuttaa kiinalaisten yritysten mahdollisuutta monipuolistaa omia ketjujaan. Kriittisten raaka-aineiden on arveltu korostavan Keski-Aasian asemaa myös Trumpin hallinnon ulkopolitiikassa.

Geopolitisoitumisesta kertoo myös se, että kriittisten raaka-aineiden tutkimusta, louhintaa ja jalostusta hahmotetaan areenana, jolla Yhdysvallat pääsee haastamaan Kiinan ja Venäjän vaikutusvaltaa Keski-Aasiassa. Kriittisten raaka-aineiden ympärille rakentuvat kumppanuudet nähdään mahdollisuutena vahvistaa moninapaisuutta alueella.

Kiinan asemaa keskeisenä taloudellisena toimijana alueella ja huomattavana investoijana sen kaivossektorilla ei kuitenkaan ole helppoa horjuttaa. Valtaosa Keski-Aasian luonnonvaraviennistä suuntautuu edelleen maantieteellisesti läheisiin kauppakumppaneihin, Venäjälle ja Kiinaan. Kiinan asemasta kertoo myös se, että kiinalaiset yritykset ovat aloittaneet Keski-Aasian maissa sähköautojen valmistuksen ja kiinalaisvalmisteisten sähköautojen myynti kasvaa. Tämän seurauksena jotkut ovat luonnehtineet Kiinaa alueen “sähköautohegemoniksi”.

EU:n kriittisten raaka-aineiden politiikka Keski-Aasiassa

EU on aiemmin pyrkinyt korostamaan, että se ei ole Keski-Aasiassa geopoliittinen toimija. Kriittisten raaka-aineiden politiikkaa tarkasteltaessa unionin geopoliittiset kasvot kuitenkin piirtyvät selvästi esiin. Myös EU:n Keski-Aasian politiikkaa motivoi riippuvuuksien vähentäminen yksittäisistä unionin ulkopuolisista kriittisten raaka-aineiden toimittajista, etenkin Kiinasta. EU:n geopoliittisella toiminnalla on normatiivinen sävy: se pyrkii lisäämään vaikutusvaltaansa Keski-Aasiassa korostamalla, että se – toisin kuin muut toimijat – on sitoutunut vastuulliseen toimintaan kriittisten raaka-aineiden arvoketjuissa.

EU:n tarvitsemista kriittisistä raaka-aineista fosforista 65 prosenttia ja titaanista 35 prosenttia tuodaan jo tällä hetkellä Kazakstanista. Ei siis ole yllättävää, että se solmi Keski-Aasian valtioista ensimmäisenä strategisen kumppanuuden EU:n kanssa vuonna 2022. Strateginen kumppanuus Uzbekistanin ja EU:n välillä lanseerattiin viime vuonna, ja EU:n ja Kirgistanin tuoreessa tehostetussa kumppanuus- ja yhteistyösopimuksessa (EPCA) yhteistyö kriittisten raaka-aineiden saralla nostetaan erikseen esiin.

Geopolitisoituminen uhkaa oikeudenmukaista siirtymää

Vaikka kriittisten raaka-aineiden geopolitisoituminen saattaa vaikuttaa väistämättömältä vastaukselta maailmanpolitiikan muutoksiin, on tärkeää tarkastella sitä ja sen seurauksia kriittisesti. Ilmastokriisi on edelleen keskeisin uhka, jonka torjuminen edellyttää uusia yhteistyön muotoja kilpailun sijaan.

Geopolitisoituminen saattaa myös korostaa tarvetta varmistaa näiden vihreän siirtymän kannalta välttämättömien resurssien saatavuutta “keinolla millä hyvänsä”. Tällaisessa kisassa kaivannaisten arvoketjuihin usein liittyvät ihmisoikeus- ja ympäristörikkomukset jäävät helposti vähälle huomiolle. Keski-Aasian maiden autoritaarisuus ja siitä kumpuava korkean tason korruptio, heikko ympäristöpolitiikka ja ihmisoikeusloukkaukset eivät ole olleet este yhteistyölle aiemminkaan.

EU on korostanut kumppanuuksissaan kriittisten raaka-aineiden tuotantoketjujen ekologisia ja yhteiskunnallisia kestävyysstandardeja. Vastuullisuuden sabotoinnin ja korruptiota ruokkivien käytäntöjen riski on kuitenkin merkittävä sekä globaalien arvoketjujen että autoritäärisesti hallittujen valtioiden kontekstissa.

Kansalaisjärjestöt ovat jo ilmaisseet huolensa siitä, että EU:n ja Kazakstanin kriittisiä raaka-aineita koskevaa yhteisymmärryspöytäkirjaa ei ole valmisteltu läpinäkyvästi. Siihen ei myöskään sisälly uskottavia keinoja varmistaa raaka-aineiden louhinnasta saatavien tulojen oikeudenmukainen jakautuminen yhteiskunnassa. Alueella on kriittinen tarve ympäristö- ja ihmisoikeuksien puolustamiselle.

Paikallisyhteisöt kantavat siirtymän ympäristö- ja yhteiskunnalliset kustannukset. Hyödyt ja voitot kasautuvat pääosin kotimaisille eliiteille ja globaalin pohjoisen toimijoille.

EU:n ja Keski-Aasian välinen vuoropuhelu kehittyy kuitenkin suuntaan, jossa kansalaisyhteiskunnan osallistumiselle voi jäädä vain vähän tilaa. Myös Yhdysvaltojen tuki kansalaisyhteiskunnan vahvistamiseen ja demokratisoitumiseen tähtäävälle toiminnalle on vähenemässä.

Keski-Aasian valtiot ovat maailman resurssiriippuvaisimpien joukossa. Kriittisten raaka-aineiden geopolitisoituminen uuskolonialistisessa hengessä voi syventää maailmantalouden riippuvuuden rakenteita ja peittää alleen aiemmat huolet alueen valtioista resurssikirouksen uhreina. Tällä viitataan paradoksaaliseen tilanteeseen, jossa luonnonvararikkaus johtaa taloudellisiin, yhteiskunnallisiin ja ympäristöongelmiin.

Kuten fossiilitalous, ilman kestäviä kumppanuuksia myös vihreä siirtymä toteutuu resurssiriippuvaisten valtioiden kustannuksella. Huoli on tunnistettu keskiaasialaisten valtioiden kehitysstrategioissa. Niissä käsitellään vihreää siirtymää, hiilidioksidipäästöjen vähentämistä ja kaivannaisten jalostusasteen kohottamista. Esimerkin tästä tarjoaa Kazakstanin presidentti Kasym-Žomart Tokajevin puhe, jossa hän luonnehtii harvinaisia maametalleja uudeksi öljyksi ja peräänkuuluttaa investointeja ei ainoastaan niiden louhintaan vaan myös jalostukseen.

Kriittiset raaka-aineet tulee ymmärtää suurvaltapelin sijaan Keski-Aasian valtioiden suvereniteetin ja toimijuuden areenana. Samalla on tärkeää huomata, että vaikka alueen poliitikot väittävät edistävänsä vihreää siirtymää, suuri osa tästä puheesta on julistuksenomaista. Kivihiili palaa Keski-Aasiassa, eikä energiasiirtymässä ole otettu merkittäviä askeleita. Ilman yhteiskunnan kattavaa osallistumista vihreän talouden pelätään muodostuvan eliitin uudeksi tulonlähteeksi.

Kriittisten raaka-aineiden geopolitisoitumisen myötä tavoite globaalisti oikeudenmukaisesta vihreästä siirtymästä uhkaa karata kauemmas. Paikallisyhteisöt kantavat siirtymän ympäristö- ja yhteiskunnalliset kustannukset. Hyödyt ja voitot kasautuvat pääosin kotimaisille eliiteille ja globaalin pohjoisen toimijoille. Nämä huolenaiheet heijastuvat omalla tavallaan myös muihin maihin, joiden maaperässä on kriittisiä raaka-aineita – esimerkiksi Ukrainaan ja Suomeen.

YTT Anni Kangas on kansainvälisen politiikan yliopistonlehtori Tampereen yliopiston Johtamisen ja talouden tiedekunnassa

VTT Kristiina Silvan on tutkijatohtori Ulkopoliittisen instituutin Venäjä, EU:n itäinen naapuruus ja Euraasia -tutkimusohjelmassa

PhD Asel Doolotkeldieva on vieraileva tutkija George Washington -yliopistossa Yhdysvalloissa

Artikkelin kuvituskuva: Dominik Vanyi / Unsplash

Julkaisu Kriittiset raaka-aineet geopolitisoituvat Keski-Aasiassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Putin’s Witnesses -dokumenttielokuva tuntuu ehdottavan, että yritykset dokumentoida vallan toimintaa on tuomittu epäonnistumaan. Todistajasta tulee järjestelmän osa.

Maaliskuussa 2018 pidetyt Venäjän presidentinvaalit menivät Kremlin suunnitelmien mukaan. Vladimir Putin valittiin presidentiksi 77 prosentin kannatuksella vaaleissa, joiden aktiivisuus ylsi 68 prosenttiin.

Imitaatiodemokratia oli toiminut. Vaalit noudattivat demokratian ulkoisia piirteitä – mutta pienintäkään epävarmuutta siitä, kuka vaalit voittaisi, ei päässyt syntymään. Vaalitulos sinetöi Putinille uuden kuusivuotiskauden Venäjän presidenttinä. Kauden loppuun, vuoteen 2024 tultaessa hän on hallinnut Venäjää neljännesvuosisadan ajan joko presidenttinä tai pääministerinä.

Putininin nousu tuntemattomuudesta Venäjän presidentiksi vuonna 2000 oli hämmentävä.

Putininin nousu tuntemattomuudesta Venäjän presidentiksi vuonna 2000 oli hämmentävä. Vitali Manskin dokumentti Putin’s Witnesses, Putinin todistajat (Svideteli Putina) avaa tapahtumia nojautuen aineistoon, jota Manski tallensi laatiessaan valtiolliselle tv-kanavalle dokumenttia Putinin ensimmäisestä presidenttivuodesta.

Kahdeksantoista vuotta myöhemmin tämä materiaali on muuttunut todistusaineistoksi imitaatiodemokratian rakennustöistä. Aineiston avulla Manski kääntää katseen myös itseensä sekä katsojaan – ei ainoastaan putinismin rakentajiin vaan myös todistajiin ja mahdollistajiin. Tätä ”kollektiivista Putinia” kuvaa dokumenttielokuvan juliste, jossa joukko ihmisiä tuijottaa takaisin pidellen kasvoillaan Putin-naamareita.

Imitaatiodemokratian rakennuspalikoita

Yhdet putinismin kasvoista kuuluvat Boris Jeltsinille, Venäjän federaation ensimmäiselle presidentille. Elokuussa 1999 Jeltsin yllätti. Hän ilmoitti nimittävänsä melko tuntemattoman Kremlin virkamiehen, Putinin, Venäjän pääministeriksi.

Putin oli toiminut Pietarin apulaispormestarina, presidentinhallinnon apulaisjohtajana sekä turvallisuuspalvelu FSB:n johtajana. Hänellä oli asema Kremlissä, mutta matka näistä tehtävistä Venäjän pääministeriksi on silti pitkä. Putin ei ollut ollut ehdokkaana vaaleissa ja oli suurelle yleisölle pitkälti tuntematon.

Dokumentti lähtee liikkeelle vuoden 1999 viimeisestä päivästä, jolloin Jeltsin ilmoitti astuvansa syrjään presidentin tehtävistä puoli vuotta ennen kautensa loppua.

Putin’s Witnesses -dokumentti lähtee liikkeelle vuoden 1999 viimeisestä päivästä, jolloin Jeltsin teki toisen yllättävän siirron. Hän ilmoitti tv-lähetyksessä astuvansa syrjään presidentin tehtävistä puoli vuotta ennen kautensa loppua.

Pääministeri Putin nousi presidentin tehtävien hoitajaksi. Presidentinvaalien ajankohta siirtyi samalla kesäkuulta maaliskuuhun. Näissä vaaleissa valta Kremlissä vaihtui, ja se vaihtui vaalien kautta. Vaalit noudattivat perustuslakia, ja kaksi kolmasosaa äänioikeutetuista osallistui vaaleihin. Venäläinen demokratia otti askeleen eteenpäin – ja useita taakse.

Manskin dokumentti tarkastelee presidentinvaaleja edeltänyttä kampanjaa, joka ei oikeastaan ollut kampanja. Jeltsin oli jo valinnut Putinin seuraajakseen ja Venäjän seuraavaksi presidentiksi. ”Havainnoin pariakymmentä henkilöä neljän kuukauden ajan ja päädyin tähän [Putiniin]”, Jeltsin toteaa Manskin kameralle.

Kuten imitaatiodemokratiassa on tapana, vaaleilla oli silti useita demokraattisten vaalien ulkoisia piirteitä. Ehdokkaita oli kaksitoista ja heidän poliittisissa ohjelmissaan oli selkeitä eroja. Putin ei kuitenkaan osallistunut vaaliväittelyihin tai antanut haastatteluja. Ehdokkaiden tasavertainen mahdollisuus haastaa toisiaan tavoitellessaan äänestäjien luottamusta ei toteutunut.

Dokumentti tarkastelee presidentinvaaleja edeltänyttä kampanjaa, joka ei oikeastaan ollut kampanja.

Samaan aikaan Putin sai runsaasti mediahuomiota kiertäessään maata presidentin ja pääministerin tehtävissä. Hän hallitsi vaalikampanjointia, vaikka kieltäytyi osallistumasta siihen.

Vaalinäkyvyydestä tehdyn tutkimuksen mukaan Putin esiintyi vaaleja edeltävinä kuukausina mediajulkisuudessa yhtä paljon kuin keskeisimmät haastajat Gennadi Zjuganov, Grigori Javlinski ja Vladimir Zhirinovski yhteensä. Erityisen paljon näkyvyyttä Putin sai uutis- ja ajankohtaisohjelmissa koko maan kattavilla valtiollisilla tv-kanavilla.

Eräs dokumenttielokuvan mieleenpainuvimmista kohdista kuvaa Jeltsiniä vaali-iltana, 26. maaliskuuta 2000. Putinin voitto ensimmäisellä kierroksella 53 prosentin äänimäärällä on varmistunut. Jeltsin yrittää tavoittaa Putinin onnitellakseen tätä. Kuluu puolitoista tuntia. Putin ei soita takaisin, mutta Jeltsin odottaa – kuin unohdettu rakastaja. Lopulta Jeltsin väsyy odottamiseen. Kamerat suljetaan.

Elokuva ei kerro, soittiko Putin lopulta takaisin. Kymmenen kuukautta myöhemmin, vuoden 2000 viimeisenä päivänä kamera on palannut Jeltsinin kotiin. On mennyt vuosi Jeltsinin ilmoituksesta, joka nosti Putinin valtaan. Jeltsin kommentoi katkerin äänenpainoin mennyttä vuotta, jonka aikana Putin otti etäisyyttä ”luojaansa” ja tämä politiikkaan.

Dokumenttielokuva esittää Putinin kääntäneen Jeltsinille selkänsä. Tällöin käsittelemättä jää Putinin lojaalisuus Jeltsiniä kohtaan – se, että Putin varmisti Jeltsinin syytesuojan ja esti tämän omaisuuden sekä asiakirjojen takavarikoinnin.

Jo ennen Jeltsinin presidenttikauden loppua Putin oli myös huolehtinut, ettei valtakunnansyyttäjä Juri Skuratovin Kremlin remonttiin liittyviin lahjusepäilyihin kohdistuva tutkinta edennyt.

Todistamisen mahdottomuudesta

Jeltsinin ja tämän “perheen” ohella dokumentissa nähdään useita kasvoja, jotka on totuttu yhdistämään Putinin nousuun ja putinismin rakentamiseen.

Kamera kuvaa 2000-luvun alussa Venäjällä huomattavaa mediavaltaa käyttänyttä, pahoinpitelyn seurauksena Washingtonissa vuonna 2015 kuollutta Mihail Lesiniä. Filmille on tallentunut Vladislav Surkov, jonka keskeinen rooli putinismin ”ideologina” 2000-luvun puolivälissä tunnetaan hyvin.

Vaali-iltana kampanjatoimistossa maljoja Putinin vaalivoiton kunniaksi heidän kanssaan nostelevat Putinin tukijoista sittemmin hänen kriitikoikseen ryhtyneet Ksenia Ponomarjova, Gleb Pavlovski sekä Mihail Kasjanov. Iloisessa joukossa on mukana myös venäläisen talousliberalismin ikoninen hahmo Anatoli Chubais.

Elokuva kehottaa pohtimaan, onko politiikassa mahdollista olla vain todistaja.

Mutta kenen kasvot ovat lopulta putinismin kasvot? Manskin elokuva kehottaa pohtimaan, onko politiikassa mahdollista olla vain todistaja. Milloin asioiden seuraajasta ja dokumentoijasta tulee myös osallinen ja myötävaikuttaja?

Venäjällä Putin’s Witnesses -dokumentti on ollut levityksessä Nastojashee vremja -televisiokanavan kautta. Sen haastattelussa Manski kuvailee putinismia valtajärjestelmäksi, joka tuhoaa ihmisen, olipa tämä hierarkian ylä- tai alapäässä. Tämän seurauksena Vladimir Putiniakaan ei enää ole. Sen nimisestä lihaa ja verta olevasta henkilöstä tuli 2000-luvun alussa putinismin ensimmäinen uhri.

Dokumenttielokuva ei ole synninpäästö putinismille tai sen todistajille. Sen arvio todistajan roolista on kriittinen. Vanhan aineiston työstäminen saa Manskin pohtimaan, miksi häntä vuonna 2000 kiinnostivat pikkuseikat. Miksi hän kiinnitti huomionsa Putinin tapaan pitää kelloa oikeassa kädessä? Miksi hän ei tarttunut sellaisiin Putinin ajatuksiin, jotka tänä päivänä tuntuvat erityisen merkityksellisiltä ja joiden toimeenpanija hän oli?

Manski kuvailee putinismia valtajärjestelmäksi, joka tuhoaa ihmisen, olipa tämä hierarkian ylä- tai alapäässä.

Eräässä otoksessa Putin tunnustaa Manskin kameralle tärkeimmän päämääränsä olevan ”saada ihmiset uskomaan kaiken, mitä sanomme ja teemme. (…) Sen sanelee kansallinen etu ja se tulee olemaan avain menestyksemme”.

Putin’s Witnesses tuntuu ehdottavan, että yritykset dokumentoida vallan toimintaa on tuomittu epäonnistumaan. Todistajasta tulee järjestelmän osa.

Ehkä juuri tässä yhteydessä – dokumentoijan kritiikkinä – tulee arvioida myös elokuvan alun häiritseviä otoksia, joissa Manski ahdistelee perhettään kameralla. Näistä dokumenttiin on päätynyt myös kohta, jossa Manski kuvaa alastonta tytärtään kylvyssä. ”Isä, laita kamera pois”, tytär huudahtaa ja yrittää piiloutua upottamalla päänsä veden alle. Manski jatkaa kuvaamista.

 DocPoint-dokumenttielokuvafestivaali järjestetään Helsingissä 28.1.–3.2.2019. 

Anni Kangas työskentelee yliopistonlehtorina Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa. Katri Pynnöniemi on Venäjän turvallisuuspolitiikan apulaisprofessori Helsingin yliopistossa ja Maanpuolustuskorkeakoulussa.

Julkaisu DocPoint: Putinismin kasvot ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Julkaisu on omaan aikaamme – ja Palmujoen tutkimusteemoihin – päivitetty versio akateemisesta juhlakirja- eli Festscrift-perinteestä.

Palmujoki on Tampereen yliopistoon juurtuneen, mutta kansainvälisesti orientoituneen uransa aikana ehtinyt tutkia alueellistumista Kaakkois-Aasiassa, marxismi-leninismin roolia vietnamilaisessa poliittisessa ajattelussa, diplomatian mahdollisuuksia Kamputsean kysymyksessä, kansainvälisen kaupan sääntelyä ja kansainvälisten suhteiden normatiivista pohjaa. Kaikista näistä teemoista hän on julkaissut artikkeleita kansainvälisen politiikan tieteenalan keskeisissä aikakauslehdissä tai kirjasarjoissa sekä Suomessa että maailmalla.

Viime vuosina Palmujoki on paneutunut kansainväliseen ilmastopolitiikkaan ja ilmastonmuutoksen hallinnan mahdollisuuteen. Myös tämä juhlajulkaisu keskittyy tähän oman aikamme kenties merkittävimpään ihmiskuntapoliittiseen kysymykseen.

Tämä juhlajulkaisu keskittyy oman aikamme kenties merkittävimpään ihmiskuntapoliittiseen kysymykseen, ilmastonmuutokseen ja sen hallinnan mahdollisuuteen.

Juhlajulkaisun toteuttaminen tieteellisten teemojen ja tutkimustulosten popularisointiin keskittyvässä verkkolehdessä sopii ilmastopoliittisen tutkimusteeman luonteeseen: verkkojulkaisu on jo itsessään ympäristöteko, minkä lisäksi aihepiirin käsittely yleistajuisessa muodossa saavuttaa laajemman yleisön kuin perinteiset akateemiset julkaisumuodot.

Pyrkimys saavuttaa pieniä akateemisia piirejä laajempi yleisö on perustelua siksikin, että ilmastonmuutos ei valikoi. Se kiinnittyy meidän kaikkien elämään.

Sanna Kopra ja Milla Vaha tarkastelevat kirjoituksissaan ilmastonmuutoksen hallintaa kansainvälisen politiikan käytänteiden näkökulmasta. Kirjoituksista nousee esiin perustava kysymys: miten kansallisvaltioiden välisiä suhteita pitkään leimannut suurvaltavastuun instituutio olisi yhdistettävissä ilmastonmuutoksen hallintaan?

Kopra tarkastelee, miten Kiina on omaksunut suurvaltavastuun idean osaksi ilmastopolitiikkaansa. Samalla hän pohtii vastuullisuuden teemaa myös väitöskirjan tekijän ja tämän ohjaajan välisen keskusteluyhteyden näkökulmasta.

Vaha argumentoi, että vuonna 2017 Bonnissa järjestetyssä ilmastokokouksessa Fidzin pääministerin lanseeraama talanoa-dialogi tarjoaa yhden mahdollisen käytännön, jolla suurvaltojen solidaarisuus ja erityinen vastuu olisi mahdollista toteuttaa. Ilmastonmuutoksen pahimpiin häviäjiin kuuluvien pienten saarivaltioiden edustajan Fidzin aloite tuo näkyviin sen, kuinka globaali yhteisymmärrys jaetusta vastuusta – vähintään hallinnan pelisäännöistä – voi nousta kansallisen olemassaolon kohtalonkysymykseksi.

Pekka Virtasen kirjoitus käsittelee kansainvälisen ilmastohallinnan normeja ja käytäntöjä. Analyysi YK:n metsäkatoa hillitsevästä REDD+-ohjelmasta sekä sen soveltamisesta Mosambikissa nostaa esiin, kuinka kansainvälistä ilmastohallintaa toimeenpanevien ohjelmien valtiolähtöisyys sekä markkinaehtoistaminen voivat lisätä paikallisten pienviljelijöiden haavoittuvuutta.

Johanna Kentala-Lehtonen palaa kirjoituksessaan ilmastonmuutoksen hallinnan yleisiin trendeihin ja tarkastelee niitä kansainvälisten suhteiden oppialan teoriaperinteitä vasten. Kentala-Lehtonen esittää Palmujokeen tukeutuen, että ilmastonmuutoksen hallintaa ohjaavassa normistossa on sekä pirstaloitumisen että yhtenäistymisen piirteitä. Tätä ilmentävät muun muassa Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin kansallisia intressejä korostavan lähestymistavan haaste sekä toisaalta ei-valtiollisten toimijoiden mahdollisesti tuoma paine normien, standardien ja erilaisten valvontamekanismien yhtenäistymiselle.

Henna-Elise Selkälä avaa kirjoituksessaan ilmastopolitiikkaan vaikuttamaan pyrkivien ei-valtiollisten toimijoiden kokemusmaailmaa. Pro gradu -tutkimukseensa sisältyvän osallistuvan havainnoinnin pohjalta kirjoittava Selkälä tuo esiin, kuinka ilmasto-oikeudenmukaisuutta peräänkuuluttavat aktivistit ovat erilaisin ”vastarinnan koreografioin” valjastaneet kehonsa ilmastonmuutoksen hillintään tähtäävän politiikan välikappaleiksi.

Juhlajulkaisusarjan päättävissä kirjoituksissa Harto Hakovirta ja Hannes Peltonen palaavat ilmastopolitiikan käytännöistä ja arjesta ihmiskunta- ja planeettapolitiikan suuriin kysymyksiin.

Hakovirta pureutuu kirjoituksessaan ilmastonmuutoksen luonteeseen tunnustettuna globaaliongelmana, jota hän vertailee ydinsodan vaaraan. Hakovirta katsoo, että ilmastonmuutoksen kaltaisen globaalihallinnan polttavan kysymyksen ratkaisee viime kädessä valtiollinen ja kansainvälinen politiikka. Vaikka tämä korostaa YK:n merkitystä maailmanorganisaationa, YK:n uudistaminen tai korvaaminen ”uudella YK:lla” näyttäisi edellyttävän kokemusta sokkimaisen uhan lähestymisestä – esimerkiksi ilmaston lämpenemisen jatkumista riittämättömästi hallittuna.

Peltonen palaa tulevaisuuteen luotaavassa kirjoituksessaan perustavaan kysymykseen ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta. Peltosen kirjoitus nostaa esiin kysymyksen siitä, tulisiko luontoa itsessään tarkastella ilmastonmuutokseen osallistuvana toimijana. Onko valistuksen ajalta omaan aikaamme periytynyt ihmislähtöinen tarkastelutapa ylipäätään kestävä ajatusmalli ilmastonhallinnan taustalla?

Lämpimät onnittelut Eero Palmujoelle juhlapäivän ja hienon tieteellisen uran johdosta!

Tapio Juntunen ja Anni Kangas ovat Palmujoen kollegoita Tampereen yliopistossa ja toimittaneen tämän juhlajulkaisun.

Julkaisu Kansainvälinen yhteisö ja ilmastonmuutoksen hallinta – yliopistonlehtori Eero Palmujoen juhlajulkaisu ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Keväällä 2014 Suomi teki päätöksen osallistua Euroopan unionin Venäjä-pakotteisiin. Sen ajateltiin olevan maan Venäjä-politiikan kannalta käänteentekevä liike.

Pakoterintamaan liittymisen esitettiin merkitsevän lopullista luopumista Paasikiven-Kekkosen linjasta. Unto Hämäläinen arvioi Helsingin Sanomissa syyskuussa 2014 Suomen olevan hylkäämässä toimintamallin, jossa se karttaa kaikkea Venäjän-vastaista politiikkaa.

Osa ulko- ja turvallisuuspoliittiseen keskusteluun osallistuvista suomalaisista lienee tosiaan löytänyt rivien välissä piilossa olleen perivihollisuuden. Osmo Apusen mukaan näin olisi tapahtunut ”ekspansiivisen Venäjän aiheuttaman poliittisen tunnekuohun vuoksi”.

Poliittinen Venäjä-puhe on kuitenkin muuttunut vain vähän. Perivihollisuuden sijaan salavihollisuus määrittää Suomessa käytävää poliittista Venäjä-keskustelua.

Salavihollisuuden salaiset valkeat

Salavihollisuus on kylmän sodan ajalta peräisin oleva ajattelumalli. Siinä itänaapurin arvaamattomuus tunnistetaan, mutta poliittinen puhe välttelee sen Suomelle mahdollisesti muodostaman turvallisuusuhan pukemista sanoiksi (Apunen 2015).

Jos Venäjästä pitää jotain lausua, suomalainen mainitsee usein Venäjän läheisyyden arvaamattomuuden ja kohtalokkuuden.

Kun Suomi syksyllä 1944 joutui tekemään ulkopoliittisen täyskäännöksen, Neuvostoliitosta ei tullut Suomen ystävä vaan salavihollinen. Sodan voittaja edellytti, että ”sammumattoman vihan salaiset valkeat” oli tukahdutettava (Kekkonen 1967). Puhe vihollisuudesta ja vastakkainasettelusta piti kitkeä kielestä, mutta miehityksen uhka ei kadonnut mielistä (Apunen 2015).

Salavihollisuuden taustalla on machiavelliläinen käsitys politiikasta. Se tuottaa puhetta, jonka mukaan suomalaisilla on taito paitsi hallita itänaapurin oikkuja myös kääntää sen läheisyys kukoistukseksi.

Tällainen käsitys Venäjän läheisyydestä määrittää myös vuosina 2014 ja 2015 eduskunnassa käytyjä Venäjä-keskusteluja, joita olen tätä tekstiä varten analysoinut.

Venäjä-puheen machiavelliläinen kielioppi

Venäjällä on suomalaisessa poliittisessa puheessa rouva Fortunan rooli. Jos Venäjästä pitää jotain lausua, suomalainen mainitsee usein Venäjän läheisyyden arvaamattomuuden ja kohtalokkuuden. ”Venäjä on historiallisesti osa Suomen kohtaloa, myös geopoliittisesti.” (Jörn Donner 14.1.2015)

Klassikkoajattelija Niccolò Machiavellin poliittisessa filosofiassa fortuna viittaa armottomuuteen ja arvaamattomuuteen, joka määrittää politiikkaa siinä missä elämääkin. Machiavelli kuvaa fortunaa luonnonilmiöihin liittyvin vertauskuvin, ja niihin nojaa myös suomalainen Venäjä-puhe.

Machiavellille kohtalo on ”tuhoisa virta, joka vihastuessaan tulvii tasangoille, kaataa puut ja hävittää rakennukset” (Machiavelli 1985). Myös suomalaisessa poliittisessa puheessa Venäjän läheisyyttä hahmotetaan erilaisin luonnonvoimiin liittyvin metaforin.

Eduskuntakeskusteluissa Venäjän naapuruutta kuvataan vaikkapa viittaamalla Siperiasta ”hönkiviin paukkupakkasiin” ja ”hyytävään viimaan” (Johannes Koskinen 14.1.2015).

Virtù on valtiotaitoa

Puhe machiavelliläisestä fortunasta olisi tyhjää ilman vastinpariaan virtù’ta. Se viittaa hyveelliseen viriiliyteen, joka ymmärretään usein valtiotaidoksi.

Käsitteeseen tiivistyy ajatus, että ulkopolitiikka on poliittisten intohimojen ja tunnekuohujen tyrskyissäkin hoidettava vakaasti ja viisaudella.

Suomalaista Venäjä-puhetta virtù määrittää vahvasti. Se on mukana väitteissä, joiden mukaan taitavalla ja harkitulla poliittisella toiminnalla juuri suomalaiset kykenevät paitsi hallitsemaan Venäjän läheisyyttä myös kääntämään sen menestyksen ja hyvinvoinnin lähteeksi.

Venäjä-puheessa maantieteellisen sijainnin kohtalokkuuden toteamisesta siirrytäänkin tyypillisesti toteamaan, että Venäjän läheisyydellä on runsaasti myönteisiä puolia.

Sosialidemokraattien kansanedustaja Johannes Koskisen pakkas- ja viimapuhetta seuraa välitön vakuuttelu, että ”Venäjä on ajan saatossa tarjonnut ja tulevaisuudessakin luo valtaisia mahdollisuuksia suomalaiselle työlle ja hedelmälliselle vuorovaikutukselle.” (Johannes Koskinen 14.1.2015)

Perussuomalaisten Jussi Niinistö puolestaan muistuttaa mieleen 1800-luvun suomettarelaisten kauppamiesten ajatuksen, että ”kun hyvä Jumala kerran on antanut naapuriksemme suuren Venäjän, miksi emme siitä hyötyisi.” (Jussi Niinistö 14.1.2015)

Varovaisuuspolitiikka jatkuu

Machiavelliläistä suomalaisesta Venäjä-puheesta tekee myös se, että sen onnenpyörä (ruota della fortuna) ei pyörähtele ulkoisten voimien varassa. Venäjän läheisyydestä hyötymisen ajatellaan edellyttävän erityistä kyvykkyyttä: ”pienen kansakunnan turvallisuus perustuu taitoon ja viisauteen.” (Sipilä 14.5.2015)

Vaikka Venäjä-puheen machiavelliläinen kielioppi näin tuottaa puhekuria, se jättää tilaa politiikalle ja politikoinnille. Debattia käydään siitä, millaisin keinoin Venäjän ennustamattomuuteen tulisi suhtautua. Olihan Machiavellillekin poliittisen toiminnan keskeinen dilemma se, päästäänkö toivottuihin tuloksiin suoraviivaisen päättäväisellä vai varovaisen punnitsevalla poliittisella toiminnalla.

Eduskunnassa Ukrainan kriisin puhjettua käytetyissä puheenvuoroissa korostuu varovaisuuspoliittisen logiikan mukainen ajatus Suomen idänsuhteen erityislaatuisuudesta ja sen edellyttämästä harkitsevasta poliittisesta toiminnasta.

Suomalaisessa Venäjä-puheessa virtù kiinnittyy edelleen maltillisuuteen ja pitkäjänteisyyteen. Se toteutuu yhteistyönä, vuoropuheluna ja suhteiden rakentamisena.

Balttien ja itäeurooppalaisten tuntema huoli turvallisuudesta tunnustetaan, mutta Suomen tilanteen väitetään olevan toinen

Huolimatta Suomen asettumisesta EU:n pakoterintamaan, Venäjän-vastaiselta näyttävän politiikan välttämisen tarve ei ole kadonnut minnekään. Toteaahan RKP:n Stefan Wallinkin, että ”tulemme aina olemaan Venäjän hyvä naapuri, olipa Venäjä sitten millainen hyvänsä.” (Stefan Wallin 14.1.2015)

Kansallista yhteisymmärrystä ulko- ja turvallisuuspolitiikan perusasioista korostetaan. Kahdenväliset suhteet ja dialogi ovat arvossaan: itänaapuria ”ei tarvitse … liehitellä, mutta sitä kohtaan tunnettu pragmaattinen yhteistyötarve on kyllä säilytettävä. … [E]i ulkopolitiikkamme keihäänkärki voi olla se, että testaamme ystävyyttä itänaapuriin.” (Katri Kulmuni 20.10.2015)

Toki Venäjä-puheeseen sisältyy myös puheenvuoroja, jotka väittävät virtù’n löytyvän suoraviivaisesta päättäväisyydestä. Nato-puheenvuorot ovat aiempaa painokkaampia. Usein päättäväisyydellä kuitenkin tarkoitetaan lähinnä poliittista suoraan puhumista, jolla haetaan eroa ”kuiskutteluun” ja ”liturgisuuteen” (esim. Alexander Stubb 14.1.2015; Ben Zyskowicz 5.6.2015).

Venäjä-puhe on urautunutta

Kielioppi tekee puheesta yhteismitallista. Se asettaa rajoja sille, miten asioista voidaan puhua. Machiavelliläinen poliittinen kielioppi rajaa suomalaiset arviot Venäjän naapuruudesta fortunan ja virtù’n vuorovaikutuksen puitteisiin.

Se tuottaa poliittista kielenkäyttöä, joka antaa ymmärtää juuri suomalaisten kykenevän hallitsemaan Venäjän arvaamattomuutta virtuoosimaisesti.

Balttien ja itäeurooppalaisten tuntema huoli turvallisuudesta tunnustetaan, mutta Suomen tilanteen väitetään olevan toinen:

”Voimapolitiikka, sotilaallinen voima on palannut Euroopan rajoille. Tarkoittaako tämä sitä, että meillä suomalaisina pitää olla suuri huoli turvallisuudesta? Ei.” (Alexander Stubb 14.1.2015)

Ukrainan kriisi, ekspansiivisen Venäjän esiinmarssi ja Suomen asettuminen EU:n pakoterintamaan ovat olleet käänteentekeviä poliittisia tapahtumia. Syvälle juurtuneita puhekäytänteitä toistelevan poliittisen Venäjä-puheen suuntaa ne eivät kuitenkaan ole merkittävästi muuttaneet.

Venäjä-puhe etenee tuttuja uriaan. Se lähtee liikkeelle itänaapurin arvaamattomuudesta, mutta kiertelee ajatusta Venäjästä Suomen turvallisuusuhkana. Venäjä säilyy Suomen salavihollisena.

Lähteet

Apunen, Osmo 2015. ”Vaikenemisen politiikkaa: Suomettuminen ja Matti Pulkkisen älymystökritiikki Romaanihenkilön kuolemassa”. Kosmopolis 45:4, 40–56.

Kekkonen, Urho 1967. Puheita ja kirjoituksia. Helsinki: Weilin & Göös.

Machiavelli, Niccolò 1985. Ruhtinas. Juva: WSOY.

Julkaisu Onko Venäjä perivihollinen vai salavihollinen? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Keskustelu yliopisto-opintojen tuottamista työelämävalmiuksista on vakiintunut viime vuosina julkiseen keskusteluun. Se näkyy selvästi myös valtiovallan koulutusta ja tutkimusta koskevissa kehittämissuunnitelmissa.

Puhe on sikäli perusteltua, että erilaisten selvitysten mukaan vastavalmistuneet kokevat työelämätaitojensa olevan puutteellisia. He eivät aina näe yliopistossa oppimiensa asioiden merkitystä työ- ja yhteiskunnalliselle elämälle.

Analyysiä taitokokemuksista

Tuoreessa Kosmopolis-lehdessä julkaistussa näkökulma-artikkelissa ”Työelämälle vierasta kansainvälistä politiikkaa?” pohdimme, miten aikamme koulutusretoriikassa korostuvaan taitopuheeseen tulisi yliopistoissa suhtautua.

Artikkeli perustuu analyysiimme Tampereen yliopiston kansainvälisen politiikan opiskelijoiden keväällä 2014 kirjoittamista harjoitteluraporteista. Niihin opiskelijat ovat kirjanneet kokemuksiaan siitä, missä määrin yliopisto-opinnot olivat valmentaneet heitä työtehtäviin.

Analysoimme kokemuksia Anne Virtasen ja Päivi Tynjälän työelämätaitoluokittelua hyödyntäen. Virtanen ja Tynjälä tunnistavat 40 erilaista työelämätaitoa ja jakavat ne kahdeksaan yleisempään luokkaan. Näitä ovat oman alan perustaidot, tiedonhankinnan ja analysoinnin taidot, yhdessä tekemisen taidot, ongelmanratkaisutaidot, päätöksentekotaidot, itseluottamuksen ja itsenäistymisen kokemukset, luovuuteen ja ennakoimiseen liittyvät taidot, kansainvälistymis- ja urasuunnitteluun liittyvät taidot.

Taitopuhetta olisi syytä suunnata kohti monenlaisia taitoja – ei ainoastaan sellaisia, jotka palvelevat kansantaloutta tai mahdollistavat opiskelijoiden työllistymisen

Eräs pohtimisen arvoinen kysymys on, miksi tällaiset taidot tulevat määritellyiksi juuri työelämätaidoiksi. Onhan suurimmassa osassa niistä kyse yleisemmistä yhteiskunta- tai elämäntaidoista.

Mitä yliopistossa pitäisi oppia?

Aineistosta hahmottuu osittain samanlainen kuva kuin opiskelijajärjestön tiedotteesta, valtiovallan dokumenteista ja tutkimuksista. Osa opiskelijoista kokee, että yliopisto-opinnot eivät valmenna heitä riittävästi koulutuksen jälkeiseen työelämään.

”Yksi suurimmista turhautumisen aiheistani on se, miten vähän opinnot valmistavat konkreettisesti ja työtaidollisesti työelämään”, toteaa yksi opiskelijoista ja jatkaa: ”opetus perustuu yhä ajatukseen akateemisesta vapaudesta oppia ja opettaa mitä huvittaa sen sijaan, että opinnot suuntaisivat työelämän tarpeisiin tai konkreettisten taitojen oppimiseen.”

Toiset taas näyttävät olevan sitä mieltä, että tällaisten työtehtäviin suoraviivaisesti valmentavien taitojen kehittäminen ei yhteiskuntatieteiden luonteeseen kuulukaan. Yksi opiskelijoista kirjoittaa seuraavasti:

Yhteiskuntatieteen opiskelijan tulee oppia laajojen asiakokonaisuuksien hallintaa, kriittistä ajattelua, medialukutaitoa, ja jos ne eivät anna valmiuksia työelämään, ihmettelen… Voi olla, että on olemassa ihmistyyppi, jolle yhteiskuntatieteellinen koulutus ei ole soveltuvin ja hänen olisi hyvä tosiaan saada tieto tästä ajoissa. Tämän tyyppinen ihminen tarvitsee selkeitä faktoja, jotka tullaan yliopistoon oppimaan ja joita ”mennään” sitten työelämään näyttämään ja käyttämään.

Yliopisto-opinnoissa oli jouduttu menemään mukavuusalueen ulkopuolelle ja heittäytymään uudenlaisiin tehtäviin, mitä tarvittiin myös työtehtävissä.

Erityisen hyvin opiskelijat kokivat kansainvälisen politiikan yliopisto-opintojen kartuttaneen tiedonhankinta- ja analysointitaitoja. He kirjoittivat oppineensa analyyttisyyttä, lähdekriittisyyttä ja kykyä löytää luotettavaa tietoa. Viestintätaitojen osalta opiskelijat taas olivat kriittisempiä. Erityisesti kansainvälisen politiikan opintoihin toivottiin mukaan monipuolisia kirjoitus- ja viestintätehtäviä, varsinkin sellaisia, joissa tekstiä tai visuaalista materiaalia joutuu tuottamaan nopeasti ja tiiviisti.

Vaikka opiskelijat kertovat raporteissa osaavansa monenlaisia asioita, he näyttävät sisäistäneen huolen ja epävarmuuden omasta osaamisestaan ja työllistymisestään. ”Onko oikeasti hyväksyttävää, että kulutamme verorahoja koulutukseen, jonka päätyttyä suurin osa valmistuneista ei oikeastaan pysty sanomaan, mitä osaa tehdä,” yksi opiskelijoista kysyy.

Samaan aikaan yliopisto-opintojen kuitenkin koettiin opettaneen itsenäistymistä ja itseohjautuvuutta. Yliopisto-opinnoissa oli jouduttu menemään mukavuusalueen ulkopuolelle ja heittäytymään uudenlaisiin tehtäviin, mitä tarvittiin myös työtehtävissä.

Taitopuheen taloudelliset tahdit

Artikkelissa pyrimme myös asettamaan työelämätaitokeskustelun osaksi yhteiskuntakehitystä. Taitopuhe on osa murrosta, jossa ongelmanratkaisuun tähtäävä ajattelu korostuu kriittisen ajattelun kustannuksella. Ongelmanratkaisua painottavan ajattelun tavoitteena on ratkaista jokin vallitsevassa järjestelmässä esiintyvä ongelma. Kriittinen ajattelu taas pyrkii asettamaan ilmiöt historiallisiin yhteyksiinsä, kysyy miten vallitseva järjestys on rakentunut ja pyrkii esittämään sille vaihtoehtoja.

Työelämätaitokeskustelu on noussut pintaan tilanteessa, jossa puhetta yliopistojen yhteiskunnallisesta tehtävästä tahdittavat iskusanat kuten kasvu, kilpailu, innovaatiot ja työvoiman liikkuvuuden edistäminen. Viime viikolla myös Suomen elinkeinoministeri Olli Rehn totesi, että yliopistotutkimukselta tulisi voida odottaa enemmän kaupallista hyötyä.

Yliopistoista ja korkeakoulutuksesta puhutaan ongelmanratkaisullisin käsittein tilanteessa, jossa ihmiskunnalla olisi ratkottavanaan nippu kriittistä ajattelua edellyttäviä visaisia ongelmia. Tällaisen ekonomistisen agendan kritiikin on oltava osa keskustelua yliopistokoulutuksesta ja sen tuottamista taidoista. Sen tunnistaminen ei kuitenkaan saa tarkoittaa keskustelusta kieltäytymistä.

Esitämme artikkelissa, että taitopuhetta olisi syytä suunnata kohti monenlaisia taitoja – ei ainoastaan sellaisia, jotka palvelevat kansantaloutta tai mahdollistavat opiskelijoiden työllistymisen, vaan myös sellaisia, jotka tukevat opiskelijoiden valmiuksia toimia yhteisöissä ja yhteiskunnassa muutoksen voimina, tähtäävät opiskelijoiden voimaannuttamiseen tiedollisina toimijoina ja tukevat autonomisuuden kokemuksia.

Kiinnostava piirre opiskelijoiden pohdinnoissa on, että niissä korostuu yliopistollisen koulutuksen mahdollisuus ja tarve vaikuttaa työelämään ja yhteiskuntakehitykseen. Eräs opiskelijoista kirjoitti kyseenalaistamisen taidon olleen opintojen ”parasta antia ajatellen tulevaisuuden työelämää”, ja vastaava ajatus toistui useissa raporteissa.

Myös työantajat olivat opiskelijoiden kokemuksen mukaan nähneet tulevien maistereiden arvokkaana ominaisuutena sen, että he eivät ole loppuun asti ”hyödykkeistettyjä”. Heidän suhteensa sekä työelämään että laajempaan yhteiskuntaan oli tunnistettu rakentavan reflektiiviseksi. Tähän sisältyvät mahdollisuudet menetetään, mikäli ”työelämä” aletaan ymmärtää yliopistokoulutusta koskevissa keskusteluissa vaatimusten esittäjänä.

Kirjoitus perustuu Kosmopolis-lehdessä (3/2015) julkaistuun näkökulma-artikkeliin ”Työelämälle vierasta kansainvälistä politiikkaa? Ajatuksia työelämävalmiuksista kansainvälisen politiikan yliopisto-opinnoissa”.

Julkaisu Mitä maisterin tulisi taitaa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Helsingissä ja Tampereella järjestetyissä yliopistolaisten mielenilmauksissa ei ollut kyse ainoastaan opiskelijoiden liikehdinnästä. Kyse ei ollut myöskään lyhytnäköisestä omien etujen ajamisesta, vaikka Sutisen opintotuen ja opintolainan eli yliopisto-opintojen rahoituksen ympärillä pyörivä argumentaatio antaa niin ymmärtää.

Mikäli Sutinen oli paikalla mielenosoituksessa, hänen olisi pitänyt huomata, että se oli osa laajempaa Suomessa ja maailmalla päätään nostavaa yliopistoaktivismia. Siihen osallistuvat paitsi opiskelijat myös yliopistojen henkilökunta professoreista virastomestareihin ja yliopistoihin jostain muusta syystä identifioituviin ihmisiin.

Harhaan menee myös yritys asettaa yliopistoaktivismia edunvalvonnan viitekehykseen. On totta, että sekä opiskelijoiden että henkilökunnan heikentyvät toimeentulomahdollisuudet huolettavat. Esimerkiksi lukukausimaksuja yliopistoaktivistit kuitenkin vastustavat ensisijaisesti siksi, että ne rakentavat akateemisen tekemisen ympärille muureja, sulkevat opiskelumahdollisuuksia niitä eniten tarvitsevilta ja tekevät koulutuksesta kauppatavaraa.

Varsinainen huti on Sutisen stubbilainen opastus, jonka mukaan opiskelijoiden tulisi lisätä painetta korkeakouluja kohtaan nopean valmistumisen mahdollistamiseksi. Yliopistoaktivismissa opiskelijat ja yliopistotyöläiset järjestäytyvät yhteiseksi rintamaksi ja toimivat samalla puolella, eivät toisiaan vastaan.

Peräänkuuluttaessaan tehokasta opiskelua Sutisen kolumni resonoi hallitusohjelman linjausten kanssa. Molemmille yliopisto on paikka, jossa työelämässä tarvittavia tietosisältöjä omaksutaan nopeasti. Yliopistolaisia ajoi kadulle juuri tällaisen lyhytnäköisen ja kapeakatseisen koulutus- ja yliopistokäsityksen vastustaminen.

Filosofi Martha Nussbaum on varoittanut ajattelusta, joka näkee koulutuksen tehtäväksi hyödyllisten koneenosien tuottamisen. Yliopistoaktivismi on korjausliikettä tällaista kehitystä vastaan.

Mielenosoitukset pyrkivät muistuttamaan siitä, että maailma tarvitsee vähemmän koneenosia ja enemmän itsenäiseen ajatteluun, refleksiivisyyteen ja yhteistoimintaan kykeneviä ihmisiä. Toimijoita, jotka osaavat katsoa maailmaa laajasti ja joilla on rohkeutta kyseenalaistaa vallitsevia “totuuksia”.

Pahasti ohi mielenosoittajien viestistä meneekin tulkinta, jonka mukaan kyse olisi menneen maailman perään haikailusta. Yliopistoaktivismi ei halua säilyttää yliopistoa sellaisena kuin se nyt on tai palauttaa jotakin mennyttä. Sen tavoitteena on rakentaa uutta: demokraattisesti ja avoimesti toimiva yliopisto, joka saa käyttövoimansa laaja-alaisen tiedon ja sivistyksen vaalimisesta, ei markkinoiden tai eliittien intresseistä.

Anni Kangas, Tampereen yliopisto ja Vapaa yliopisto
Sanna Ryynänen, Itä-Suomen yliopisto ja Vapaa yliopisto

Julkaisu Miksi yliopistolaiset liikehtivät? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yleisradio, Iltalehti, Iltasanomat, Talouselämä ja Helsingin Sanomat kertasivat USA Todayn kirjoitusta melko kritiikittömästi. Sen asiavirheet ja vallanpitäjien ”leikkidiagnosoinnin” autisteja stigmatisoivat vaikutukset tuntuivat kiinnostavan ainoastaan autismin kirjon verkkolehteä Puoltajaa.

Maailman vaikutusvaltaisimpien ihmisten terveydestä on perusteltua olla kiinnostunut. Vallanpitäjien toimintaa pitää pystyä kyseenalaistamaan, jopa rienaamaan. Nyky-Venäjän toiminta maan rajojen sisä- tai ulkopuolella ei ole antanut aihetta käsitellä sen johtoa erityisen hienovaraisesti.

Määrätyissä tilanteissa tällainen puhe kuitenkin muuttuu itsessään maailmanpoliittiseksi teoksi. Olisiko Putinin Asperger-diagnoosilla spekuloiva raportti kiinnostanut ketään vaikkapa Sotshin olympialaisten alla?

Kun johtajien psyyken pohdiskelu alkaa resonoida samanaikaisten tapahtumien ja niistä tehtyjen tulkintojen kanssa, leikkidiagnostiikka saa maailmanpoliittisen sisällön. Se uskottelee, että avain poliittisten ongelmien ratkaisuun on yksilötasolla ja kuvaa tiettyjä sen areenoilla liikkuvia hahmoja viholliskuvatradition arkkityyppejä muistuttavalla tavalla.

Yksilötason merkityksestä maailmanpoliittisiin tapahtumiin on julkaistu hyllymetreittäin tutkimusta. Yksi näistä on kansainvälisen politiikan moderni klassikko, vuonna 1971 ilmestynyt Graham Allisonin Essence of Decision. Allison kritisoi voimakkaasti oletusta, että ulkopoliittisia päätöksiä – tässä tapauksessa Kuuban vuoden 1962 ohjuskriisiä – olisi mielekästä tarkastella yksilötason rationaalisen tai irrationaalisen toiminnan puitteissa.

Valtionjohtajien ja heidän toimintansa järkevyyttä tai järjettömyyttä oleellisemmiksi paljastuvat päätöksenteko-organisaatioiden polveilevat prosessit sekä poliittisen johdon keskinäinen politikoiminen.

Julkinen keskustelu Ukrainassa käynnissä olevasta sodasta on kuitenkin huomattavassa määrin pyörinyt Putinin pääkopan ympärillä. Huhtikuussa 2014 kohuttiin Saksan liittokansleri Angela Merkelin luottamuksellisesti paljastaneen Yhdysvaltain presidentti Barack Obamalle, että Putin tuskin on kosketuksissa todellisuuden kanssa.

Pentagon on vakuuttanut, että Yhdysvaltain Venäjän-politiikkaan epämääräinen Asperger-tutkimus ei ole vaikuttanut. Keskittyminen poliittisten johtajien korvien välin kaiveluun voi kuitenkin kääntää huomiota pois niistä monitahoisista poliittisista mekanismeista, jotka ruokkivat sotia ja konflikteja – valtaeliittien verkostoista, taloudellisista ja poliittisista intresseistä, yhteiskunnallisista jännitteistä, kansallismielisyyden noususta ja kurjistuvasta taloudesta.

Spekulointi poliittisten johtajien terveydentilalla on maailmanpolitiikkaa myös siinä mielessä, että sitä on helppoa hyödyntää viholliskuvapolitiikassa. Onhan yksi sen toistuvista piirteistä juuri poliittisen vastustajan kuvaaminen ”epänormaalina” ja samalla vaarallisena.

Ongelmallista viholliskuviksi muodostuvissa esittämisen tavoissa ei siis ole vallanpitäjien toiminnan kyseenalaistaminen, vaan se että määrätyissä poliittisissa tilanteissa tällainen toiminta karkaa luojansa käsistä. Se alkaa hyödyntää joidenkin muiden tarkoitusperiä.

Viholliskuvilla on kautta historian perusteltu voimapolitiikkaa ja oikeutettu sotia. ”Toisen” kuvaaminen kummallisena saa ”meidät” näyttämään hyviltä ja moraalisilta.

Lisäksi viholliskuvat ovat kaksisuuntaisia. Venäjällä läntisen median into tarttua ajatukseen Putinin Aspergerista on esitetty Yhdysvaltain yrityksenä torpedoida Putinin, Merkelin ja Hollanden tapaaminen Moskovassa. Sen on myös väitetty kertovan yleisemmästä Venäjä-vihamielisyydestä, mikä on omiaan paitsi ruokkimaan venäläisen yhteiskunnan länsivastaisuutta myös asemoimaan Ukrainan kriisiä suurvaltapoliittiseen viitekehykseen.

Viholliskuvien esiintymistiheys mediassa korreloi usein konfliktien kärjistymisen kanssa. Mietityttämään jää, miksi suomalainen valtamedia koki aiheelliseksi kerrata USA Todayn artikkelia varsin kritiikittömästi. Miksi Aspergeriin liittyvien asiavirheiden korjaaminen ja autisteja stigmatisoivan uutisoinnin problematisoiminen jäi Puoltaja-verkkolehden tehtäväksi?

Klassisilla viholliskuvaretoriikan elementeillä ratsastava – tai rahastava – journalismi suuntaa huomiota pois sellaisista monitahoisista kysymyksistä, joita meidän tulisi yrittää kysyä juuri nyt. Ratkaisu Ukrainan sotaan ei ole Putinin korvien välissä.

Artikkelikuva: jorono / Pixabay

Julkaisu Ukrainan sodan ratkaisu ei ole Putinin korvien välissä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Saskia Sassenin Expulsions on kiinnostava yritys avata globaalitalouden toimintaa uudenlaisen käsiteapparaatin avulla.

Suomessa on viime viikkoina keskusteltu valtionyhtiöiden hallitusten jäsenten palkkiokorvauksista. Vaikka palkkiot jo nykyiselläänkin vastaavat useiden suomalaisten vuosituloja, hallitustyöskentelystä saataviin lisäkorvauksiin esitettiin reiluja korotuksia. Palkansaajille taas on väläytelty palkkamalttia ja nollalinjaa.

Saskia Sassenin vuonna 2014 julkaistussa kirjassa Expulsions: Brutality and Complexity in the Global Economy Suomi mainitaan vain ohimennen. Kirja kuitenkin kuvaa juuri sitä maailmanlaajuista dynamiikkaa, jonka seurauksena ennätyksellisiä määriä vaurautta kasautuu pienten piirien käsiin samalla, kun enemmistön tulot joko polkevat paikallaan tai laskevat. Tätä voidaan havainnollistaa erilaisin luvuin ja tilastoin. Sassen muistuttaa esimerkiksi siitä, että tuloportaan ylin kymmenys nappasi Yhdysvalloissa 90 prosenttia 2000-luvun ensimmäisen kymmenen vuoden aikana tapahtuneesta kokonaistulojen kasvusta. Hän osoittaa, kuinka suuryritysten voitot ovat kasvaneet, mutta eri valtioiden niiltä keräämät verotulot laskeneet. Sassen kuitenkin kehottaa myös kritiikkiin erilaisia lukuja ja tilastoja kohtaan. Hän kuvaa kiinnostavalla tavalla sitä, miten lukujen taustalta löytyy usein ”tilastollista puhdistusta” (statistical cleansing), joka sulkee merkittävän osan ihmisiä ja taloutta mittareiden ulkopuolelle.

Tuoretta kirjassa on sen yritys kuvata aikamme ”edistynyttä kapitalismia” (advanced capitalism) uudenlaisena järjestelmätason ilmiönä. Tähän tehtävään Sassen kehittää sarjan käsitteitä ja vastakohtapareja. Hän erottelee edistyneen kapitalismin perinteisestä kapitalismista, kuvaa jälkimmäisen raunioille rakentumassa olevia mekanismeja ”saalistaviksi muodostelmiksi” (predatory formations) ja esittää, että ”järjestelmän reunalla” (systemic edge) olevia ihmisiä, alueita ja talouden muotoja ei edes pyritä sisällyttämään mukaan järjestelmän toimintaan.

Kirjan nimeksikin valittu expulsion viittaa piirteeseen, joka erottaa aikamme globaalikapitalismin sitä edeltäneestä sosiaalisia eroja tasaamaan pyrkineestä hyvinvointivaltiokapitalismista. Kyse ei ole pelkästä yhteiskunnallisesta syrjäytymisestä, vaan käynnissä on ”raakalaismainen erottelu” (savage sorting). Se työntää ihmisiä, alueita ja taloudellisia toimintoja marginaaleihin ja toteutuu kodittomuutena, pakotettuna siirtolaisuutena, köyhyytenä, vankeutena, maakaappauksina, ympäristöongelmina. Erityisen kiinnostunut Sassen on keskiluokan kurjistumisesta. Tässä yhteydessä hän olisi hyvin voinut puhua elämästä laajemmaltikin ja käsitellä myös sitä tapaa, jolla globalisoituva ruokatalous voitontavoittelussaan kohtelee eläimiä. Senkin toiminnassa on kyse siitä, kuinka monimutkaistuvat mekanismit tuottavat joillekin alkukantaista kärsimystä.

Hienostuneen kompleksisuuden ja brutaalin alkukantaisuuden vuorovaikutusta Sassen illustroi kirjassa pääasiassa rahoitusmaailman esimerkein. Finanssi-instituutioiden huippumatemaatikkojen kehittelemillä monimutkaisilla mekanismeilla on yksinkertaisen julmia vaikutuksia monien elämään. Eräs esimerkki tästä ovat subprime-lainat, jotka ensin integroivat uusia ihmisjoukkoja finanssitalouden piiriin ja talouden kriisiytyessä työnsivät heidät kodittomuuteen tai kiskurimaisten pikavippilaitosten armoille.

Lupaus uudenlaisesta globaalikapitalismin järjestelmätason kuvauksesta antaa olettaa, että käsissä olisi Karl Marxin, Rosa Luxemburgin, Immanuel Wallersteinin tai vaikkapa Samir Aminin systeemitason teorioita omaan aikamme päivittävä teos. Pohjustaahan Sassen itsekin projektiaan ajatuksella, että kapitalismissa olisi käynnissä Marxin primitiiviseen akkumulaatioon verrattavissa oleva murros. Tältä osin kirja tuottaa pettymyksen. Sassen rakentaa käsiteapparaatillaan selityksen, joka lopulta muistuttaa varsin tuttua ajallista narratiivia keynesläisen hyvinvointivaltiokapitalismin korvautumisesta uusliberaalilla markkinataloudella. Tämän vuoksi kirjaa on myös liian helppo lukea haikailuna menneiden vuosikymmenten hyvinvointivaltiokapitalismin perään. Sassen tosin useampaan otteeseen kiistää romantisoivansa perinteiseksi kutsumaansa kapitalismia ja vannoo tiedostavansa, että rasismi, seksismi ja välinpitämättömyys luontoa kohtaan olivat sen tuottavuuden kääntöpuolia.

Mielenkiintoisia käsitteellisiä kehitelmiä ei myöskään aina ryyditetä vakuuttavalla empiirisellä aineistolla. Näissä kohdin lukijalle syntyy vaikutelma, että globaaliin eliittiin kuuluva ja sen foorumeilla sulavasti liikkuva yhdysvaltalaisen Columbian yliopiston professori tarkastelee maailmaa lentokoneen bisnesluokan ikkunasta.

Kirjalla on kuitenkin paljon annettavaa yhteiskuntakriittiselle tutkimukselle. Erityisesti sitä voi suositella kansainvälisen politiikan tutkijoille. Onhan Sassenin kirja väkevää kritiikkiä valtioiden välisiin suhteisiin ja niiden varaan rakentuviin järjestelmiin keskittyviä yhteiskuntatieteitä kohtaan.

Sassen on parhaimmillaan kuvatessaan oman aikamme kapitalismin tilallista logiikkaa, sen globaalikaupunkien, erityistalousalueiden ja kaivospaikkakuntien muodostamia sommitelmia (assemblages). Nämä ovat paikkoja, joihin globalisoituvien markkinoiden toiminnan kannalta kriittinen työvoima, raaka-aineet ja infrastruktuuri keskittyvät. Juuri niissä nykykapitalismin sosiaaliset ja poliittiset suhteet tulevat näkyviksi. Vaikka valtioiden harjoittamalla lainsäädännöllisellä ja regulatiivisella vallalla on keskeinen rooli tällaisten ”globaalien” sommitelmien luomisessa, näillä paikoilla on joskus vähän yhtäläisyyksiä kansallisen tason kanssa.

Pääoman tapa globalisoitua tuottaa skaalavaikutuksia, joiden ymmärtäminen ja kritiikki edellyttää monitahoista tilallista tarkastelutapaa. Tältä osin Expulsions syventää Sassenin The Global City (1991) ja Territory, Authority, Rights (2006) -kirjojen teemoja ja muodostaa oivan parin vaikkapa Sandro Mezzadran ja Brett Neilsonin Border as Method or the Multiplication of Labour -kirjan kanssa.

Julkaisu Sassen: Globaalitalouden brutaaliutta jäljittämässä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomettumistarinaan on tukeuduttu sekä eksplisiittisesti että implisiittisesti. Henry Kissingerin ja Zbigniew Brzezinskin ehdotukset Suomen Venäjän-suhteen opetuksista Ukrainalle on yritetty pakottaa ”ukrainittumisen” viitekehykseen. Sosiaalisessa mediassa #suomettuminen on tullut vastaan kerran jos toisenkin.

Suomettumisen käsite on politiikantutkimuksellisesti ongelmallinen. Sen lisäksi, että se kuvaa oletettua kohdettaan epätarkasti, kyse on poliittisesti tarkoitushakuisesta termistä. Se peittää politiikan mahdollisuuksia sen sijaan, että tekisi niitä näkyväksi.

Suomettuminen on saksalaista

Suomalaisen poliittisen kokemuksen kuvaajana suomettumisen käsite on lähtökohtaisesti harhaanjohtava. Sen tausta ei ole suomalainen eikä sitä alkuperäisyhteydessään edes aiottu suomalaisen ulkopolitiikan määreeksi. Pohjois-Euroopan sijaan suomettumisen syntysija on Länsi-Euroopassa.

Länsisaksalainen professori Richard Löwenthal on ilmoittautunut suomettumiskäsitteen isäksi. Se oli hänen vastauksensa Varsovan liiton vuoden 1966 Bukarestin-julistukseen, joka sisälsi ehdotuksen sotilasliittojen purkamisesta Euroopassa. Löwenthal oletti, että tämä olisi synnyttänyt Länsi-Eurooppaan Suomen ja Neuvostoliiton suhdetta vastaavan tilanteen (Hakovirta 1975, Berndtson 1991).

Finnlandisierung-termi levisi Länsi-Saksassa 1960-luvun lopulla laajempaan käyttöön. Se liittyi erityisesti poliittisiin kädenvääntöihin, joiden kohteena oli kansleri Willy Brandtin DDR:ään ja Neuvostoliittoon sovittelevasti suhtautuva idänpolitiikka. 1970-luvulla käsite rantautui myös yhdysvaltalaisiin poliittisiin keskusteluihin; se toimi retorisena välineenä keskusteluissa, joissa esitettiin Yhdysvaltojen vetäytymisen Euroopasta luovan olosuhteet kommunismin leviämiselle Euroopassa (Berndtson 1991, Jakobson 1998).

Suomettuminen on siis lähtökohdiltaan poliittisesti tarkoitushakuinen termi. Sitä ei muotoiltu sen paremmin kielteiseksi kuin myönteiseksikään kuvaukseksi suomalaisesta poliittisesta todellisuudesta – tai oikeastaan mistään poliittisesta todellisuudesta. Suomalaisen ulkopolitiikan ja suomettumisen suhde onkin lähinnä metaforinen. Siinä rinnastuvat kaksi asiaa, jotka liittyvät toisiinsa vain rajallisesti.

Kylmän sodan ajan kansainvälisissä keskusteluissa suomettumisen käsitteellä viitattiin skenaarioon, jossa demokraattinen valtio asteittain alistuu sotilaallisesti vahvemman totalitaarisen valtion vaikutusvaltaan ja menettää lopulta poliittisen ja taloudellisen toimintavapautensa. Tämä skenaario ei toteutunut Suomessa.

Neuvostoliiton vaikutusta suomalaiseen poliittiseen elämään ei käy kiistäminen, mutta poliittisen toimintamarginaalin menettämisestä saatikka ”sovjetisoitumisesta” ei Suomen tapauksessa ole perusteltua puhua. Taas se, että pienet valtiot tasapainottelevat ja myötäilevät suhteissaan suurvaltoihin, on Suomen ja Neuvostoliiton suhdetta yleisempi ja ikiaikaisempi ilmiö.

Max Jakobson on suomettumista käsittelevissä kirjoituksissa esittänyt, että  Suomen tapauksessa kävi päinvastoin kuin suomettumisskenaario antaa olettaa. Maan valinnat ja kohtalo toisessa maailmansodassa olivat johtaneet tilanteeseen, jossa poliittisen liikkumatilan voitiin perustellusti olettaa olevan varsin rajoitettu. Kuitenkin ”1960-luvun loppuun tultaessa poliittisen vapauden marginaali oli ollut paljon laajempi kuin juuri kukaan oli osannut odottaa” (Jakobson 1998, 85).

Kylmän sodan ajan länsieurooppalainen ja yhdysvaltalainen suomettumisskenaario rakentuukin oletukselle suurten valtioiden aktiivisuudesta, johon pienet valtiot voivat vastata vain passiivisuudella (vrt. Ingebritsen et. al. 2006). Jakobsonin suomettumistulkinta taas tuo hyvin esiin sen, että suomalainen ulkopoliittinen ajattelu on lähtenyt liikkeelle siitä, että pienen maan on pyrittävä harjoittamaan sellaista politiikkaa, joka laajentaa sen toimintamahdollisuuksia käytännössä.

Suomettuminen politiikan tutkimuksessa

Vaikka suomettumiskäsite on lähtöisin professorin kynästä, politiikan tutkimuksessa sitä on pidetty ongelmallisena. Adam Garfinkle kirjoittaa vuonna 1978 julkaistussa teoksessaan seuraavasti: ”suomettumista ei ole koskaan testattu tiukasti. Se on suosittu käsite, mutta sitä ei käytetä analyyttisesti. Sen käyttökelpoisuus – tai oikeammin käyttökelpoisuuden puute — … liittyy käsitteen tunneperäisyyteen ja vihjailevuuteen” (Garfinkle 1978, 5).

Politiikan tutkijat sekä Suomessa että ulkomailla ovat suhtautuneet suomettumisen käsitteeseen skeptisesti (Hakovirta 1975, Väyrynen 1986, Berndtson 1991). Eräs harvoista yrityksistä hyödyntää sitä tutkimuksessa on yhdysvaltalaisen Columbian yliopiston tutkijan Ronald D. Liebowitzin vuonna 1983 julkaistu tutkimusartikkeli (Liebowitz 1983; ks. myös Mouritzen 1988). Liebowitz pyrki testaamaan, missä määrin erilaiset kansainvälisessä julkisuudessa esiintyvät suomettumistermin käyttötavat itse asiassa vastaavat Suomen 1970-luvulla ulkosuhteissaan harjoittamaa politiikkaa.

Liebowitz operationalisoi suomettumisen luomalla siitä neljä erilaista määritelmää ja testaa niitä sitten Suomen harjoittamaan politiikkaan. Hän mittaa erilaisin menetelmin valtion taloudellista riippumattomuutta sekä sen poliittista puolueettomuutta. Liebowitzin analyysin tulos on, että Suomi oli 1970-luvun maailmanpoliittisessa käyttäytymisessään suunnilleen yhtä puolueeton kuin vertailumaa Ruotsi.

Suomettuminen on Liebowitzin mukaan analyyttisenä käsitteenä harhaanjohtava. Tämä ei kuitenkaan tarkoita Suomen ulkopolitiikan olleen Neuvostoliiton vaikutuksista puhdasta: ”jokaisen valtion toimintaan vaikuttavat sellaiset ulkoiset seikat, jotka ovat tärkeitä sen sisäiselle ja ulkoiselle vakaudelle. … Kukaan ei ole väittänyt että Suomen ulkopolitiikkaan ei vaikuttaisi maan strateginen sijainti suhteessa Neuvostoliittoon. Tämän vaikutuksen laajuus ja syvyys on kuitenkin huomattavasti vähäisempi kuin suomettumismääritelmät antavat olettaa” (Liebowitz 1988, 285–286).

Politiikan tutkijan näkökulmasta suomettuminen onkin termi, jonka voisi huoletta unohtaa. Tieteenalalla on tarjolla toimivampia käsitteellisiä vaihtoehtoja, joiden avulla Suomen suhdetta Neuvostoliittoon ja Venäjään voi pyrkiä hahmottamaan. Mainittakoon niistä tässä vaikkapa pienvaltiorealismi, myöntyväisyyspolitiikka sekä tasapainoilun ja myötäilyn dynamiikka.

Skenaariosta diagnoosiksi

Moskovan-kortin käyttämistä on pidetty eräänä 1970-luvun ”suomettuneen” poliittisen kulttuurin tulehtumisen merkkinä. On ironista, että nykykeskusteluissa suomettumiskorttia käytetään pitkälti samaan tapaan. Se on poliittisen keskustelun hallinnoimisen ja oman oikeamielisyyden osoittamisen väline. Tämä houkuttaa kysymään, missä määrin suomalaisen poliittisen kulttuurin epäterveet piirteet ovat seurausta jostain yleisemmästä seikasta kuin muutaman vuosikymmenen idänpoliittisesta linjasta.

Kylmän sodan päätyttyä suomettuminen muuttui ulkomaisesta skenaariosta kotimaiseksi diagnoosiksi. Siinä missä suomettumisväitteiden katsottiin aiemmin perustuvan kehnolle maatietämykselle (esim. Jakobson 1984), kylmän sodan jälkeen niitä alettiin esittää todenmukaisena kuvauksena suomalaisesta poliittisesta elämästä. Suomen ulkopoliittista linjaa kuvattiin mielistelynä, teeskentelynä ja apaattisuutena – sosiaalisena mekanismina, joka ei määritä ainoastaan idänsuhteita, vaan yhteiskunnallista elämää laajemmaltikin.

1990-luvulta lähtien suomettumisesta on muotoutunut uudella tavalla poliittisesti tarkoitushakuinen termi. Se toimii identiteettipoliittisen erottautumisen välineenä. Suomalaisten on tulkittu jopa kilpailevan siitä, kuka keksii railakkaimman metaforan tai adjektiivin kuvaamaan maan ”suomettunutta” suhdetta itänaapuriinsa (Browning 2002). Suomettumispuheen tuottaminen on alettu ymmärtää merkkinä vapautumisesta. Viittauskohde on tällöin maan sisäisessä politiikassa. Tässäkin tapauksessa käsitteen kosketuspinta ulkopolitiikkaan ja idänsuhteeseen jää ohueksi.

Suomettumisella politikoimisella on ollut merkittävä rooli Suomen ulkopoliittisen linjan murroksessa (Moisio 2008). Revisionistiset suomettumistulkinnat ovat keskeisesti luonnollistaneet ulkopolitiikan läntisiä valintoja. Sen jälkeen kun aiempi ulkopoliittinen linja on saatu näyttämään jos ei halveksuttavalta niin epäilyttävältä, ei ole ollut kovinkaan vaikeaa ajaa läpi ajatusta tulevaisuuden politiikasta sen antiteesinä. Suomen aiemmin harjoittaman puolueettomuuspolitiikan patologisoiminen on saanut ”kodinvaihdon” näyttämään ”kotiinpaluulta” (Browning 2002). Tämä on tapahtunut samaan aikaan pohjoismaisen mallin yleisemmän kriisin kanssa (Waever 1992, Mouritzen 1995), minkä seurauksena suomalaista ulkopoliittista keskustelua käydään jälleen melko ahtaissa puitteissa.

Takaisin laatikkoon

Suomen idänpolitiikkaa sekä kylmän sodan aikana että sen jälkeen on syytä tarkastella kriittisesti. Perustellusti voidaan myös väittää, että suomalaisessa tai pohjoismaisessa poliittisessa traditiossa on piirteitä, joita ei ole syytä hylätä. Ulkopolitiikka ei kuitenkaan ole perinnelaji, vaan edellyttää jatkuvaa uudistumista tai vähintäänkin vanhojen ohjenuorien rekonstruoimista. Suomettumiskeskusteluilla on tässä vähän annettavaa, sillä ne rakentuvat lähtökohtaisesti poliittisen ja analyyttisesti ongelmallisen käsitteen ympärille. Tilanteissa, joissa ulkopoliittisen mielikuvituksen on toimittava parhaalla mahdollisella tavalla, suomettumisen soisi pysyvän laatikossaan. On aika keksiä uusia tarinoita.

Lähteet

Berndtson, Erkki 1991. ”Finlandization: Paradoxes of External and Internal Dynamics”, Government and Opposition 26(1), ss. 21–33.

Browning, Christopher 2002. ”Coming Home or Moving Home? ’Westernizing’ Narratives in Finnish Foreign Policy and the Reinterpretation of Past Identities”, Cooperation and Conflict 37(1), ss. 47–72.

Garfinkle, Adam 1978. ”Finlandization”: a map to a metaphor. Philadelphia: Foreign Policy Research Institute.

Hakovirta, Harto 1975. Suomettuminen: kaukokontrollia vai rauhanomaista rinnakkaiseloa. Gummerus: Jyväskylä.

Ingebritsen, Christine et. al. 2006. Small States in International Relations. Seattle: University of Washington Press.

Jakobson, Max 1984. Finland Survived: An Account of the Finnish-Soviet Winter War 1939–40. Helsinki: Otava.

Jakobson, Max 1998. Finland in the New Europe. Westport: Praeger.

Liebowitz, Ronald D. (1983) ”Finlandization: an analysis of the Soviet Union’s ’domination’ of Finland”, Political Geography Quarterly 2(4), ss. 275–287.

Moisio, Sami 2008. ”Finlandisation versus westernisation: Political recognition and Finland’s European Union membership debate”, National Identities 10(1), ss. 77–93.

Mourtizen, Hans 1988. Finlandization: Toward a General Theory of Adaptive Politics. Aldershot: Avebury.

Mourtizen, Hans 1995. ”The Nordic Model as a Foreign Policy Instrument: Its Rise and Fall”, Journal of Peace Research 32(9), ss. 9–21.

Väyrynen, Raimo 1986. Stability and Change in Finnish Foreign Policy. Helsinki: Helsingin yliopisto.

Waever, Ole 1992. ”Nordic Nostalgia: Northern Europe after the Cold War”, International Affairs 68(1), ss. 77–102.

Artikkelikuva: lil_foot_ / Pixabay

Julkaisu Unohtakaa suomettuminen! ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Venäjän pääkaupunkia ollaan muokkaamassa uuteen uskoon. Esillä on visio laajenevasta maailmankaupungista, ’Suuresta Moskovasta’. Hanketta motivoivat paitsi Moskovan rakennemuutoksen aiheuttamat kaupunkielämän käytännön ongelmat, myös uudenlainen maailmanpoliittinen logiikka, kirjoittaa Anni Kangas.

Medvedevin yllättävä aloite

Presidentti Dmitri Medvedev teki aloitteen Moskovan laajentamisesta Pietarin kansainvälisessä talousfoorumissa kesällä 2011. Viime viikolla pian väistyvä presidentti järjesti kokouksen, jossa esiteltiin hankkeeseen liittyviä käytännön suunnitelmia. Tämä on aiheuttanut paljon keskustelua venäläisessä julkisuudessa. Ajatusta Moskovan laajentamisesta on pidetty yllätyksellisenä ja sen perusteluja on pohdittu.

Suunnitelma Moskovan laajentamisesta pannaan täytäntöön kuluvan vuoden heinäkuun alussa. Tuolloin kaupunki laajenee 2,5-kertaiseksi, kun siihen liitetään lännestä nyt Moskovan oblast’iin kuuluvia alueita. Tavoitteena on tehdä Moskovasta monikeskustainen kaupunki.

Pääkaupunkiin liitettäville alueille aiotaan rakentaa uusia keskustoja, jonne määrätyt toiminnot siirtyvät kaupungin historiallisesta keskustasta. Hallintokeskustaan siirretään federaatiotason ja kaupunginhallinnon virkamiesten työpaikat. Innovaatio- ja tiedekeskusta muodostuu Moskovaan liitettävistä innovaatiokylä Skolkovosta ja neuvostoajan tiedekaupunki Troitskista. Uusille alueille nousee myös kansainvälinen finanssikeskus sekä lääketieteelle, koulutukselle ja virkistykselle omistetut keskustat.

Urbaanin tilan uudelleenjärjestelyillä pyritään helpottamaan sellaisia arkipäivän ongelmia kuten suurkaupungin kroonisia liikenneruuhkia. Moskovan liikenneongelmien syynä pidetään kaupungin nykyrakennetta. Vielä parikymmentä vuotta sitten työvoimaa tarvittiin huomattavasti kaupungin laidoilla sijaitsevissa tuotantolaitoksissa. Tänään kaksi kolmasosaa työpaikoista sijaitsee kaupungin historiallisessa keskustassa, mutta valtaosa työntekijöistä asuu keskustan ulkopuolisilla asutusalueilla. Nykyisissä rajoissaan Moskova on myös ahdas: virallisesti kaupungissa asuu 11,5 miljoonaa asukasta, sinne virtaa uusia asukkaita. Moskovan väestöntiheys on lähes 11 tuhatta asukasta neliökilometriä kohti.

Moskova vallan uudessa maantieteessä

Käytännön ongelmien rinnalla Moskovan muutosta ohjaa tietty maailmanpoliittinen visio. Urbaanin rakenteen muutosten odotetaan edistävän Moskovan nousua keskeisten maailmankaupunkien joukkoon. Tämä tekee Suuresta Moskovasta kiinnostavan kansainvälisen politiikan tutkijalle.

Panostukset Suureen Moskovaan ilmentävät murrosta vallitsevassa tavassa hahmottaa maailmanpolitiikkaa. Sen taustalla on ajatus ’vallan uudesta maantieteestä’. Siinä maailma hahmottuu ’virtojen tilana’ ja kaupunkiverkostojen rooli korostuu. Valtion maailmanpoliittisen aseman mittarina ei pidetä valtioterritorion kokoa, sotilaallista mahtia tai alueellisen kehityksen tasapainoisuutta. Tärkeää on kansallista tasoa alempien paikkojen merkitys globaalilla tasolla. Merkittävien kaupunkien tai paikkojen ajatellaan muodostavan keskenään ylikansallisia verkostoja kansallisvaltioiden tason ohi.

Tällaisen maailmanpoliittisen vision korostumista selittää kansainvälisen työnjaon murros: Yhtäältä siirtymä fordistisesta, paikkasidonnaisesta tuotantomuodosta kasaantumisen ’joustavuutta’ korostavaan taloudelliseen paradigmaan on merkinnyt tuotannon hajautumista. Toisaalta rahoituksen ja hallinnan funktiot ovat keskittyneet ’globaaleihin’ maailmankaupunkeihin tai kaupunkiseutuihin.

Suuri Moskova on yksi ilmentymä tällaisen globaalipoliittisen ajattelumallin jalkautumisesta venäläiseen politiikkaan. Hanketta ohjaa visio, jossa – väistyvän presidentti Medvedevin sanoin – maailma hahmottuu ’rajattomana teknologis-innovatiivisena tilana.’ Yksittäiset paikat kuvataan pisteinä, joiden kautta tieto, pääoma, kulutus ja merkitykset virtaavat. Huolta aiheuttavat Venäjän pääkaupungin heikot sijoitukset erilaisissa paikkojen maailmankaupunkistatusta arvioivissa mittauksissa.

Valtio väheksyy kansallista tasoa

Valtiostrategian tasolla Moskovan muutoksessa on kyse ’glokalisaatiosta’; valtiot keskittävät taloudellisen kehityksen voimavaroja strategisiin paikkoihin kuten tiettyihin kaupunkiseutuihin pyrkimyksenään asemoida niitä mahdollisimman edullisesti suhteessa globaaleihin taloudellisiin virtoihin. Suuri Moskova on selkeän valtiovetoinen hanke, ja olisikin väärin tulkita se merkiksi valtion merkityksen vähenemisestä globalisaation aikakaudella. Pikemminkin kyse on valtiotoimijoiden osallisuudesta uudenlaisten tilallisinstitutionaalisten muodostelmien rakentumiseen.

Suuren Moskovan visioon liittyvä ajatus kansallisen tason ja valtioterritorion merkityksen vähenemisestä on Venäjän tapauksessa mullistavaa sikäli, että se kyseenalaistaa perinteistä käsitystä maan suuresta koosta sen suurvalta-aseman takeena. Laajeneva Moskova rakentuu sangen erilaiselle tilalliselle mielikuvitukselle kuin neuvostoajalta tuttu ajatus Venäjästä Moskova-keskeisenä hämähäkinverkkona. Pääkaupunkia hahmotetaan nyt maailmanlaajuisen solmukohtien verkoston osana.

Julkaisu Muuttuvan Moskovan maailmanpolitiikkaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.