DocPoint: Putinismin kasvot

Lukuaika: 4 min. 

Arvio: Putin’s Witnesses (Svideteli Putina)
Ohjaaja Vitali Manski (2018)

Putin’s Witnesses -dokumenttielokuva tuntuu ehdottavan, että yritykset dokumentoida vallan toimintaa on tuomittu epäonnistumaan. Todistajasta tulee järjestelmän osa.

Maaliskuussa 2018 pidetyt Venäjän presidentinvaalit menivät Kremlin suunnitelmien mukaan. Vladimir Putin valittiin presidentiksi 77 prosentin kannatuksella vaaleissa, joiden aktiivisuus ylsi 68 prosenttiin.

Imitaatiodemokratia oli toiminut. Vaalit noudattivat demokratian ulkoisia piirteitä – mutta pienintäkään epävarmuutta siitä, kuka vaalit voittaisi, ei päässyt syntymään. Vaalitulos sinetöi Putinille uuden kuusivuotiskauden Venäjän presidenttinä. Kauden loppuun, vuoteen 2024 tultaessa hän on hallinnut Venäjää neljännesvuosisadan ajan joko presidenttinä tai pääministerinä.

Putininin nousu tuntemattomuudesta Venäjän presidentiksi vuonna 2000 oli hämmentävä.

Putininin nousu tuntemattomuudesta Venäjän presidentiksi vuonna 2000 oli hämmentävä. Vitali Manskin dokumentti Putin’s Witnesses, Putinin todistajat (Svideteli Putina) avaa tapahtumia nojautuen aineistoon, jota Manski tallensi laatiessaan valtiolliselle tv-kanavalle dokumenttia Putinin ensimmäisestä presidenttivuodesta.

Kahdeksantoista vuotta myöhemmin tämä materiaali on muuttunut todistusaineistoksi imitaatiodemokratian rakennustöistä. Aineiston avulla Manski kääntää katseen myös itseensä sekä katsojaan – ei ainoastaan putinismin rakentajiin vaan myös todistajiin ja mahdollistajiin. Tätä ”kollektiivista Putinia” kuvaa dokumenttielokuvan juliste, jossa joukko ihmisiä tuijottaa takaisin pidellen kasvoillaan Putin-naamareita.

Imitaatiodemokratian rakennuspalikoita

Yhdet putinismin kasvoista kuuluvat Boris Jeltsinille, Venäjän federaation ensimmäiselle presidentille. Elokuussa 1999 Jeltsin yllätti. Hän ilmoitti nimittävänsä melko tuntemattoman Kremlin virkamiehen, Putinin, Venäjän pääministeriksi.

Putin oli toiminut Pietarin apulaispormestarina, presidentinhallinnon apulaisjohtajana sekä turvallisuuspalvelu FSB:n johtajana. Hänellä oli asema Kremlissä, mutta matka näistä tehtävistä Venäjän pääministeriksi on silti pitkä. Putin ei ollut ollut ehdokkaana vaaleissa ja oli suurelle yleisölle pitkälti tuntematon.

Dokumentti lähtee liikkeelle vuoden 1999 viimeisestä päivästä, jolloin Jeltsin ilmoitti astuvansa syrjään presidentin tehtävistä puoli vuotta ennen kautensa loppua.

Putin’s Witnesses -dokumentti lähtee liikkeelle vuoden 1999 viimeisestä päivästä, jolloin Jeltsin teki toisen yllättävän siirron. Hän ilmoitti tv-lähetyksessä astuvansa syrjään presidentin tehtävistä puoli vuotta ennen kautensa loppua.

Pääministeri Putin nousi presidentin tehtävien hoitajaksi. Presidentinvaalien ajankohta siirtyi samalla kesäkuulta maaliskuuhun. Näissä vaaleissa valta Kremlissä vaihtui, ja se vaihtui vaalien kautta. Vaalit noudattivat perustuslakia, ja kaksi kolmasosaa äänioikeutetuista osallistui vaaleihin. Venäläinen demokratia otti askeleen eteenpäin – ja useita taakse.

Manskin dokumentti tarkastelee presidentinvaaleja edeltänyttä kampanjaa, joka ei oikeastaan ollut kampanja. Jeltsin oli jo valinnut Putinin seuraajakseen ja Venäjän seuraavaksi presidentiksi. ”Havainnoin pariakymmentä henkilöä neljän kuukauden ajan ja päädyin tähän [Putiniin]”, Jeltsin toteaa Manskin kameralle.

Kuten imitaatiodemokratiassa on tapana, vaaleilla oli silti useita demokraattisten vaalien ulkoisia piirteitä. Ehdokkaita oli kaksitoista ja heidän poliittisissa ohjelmissaan oli selkeitä eroja. Putin ei kuitenkaan osallistunut vaaliväittelyihin tai antanut haastatteluja. Ehdokkaiden tasavertainen mahdollisuus haastaa toisiaan tavoitellessaan äänestäjien luottamusta ei toteutunut.

Dokumentti tarkastelee presidentinvaaleja edeltänyttä kampanjaa, joka ei oikeastaan ollut kampanja.

Samaan aikaan Putin sai runsaasti mediahuomiota kiertäessään maata presidentin ja pääministerin tehtävissä. Hän hallitsi vaalikampanjointia, vaikka kieltäytyi osallistumasta siihen.

Vaalinäkyvyydestä tehdyn tutkimuksen mukaan Putin esiintyi vaaleja edeltävinä kuukausina mediajulkisuudessa yhtä paljon kuin keskeisimmät haastajat Gennadi Zjuganov, Grigori Javlinski ja Vladimir Zhirinovski yhteensä. Erityisen paljon näkyvyyttä Putin sai uutis- ja ajankohtaisohjelmissa koko maan kattavilla valtiollisilla tv-kanavilla.

Eräs dokumenttielokuvan mieleenpainuvimmista kohdista kuvaa Jeltsiniä vaali-iltana, 26. maaliskuuta 2000. Putinin voitto ensimmäisellä kierroksella 53 prosentin äänimäärällä on varmistunut. Jeltsin yrittää tavoittaa Putinin onnitellakseen tätä. Kuluu puolitoista tuntia. Putin ei soita takaisin, mutta Jeltsin odottaa – kuin unohdettu rakastaja. Lopulta Jeltsin väsyy odottamiseen. Kamerat suljetaan.

Elokuva ei kerro, soittiko Putin lopulta takaisin. Kymmenen kuukautta myöhemmin, vuoden 2000 viimeisenä päivänä kamera on palannut Jeltsinin kotiin. On mennyt vuosi Jeltsinin ilmoituksesta, joka nosti Putinin valtaan. Jeltsin kommentoi katkerin äänenpainoin mennyttä vuotta, jonka aikana Putin otti etäisyyttä ”luojaansa” ja tämä politiikkaan.

Dokumenttielokuva esittää Putinin kääntäneen Jeltsinille selkänsä. Tällöin käsittelemättä jää Putinin lojaalisuus Jeltsiniä kohtaan – se, että Putin varmisti Jeltsinin syytesuojan ja esti tämän omaisuuden sekä asiakirjojen takavarikoinnin.

Jo ennen Jeltsinin presidenttikauden loppua Putin oli myös huolehtinut, ettei valtakunnansyyttäjä Juri Skuratovin Kremlin remonttiin liittyviin lahjusepäilyihin kohdistuva tutkinta edennyt.

Todistamisen mahdottomuudesta

Jeltsinin ja tämän “perheen” ohella dokumentissa nähdään useita kasvoja, jotka on totuttu yhdistämään Putinin nousuun ja putinismin rakentamiseen.

Kamera kuvaa 2000-luvun alussa Venäjällä huomattavaa mediavaltaa käyttänyttä, pahoinpitelyn seurauksena Washingtonissa vuonna 2015 kuollutta Mihail Lesiniä. Filmille on tallentunut Vladislav Surkov, jonka keskeinen rooli putinismin ”ideologina” 2000-luvun puolivälissä tunnetaan hyvin.

Vaali-iltana kampanjatoimistossa maljoja Putinin vaalivoiton kunniaksi heidän kanssaan nostelevat Putinin tukijoista sittemmin hänen kriitikoikseen ryhtyneet Ksenia Ponomarjova, Gleb Pavlovski sekä Mihail Kasjanov. Iloisessa joukossa on mukana myös venäläisen talousliberalismin ikoninen hahmo Anatoli Chubais.

Elokuva kehottaa pohtimaan, onko politiikassa mahdollista olla vain todistaja.

Mutta kenen kasvot ovat lopulta putinismin kasvot? Manskin elokuva kehottaa pohtimaan, onko politiikassa mahdollista olla vain todistaja. Milloin asioiden seuraajasta ja dokumentoijasta tulee myös osallinen ja myötävaikuttaja?

Venäjällä Putin’s Witnesses -dokumentti on ollut levityksessä Nastojashee vremja -televisiokanavan kautta. Sen haastattelussa Manski kuvailee putinismia valtajärjestelmäksi, joka tuhoaa ihmisen, olipa tämä hierarkian ylä- tai alapäässä. Tämän seurauksena Vladimir Putiniakaan ei enää ole. Sen nimisestä lihaa ja verta olevasta henkilöstä tuli 2000-luvun alussa putinismin ensimmäinen uhri.

Dokumenttielokuva ei ole synninpäästö putinismille tai sen todistajille. Sen arvio todistajan roolista on kriittinen. Vanhan aineiston työstäminen saa Manskin pohtimaan, miksi häntä vuonna 2000 kiinnostivat pikkuseikat. Miksi hän kiinnitti huomionsa Putinin tapaan pitää kelloa oikeassa kädessä? Miksi hän ei tarttunut sellaisiin Putinin ajatuksiin, jotka tänä päivänä tuntuvat erityisen merkityksellisiltä ja joiden toimeenpanija hän oli?

Manski kuvailee putinismia valtajärjestelmäksi, joka tuhoaa ihmisen, olipa tämä hierarkian ylä- tai alapäässä.

Eräässä otoksessa Putin tunnustaa Manskin kameralle tärkeimmän päämääränsä olevan ”saada ihmiset uskomaan kaiken, mitä sanomme ja teemme. (…) Sen sanelee kansallinen etu ja se tulee olemaan avain menestyksemme”.

Putin’s Witnesses tuntuu ehdottavan, että yritykset dokumentoida vallan toimintaa on tuomittu epäonnistumaan. Todistajasta tulee järjestelmän osa.

Ehkä juuri tässä yhteydessä – dokumentoijan kritiikkinä – tulee arvioida myös elokuvan alun häiritseviä otoksia, joissa Manski ahdistelee perhettään kameralla. Näistä dokumenttiin on päätynyt myös kohta, jossa Manski kuvaa alastonta tytärtään kylvyssä. ”Isä, laita kamera pois”, tytär huudahtaa ja yrittää piiloutua upottamalla päänsä veden alle. Manski jatkaa kuvaamista.

 DocPoint-dokumenttielokuvafestivaali järjestetään Helsingissä 28.1.–3.2.2019. 

Anni Kangas työskentelee yliopistonlehtorina Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa. Katri Pynnöniemi on Venäjän turvallisuuspolitiikan apulaisprofessori Helsingin yliopistossa ja Maanpuolustuskorkeakoulussa.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*