Kehityspolitiikka on ollut vakiintunut tapa järjestää länsimaiden suhteet kehittyviin maihin 1960-luvulta lähtien. Yhdysvaltain politiikassa ja diplomatiassa kehitysyhteistyö on perinteisesti määritelty pehmeän vallan vaikuttamiseksi.

Kehitysyhteistyö luo Yhdysvalloista hyväntekeväisyyteen ja auttamiseen perustuvan positiivisen mielikuvan, mikä edesauttaa maailmanmahtia liittolaisuuksien rakentamisessa. Taloudellisen pakon, uhkailun tai sotilasylivoiman sijasta Yhdysvaltain ulko- ja turvallisuuspoliittisia tavoitteita on ajettu rakentamalla kumppanuuksia, vahvistamalla instituutioita ja levittämällä tärkeiksi katsottuja arvoja, kuten demokratiaa, kehittyviin maihin.

Jo Donald Trumpin ensimmäisen presidenttikauden aikana oli nähtävissä, ettei hän arvosta pehmeää valtaa. Hän halusi supistaa ulkoministeriön ja USAIDin budjetteja, ja korosti retoriikassaan uhkakuvia, vihollisuuksia ja kilpailua.

Nyt käynnissä oleva pyrkimys Yhdysvaltain kehitysyhteistyöviraston purkamiseen on kuitenkin ennenkuulumaton.

Trump nimitteli USAID:n johtajia ”radikaaleiksi hulluiksi” ja hallinnon tehostamisoperaatiota johtava multimiljardööri Elon Musk leimasi viraston ”rikolliseksi organisaatioksi”. Presidentin 20. tammikuuta 2025 antama toimeenpanomääräys linjaa, että aputoiminnan tulee olla saumattomasti presidentin omien prioriteettien mukaista.

Vuosikymmenien aikana rakentunut valtava kansainvälinen yhteistyöverkosto tuhansine toimijoineen, järjestöineen ja yrityksineen on romahtamassa. Vaikka liittovaltion tuomari onnistui hetkellisesti keskeyttämään viraston lakkauttamisen, 4 200 työntekijää on lomautettu ja 1 600 irtisanottu.

 Mistä on kyse?

USAIDin historiaa

Yhdysvallat on maailman suurin humanitaarisen avun rahoittaja ja merkittävä kehitysyhteistyön avunantaja. Ennen Trumpin iskua USAID toimi noin 130:ssä maassa. Tuki on keskittynyt pääsääntöisesti maailman köyhimpiin maihin, mutta Venäjän hyökkäyssodan myötä Ukrainasta tuli USAIDin suurin avunsaajamaa.

Yhdysvaltojen nykymuotoisen ulkomaanavun perusta on vuonna 1948 lanseerattu Marshall-apu Euroopan jälleenrakennukselle. Sitä seurasi presidentti Harry S. Trumanin Point Four Program, joka oli kehittyviin maihin suunnattu teknisen tuen ja investointien ohjelma.

Kongressi perusti USAIDin vuonna 1961. Presidentti John F. Kennedy arvioi, ettei kommunismia vastaan voi taistella vain asein, vaan maailman maiden tulee kehittyä myös taloudellisesti, jotta houkutus kommunistisia vallankumouksia kohtaan vähenisi.

Apuohjelmien päätavoitteeksi tuli kehittyvien maiden kansantalouksien ja hallinnon modernisaatio. Lähtökohtana oli, ettei kehitysyhteistyö perustuisi Yhdysvaltain omiin geopoliittisiin strategioihin tai sotilaallisiin tarpeisiin, vaan vain talouden lakeihin ja tekniseen tukeen. Kongressi perustikin USAIDin itsenäiseksi teknisen avun asiantuntijaorganisaatioksi, joka toimi erillään ulkopoliittisesta päätöksenteosta.

Apuohjelmien päätavoitteeksi tuli kehittyvien maiden kansantalouksien ja hallinnon modernisaatio. Lähtökohtana oli, ettei kehitysyhteistyö perustuisi Yhdysvaltain omiin geopoliittisiin strategioihin tai sotilaallisiin tarpeisiin, vaan vain talouden lakeihin ja tekniseen tukeen.

Saavutuksiin voidaan lukea esimerkiksi isorokon hävittäminen maailmasta aikansa suurimman rokotuskampanjan ansiosta, jonka USAID järjesti yhdessä Maailman terveysjärjestön (WHO), Yhdysvaltain tartuntatautikeskuksen (CDC) ja Neuvostoliiton kanssa 1970-luvun kuluessa.  

Yksittäiset maat, kuten Taiwan ja Etelä-Korea, ovat muuttuneet varsin haastavista lähtökohdista talouden menestystarinoiksi pitkälti Yhdysvaltain massiivisten investointien avulla.

USAID keskittyi modernisaatioon ja perustarvelähestymistapaan, eli absoluuttisen köyhyyden poistamiseen vaadittavien perustarpeiden, kuten ruoan, asunnon ja vaatetuksen, turvaamiseen 1990-luvulle saakka, jolloin uusi kehitysparadigma alkoi korostaa demokratisoitumista, talouden liberalisoimista ja yksityissektoria.

Yhdysvaltain turvallisuuspolitiikan ja kehitysyhteistyön risteymiä

Donald Trumpin toimeenpanomääräyksessä julistetaan, että USAID ei ole ajanut tarpeeksi voimakkaasti Yhdysvaltojen omia intressejä tai sen toiminta on jopa ollut Yhdysvaltojen arvojen vastaista. Siinä myös esitetään, että aputoiminta estää maailmanrauhan.

Moni globaalin etelän johtaja on päinvastoin syyttänyt Yhdysvaltoja siitä, että se ulottaa omat ideologiset intressinsä liikaakin kehitysyhteistyöhön. Esimerkiksi Bolivian alkuperäiskansapresidentti Evo Morales syytti USAIDia tuesta vallankaappausyrityksille, ja karkotti viraston maasta vuonna 2013. 

USAIDia on syytetty laajasti kylmän sodan aikaisista väärinkäytöksistä ja ylilyönneistä, jolloin Yhdysvaltain taistelu kommunismia vastaan näkyi laajoissa avustusohjelmissa eri maiden maltillisille vasemmistohallituksille, mutta sitäkin enemmän julmissa sotilasvallankaappauksissa ja oikeistodiktatuurien järjestelmällisessä pystyttämisessä. 

Yhdysvaltain kehitysyhteistyön epäonnistumiset liittyvät etenkin niihin historian hetkiin, joissa turvallisuuspolitiikka, militarismi ja ideologinen oikeaoppisuus ovat ajaneet muiden arvojen ylitse.

Vuosien 1962–74 aikana USAIDin alaisuudessa toimi yleisen turvallisuuden toimisto (Office of Public Safety, OPS), joka koulutti ja varusti poliisivoimia ja puolisotilaallisia joukkoja kommunismin vastaiseen taisteluun yli 50 maassa. Näihin maihin kuuluivat esimerkiksi Nicaragua, Chile ja Vietnam. CIA:n johtaman toimiston tehtävä oli ideologinen, ja se rakensi laajan salaisen tiedusteluverkoston. Kehitysyhteistyöhankkeissa toimi CIA:n agentteja. Kongressi lakkautti toimiston vuonna 1974, kun selvisi, että se oli toimittanut kidutusvälineitä etenkin Keski-Amerikkaan.

Tyytymättömyys USAIDin rooliin Vietnamin sodassa ja Latinalaisen Amerikan sotilasdiktatuurien tukemisessa johti avun täyskäännökseen, jonka jälkeen Yhdysvallat alkoi korostaa köyhyyden vähentämistä, kansalaisyhteiskunnan asemaa ja ruohonjuuritason työtä ihmisten aseman parantamiseksi.

Yhdysvaltain omat turvallisuuspoliittiset intressit nousivat uudestaan keskiöön George W. Bushin presidenttikaudella, jolloin hän paisutti USAIDin budjettia ja henkilöstömäärää huomattavasti 9/11 jälkimainingeissa. Yhdysvallat tarvitsi valtavan määrän globaalin etelän liittolaisia terrorismin vastaiseen taisteluunsa, eikä sen tuoksinassa kyselty demokratian perään. Afganistanin sotaan liittyvät avustusohjelmat voidaan nähdä USAIDin viimeisimpinä suurina epäonnistumisina. 

Yhdysvaltain kehitysyhteistyön epäonnistumiset liittyvät etenkin niihin historian hetkiin, joissa turvallisuuspolitiikka, militarismi ja ideologinen oikeaoppisuus ovat ajaneet muiden arvojen ylitse. Imperialistinen voima ja globaalin etelän maiden itsemääräämisoikeuden rikkominen on liian usein kiedottu auttamisen kaapuun.

Kiistat demokratiasta ja kansalaisyhteiskunnasta

Yhdysvaltain kehitysyhteistyön alasajo on odottamaton teko nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa, jossa käydään kiihtyvää geopoliittista kamppailua Yhdysvaltojen ja Kiinan sekä Euroopan ja Venäjän välillä. Se, että Yhdysvallat haluaa vapaaehtoisesti luopua pehmeästä vaikutusvallastaan globaalissa etelässä, on radikaali muutos aikaisempaan.

Ympäri globaalia etelää on jo pitkään ajettu moninapaista maailmanjärjestystä ja kritisoitu Yhdysvaltain erityisasemaa talouden mahtina ja maailmanpoliisina. Moni autoritäärinen johtaja on unelmoinut siitä, ettei Yhdysvallat rahoittaisi poliittisia vastavoimia, mutta tuskin uskoi, että sellainen päivä koittaisi.

Etenkin 1990-luvulla USAIDin päähuomio oli demokratiareformeissa. Vuosikymmenen puolivälissä Venäjä oli USAIDin kolmanneksi suurin avunsaajamaa ja viidenneksi suurin oli Ukraina. Se oli myös merkittävä Itä-Euroopan demokratiakehityksen tukija.

Ennen Venäjän hyökkäyssotaa Ukrainassa yhdysvaltalaiset poliitikot panostivat Venäjän lähialueille suuntautuvaan pehmeään vaikuttamiseen. Trumpin ensimmäisen kauden hallinto sen sijaan ehdotti tuntuvia leikkauksia USAIDin toimintoihin Ukrainassa, Moldovassa ja Georgiassa, mutta kongressi esti ne toistuvasti.

Yhdysvaltain kehitysyhteistyön alasajo on odottamaton teko nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa, jossa käydään kiihtyvää geopoliittista kamppailua Yhdysvaltojen ja Kiinan sekä Euroopan ja Venäjän välillä.

Viime vuosiin saakka etniset vähemmistöryhmät, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt, ihmisoikeuspuolustajat, kansalaisjärjestöt ja poliittinen oppositio eri puolilla maailmaa ovat saaneet USAIDilta tärkeää tukea tilanteissa, joissa vähemmistöjen oikeudet ja demokratia ovat olleet uhattuina.

Kansalaisjärjestöt ovat toteuttaneet suuren osan USAIDin operaatioista. Osa tutkijoista on aiheellisesti kritisoinut virastoa uusliberaaleista valtion kutistamispyrkimyksistä, kun se on esimerkiksi siirtänyt terveysalan palveluntuotantoa kansalaisjärjestöille.

Samaan aikaan kansalaisjärjestöt ovat tärkeä osa demokratiaa, ja osana kiihtyvää autokratisaatiota vapaiden yhdistysten ja järjestöjen toimintaa on suitsittu kovin ottein eri puolilla maailmaa jo pitkään. Yhdysvaltain kehitysyhteistyön alasajo vie rahoituksen lukemattomilta järjestöiltä ja aktivisteilta.  

Globaalin etelän järjestöillä, toimittajilla ja puolueilla ei ole moniakaan rahoittajia, jos Yhdysvaltain tuki katoaa, eikä Eurooppa nouse tilalle, sillä Kiina, Venäjä, Saudi-Arabia, Turkki ja muut nousevat avunantajamaat eivät tue monipuoluejärjestelmiä ja vapaata kansalaisyhteiskuntaa.

Kuka astuu Yhdysvaltain saappaisiin?

Yhdysvaltain ohella maailman köyhimpien maiden muihin suurimpiin rahoittajiin kuuluvat etenkin Maailmanpankin kehitysrahasto, Euroopan unioni, Saksa ja Ruotsi. Yhdysvaltain apu on kuitenkin liian suurta, jotta sitä voisi täysin korvata. Etelä-Sudanissa, Somaliassa ja Afganistanissa yli viidesosa bruttokansantulosta muodostuu ulkomaisesta avusta, Yhdysvaltain osuuden ollessa siitä noin 40 %. 

Yhdysvaltain ja Euroopan jännitteiset suhteet ovat siirtämässä Euroopan maiden huomiota ja rahoitusta omaan turvallisuuspolitiikkaansa. Britannia on jo ilmoittanut leikkaavansa merkittävän osan kehitysyhteistyöstään ja siirtävänsä sen puolustukseen. 

Länsimaisten avunantajien merkitys kehittyvissä maissa on jo pitkään ollut laskussa. Britannia on vähentänyt apuaan tuntuvasti vuodesta 2021 lähtien. Ruotsin hallitus puolitti kehittyviin maihin suuntautuvan apunsa vuonna 2023.

Yhdysvaltain ja Euroopan jännitteiset suhteet ovat siirtämässä Euroopan maiden huomiota ja rahoitusta omaan turvallisuuspolitiikkaansa.

Euroopan maiden rahoitus suuntautuu kasvavassa määrin Ukrainaan. Oikeistopopulistiset ja äärioikeistolaiset puolueet ovat vastustaneet kehitysyhteistyötä.

Globaalissa etelässä länsimaisia avunantajia puolestaan on syytetty kolonialismista ja kaksinaismoralismista. Esimerkiksi COVID-19-pandemia näytti heikentävän kansainvälistä solidaarisuutta, kun länsimaat rohmusivat rokotteita omille kansalaisilleen. Kiina ja Venäjä sen sijaan hyödynsivät tilannetta panostamalla rokotediplomatiaan.

Syksyllä 2024 pidetyssä yhdeksännessä Kiina-Afrikka-foorumissa Kiina lupasi merkittävää tukea Afrikan maille. Kiina korostaa Afrikan maiden modernisaatiota ja teollistamista, ja apu keskittyy investointeihin ja poliittisten johtajien koulutukseen.  

Saudi-Arabiasta ja Arabiemiraateista on tullut merkittäviä kehitysyhteistyön rahoittajia. Saudi-Arabia ohjaa jo 0,98 prosenttia ja Arabiemiraatit 0,41 prosenttia bruttokansantulosta kehitysyhteistyöhön. Myös Turkki, Etelä-Afrikka, Indonesia ja Brasilia ovat nousseet kehitysavunantajiksi.

Globaalin etelän mailla on nyt mahdollisuus lisätä keskinäisiä kumppanuuksiaan. Kiinan merkitys globaalin etelän maiden kauppakumppanina ja poliittisena esikuvana vahvistunee. Yhdysvaltain erityisasema heikkenee sitä mukaa, kun maa eristäytyy kansainvälisestä yhteistyöstä.

Dosentti Eija Ranta on akatemiatutkija ja globaalin kehitystutkimuksen vanhempi yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa.

Artikkelin kuvituskuva: Gerd Altmann / Pixabay

Julkaisu Onko kiista Yhdysvaltain kehitysyhteistyöstä pehmeän vallan loppu? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuoden 1979 Nicaraguan vallankumouksen legendaarinen sissijohtaja Daniel Ortega sementoi yksinvaltansa yhdessä puolisonsa Rosario Murillon kanssa 7. marraskuuta 2021 pidetyissä presidentti- ja parlamenttivaaleissa.

Jo kuukausia ennen vaaleja Ortega aloitti systemaattisen poliittisen vainon kaikkia muita mahdollisia ehdokkaita kohtaan niin, ettei vaaleissa ollut tarjolla muita varteenotettavia kandidaatteja.

Kymmeniä opposition ehdokkaita, toimittajia ja kansalaisyhteiskunnan edustajia on ajettu maanpakoon, laitettu kotiarestiin tai vangittu mielivaltaisesti, mukaan lukien Ortegan aikaisempia liittolaisia kuten sissijohtaja ja entinen ministeri Dora María Tellez. Ortegan entistä varapresidenttiä, kirjailija Sergio Ramírezia syytettiin kansankiihotuksesta, minkä seurauksena hän pakeni Espanjaan.

Vaikka esimerkiksi Venezuela ja Venäjä juhlivat Ortegan voittoa, on vaaleja yleisesti kutsuttu parodiaksi ja huijaukseksi.

Tunnetuin pidätetyistä on toimittaja Cristiana Chamorro Barrios, jonka lehdistönvapautta tukevaa säätiötä Ortegan hallitus syyttää rahanpesusta. Hänen äitinsä Violeta Barrios de Chamorro voitti Ortegan vuoden 1990 presidentinvaaleissa, mutta hän oli myös toiminut Ortegan johtamassa hallitusjuntassa 1980-luvun alussa.

Tuiki tuntemattomien vastaehdokkaiden turvin ja tilanteessa, jossa lähes 80 prosenttia kansasta arvellaan jättäneen äänestämättä, vaalilautakunta julisti Ortega-Murillo-parin voittaneen noin 75 prosentin äänisaaliilla.

Vaikka esimerkiksi Venezuela ja Venäjä juhlivat Ortegan voittoa, on vaaleja yleisesti kutsuttu parodiaksi ja huijaukseksi.

Yhdysvaltain ja Euroopan vasemmistointellektuellit Noam Chomskyn johdolla tuomitsivat Ortegan ja Murillon toimet. Latinalaisen Amerikan vasemmistojohtajat Uruguayn José Mujicasta Brasilian Luiz Inácio Lula da Silvaan ovat muistuttaneet demokratian tärkeydestä. Ortegan saama kritiikki entisiltä aatetovereilta kansainvälisestä vasemmistosta on erityisen merkityksellistä.

Marraskuinen näytösvaali oli huipentuma viimeisen vuosikymmenen aikana tapahtuneesta demokratian romahtamisesta maassa, jonka vasemmiston tarina inspiroi vielä 1980-luvulla laajasti ympäri maailman.

Sandinismin lumo

Nicaraguan vallankumous oli kylmän sodan aikaan merkittävä poliittinen mullistus, jota kannatettiin laajasti myös Suomessa.

Ortega oli yksi 1960-luvulla perustetun sandinistiliikkeen ihailluista vallankumousjohtajista. Opiskelijoista, nuorisosta ja talonpojista koostuva sissiliike oli ottanut nimensä 1930-luvulla Yhdysvaltojen miehitystä ja imperialismia vastaan taistelleelta Nicaraguan kansallissankarilta Augusto César Sandinolta.

Ortega johti vallankumousmaata vuosina 1979-1990. Hänen edistämiään yhteiskunnallisia uudistuksia tuettiin avokätisesti esimerkiksi Suomen kehitysyhteistyössä. Sandinistit ajoivat etenkin kaikkein köyhimpien ihmisten etuja. He järjestivät lukutaitokampanjoita, vahvistivat terveydenhuoltoa ja edistivät naisten tasavertaista asemaa yhteiskunnassa.

Vallankumousvuosikymmentä määritti verinen sisällissota sandinistien ja Yhdysvaltain tukemien kontrasissien välillä.

Vallankumous syrjäytti yli 40 vuotta Nicaraguaa hallinneen Somozan perheen diktatuurin, jota Yhdysvallat oli avoimesti tukenut, koska se oli Yhdysvaltojen taloudellisille intresseille suotuisaa. Somozoiden aikaan Nicaraguassa ei ollut kansalaisoikeuksia, ei poliittisia oikeuksia, eikä vapaata kansalaisyhteiskuntaa. Sandinistit järjestivät Nicaraguan ensimmäiset vapaat vaalit vuonna 1984.

Monista saavutuksista huolimatta sandinistien on arveltu syyllistyneen erilaisiin ihmisoikeusrikkomuksiin ja heidän suhteensa Nicaraguan Tyynenmeren rannikon alkuperäiskansoihin oli jännitteinen. Lisäksi vallankumousvuosikymmentä määritti verinen sisällissota sandinistien ja Yhdysvaltain tukemien kontrasissien välillä.

90-luvulta lähtien Nicaraguaa hallitsivat liberaali- ja konservatiivipuolueet. Ortega pyrki 16 vuoden ajan uudelleen valtaan, ja sandinistipuolue alkoi rakentua hänen henkilökohtaisten valtaintressiensä ympärille.

Vastarintana Ortegan itsevaltiudelle Ramírezin ja Tellezin johtama sandinistien uudistusliike erosi sandinistipuolueesta jo vuonna 1995.

Yksinvaltiuden askelmerkit

Kun Ortega valittiin uudestaan vapaissa vaaleissa presidentiksi vuonna 2006, yleinen ilmapiiri Nicaraguassa oli toiveikas. Häneen liittyi jo tuolloin joitakin epäilyksiä, mutta myös positiivisia odotuksia etenkin köyhemmän väestön parissa.

Alkuvaiheissa nähtiin, että Ortegan hallitus pyrki parantamaan kaikkein köyhimpien ihmisten asemaa, vähentämään köyhyyttä ja luomaan osallisuuden tunnetta kaikkein marginalisoiduimmille ihmisryhmille. Esimerkiksi nälänhätää poistava ”hambre cero” –ohjelma hyödytti monia haavoittuvia ryhmiä.

Kuitenkin Ortegan hallinnon toimet oppositiota, kansalaisyhteiskuntaa ja tiedotusvälineitä kohtaan alkoivat kiristyä. Heti hallintonsa alussa Ortega nimitteli kansalaisjärjestöjä Yhdysvaltain imperialismin lähettiläiksi ja CIA-agenteiksi ja julisti, että kansalaisjärjestöt ovat köyhien ihmisten vihollisia.

Ortega on kylmän sodan vastakkainasettelujen kasvatti, joka näkee median edustavan poliittista oikeistoa ja hallitsevan luokan etuja.

Lisäksi vaalilautakunta alkoi lähes heti toimeenpanna asetuksia, jotka estivät pienten oppositiopuolueiden asettumisena ehdolle.

Ortega on ollut myös alusta lähtien epäileväinen mediaa kohtaan. Hän on kylmän sodan vastakkainasettelujen kasvatti, joka näkee median edustavan poliittista oikeistoa ja hallitsevan luokan etuja.

Vuosina 2009 ja 2014 Nicaraguan perustuslakia muutettiin niin, että kausirajoitukset presidenttiydeltä vähitellen poistuivat.

Yrityksistä muuttaa perustuslakia presidenttien uudelleenvalitsemiseksi on tullut yleistä Latinalaisessa Amerikassa sekä oikealla että vasemmalla. Sitä ovat yrittäneet vaihtelevalla menestyksellä esimerkiksi Álvaro Uribe Kolumbiassa, Rafael Correa Ecuadorissa, Manuel Zelaya Hondurasissa ja Evo Morales Boliviassa.

Hugo Chávez Venezuelassa ja Alberto Fujimori Perussa viitoittivat tätä tietä vuosituhannen vaihteessa.

Hyökkäys naisten oikeuksia vastaan

Vaikka sandinistit ajoivat aikoinaan parannuksia naisten asemaan, Ortega-Murillo-pari on jo pitkään suhtautunut naisten oikeuksiin vihamielisesti.

Tutkija Mary Louisa Cappellin mukaan Ortegan naisvihamielisen politiikan juuret luotiin jo sissisodan aikaan, jolloin seksuaalinen ja reproduktiivinen väkivalta, eli naisten lisääntymiseen, seksuaalisuuteen ja keholliseen itsemääräämiseen liittyvien oikeuksien riisto ja vahingoittaminen, vakiintuivat poliittisen hallinnan keinoiksi.

Abortin saaminen oli aiemminkin vaikeaa, mutta varmistaakseen pääsynsä valtaan Ortega liittoutui vuoden 2006 vaaleissa katolisen kirkon konservatiivisimpien edustajien kanssa ja ajoi läpi täyskiellon abortille.

Nicaragua on yksi räikeimmistä edelläkävijöistä monessa muussakin maassa parhaillaan meneillään olevassa hyökkäyksessä naisten seksuaalisia ja reproduktiivisia oikeuksia vastaan.

Maassa ei ole mahdollista saada raskaudenkeskeytystä laillisesti missään olosuhteissa ja kaikkia aborttiin osallistuneita – sitä hakevaa naista tai tyttöä, terveydenhuoltohenkilökuntaa sekä ketään henkilöä, joka avustaa abortin hankkimisessa – voidaan syyttää rikoksesta ja he saattavat joutua vuosiksi vankilaan.

Nicaragua on yksi räikeimmistä edelläkävijöistä monessa muussakin maassa parhaillaan meneillään olevassa hyökkäyksessä naisten seksuaalisia ja reproduktiivisia oikeuksia vastaan.

Antropologi Roger Lancaster katsoo, että nicaragualaista yhteiskuntaa määrittää keskeisesti machismon perinne, jossa voimakkaimmilla miehillä on oikeus alistaa, nöyryyttää ja hyväksikäyttää kaikkia, jotka eivät kykene vastustamaan heitä.

Tämä sama ajatus tuntuu ohjaavan Ortegan toimintaa.

Vuonna 1998 Rosario Murillon tytär Zoilamérica Narváez Murillo, jonka isäpuoli Daniel Ortega on, kertoi julkisuudessa Ortegan tehneen hänelle seksuaalista väkivaltaa siitä lähtien, kun hän oli 11-vuotias. Myös kaksi muuta nuorta tyttöä kertoi Ortegan tehneen heille seksuaalista väkivaltaa heidän ollessaan 12- ja 15-vuotiaita.

Antropologi Roger Lancaster katsoo, että nicaragualaista yhteiskuntaa määrittää keskeisesti machismon perinne, jossa voimakkaimmilla miehillä on oikeus alistaa, nöyryyttää ja hyväksikäyttää kaikkia, jotka eivät kykene vastustamaan heitä.

Ortegan asema maan kongressissa kuitenkin suojeli häntä syytteiltä. Murillo asettui miehensä tueksi, ja he aloittivat poliittisen vainon tytärtään kohtaan. Narváez on elänyt jo vuosia maanpaossa Costa Ricassa.

2000-luvun alussa Ortega solmi sopimuksen (pacto) korruptoituneen oikeistopuolueen presidentin Arnoldo Alemánin kanssa. Oikeistopuolue suojeli häntä hyväksikäyttösyytteiltä, kun taas sandinistipuolue turvasi – ja lopulta vapautti – Alemánin 20-vuoden vankilatuomiolta, joka oli langetettu massiivisesta valtion varojen varastamisesta.

Protestiaalto nousee

2018 maassa nousi protestiaalto Ortegan hallintoa vastaan. Ensin protesteja järjestettiin epäsuosittujen eläkeuudistusten vastustamiseksi, mutta jotkut aktivistit korostivat erityisesti feministisiä ja ekologisia näkemyksiä vaatimuksissaan. Nuorisosta ja opiskelijoista tuli pian protestien kärki.

Kun mielenosoittajat kohtasivat julmaa poliisiväkivaltaa, kansannousu Ortegaa vastaan kiihtyi. Televisiokanavat suljettiin, jottei tieto protesteista leviäisi. Varapresidentti hyökkäsi mediaa vastaan sanomalla, että media manipuloi nicaragualaisia.

Protesteissa kuoli satoja ihmisiä ja tuhannet nicaragualaiset ovat yhä maanpaossa. Nicaraguan vankiloissa on toistasataa poliittista vankia. Ortegan toimia vastustaneita tutkijoita on erotettu yliopistoista ja joitakin on vangittu.

Protestit saivat Ortegan hallituksen tarttumaan yhä tiukempiin lainsäädännön muutoksiin, joiden tavoitteena on ollut hiljentää kansalaisjärjestöt, toimittajat ja muut hallitusta kritisoivat tahot. Vuonna 2020 hyväksyttiin ulkomaisten agenttien laki ja tietoverkkorikollisuutta koskeva laki.

Kun mielenosoittajat kohtasivat julmaa poliisiväkivaltaa, kansannousu Ortegaa vastaan kiihtyi. Televisiokanavat suljettiin, jottei tieto protesteista leviäisi.

Ulkomaisten agenttien laki on tuttu Venäjältä, jossa se otettiin käyttöön vuonna 2012. Laki estää kansalaisjärjestöjä vastaanottamasta ulkomaista rahoitusta. Ulkomaiset järjestöt eivät voi myöskään tukea nicaragualaisia toimittajia, tai se on hyvin vaikeaa ja vaarallista.

Kyberrikollisuuslain mukaan valeuutisten levittäjät joutuvat vankilaan, ja käytännössä kaikki hallitukselle kriittiset uutiset voidaan tulkita valeuutisiksi. Opposition edustajia on pidätetty nimenomaan näiden kahden lain suomin valtuuksin.

Valeuutisia suitsiva laki on erityisen surkuhupaisa siksi, että juuri vaalien alla Meta (entinen Facebook) paljasti Nicaraguan hallituksen ylläpitämän trollitehtaan ja julkisti poistavansa noin tuhat Facebook-tiliä ja yli 600 Instagram-tiliä, -ryhmää ja -sivua. Vuosien 2018 ja 2019 aikana sivustoja käytettiin mustamaalaamiseen ja hyökkäämään protestoijia vastaan, kun taas viime vuosina niillä on lietsottu vihapuhetta oppositiopoliitikkoja vastaan.

Lopuksi

Latinalaisen Amerikan politiikka toistaa laajempaa maailmanlaajuista kehitystä, jossa autoritaarisuus on noussut maailmanlaajuisesti viimeisen 10-15 vuoden aikana. 1980-luvun lopulta aina vuoteen 2005 edustuksellinen demokratia vahvistui maailmanlaajuisesti, mutta sen jälkeen se on heikentynyt.

Demokratian taantumassa vakiintuneetkin demokratiat muuttuvat autoritaarisemmiksi. Kriittisten toimittajien ja tutkijoiden työtä kyseenalaistetaan, ja kansalaisyhteiskunnan vapauksia karsitaan. Oikeusvaltion periaatteita aletaan rapauttaa, ja vaalivilpit ja opposition hiljentäminen sinetöivät itsevaltiuden.

Koronapandemia on vahvistanut jo meneillään olevia kehityskulkuja niin Latinalaisessa Amerikassa kuin muuallakin.

Heidi Härkönen on sukupuolentutkimuksen post-doc-tutkija Helsingin yliopistossa.

Eija Ranta on globaalin kehitystutkimuksen akatemiatutkija Helsingin yliopistossa.

Härkonen, Heidi ja Ranta, Eija 2021. ”Nicaraguan vaikeat vaalit” Politiikasta, 2.11.2021, https://politiikasta.fi/nicaraguan-vaikeat-vaalit/

Julkaisu Nicaraguan vaikeat vaalit ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kun COVID-19 alkoi levitä Bolivian Amazonilla sijaitsevassa Tacana-alkuperäiskansayhteisössä, Mariana Michigene tiesi, ettei hallitukselta olisi odotettavissa apua. Hän alkoi sekoitella yrttejä ja kasveja tavoilla, joiden tiesi helpottavan kuumeesta kärsiviä. Marianan koktaileista tulikin suosittu henkireikä yhteisön jäsenten pandemia-ahdistuksen lieventämisessä.

Havannassa eläkeläinen Lázaro Guzman puolestaan huomasi, että hänen kymmenen euron eläkkeensä, paheneva elintarvikepula ja valtavat jonot aikana, jolloin ulkona sai liikkua vain muutamia tunteja päivässä, muodostivat ratkaisemattoman yhtälön, joka muistutti häntä Neuvostoliiton romahduksen jälkeisestä ajasta Kuubassa. Ylpeytensä niellen hän pyysi apua ulkomailla asuvilta kuubalaisilta sukulaisiltaan. He maksoivat hänen ruokaostoksensa verkkokaupassa, jossa Lazaron kuukausieläke riittäisi vain kiloon papuja.

Esimerkit kuvastavat tapoja, joilla erilaiset ihmiset ja yhteisöt eri puolilla Latinalaista Amerikkaa ovat vastanneet koronapandemiaan, joka on johtanut mantereella vakavaan humanitaariseen kriisiin.

Moniulotteinen pandemiatilanne

Latinalainen Amerikka on hyvin monimuotoinen manner ja tilanteet ja arjen selviytymisstrategiat vaihtelevat suuresti.

Maailman mediahuomion keskiössä on ollut Brasilia, joka seuraa Yhdysvaltoja ja Intiaa tartuntamäärissä. Myös Argentiina, Kolumbia ja Meksiko ovat pandemian pahimpien alueiden joukossa, kun taas Uruguay ja Chile ovat rokotuskattavuuden maailmanlaajuisessa kärjessä.

1980- ja 1990-luvuilla Latinalaisesta Amerikasta tuli uusliberaalien julkista sektoria koskeneiden uudistusten koelaboratorio.

Vaikka joissakin maissa, kuten Costa Ricassa, on kattava terveydenhuoltojärjestelmä, pandemia on tehnyt näkyväksi julkisen terveydenhuollon vaikeudet ja riittämättömyyden mantereella. 1980- ja 1990-luvuilla iso osa monien maiden julkisen sektorin palveluntuotantoa yksityistettiin osana Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston vaatimia rakennesopeutusohjelmia. Latinalaisesta Amerikasta tuli uusliberaalien julkista sektoria koskeneiden uudistusten koelaboratorio.

Vaikka 2000-luvun alkupuoli oli vasemmistopolitiikan nousun aikaa mantereella, pandemia on osoittanut, ettei politiikan suunnanmuutos näytä vahvistaneen julkisen sektorin terveyspalveluita tarpeeksi.

Eriarvoisuus ja intersektionaalisuus

Yhteistä koko alueelle on jyrkkä eriarvoisuus, jolla on pitkät juuret siirtomaa-ajassa ja maailmantalouden rakenteissa. Eriarvoisuudet syvenivät voimakkaasti 1980- ja 1990-luvuilla, mutta ne ovat 2000-luvun aikana jonkin verran kaventuneet.

Pandemia kuitenkin jyrkentää yhteiskuntaluokkaan, etnisyyteen, rotuun ja sukupuoleen liittyviä jo olemassa olevia kuiluja.

Kansainvälisen työjärjestön (ILO) raportin mukaan 34 miljoonaa työntekijää menetti työpaikkansa pandemian alkuvaiheessa yhdeksässä tutkimusmaassa. Kolmessatoista Latinalaisen Amerikan maassa tehty tutkimus osoitti, että naiset ovat menettäneet työnsä lähes puolta useammin kuin miehet. Sukupuolittunut väkivalta on lisääntynyt.

Yhteistä koko alueelle on jyrkkä eriarvoisuus, jolla on pitkät juuret siirtomaa-ajassa ja maailmantalouden rakenteissa.

Naisista on tullut päätoimijoita kriisistä selviytymisessä terveydenhuollon työntekijöinä ja arjen ylläpitäjinä. Kun valtio romahdutettiin 1980- ja 1990-luvuilla, naisten johtamat järjestöt ja verkostot tilkitsivät pahimpia shokkeja tarjoamalla ruoka-apua, palveluita ja huolenpitoa kriisiaikana.

On esitetty, että ihmiset selviävät nytkin epävirallisten verkostojensa tuella sekä yhteisöllisten käytäntöjen kautta tilanteissa, joissa virallinen kabinettipolitiikka elää arjesta irrallaan, eivätkä julkiset palvelut tarjoa tarvittavaa tukea ja turvaa.

Protestit Kolumbiassa

Syksy 2019 oli suurten protestien aikaa ympäri Latinalaista Amerikkaa. Koronapandemia hiljensi kadut hetkeksi, kun toimeentulon ja terveyden kriisit täyttivät arjen.

Poliitikot ovat käyttäneet tilannetta hyödykseen ajaakseen epäsuosittuja uudistuksia. Tämä näkyy esimerkiksi Kolumbiassa, joka on yksi Latinalaisen Amerikan eriarvoisimmista maista. Eriarvoisuus on räikeää etenkin tulonjaossa ja maanomistuksessa, ja se oli hallituksen ja vasemmistolaisten FARC-sissien välisen vuosikymmeniä kestäneen aseellisen konfliktin merkittävä taustatekijä.

Tyytymättömyys eriarvoisuuksiin, rauhanprosessin epäonnistumisiin ja hallituksen kestämättömään luonnonvarapolitiikkaan toivat ihmiset kaduille marraskuussa 2019. Hallituksen vastaisissa lakkoaalloissa vastustettiin regressiivisiä vero-, palkka- ja eläkeuudistuksia, mutta ajettiin myös esimerkiksi alkuperäiskansojen oikeuksia. Hallitus vastasi osittain vuoropuhelulla, mutta pääsääntöisesti väkivallalla.

Kolumbiaan julistettiin yleislakko huhtikuussa 2021. Ammattiliitot, opiskelijat, alkuperäiskansat ja muut protestoijat vaativat täyskäännöstä maan politiikassa.

Pandemian ensimmäisen vuosineljänneksen aikana epätasa-arvo syveni, kun bruttokansantuote laski ja talous supistui 15 prosenttia pandemiaa edeltäneeseen vuosineljännekseen verrattuna. Hallitus loi kertaluontoisia tukipaketteja, mutta ne eivät olleet riittäviä etenkään, kun 57 prosenttia Kolumbian työvoimasta toimii epävirallisessa taloudessa. Heinäkuuhun 2020 mennessä noin 4,5 miljoonaa ihmistä oli menettänyt työpaikkansa.

Hallitus vastasi tilanteeseen luomalla säästö- ja vakautusrahaston, joka helpotti finanssialan sujuvuutta, mutta herätti syvää paheksuntaa kansalaisten keskuudessa. Samaan aikaan öljyn hinta jatkoi laskuaan ja Kolumbian peson arvo laski suhteessa Yhdysvaltain dollariin.

Yli kolme miljoonaa ihmistä on sairastanut COVID-19-viruksen aiheuttaman taudin Kolumbiassa ja yli 80 000 ihmistä on kuollut. Keskellä pandemiaa oikeistopresidentti Iván Duque herätti henkiin verouudistukset, jotka vaikeuttaisivat entisestään köyhimpien ja keskiluokan elämää.

Maahan julistettiin yleislakko huhtikuussa 2021. Ammattiliitot, opiskelijat, alkuperäiskansat ja muut protestoijat vaativat täyskäännöstä maan politiikassa. Hallitus vastasi väkivallalla ja militarisoimalla suurimmat kaupungit. Kymmeniä ihmisiä on kuollut, ja protestit jatkuvat.

Demokratian tila Boliviassa

Myös muualla Latinalaisessa Amerikassa koronapandemia alkoi levitä äärimmäisten poliittisten jännitteiden aikana.

Boliviassa elettiin syvää poliittista kriisiä ja polarisaatiota, jonka aiheutti vasemmistopresidentti Evo Moralesin syökseminen vallasta syksyllä 2019. Siirtymäkauden hallituksen tuli järjestää uudet läpinäkyvät vaalit ja palauttaa yhteiskuntarauha yhteiskunnallisessa kaaoksessa, jossa moni pelkäsi sisällissotaa.

Vaaleja lykättiin useita kertoja sillä perusteella, että elämän suojelu pandemian aikana oli tärkeämpää kuin vaalit. Pelko siitä, ettei vaaleja järjestettäisi lainkaan tai että armeija ottaisi vallan kasvoi. Väliaikaishallitus sääti useita asetuksia, joita ihmisoikeus- ja sananvapausjärjestöt kritisoivat yrityksinä kaventaa sananvapautta ja hiljentää poliittisia vastustajia.

Syksyllä 2020 Moralesin vasemmistopuolue palasi valtaan, mutta poliittinen kriisi ja polarisaatio jatkavat syvenemistään.

Boliviassa vaaleja lykättiin useita kertoja sillä perusteella, että elämän suojelu pandemian aikana oli tärkeämpää kuin vaalit. Pelko siitä, ettei vaaleja järjestettäisi lainkaan tai että armeija ottaisi vallan kasvoi.

Koronapandemiaan on kuollut yli 12000 ihmistä ja yli 300000 on sairastunut. Lääkärit ovat lakkoilleet täysien sairaaloiden ja olemattomien suojavarusteiden vuoksi, mutta hallitus syyttää heitä oppositiopolitiikasta.

Hallitus perustaa rokotussuunnitelmansa kahteen päärokotteeseen, Kiinan Sinopharmiin ja Venäjän Sputnikiin. Vaikka se kuvastaa osaltaan hallituksen anti-imperialistista politiikkaa suhteessa Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan, on kyse myös länsimaiden rokotenationalismista ja syvästä globaalista eriarvoisuudesta, jonka pandemia on tehnyt aiempaa näkyvämmäksi.

Kiinan ja Venäjän rokotediplomatia on osa laajempaa kilpailua luonnonvaroista. Kumpikin on esimerkiksi esittänyt investointitarjouksia Bolivian litiumista, josta toivotaan uutta menestystekijää pandemian runtelemalle taloudelle.

Kuuba Castrojen jälkeen

Myös kommunistinen Kuuba on profiloitunut COVID-19-rokotteiden aktiivisena kehittäjänä. Se on ainoa Latinalaisen Amerikan maa, joka ei kuulu Maailman terveysjärjestön (WHO) COVAX-ohjelmaan, vaan aikoo rokottaa koko väestönsä yhdellä viidestä kehitteillä olevista omista rokotteistaan.

Pandemian aikana yli kolmekymmentä kuubalaista lääkäriryhmää, eli yli 2500 terveydenhuollon ammattilaista, on työskennellyt lähes kolmessakymmenessä maassa. Lähes viisikymmentä maata on pyytänyt Kuubalta lääketeknologiatukea COVID-19-hoitoprotokolliinsa.

Kuuba pyrkii kehittämään rokotteesta menestyvää vientituotetta, sillä pandemia on ajanut maan pahimpaan kriisiin sitten Neuvostoliiton romahtamisen. Vuonna 2018 lähes puolet Kuuban kokonaisviennistä liittyi ihmisten terveyteen. Kymmeniä tuhansia kuubalaisia lääkäreitä on työskennellyt eri puolilla maailmaa.

Kommunistinen Kuuba on profiloitunut COVID-19-rokotteiden aktiivisena kehittäjänä.

Jo ennen pandemiaa Kuubassa oli syvä talouskriisi Venezuelan poliittisen myllerryksen ja Yhdysvaltain tiukentuneen kauppasaarron vuoksi. Koronapandemia pysäytti turismin ja vähensi siirtolaisten rahalähetyksiä.

Presidentti Donald Trumpin hallinto asetti tiukat rajat sille, kuinka paljon kuubalaisdiaspora saa lähettää rahaa maahan. Saman politiikan seurauksena Western Union sulki yli 400 valuuttapistettään Kuubassa viime marraskuussa.

Trumpin aikana asetetut rajoitukset sille, kuinka usein Yhdysvalloissa elävät kuubalaiset saavat vierailla maassa yhdistettynä Kuuban asettamiin matkustusrajoituksiin pandemian vuoksi, on kiihdyttänyt raha- ja tavarapulaa, sillä huomattava osa rahasta ja tavaroista saapuu maahan yhä fyysisesti matkustajien ja välittäjien (mulas) kautta.

Kuuban oma tavaratuotanto on vähäistä, ja vaikka maa pyrkii ruokasuvereniteettiin, pulaa on lähes kaikesta.

Pandemian aikana hallituspolitiikan vastaiset protestit ovat kiihtyneet.

Hallitus on vastannut tilanteeseen vapauttamalla yksityisyrittäjyyden yli 2000 alalla. Valtion yrityksiä ei aiota enää tukea. Ruoan tuotannon edistämiseksi julistettiin kuusikymmentäkolmekohtainen toimenpidelista. Tammikuussa 2021 alkoi prosessi, jossa syvästi eriarvoistava kahden valuutan järjestelmä lakkautetaan.

Pandemian aikana hallituspolitiikan vastaiset protestit ovat kiihtyneet. Marraskuussa 2020 taiteilijat, tutkijat ja muu kulttuuriväki nousivat ennen näkemättömällä tavalla vastustamaan taiteen vapautta kiristävää lakia.

Muutoksia edistää pandemian ja talouskriisin lisäksi se, että Castrojen pitkä valtakausi on päättynyt. Raúl Castro luovutti kommunistisen puolueen pääsihteeriyden nykyiselle presidentille Miguel Díaz-Canelille huhtikuussa 2021.

Sukupolvenvaihdos on merkittävä, sillä ensimmäistä kertaa valtion päämiehen legitimiteetti ei perustu hänen rooliinsa vuoden 1959 vallankumouksessa. Díaz-Canel on pragmaattinen poliitikko, joka todennäköisesti vie Kuuban talouden uudistusten tielle.

Eija Ranta on globaalin kehitystutkimuksen yliopistotutkija Helsingin yliopistossa. Hän johtaa Suomen Akatemian rahoittamaa Kansalaisuusutopiat globaalissa etelässä –tutkimushanketta ja tekee tutkimusta Boliviassa ja Kuubassa.  

Sebastian Caballero Paz on väitöskirjatutkija Poliittisten, yhteiskunnallisten ja alueellisten muutosten tohtoriohjelmassa (PYAM) Helsingin yliopistossa. Hänen väitöskirjansa käsittelee luonnonvarapolitiikkaa Bolivian Amazonilla.

David Caicedo Sarralde on taloustieteen maisteriopiskeija Hampurin yliopistossa ja Erasmus-opiskelija Helsingin yliopistossa. Hänen maisteritutkielmansa käsittelee alkuperäiskansojen hyvän elämän politiikkaa eteläisessä Kolumbiassa.

Julkaisu Poliittiset jännitteet ja arjen selviytymisstrategiat pandemia-ajan Latinalaisessa Amerikassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kuubassa äänestettiin uudesta perustuslaista helmikuussa 2019. Vaikka jyrkät erimielisyydet tasa-arvoisesta avioliitosta meinasivat jättää muut muutokset varjoonsa, uskoo moni kuubalainen, että uusi perustuslaki on aloittanut merkittävimmän valtionmuutosprosessin sitten vuoden 1959 vallankumouksen.

Monissa instituutioissa ja kansalaisyhteiskunnassa uutta perustuslakia oli toivottu jo pitkään. Kommunistinen puoluekin julisti jo vuonna 2013, että se suostuu muutokseen.

Syvenevä eriarvoisuus

Aikaisempi perustuslaki vuodelta 1976 oli jo aikansa elänyt. Se vahvisti omana aikanaan Kuuban kommunistisen puolueen puolueohjelman ja Kuuban aseman Neuvostoliiton tukemana keskusjohtoisena suunnitelmataloutena.

Vallankumouksen ensimmäisen kolmenkymmenen vuoden ajan Kuuban talous oli riippuvainen Neuvostoliitosta. Moni kuubalainen muistelee tätä aikaa yltäkylläisyyden aikana, jolloin ruokaa ja tavaraa riitti kaikille.

Kommunismin romahtaminen Neuvostoliitossa ja Itä-Euroopassa johti viennin ja tuonnin pysähtymiseen. Niin sanotun erityiskauden (1990–1993) aikana elintaso heikkeni voimakkaasti. Ruoasta, polttoaineesta ja lääkkeistä oli pulaa. Valtio ei pystynyt maksamaan palkkoja, ja levottomuudet, rikollisuus, prostituutio ja maastamuutto lisääntyivät.

Kriisistä pyrittiin eroon kehittämällä turismia, lisäämällä ulkomaisia investointeja ja hyväksymällä pienimuotoinen yksityisyrittäjyys majoitus- ja ravintolapalveluissa. Eriarvoisuuden kuilut syvenivät.

Nykyisin ravintolanpitäjät, majoittajat, taksiyrittäjät ja turistioppaat ovat uutta vaurasta keskiluokkaa, kun taas professorin palkka riittää elämiseen vain muutamaksi päiväksi.

Vallankumousta rakentamassa olleiden iäkkäiden kuubalaisten muistoissa korostuu yhä ylpeys siitä, miten he onnistuivat kansakuntana poistamaan jyrkät elintasokuilut ja köyhyyden.

Vallankumousta rakentamassa olleiden iäkkäiden kuubalaisten muistoissa korostuu yhä ylpeys siitä, miten he onnistuivat kansakuntana poistamaan jyrkät – usein rotuun, etnisyyteen ja sukupuoleen perustuvat – elintasokuilut ja köyhyyden sekä luomaan kaikille mahdollisuudet koulutukseen ja terveydenhuoltoon.

Alle kolmikymppisten sukupolvet ovat eläneet vain materiaalisen puutteen ja kasvavan taloudellisen eriarvoisuuden aikakaudella. Heillä ei ole muistikuvaa ajasta, jolloin kommunismi olisi ollut tae tasa-arvosta ja vauraudesta, jollaisena moni vanhemmista sukupolvista sen muistaa.

Uuden perustuslain haluttiin heijastelevan nykytodellisuutta.

Castrojen jälkeen

Uusi perustuslaki hyväksyttiin samaan aikaan, kun Kuuban vallankumouksen kuusikymmentävuotisen taipaleen juhlavuosi pyörähti käyntiin.

Tammikuussa 1959 Fidel Castron johtama vallankumouskaarti saavutti pääkaupunki Havannan. Kuuden vuoden sissisodan jälkeen kenraali Fulgencio Batistan sotilasvallankaappaus oli kukistettu, ja vallankumous, joka pian toi kylmän sodan Amerikkojen mantereelle, oli alkanut.

Vuoden 1959 voittopuheessaan Castro puhui henkilökultin vaaroista, mutta epäilemättä sellainen kehittyi hänen itsensä ympärille, ja valta keskittyi voimakkaasti.

Castro, josta tuli pääministeri (1959–1976), presidentti (1976–2008) ja kommunistisen puolueen pääsihteeri (1965–2011), pysyi vallassa vuoteen 2008 saakka, vaikkakin hän siirsi tehtäviään veljelleen Raúl Castrolle jo vuonna 2006.

Vaikka Castron perintö säilyy tiukassa, on uusi aika auttamatta alkanut.

Kuningatar Elisabet II:n jälkeen Castro on pisimpään vallassa ollut hallitsija maailmassa. Hän kuoli yhdeksänkymmentävuotiaana vuonna 2016.

Vaikka Castron perintö säilyy tiukassa, on uusi aika auttamatta alkanut. Valtaa pitävä vallankumouskaarti alkaa huveta ja ne nuoret, joille vallankumous oli mullistava sukupolvikokemus, alkavat olla eläkeiässä.

Siksi uutta perustuslakia kohtaan oli paljon toiveita.

Valtaa hajautetaan

Uusi perustuslaki pyrkii jakamaan valtaa aiempaa laajemmalle.

Presidentin toimikausi rajattiin kahteen viisivuotiskauteen. Hänen tulee olla alle kuusikymmentävuotias ensimmäisen kauden alkaessa. Lisäksi luotiin varapresidentin tehtävä.

Presidentti on nyt tasavallan presidentti, joka johtaa valtioneuvostoa, kun hän oli aikaisemmin sekä valtioneuvoston että ministerineuvoston johdossa. Presidentin tilivelvollisuutta kaikille kansalaisille, eikä ainoastaan kommunistiselle puolueelle, on haluttu korostaa.

Vuonna 2018 presidentiksi valittu Miguel Díaz-Canel onkin pyrkinyt luomaan itsestään kuvaa koko maan johtajana. Ahkerasti maakunnissa matkailevaa presidenttiä kuvaillaan helpommin lähestyttäväksi kuin Castrojen veljeksiä.

Vuoden 2019 perustuslaki palautti myös pääministerin toimen, joka lakkautettiin 1976 perustuslaissa. Pääministeri johtaa nyt ministerineuvostoa. Aikaisemmin presidentin ja pääministerin tehtäviä hoiti sama henkilö.

Pääministeriksi valittiin turismiministeri Manuel Marrero Cruz. Pääministerin rooli ei ole samanlainen kuin monipuoluejärjestelmissä, vaan hän toimii pääsääntöisesti presidentin hallinnollisena apulaisena. Cruz on aktiivisesti edistänyt kansainvälisiä sijoituksia Kuuban armeijajohtoiseen turismitalouteen.

Uusi suhtautuminen talouteen näkyy myös perustuslaissa. Yksityisomaisuus tunnustetaan ja kansainvälisiä investointeja turvataan aikaisempaa selkeämmin. Tämä antaa perustuslaillisen tuen viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana jo laajaksi kehittyneelle yksityisyrittäjyydelle.

Uusi suhtautuminen talouteen näkyy myös perustuslaissa. Yksityisomaisuus tunnustetaan ja kansainvälisiä investointeja turvataan aikaisempaa selkeämmin.

Maakunta- ja kuntatasoille perustuslaki toi merkittäviä muutoksia. Siinä tunnustetaan kuntien itsehallinto ja päätöksenteko hajautetaan lähemmäs kansalaisia.

Tällä pyritään vahvistamaan paikallista demokratiaa ja aktivoimaan ihmisiä ratkaisemaan omaa elinympäristöä koskevia yhteiskunnallisia asioita. Kommunistisen puolueen eliitti Havannassa – ellei jopa Castro yksin – teki pitkään kaikki päätökset isoista linjauksista pieniin yksityiskohtiin.

Tulevaisuudessa kunnissa päätetään omista budjeteista ja alueen kehityksen suuntaviivoista. Monissa globaalin etelän maissa hallinnon hajauttaminen on vahvistanut esimerkiksi naisten ja etnisten vähemmistöjen asemaa politiikassa sekä synnyttänyt uusia poliittisia aloitteita, liikkeitä ja puolueita.

Maakuntiin valitaan pormestarit. Perustuslakiprosessissa moni ajoi sitä, että hallinnon vastuun ja läpinäkyvyyden kasvattamiseksi heidät valittaisiin suoralla kansanäänestyksellä. Tämä ei kuitenkaan toteutunut.

Takapakin vaara

Vaikka moni kuubalainen korostaa, että valtion uudistusprosessi on uuden perustuslain myötä alkanut, moni perusperiaate säilyy ennallaan.

Yksipuoluejärjestelmä jatkuu. Onkin esitetty, että Kuubaa on viime vuosikymmeninä määritellyt talouden toistuvat muutokset mutta poliittinen jatkuvuus.

Uusi perustuslaki korostaa, että Kuuba on sosialistinen valtio, jossa ylintä valtaa käyttää Kuuban kommunistinen puolue (PCC). Sosialistinen järjestelmä määritellään ”peruuttamattomaksi”. Monien yllätykseksi tavoite kommunismiin pyrkimisestä kuitenkin poistettiin perustuslaista.

Yksipuoluejärjestelmä jatkuu.

Kommunistisen puolueen pääsihteeri Raúl Castro on ilmoittanut astuvansa syrjään lähiaikoina. Nähtäväksi jää, siirtyvätkö hänen tehtävänsä Díaz-Canelille vai onnistutaanko vallan hajauttamisen politiikkaa jatkamaan edes pienin askelin – poco a poco – kuten monet kuubalaiset tutkijat ja kansalaisaktivistit toivovat.

Professori Pauliina Raennon mukaan vallan kolmijako-oppi, jossa lainsäädäntö-, toimeenpano- ja tuomiovalta erotetaan toisistaan vallan väärinkäytösten ehkäisemiseksi, on olemassa Kuuban yksipuoluejärjestelmässäkin, vaikka se eroaa länsimaisista edustuksellisista demokratioista.

Vuodesta 1976 lähtien valtaa on organisoitu niin sanottujen kansanvallan (Poder Popular) elinten kautta. Länsimaisia parlamentteja vastaa kansalliskokous.

Länsimaisia parlamentteja vastaa kansalliskokous. Sen valta on kuitenkin ollut heikko.

Kansalliskokouksen vaikutusvalta on kuitenkin ollut heikko. Ennen perustuslain uudistamista käydyissä laajoissa kansalaiskeskusteluissa ajettiin parlamentin vahvistamista niin, että se pystyisi tehokkaammin valvomaan toimeenpanoelimiä. Muutosehdotukset eivät sellaisenaan toteutuneet, ja kansalliskokous kokoontuu yhä ainoastaan kaksi kertaa vuodessa eivätkä sen jäsenet saa tehtävistään palkkiota.

Uutena tehtävänä kansalliskokous nimittää tasavallan presidentin. Tämä siitä huolimatta, että kansalaiskeskusteluissa nostettiin yhä enenevässä määrin esiin mahdollisuus, että presidentti valittaisiin suoralla kansanäänestyksellä etenkin siinä tapauksessa, jos tasavallan presidentti ja kommunistisen puolueen pääsihteeri olisivat eri henkilöitä.

Käytännössä valta on yhä keskittynyt kansalliskokousta edustavalle valtioneuvostolle.

Kohti oikeusperustaisuutta

Tärkeä tavoite perustuslakiprosessissa oli kasvattaa hallinnon vastuuta, tilivelvollisuutta ja läpinäkyvyyttä kansalaisilleen.

Kansalaiskeskusteluissa ajettiin esimerkiksi perustuslakituomioistuimen perustamista monien Euroopan maiden mallin mukaisesti. Sillä haluttiin edistää tuomiovallan riippumattomuutta, suitsia vallan väärinkäytöksiä ja varmistaa, että maata hallitaan lakeja noudattaen eikä mielivaltaisesti.

Aloite ei kuitenkaan mennyt läpi. Todelliseen testiin vallanjako ja perustuslain noudattaminen joutuvat sitten, kun Díaz-Canelin kaksi viisivuotiskautta presidenttinä tulevat täyteen.

Aloite perustuslakituomioistuinten perustamisesta ei mennyt läpi.

Ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1959 perustuslaki nojaa kuitenkin ihmisoikeuksien käsitteistöön. Ne määritellään yleismaailmallisiksi, perustavanlaatuisiksi, jakamattomiksi ja luovuttamattomiksi.

Kuuba on allekirjoittanut YK:n ihmisoikeusjulistuksen. Se on myös allekirjoittanut YK:n tärkeimmät ihmisoikeussopimukset, mutta ei ole ratifioinut kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevaa yleissopimusta tai taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskevaa yleissopimusta.

Ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1959 perustuslaki nojaa ihmisoikeuksien käsitteistöön

Ihmisoikeuksien sisällyttäminen perustuslakiin antaa vipuvartta sille, että ratifioiminen tapahtuisi. Tämä antaisi lisäpontta kohti uudenlaista tulevaisuutta.

Uusia suuntia tarvitaan tilanteessa, jossa Yhdysvaltain kauppasaarto on kiristynyt äärimmilleen ja Kuuban pääkumppani Venezuela on poliittisessa kaaoksessa. Monet kuubalaiset ovat tottuneet niukkaan elintasoon, mutta viime vuosina tilanne on entisestään kärjistynyt.

VTT Eija Ranta toimii kehitysmaatutkimuksen yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa. Hän johtaa Suomen Akatemian rahoittamaa Kansalaisuusutopiat globaalissa etelässä -tutkimushanketta.  

Julkaisu Kuuban muutosvuosi perustuslakiuudistuksen jälkeen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Boliviassa järjestettiin sunnuntaina 20.10. presidentin- ja eduskuntavaalit. Kun äänistä oli laskettu hieman yli 83 prosenttia, näytti istuva vasemmistolainen presidentti Evo Morales johtavan kisaa.

Eroa toiseksi suosituimpaan keskusta-oikeistolaiseen ehdokkaaseen Carlos Mesaan oli noin 5 prosenttia. Näytti siis jo selvältä, että presidentinvaaleissa mennään toiselle äänestyskierrokselle.

Yhtäkkiä vaalilautakunta keskeytti julkisen ääntenlaskun yli vuorokaudeksi.

Kun ääntenlasku päivää myöhemmin jatkui, ero Moralesin ja Mesan välille oli kasvanut yli 10 prosenttiin. Jotta ehdokas tulisi valituksi suoraan ensimmäisellä kierroksella, hän tarvitsisi joko yli 50 prosenttia äänistä tai vähintään 40 prosenttia äänistä yli 10 prosenttiyksikön marginaalilla seuraavaan ehdokkaaseen.

Epäilyt vaalivilpistä saivat jo muutenkin erittäin polarisoituneen, köyhän ja etnisesti monimuotoisen maan kaaokseen.

Kadut ovat täyttyneet ihmisjoukoista, jotka vaativat demokratiaa ja toista äänestyskierrosta.

Aktivistien mukaan kyse on kamppailusta demokratian ja autoritäärisyyden välillä.

Kansanjoukot ovat ottaneet yhteen Moralesin kannattajien ja poliisin kanssa. Etenkin nuoret, opiskelijaliikkeet ja yliopistoväki ovat olleet aktiivisesti vaatimassa toista äänestyskierrosta. Aktivistien mukaan kyse on kamppailusta demokratian ja autoritäärisyyden välillä.

Morales sen sijaan julistautui vaalien voittajaksi. Hän on syyttänyt oppositiota vallankaappausyrityksestä Yhdysvaltain tuella. Hänen mukaansa kyse on rikkaiden ja etuoikeutettujen hyökkäyksestä köyhiä ja alkuperäiskansoja vastaan. Sisällissodan uhkallakin on spekuloitu.

Bolivian naapurimaat, EU ja Amerikan valtioiden järjestö OAS ovat suositelleet toista äänestyskierrosta. YK on vaatinut väkivaltaisuuksien lopettamista.

Moralesin suosion taustoja

Morales valittiin ensimmäisen kerran Bolivian presidentiksi tammikuussa 2006. Hänen valintansa herätti valtavia toiveita.

Moralesin tukijoukot koostuivat laajasta koalitiosta erilaisia alkuperäiskansojen edustajia, pienviljelijäliikkeitä, ammattiliittoja, naapurustokomiteoita, kansalaisjärjestöjä, opiskelijoita ja ylipäänsä muutosta toivovia kansalaisia.

Maassa oli toteutettu toistakymmentä vuotta Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston vaatimaa tiukkaa talouskuria. Kaivosteollisuutta ja julkisia palveluita oli yksityistetty. Tuloerot olivat kasvaneet, työttömyys oli korkeaa ja harmaa talous ja kokanviljely kukoistivat.

Bolivian valtiojohtoinen talous kytkettiin kiinteäksi osaksi globaalia markkinataloutta.

Maassa käytiin useita raastavia kiistoja luonnonvarojen hallinnasta muuttuvassa yhteiskunnallisessa tilanteessa. Morales johti kansanjoukkoja esimerkiksi niin sanotussa vesisodassa, jossa onnistuttiin pysäyttämään Maailmanpankin ajama uudistus vesivarojen yksityistämiseksi Cochabamban kaupungissa.

Bolivian monia alkuperäiskansoja puolestaan oli pitkään syrjitty politiikassa ja taloudessa. Suurmaanomistajien, metsä- ja öljy-yhtiöiden ja muiden ulkomaisten yritysten kasvava valta etenkin luonnonvararikkaalla Amazonilla vaaransi uudella tavalla alkuperäiskansojen perinteisiä maita ja elinkeinoja.

Hyvän elämän ja äiti maan politiikkaa

Moralesin kannatuksessa kiteytyikin sekä toive Bolivian itsemääräämisoikeuden palauttamisesta suhteessa Maailmanpankkiin, Kansainväliseen valuuttarahastoon ja ulkomaisiin yrityksiin että toive alkuperäiskansojen aseman parantamisesta.

Moralesin politiikka nähtiin uudenlaisen demokratian ja dekolonisoimisen alkuna maassa, jossa valtaosa väestöstä kuuluu yli kolmeenkymmeneen eri alkuperäiskansaan. Moralesin hallitus ajoikin aluksi radikaalia vasemmistolaista ja alkuperäiskansapolitiikkaa.

Politiikan ytimeen nostettiin hyvän elämän (vivir bien) ajatus. Siinä yhdistyi alkuperäiskansojen yhteisöllisyyden ja luontosuhteen korostaminen sekä kunnianhimoinen kansainvälinen ilmastopolitiikka. Ecuadorin vasemmistohallitus toteutti vastaavaa buen vivir -politiikkaa vasemmistolaisen presidentin Rafael Correan johdolla (2007–2017).

Hyvän elämän politiikassa yhdistyi alkuperäiskansojen yhteisöllisyyden ja luontosuhteen korostaminen sekä kunnianhimoinen kansainvälinen ilmastopolitiikka.

Termi juontaa juurensa ketšua-alkuperäiskansojen käsitteestä ”Sumak Kawsay”. Sillä viitattiin harmoniseen hyvin elämiseen sekä ihmisten kesken että ihmisten ja luonnon välillä sekä ajettiin alkuperäiskansojen maaoikeuksia ja autonomiaa.

Valtion tuloja kasvattivat sekä Boliviassa että Ecuadorissa luonnonvarojen – etenkin öljyn ja maakaasun – suotuisat maailmanmarkkinahinnat. Näitä tuloja käytettiin erittäin suosittuihin tulonsiirto-ohjelmiin (muun muassa eläkkeissä ja opintotuissa), mitkä ovat Latinalaisessa Amerikassa tuttuja etenkin Luiz Inácio Lula da Silvan Brasiliasta.

Boliviassa köyhyys on vähentynyt merkittävästi ja alkuperäiskansojen yhteiskunnallinen asema on kohentunut. Moralesin ensimmäistä hallituskautta pidetään laajalti yhtenä parhaimmista Bolivian historiassa.

Aikaansaannoksista yksinvaltaan

Vuoden 2010 vaihteessa Moralesin suosiossa alkoi näkyä säröjä.

Hallituksen luonnonvarapolitiikka, maakaasuhankkeet, vesivoimalasuunnitelmat ja tieverkoston tiivistäminen vaaransivat juuri samoja alkuperäiskansojen maita, joilla vuosikymmen aikaisemmin alkaneet protestit olivat nostaneet Moralesin politiikan ytimeen.

Retoriikka, joka korosti alkuperäiskansojen ja äiti maan oikeuksia, alkoi kumista tyhjyyttään, kun valtion kasvavaa roolia luonnonvarojen hyödyntäjänä puolustettiin yhä useammin väkivaltaisesti.

Samaan aikaan Moralesin kasvava itsevaltius alkoi herättää huolta. Mikä tahansa kritiikki hallitusta kohtaan tuomittiin uusliberaalina Yhdysvaltain masinoimana oppositiotoimintana. Suosittuja vasemmistolaisia ministereitä erosi tai erotettiin ja tunnettuja aktivisteja vastaan nostettiin erilaisia syytteitä.

Moni alkoi kokea, että Moralesin ja hänen varapresidenttinsä Alvaro García Lineran päätavoite oli pysyä vallassa mahdollisimman pitkään. Helmikuussa 2016 järjestetyssä kansanäänestyksessä Morales ajoikin perustuslakimuutosta, joka poistaisi esteet omalle ehdokkuudelleen tämän vuoden vaaleissa.

Levottomuuksissa ei ole siis kyse ainoastaan vaalivilpistä, vaan demokratian ja oikeusvaltion asteittaisesta romuttamisesta jo pidemmän ajan kuluessa.

Vuonna 2009 hyväksytty perustuslaki sallii kaksi peräkkäistä presidenttikautta. Morales oli valittu presidentiksi jo ennen perustuslain muutosta, mutta myös kaksi kertaa sen jälkeen: 2009 ja 2014. Enemmistö bolivialaisista ei hyväksynyt perustuslain muutosta ja äänesti ehdotusta vastaan.

Tämä ei hidastanut presidenttiä ja hänen puoluettaan. Morales julistikin, että kielto rikkoo hänen ihmisoikeuksiaan. Vuonna 2017 korkein oikeus linjasi, että hänen presidenttiehdokkuutensa on mahdollinen.

Boliviassa käynnissä olevissa levottomuuksissa ei ole siis kyse ainoastaan vaalivilpistä, vaan demokratian ja oikeusvaltion asteittaisesta romuttamisesta jo pidemmän ajan kuluessa. Syytteet perustuslain halveksunnasta, korkeimman oikeuden politisoimisesta ja kasvavasta itsevaltiudesta kasvattivat ihmisten halukkuutta muutokseen.

Amazonian viimeaikaiset metsäpalot laskivat Moralesin kannatusta entisestään. Ensin Morales hyväksyi lain, joka mahdollisti kulotuksen peltotilan raivaamiseksi. Sitten hän aluksi kieltäytyi ulkomaisesta avusta palojen sammuttamiseksi sillä verukkeella, että ulkomainen apu heikentäisi Bolivian itsemääräämisoikeutta.

Moralesin pääkannattajat, eli aimara- ja ketšua-kansoihin kuuluvat pienviljelijät ja kokankasvattajat, hyötyvät metsien raivauksesta, kun taas Amazonian alkuperäiskansat, luonnonsuojelualueet ja ympäristösuojelu kärsivät.

On myös spekuloitu Moralesin liittolaisuudesta karjan- ja soijankasvattajien ja suurmaanomistajien kanssa, jotta poliittinen oikeisto tukisi hänen valtaansa.

Latinalaisen Amerikan syvät muutokset

Bolivia, Chile, Ecuador, Venezuela: lähes koko Latinalainen Amerikka kuohuu. Vuoden 2008 finanssikriisi alkoi paljastamaan karulla tavalla monien Latinalaisen Amerikan maiden yksipuolisen riippuvaisuuden luonnonvarojen viennistä.

Vaikka esimerkiksi Boliviassa Moralesin hallituksen talouspolitiikan tavoite oli vahvistaa maan taloudellista itsemääräämisoikeutta pääsemällä eroon kehitysmaille tyypillisestä yksipuolisesta luonnonvarojen vientiin pohjaavasta talousrakenteesta, tämä riippuvaisuus on itseasiassa vain kasvanut.

Etenkin öljyn hinnan lasku on ollut kohtalokasta.

Esimerkiksi Bolivia, Ecuador ja Venezuela ovat velkaantuneet Kiinalle, mutta myös Kansainvälinen valuuttarahasto on taas kasvattanut merkitystään Latinalaisessa Amerikassa viime vuosina. Ecuadorissa sen vaatimat polttoaineiden hinnan subventioiden poistot johtivat alkuperäiskansaliikkeiden johtamiin protesteihin ja levottomuuksiin.

Se, mitä Ecuadorissa tapahtui ja mitä parhaillaan tapahtuu Chilessä, kuvaa ihmisten hyvin vahvaa kokemusta eriarvoistumisesta ja epäoikeudenmukaisuudesta.

Kenraali Augusto Pinochetin Chile (1973–1989) oli uusliberaalin talouspolitiikan mallimaa. Kuitenkin myös diktatuuria seuranneella pitkällä keskusta-vasemmistolaisen Concertación -koalitiopuolueen ja nykyisen konservatiivihallituksen aikakaudella on toteutettu  talouspolitiikkaa, jossa rikkaiden etuoikeuksiin ei puututa, mutta köyhien ja alemman keskiluokan elämänlaatu koko ajan heikkenee. Palvelut kallistuvat ja ovat huonolaatuisia, mutta palkat ja eläkkeet eivät nouse.

Latinalainen Amerikka on yksi maailman eriarvoisimmista mantereista.

Sen levottomuudet osoittavat, ettei talouskasvu yksin riitä. Jos raha, pääoma ja valta keskittyvät vain harvoille, se luo jyrkkää polarisoitumista, epätasa-arvoa ja väkivaltaa.

Latinalaisessa Amerikassa – kuten muuallakin maailmassa – on käynnissä autoritäärisen johtajuuden uusi nousu.

Latinalaisessa Amerikassa – kuten muuallakin maailmassa – on käynnissä autoritäärisen johtajuuden uusi nousu. Autoritäärisyys on noussut poliittisen spektrin koko asteikolla.

Brasilian uusi presidentti Jair Bolsonaro on tässä tietysti pääesimerkki, mutta myös Chilessä presidentti Sebastián Piñera julisti poikkeustilan ja totesi olevansa sodassa omaa kansaa vastaan, joka kuitenkin protestoi pääsääntöisesti rauhanomaisesti.

Boliviassa moni argumentoi, etteivät äänestäneet niinkään uusliberaaliin politiikkaan yhdistetyn Mesan puolesta, vaan Moralesia vastaan. Moni pelkää uutta tiukkaa taloudellista säästökuuria enemmän kuin kaipaa edustuksellista demokratiaa.

Puhumme maasta, jossa iso osa väestöstä elää hyvin niukasti. Moni on päässyt mukaan tukitoimiin, kuluttamiseen ja poliittiseen osallistumiseen tavalla, mikä ei aikaisemmin ollut mahdollinen. Kun valtio on henkilöitynyt, ei voi vastustaa sitä kättä, joka ruokkii sinua.

Huoli demokratian tilasta ja tulevaisuudesta Latinalaisessa Amerikassa, jolla on pitkä sotilasdiktatuurien historia, painaa kuitenkin monien mieltä.

Alkuperäiskansojen poliittiset liikkeet, opiskelijaliikkeet, ilmastoliikehdintä, kamppailut luonnonvaroista ja erilaiset demokratialiikkeet luovat uusia tuulia ja toivoa politiikkaan.

Miten tästä eteenpäin?

Halveksumalla perustuslakia ja kansanäänestyksen tulosta Morales petasi tien yksinvaltiudelleen ja asettui siten demokraattisia pyrkimyksiä vastaan.

Ellei toista äänestyskierrosta vuoden 2019 vaaleissa järjestetä, tulemme näkemään paljon protesteja, levottomuuksia ja yrityksiä hiljentää vastustajia monilla erilaisilla lehmänkaupoilla sekä mahdollisesti valtiollisella väkivallalla.

Eija Ranta on kehitysmaatutkimuksen yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa.  

Julkaisu Vaalikuohuntaa Boliviassa – Morales ei irrota vallan kahvasta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kansalaisyhteiskunnan tilaa on kavennettu tai sitä ei käytännössä ole lainkaan 169:ssä maailman maassa. Kansalaisten, kansalaisjärjestöjen ja yhteiskunnallisten liikkeiden yhdistymis-, kokoontumis- ja ilmaisuvapauksia rajoitetaan etenkin Afrikan ja Lähi-idän maissa. Siellä, missä kansalaisvapaudet toteutuvat heikosti, on usein myös suuret tuloerot ja alhainen inhimillinen kehitys.

1990-luku oli kansalaisyhteiskuntabuumin aikaa kehitysmaissa, ja kansalaisjärjestöjen ja yhteiskunnallisten liikkeiden määrä kasvoi räjähdysmäisesti. Sotilasdiktatuurien alasajo ja siirtyminen monipuoluedemokratiaan eri puolilla Afrikkaa ja Latinalaista Amerikkaa vahvstivat kansalaisten yhteiskunnallista osallistumista ja aktivismia.

Heikentyvä kehitys

Nyt tilanne on muuttunut. Esimerkiksi vuosien 2012 ja 2015 välisenä aikana hyväksyttiin 120 kansalaisyhteiskunnan tilaa heikentävää lakia 60 eri maassa. Niillä kontrolloidaan esimerkiksi julkisia protesteja, kansalaisten kokoontumista, kansalaisjärjestöjen rekisteröintiä ja ulkomaista rahoitusta.

Etenkin ihmisoikeus- ja demokratiajärjestöt sekä ne aktivistit, jotka kyseenalaistavat poliittisen ja taloudellisen eliitin valta-asetelmia, ovat olleet rajoitusten kohteina. Hallitukset ja yritykset eivät halua, että niiden toimia valvotaan.

Kansalaisyhteiskunta nähdäänkin usein vaarana valtaapitäville.

Syitä tilanteen heikkenemiselle on monia. Monissa maissa, kuten Etiopiassa, Keniassa ja Sudanissa, käydään terrorismin vastaisen taistelun nimissä sisäpoliittista peliä oppositioäänien ja hallinnon kriitikkojen hiljentämiseksi. Terrorismin vastaisia lakeja on manipuloitu kansalaisjärjestöjen toimintaa vastaan.

Kansalaisyhteiskunta nähdäänkin usein vaarana valtaapitäville, ja sen tilaa kavennetaan osana poliittisen opposition hiljentämistä. Thaimaassa hallinnon kritisoiminen on kriminalisoitu kokonaan.

Nationalismi kaventaa tilaa

Kansalaisyhteiskunnan tilaa kavennetaaan myös osana kasvavaa nationalismia, jolloin hallinnolle kriittiset kansalaisyhteiskunnan toimijat esitetään ulkomaisten intressien ajajina. Tätä tapahtuu niin Venäjällä ja Unkarissa kuin Boliviassa ja Intiassa.

Perinteisten kehitysyhteistyöavunantajien rooli kansainvälisessä kehityksessä on vähentynyt. Kehitysmaiden uudet rahoittajat, kuten Kiina, eivät vaadi demokratiaa, ihmisoikeuksia tai kansalaisvapauksia. Etelän kansalaisjärjestöillä ja yhteiskunnallisilla liikkeillä on täten yhä harvempia tukijoita.

Lisäksi eurooppalaiset kehitysyhteistyötoimijat korostavat aikaisempaa enemmän yksityisen sektorin roolia kehityksen aikaansaajana. Tämä ei ole ongelmatonta, sillä taloudellisen ja poliittisen eliitin intressit sekoittuvat usein keskenään.

Esimerkiksi Brasiliassa, Hondurasissa, Kolumbiassa, Etelä-Afrikassa ja Filippiineillä on viime vuosina murhattu maaoikeus-, alkuperäiskansa- ja ympäristöaktivisteja. He ovat niitä, jotka ovat paljastaneet monikansallisten yritysten ja hallinnon väärinkäytöksiä luonnonvarojen hyväksikäytössä.

Vielä 1960–1980-luvuilla Yhdysvallat ja monet Euroopan maat pönkittivät avoimesti esimerkiksi Latinalaisen Amerikan sotilasdiktatuureja omien taloudellisten intressiensä vuoksi. Kun valtio ja yksityissektori kehitysmaissa nyt taas vahvistuvat, kriittistä kansalaisyhteiskuntaa tarvittaisiin nykyistä enemmän valvomaan niiden läpinäkyvyyttä, vastuuta ja oikeudenmukaisuutta.

Jos yhteiskunnalliselle aktivismille ja keskustelulle ei ole tilaa, mahdollisuus osallistua etsitään muualta.

Internet, sosiaalinen media ja aktivistien globaali verkostoituminen ovat kasvava vaara sekä autoritaarisille hallitsijoille että vastuuttomille globaalin talouden toimijoille. Globaalissa maailmassa kansalaisia on yhä vaikeampi pitää pimennossa oikeuksistaan ja globaalin talouden epäkohdista.

Jos yhteiskunnalliselle aktivismille ja keskustelulle ei ole tilaa, mahdollisuus osallistua etsitään muualta. Tämä on ongelma monissa Afrikan maissa, joissa valtaosa väestöstä on nuoria, mutta joissa politiikan ja talouden valta keskittyy yhä harvojen iäkkäiden miesten käsiin. Pelko siitä, että nuoret kääntyvät esimerkiksi väkivaltaisten ääriliikkeiden puoleen, ei ole täysin perusteetonta.

Suomen suunta

Suomi kuuluu kouralliseen niitä maailman maita, joissa kansalaisyhteiskunnan tila on vielä vapaa. Suomella olisikin hyvät edellytykset puolustaa kansalaisyhteiskunnan vapautta ja moniäänisyyttä maailmanlaajuisesti ulko- ja kehityspolitiikassaan.

Kansalaisjärjestöt ja yhteiskunnalliset liikkeet toteuttavat demokraattisia tehtäviä, kun ne nostavat esiin erilaisia intressejä ja epäkohtia sekä tuovat kansalaisia yhteen. Kansalaisyhteiskunnan tilan puolustaminen globaalisti luo siis pohjaa demokratisoitumiselle ja kansanvallalle.

Kansalaisjärjestöt ja yhteiskunnalliset liikkeet toteuttavat demokraattisia tehtäviä.

Silti Suomi on leikannut yli 40 prosenttia kansalaisjärjestöille suunnatuista kehitysyhteistyövaroista. Monenkeskisiltä kehitysyhteistyötoimijoilta kuten YK-järjestöiltä, jotka ovat kansalaisyhteiskunnan tärkeitä tukijoita kehitysmaissa, on leikattu vielä enemmän. Lisäksi ihmisoikeuksia ja niitä puolustavien järjestöjen asemaa on viime aikoina kyseenalaistettu yhä äänekkäämmin myös Suomessa.

Euroopassa on toistakymmentä maata, joissa kansalaisyhteiskunnan tilaa on kavennettu viime vuosina. Suomen tulisi valita päinvastainen suunta.

Tämä artikkeli pohjaa Jyväskylän yliopiston kehitysmaatutkijoiden ulkoasiainministeriölle keväällä 2017 laatimaan kansalaisyhteiskuntaselvitykseen, jossa tutkittiin kansalaisyhteiskunnan toimijoiden roolia kehitysyhteistyössä.

VTT Eija Ranta aloittaa 2018 tutkijatohtorina Koneen säätiön rahoittamassa Murrosten Kuuba -hankkeessa Pohjois-Amerikan tutkimuksen John Morton -keskuksessa Turun yliopistossa.

Julkaisu Kansalaisyhteiskunta ajetaan ahtaalle ympäri maailmaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.