Ilmastonmuutoksen ja luontokadon kokonaisuus on maailman merkittävimpiä ja huolestuttavimpia megatrendejä. Paitsi globaalia kehitystä tarkastelevien asiantuntijaraporttien mukaan, myös kyselytutkimuksissa ilmastonmuutos on kansalaisten huolihierarkian kärjessä, erityisesti nuorten parissa.

Asia ei ole millään tavalla uusi. Ympäristön ja ilmaston muuttuminen on tunnistettu jo 1970-luvulta lähtien yhdeksi keskeisimmistä ihmiskunnan eksistentiaalisista riskeistä. Toimenpiteet eivät kuitenkaan etene samaa vauhtia kasaantuvien haasteiden kanssa.

Vuosi 2025 merkitsikin monessa suhteessa takapakkia. Lokakuussa 2025 julkistetun Global Tipping Points -raportin mukaan olemme saavuttamassa 1,5 asteen lämpenemisen tason, missä trooppiset koralliriutat ovat tuhoutumassa peruuttamattomasti ja napa-alueiden jää sulaa ennätysvauhtia.

Yhdysvaltain vetäytyminen Pariisin ilmastosopimuksesta, Yhdistyneiden kansakuntien (YK) ilmastopuitesopimuksesta (UNFCC) ja tammikuussa 2026 myös sen toimeenpanoa tukevasta rahastosta ei varsinaisesti yllättänyt. Kuitenkin kokonaisuutena vetäytyminen, rahoituksen leikkaukset ja suora vihamielisyys ympäristö ja -ilmastotyötä kohtaan vaikeuttavat merkittävästi kansainvälisiä toimia.

Tässä kirjoituksessa tarkastelemme ympäristökriisiä erityisesti turvallisuuskysymyksenä ja sen käsittelyä osana kansainvälistä politiikkaa. Väitämme, että ympäristöasioille jäävän poliittisen tilan kavetessa on entistä tärkeämpää, miten niistä kansainvälisillä foorumeilla keskustellaan ja millaisia ratkaisuja tarjotaan. Keskitymme kansainvälisistä organisaatioista Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestöön (Etyj), jonka puheenjohtajamaana Suomi oli vuonna 2025 ja jonka ilmastoturvallisuusagendaa edistimme.

Samalla kun ilmastoon liittyvät turvallisuusriskit vaikuttavat laaja-alaisesti yhteiskuntarakenteisiin ja muuttuvat monimutkaisemmiksi ja yhä vaikeammin hallittaviksi, perinteisiksi turvallisuusuhiksi laskettavat sodat ja konfliktit ovat lisääntyneet viime vuosina. Vuonna 2025 aktiivisia konflikteja oli maailmassa 56 ja globaaleihin sotilasmenoihin käytettiin 2718 miljardia Yhdysvaltain dollaria.

Tämä lisää ilmastopäästöjä entisestään. Vaikka asiaan liittyy runsaasti epävarmuuksia, on arvioitu, että sotilasmenot kattavat 5,5 % maailman kasvihuonepäästöistä ja että prosentin lisäys sotilasmenoissa merkitsee kahden prosentin kasvua hiilidioksidipäästöissä.

Sodat ja konfliktit muovaavat ilmastopolitiikkaa ja -toimenpiteitä myös vaikuttamalla siihen, mikä politiikkakeskusteluissa nostetaan tärkeäksi. Euroopassa Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan ja sota Gazassa ovat sysänneet ilmaston poliittiselta asialistalta marginaaliin. Epävarmuuden, geopoliittisen kilpailun ja asevarustelun maailmassa ilmastoturvallisuus on helppo nähdä toissijaisena ongelmana, jonka voi ratkaista ”sitten myöhemmin”.  

Mitä tarkoitetaan ilmastoturvallisuudella?

Turvallisuus vaikuttaa ilmastoon kasvavien päästöjen myötä, mutta vieläkin enemmän ilmastonmuutos vaikuttaa turvallisuuteen. Yleistyvät ja pahenevat äärisäät, kuten tulvat ja helleaallot, uhkaavat suoraan ihmisten terveyttä ja yhteiskuntien vakautta.

Ilmastovaikutukset myös yhdistyvät poliittisiin ja taloudellisiin tekijöihin ja voimistavat niihin liittyviä riskejä. Esimerkiksi kuivuudet tuhoavat viljasatoja ja uhkaavat ruokaturvaa globaalisti, kun taas pysyvä lämpötilan nousu ja elinolosuhteiden heikkeneminen ajaa ihmiset jättämään kotiseutunsa ja lisää pakotettua muuttoliikettä.

Havahtuminen planetaariseen kolmoiskriisiin eli ilmastonmuutoksen, luontokadon ja saastumisen kokonaisuuteen on myös tehnyt ilmastoturvallisuudesta osan laajempaa ympäristöturvallisuuden kokonaisuutta.

Havahtuminen planetaariseen kolmoiskriisiin eli ilmastonmuutoksen, luontokadon ja saastumisen kokonaisuuteen on myös tehnyt ilmastoturvallisuudesta osan laajempaa ympäristöturvallisuuden kokonaisuutta, jossa käsitellään näiden kolmen elementin erillis- ja yhteisvaikutuksia. Kolmoiskriisi heijastuu talouteen, yhteiskuntien vakauteen ja geopoliittisiin jännitteisiin. 

Ilmastoturvallisuus (climate security) on politiikkaviitekehys, jonka avulla tarkastellaan ilmastonmuutoksen turvallisuuskytköksiä. Ilmastonmuutosta pidetään laajasti riskien moninkertaistajana. Tällä viitataan siihen, että ilmastonmuutos itsessään ei synnytä poliittisia konflikteja, mutta voi pahentaa niitä. 

Etyj ilmastoturvallisuuden edistäjänä

Etyjin kokonaisturvallisuuskäsitys (compherensive security) on poikkeuksellisen laaja-alainen. Etyjin organisaatiossa turvallisuus on perinteisesti jaettu kolmeen koriin: poliittissotilaalliseen, mihin lukeutuu esimerkiksi asevalvonta, talous- ja ympäristöulottuvuuteen, josta löytyy esimerkiksi ympäristön suojelu sekä inhimilliseen ulottuvuuteen, johon paikantuvat ihmisoikeus- ja demokratiakysymykset kuten vaalitarkkailu.

Siinä missä Etyjin kokonaisturvallisuus korostaa valtioiden välistä turvallisuutta, suomalaisessa kokonaisturvallisuusajattelussa painottuu kansalliseen varautumiseen ja yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen turvaamiseen yhteistyössä viranomaisten, elinkeinoelämän, järjestöjen ja kansalaisten kanssa.

Etyjissä erityistä on se, että jo Helsingin loppuasiakirja vuodelta 1975 asetti valtioille vastuita ja velvollisuuksia suhteissa kansalaisiinsa, ei pelkästään suhteessa toisiinsa. Vertailtaessa Etyjiä muihin alueellisiin turvallisuusjärjestöihin, Etyjin viitekehys, jossa turvallisuus kattaa yksilönoikeudet ja ihmisoikeuksiin sekä ympäristöön liittyvät teemat, on laajuudessaan epätavallinen.

Tähän kokonaisvaltaiseen politiikkaviitekehykseen sisältyy runsaasti hyödyntämätöntä potentiaalia.

Etyjin malli luo edellytykset tarkastella ilmastoa turvallisuusnäkökulmasta huolimatta siitä, kenen ja minkä turvallisuudesta olemme kiinnostuneita. Realisteille tämä tarkoittaa kansallisvaltion turvallisuutta ja olemassaoloa, funktionalisteille kriittistä infrastruktuuria ja elintärkeiden toimintojen kriisinkestävyyttä ja kosmopoliiteille ihmisoikeuksien toteutumista. Tämä monipuolisuus ja kokonaisvaltaisuus mahdollistaa ilmastoturvallisuuden monipuolisen käsittelyn.

Siinä missä Etyjin kokonaisturvallisuus korostaa valtioiden välistä turvallisuutta, suomalaisessa kokonaisturvallisuusajattelussa painottuu kansalliseen varautumiseen ja yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen turvaamiseen yhteistyössä viranomaisten, elinkeinoelämän, järjestöjen ja kansalaisten kanssa.

Käytännön kysymyksinä Etyjin asialistalle mahtuu keskustelu puolustusteollisuuden päästövähennyksistä, mitä tehdään myös esimerkiksi Ukrainassa, tekoälyn ja uusien teknologioiden hyödyntäminen katastrofivalmiuden edistämisessä sekä ilmasto- ja ympäristöjournalistien suojelun merkitys.

Näitä teemoja käsiteltiin Suomen aloitteesta vuoden 2025 aikana. Harva turvallisuusjärjestö kykenee yhtä kattavan agendan muodostamiseen.  Suomi toi myös keskusteluihin laajemman ympäristöturvallisuuden näkökulman.

Ilmastonmuutokset seuraukset koskettavat jo laajasti Etyj-aluetta, joka kattaa 57 valtiota mukaan lukien kaikki EU-maat, entisen Neuvostoliiton ja Länsi-Balkanin maat sekä Yhdysvallat ja Kanadan. Ilmastoturvallisuuden edistäminen tässä ajassa edellytti rohkeutta, sillä ilmastoagenda on Trumpin toisen hallinnon kaudella erityisen negatiivisen huomion kohteena.

Kokonaisvaltaisten lähestymistapojen tarve

Etyjin laaja turvallisuuskäsitys vakiintui liberalismin kultaisella 1990-luvulla, kun kylmän sodan jälkeen turvallisuuskäsitys ehti pari vuosikymmentä laajeta käsittämään esimerkiksi ympäristö- ja terveysteemat. Nyt turvallisuuskeskustelu on palautumassa valtioiden välisiin rauhan ja sodan teemoihin, joissa ensisijaisina subjekteina ovat kansallisvaltiot.

Autoritaaristen ja vahvojen johtajien nousu vaikuttaa koventuneisiin turvallisuusnarratiiveihin. Epädemokraattisesti hallituissa järjestelmissä on helpompi sivuuttaa kansalaisten huolet ja vaatimukset. Samalla autoritaariset järjestelmät tukeutuvat siihen, että vahva johtaja ja hänen ympärilleen muodostunut eliitti osaisiratkaista asiat kansakunnan eduksi.

Tässä viitekehyksessä erityiseen arvoon nousee ihmisoikeusnäkökulma, jota Etyjin terminologiassa nimitetään inhimilliseksi ulottuvuudeksi. Ilmastoturvallisuudesta puhuttaessa tätä on muun muassa se, kuinka pystytään takaamaan vapaan kansalaistoiminnan toimintaedellytykset ilmastokriisiin vastatessa ja se, kuinka vapaan tiedonvälityksen kautta pystytään muodostamaan mielipiteitä ja välittämään sopeutumiseen liittyviä toimintaohjeita.

Aavikoituminen, ruoantuotantoon liittyvä epävarmuus, tulvat ja vesipula vaikuttavat myös meidän turvallisuuteemme, vaikka vaikutukset ovat usein välillisiä.

Oikeus puhtaaseen ympäristöön on tunnustettu kansainvälisissä sopimuksissa ja eri maiden, kuten Suomen, perustuslaeissa. Vuoden 2025 kansainvälisen tuomioistuimen neuvoa-antavassa lausunnossa oikeus puhtaaseen, terveelliseen ja kestävään ympäristöön tulkittiin ensimmäistä kertaa selkeästi valtioita velvoittavaksi kansainvälisen oikeuden normiksi, ja sitä pidettiin välttämättömänä kaikkien muiden ihmisoikeuksien toteutumiselle. Maailman yli 3000 ilmasto-oikeudenkäynnissä onkin punnittu ilmastomuutoksen vaikutuksia ihmisoikeuksien toteutumiseen.

Kansainvälisen ilmastoturvallisuustyön keskiössä ovat usein vähiten kehittyneet ja konflikteista kärsivät maat. Etyj-alueella erityisen herkkiä ovat Keski-Aasian maat ja vuoristoalueet, joiden jääpeite on katoamassa ja tätä kautta vedensaanti ja ruoantuotanto ovat koetuksilla. Aavikoituminen, ruoantuotantoon liittyvä epävarmuus, tulvat ja vesipula vaikuttavat myös meidän turvallisuuteemme, vaikka vaikutukset ovat usein välillisiä.

Ilmastoturvallisuuden teot ja sanat

Perusanalyysi ilmaston ja turvallisuuden suhteista on tehty. Nyt tarve on erityisesti kontekstispesifeille esimerkeille ja onnistuneille toimenpiteille, jotka luovat uskoa tulevaisuuteen.

Suomalainen ja laajemmin tarkasteltuna pohjoismainen kokonaisturvallisuusmalli luo edellytykset ratkaisuille koko yhteiskunnan tasolla ja demokraattisesti. Sitoutuminen kansainväliseen ilmasto- ja ympäristötyöhön, viranomaisyhteistyö sekä kansalaisyhteiskunnan ja yritystenosallistaminen päätöksentekoon tarjoavatkin hyviä esimerkkejä maailmalle.

Ilmastohuoli ja vajavaiset ilmastotoimet voivat kuitenkin synnyttää innostuksen sijaan apatiaa, stressiä ja kokemusta omien toimintamahdollisuuksien riittämättömyydestä. Myös sodan ja rauhan kysymykset ovat usein liian suuria ja kansalaisten vaikutusmahdollisuuksien ulottumattomissa.

Ilmastoturvallisuus politiikkakehikkona on sanoja ja käsitteitä, jotka eivät kuitenkaan yksin luo turvallisuutta. Tarvitaan myös tekoja, joilla uskoa tulevaan voidaan vahvistaa.

Ilmastoturvallisuuden hahmottaminen Etyjin mallin mukaisessa konfliktien, ympäristönsuojelun ja yksilönoikeuksien viitekehyksessä antaa käsitteellisiä työkaluja hahmottaa, kuinka jokainen meistä, yksilönä, yhteisön jäsenenä tai asiantuntijana voi tukea ilmastotyötä omalla toiminnallaan, ja tätä kautta luoda uskoa myös demokratian toimivuuteen.

Ilmastoturvallisuus politiikkakehikkona on sanoja ja käsitteitä, jotka eivät kuitenkaan yksin luo turvallisuutta. Tarvitaan myös tekoja, joilla uskoa tulevaan voidaan vahvistaa. Vihreän siirtymän vauhdittamat teknologiset harppaukset luovat toivoa, mutta eivät ratkaise ilmastonmuutosta, ellei niiden soveltamista mahdollisteta poliittisilla päätöksillä.  

Maailmassa, jossa Yhdysvaltojen hallituksen kaltaiset toimijat tietoisesti vaikeuttavat jopa kustannustehokkaiden ilmastoratkaisujen toteuttamista, on yhä suurempi tarve ilmastonmuutoksen turvallisuusvaikutusten ennakoivalle ymmärtämiselle ja niihin varautumiselle. Tämä edellyttää muun muassa erilaisia tapoja hahmottaa kansalaisten suhdetta ilmastonmuutokseen ja laajan turvallisuuden kehikkoa, jotta ilmastohuolet voidaan kanavoida toiminnaksi.

VTT Johanna Ketola työskentelee ohjelmajohtajana Demo Finlandissa.

VTT Emma Hakala työskentelee johtavana tutkijana Ulkopoliittisessa instituutissa.

Pol. mag. Kerstin Stendahl työskentelee kansainvälisten asiain neuvoksena ympäristöministeriössä.

Artikkelin kuvituskuva: Adrian Balasoiu / Unsplash

Julkaisu Turvallisuus edellyttää ilmastotekoja ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan ja sitä edeltänyt koronaviruspandemia ovat ravistelleet niin päättäjien kuin tavallisten kansalaisten käsityksiä turvallisuudesta. Pandemia pakotti ymmärtämään, miten rajusti ei-aseelliset uhkatekijät voivat vaarantaa yhteiskunnan toimivuutta. Osaltaan se herätteli myös edessä oleviin, etenevän ympäristökriisin mukanaan tuomiin turvallisuusvaikutuksiin. Viimeistään hyökkäys Ukrainaan on kuitenkin osoittanut, että perinteiset uhat kuuluvat myös yhä politiikan keskiöön.

Ympäristömuutos ei silti ole jäänyt odottamaan sodan päättymistä. Sota ja pandemia antavatkin osviittaa siitä, millaisia uhkia on odotettavissa pahenevan ympäristökriisin maailmassa. Muuttuva ilmasto lisää haavoittuvuuksia esimerkiksi terveyden ja toimitusketjujen saralla. Geopolitiikka tulee olemaan entistä tiiviimmin kytköksissä esimerkiksi energiantuotantoon, ilmastopolitiikkaan ja vihreän siirtymän edistymiseen. Erityisesti samanaikaisten ja kasautuvien kriisien mahdollisuus kasvaa.

Vaikka erityisesti varautumisen yhteydessä ympäristökriisiin viitataan useimmiten ilmastonmuutoksena, käsittelemme nyt nimenomaan ympäristömuutosta. Ympäristömuutos käsittää kaikki ne suuret paikalliset ja maailmanlaajuiset muutokset ympäristöön, jotka tapahtuvat, kun ihmiskunnan varakkaimpien kulutus ajaa planetaaristen rajojen ohi. Planetaaristen rajojen lähestyminen näkyy muun muassa lajikatona, vesistöjen rehevöitymisenä, maaperän köyhtymisenä, merten happamoitumisena ja ilmastonmuutoksena. Ilmiöt kytkeytyvät toisiinsa. Termi muistuttaa, etteivät ilmastoratkaisut ole kestäviä, mikäli ne aiheuttavat uusia ympäristöriskejä.

Ympäristömuutos käsittää kaikki ne suuret paikalliset ja maailmanlaajuiset muutokset ympäristöön, jotka tapahtuvat, kun ihmiskunnan varakkaimpien kulutus ajaa planetaaristen rajojen ohi.

Ympäristökriisi on siis kokonaisvaltainen ilmiö, joka vaikuttaa yhteiskuntiin ja ihmisten turvallisuuteen monin tavoin. Siksi se on otettava huomioon myös turvallisuuspolitiikassa ja varautumisessa. Ympäristömuutos kuitenkin tuo mukanaan uudenlaisia ja osin vaikeasti ennakoitavia vaikutuksia, joten se edellyttää myös uusien toimintatapojen kehittämistä ja omaksumista.

Suomessa varautumista ohjaa kokonaisturvallisuuden toimintamalli, joka perustuu eri hallinnon alojen ja toimijoiden yhteistyöhön. Osallistava ja ennakointiin perustuva malli näyttäisi tarjoavan hyvän mahdollisuuden myös ilmastonmuutoksen turvallisuusvaikutuksiin varautumiseen.

Näitä lähtökohtia selvitimme tarkemmin syksyllä julkaistussa tutkimuksessamme, jossa tarkastelimme asiantuntijahaastattelujen perusteella ympäristömuutoksen roolia kokonaisturvallisuusmallin toteutuksessa. Tämä kirjoitus perustuu tuohon tutkimukseen.

Ympäristömuutos osana kokonaisturvallisuuden mallia

Kokonaisturvallisuus on Suomen kansallista varautumista ohjaava yhteistyömalli, johon osallistuvat niin viranomaiset, yritysmaailma kuin kansalaisyhteiskunta. Tarkoituksena on turvata yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen jatkuvuus myös erilaisista kriiseistä johtuvissa poikkeusoloissa.

Ympäristömuutos mainitaan kokonaisturvallisuutta määrittävissä strategiadokumenteissa, mutta sen ennakointia ei ole käsitelty yksityiskohtaisesti. Esimerkiksi Yhteiskunnan turvallisuusstrategia kattaa ympäristöonnettomuudet, ympäristömuutosten havainnoinnin, niihin sopeutumisen ja uhkien torjunnan sekä tulvariskien hallinnan. Tarkastelu on kuitenkin suppea suhteutettuna ympäristömuutoksen sekä sen hillinnän aiheuttamien muutosten laajuuteen.

Varsinkin pitkällä aikavälillä tapahtuvia, yhteiskuntien rakenteellisiin muutoksiin liittyviä sekä toisaalta kansainvälisiä vaikutuksia huomioidaan varsin rajalllisesti.

Aikaisemman tutkimuksen mukaan myös muissa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa ohjaavissa strategiadokumenteissa ympäristömuutosta käsitellään kapeasti. Varsinkin pitkällä aikavälillä tapahtuvia, yhteiskuntien rakenteellisiin muutoksiin liittyviä sekä toisaalta kansainvälisiä vaikutuksia huomioidaan varsin rajalllisesti. Kansallisen ennakoinnin näkökulmasta näidenkin ulottuvuuksien ymmärtäminen olisi tärkeää.

Omassa tutkimuksessamme totesimme, että kokonaisturvallisuuden malliin yhdistyy useita ominaisuuksia, jotka näyttävät edesauttavan ympäristömuutoksen kaltaiseen monimutkaiseen ja -muotoiseen uhkaan varautumista. Kokonaisturvallisuus perustuu proaktiiviseen ennakointiin, joten sen pitäisi mahdollistaa uudenlaisten uhkien havainnointi. Malli on hallinnollisesti monialainen ja monitasoinen, mikä auttaa toteuttamaan ympäristökriisin edellyttämiä yhteiskuntaa läpileikkaavia toimia.

Lisäksi kokonaisturvallisuus perustuu laajaan käsitykseen turvallisuustoimijoista, eli ainakin teoriassa se ottaa esimerkiksi ympäristöasiantuntijat mukaan varautumisen ja turvallisuuden suunnitteluun.

Ympäristömuutos kokonaisturvallisuuden toteutuksessa

Tarkastelimme laajaa haastatteluaineistoa (n=40) selvittääksemme, miten tulevia ympäristökriisin turvallisuusvaikutuksia huomioidaan käytännössä. Haastateltavana oli asiantuntijoita niin sanotun kovan turvallisuuden instituutioista, mutta myös laajemmin aloilta, joita ilmastonmuutoksen turvallisuusvaikutukset voivat koskea.

Tutkimuksen tavoitteena oli hahmottaa ympäristömuutosta laajana ilmiönä, rajoittamatta sitä myrskytuhojen kaltaisiin, yksittäisiin ja verrattain paikallisiin vaikutuksiin. Siksi analysoimme haastatteluaineistoa hyödyntäen aikaisempaa tutkimusta, jossa ympäristömuutoksen turvallisuusvaikutukset on jaettu kolmeen kategoriaan.

Käyttämässämme jaottelussa paikalliset vaikutukset ovat suoraan yksilöihin tai infrastruktuuriin kohdistuvia ympäristön ilmiöitä, kuten myrskyjä ja metsäpaloja. Geopoliittisia vaikutuksia syntyy ympäristösyiden yhdistyessä poliittisiin ja taloudellisin tekijöihin, jolloin seurauksena voi olla esimerkiksi toimitusketjujen häiriöitä tai kasvavaa konfliktialttiutta. Rakenteelliset vaikutukset liittyvät ilmastonmuutoksen hillinnän vaatimien muutosten haitallisiin seurauksiin, kuten kasvavaan eriarvoisuuteen tai kärjistyviin geopoliittisiin jännitteisiin.

Haastattelujen perusteella varautumisessa tunnistetaan laajimmin ympäristömuutoksen paikallisia vaikutuksia ja niihin on suhteellisen monipuolisesti varauduttu eri aloilla. Esimerkiksi kaupunkisuunnittelussa pyritään huomioimaan lisääntyvät sään ääri-ilmiöt. Myös pitkäkestoisempia paikallisia vaikutuksia on tunnistettu – esimerkiksi mahdolliset kuivuusjaksot ja tuholaisten leviäminen. Varautumiseen käytettävät resurssit kuitenkin vaihtelevat suuresti eri kunnissa. Ympäristökriisiä käsitellään yhä usein kuntatasolla muista politiikkasektoreista irrallaan, mikä vaikeuttaa laajemman kokonaiskuvan hahmottamista.

Rakenteelliset vaikutukset liittyvät ilmastonmuutoksen hillinnän vaatimien muutosten haitallisiin seurauksiin, kuten kasvavaan eriarvoisuuteen tai kärjistyviin geopoliittisiin jännitteisiin.

Geopoliittisia vaikutuksia tunnistetaan jonkin verran ainakin ministeriötasolla. Esimerkiksi ilmastonmuutos mainittiin yhtenä konflikteja ja maahanmuuttoa globaalisti lisäävänä osatekijänä. Toisaalta monia aikaisemman tutkimuskirjallisuuden perusteella merkittäviä vaikutuksia, kuten arktisen alueen geopoliittisen merkityksen kasvamista tai huoltovarmuutta, pohdittiin näiden haastateltavien keskuudessa vain ohimennen. Uhkia käsiteltiin pääosin sektorikohtaisesti, eikä Suomen ulkopuolisiin kehityskulkuihin liittyviä uhkia tunnistettu laajasti.

Ympäristömuutoksen siirtymävaikutuksia huomioidaan varautumisessa haastattelujen perusteella rajallisesti. Osa asiantuntijoista toi itse esiin mahdollisia pitkän aikavälin kehityskulkuen turvallisuusvaikutuksia omilla sektoreillaan, mutta kuvasi niiden jäävän katveeseen päätöksenteossa. Esimerkiksi kansalliset biotalousinvestoinnit nähtiin riskialttiina, sillä ilmastonmuutoksen hillintään pyrkivä kansainvälinen hiilinielujen sääntely voi merkittävästi rajoittaa metsien käyttöä.

Haastateltavat kritisoivat päätöksenteon lyhytjänteisyyttä, joka näkyy esimerkiksi haluttomuutena tehdä investointeja vaativia hillintätoimia. Ympäristöasiantuntijuutta pidettiin lisäksi heikosti integroituna päätöksentekoon laajemmin. Käytännön tasolla siis rakenteellisia turvallisuusvaikutuksia tunnistettiin, mutta varautumisen järjestelmä ei tällä hetkellä näytä tarjoavan keinoja niiden laaja-alaisempaan ennakointiin ja huomioimiseen.

Ympäristökriisiä käsitellään yhä usein kuntatasolla muista politiikkasektoreista irrallaan, mikä vaikeuttaa laajemman kokonaiskuvan hahmottamista.

Aineiston perusteella näyttää siltä, että kokonaisturvallisuuden strategiatasolla kuvattu potentiaali toteutuu käytännössä vain osittain. Puutteellisiksi jäävät juuri ne ominaisuudet, jotka mahdollistaisivat ympäristökriisin paremman nivomisen varautumiseen.

Esimerkiksi aito monialaisuus ei toimi, kun ympäristöasiantuntijat usein jäävät talouden ja turvallisuuden kysymyksistä päättävistä pöydistä ulkopuolelle. Laaja käsitys turvallisuuden toimijoista ei näytä tarkoittavan sitä, että turvallisuuden ulkokehällä olevien asiantuntijoiden äänet tulisivat kuulluiksi varautumisessa. Kokonaisturvallisuus on edelleen tukevasti niin sanotun kovan turvallisuuden hallinnassa.

Ympäristömuutos ei vielä ole päätynyt laaja-alaisesti osaksi kokonaisturvallisuutta ja varautumista. Tutkimuksemme perusteella hidasteena kuitenkin on pääosin toimintamallin keskeisten periaatteiden puutteellinen toteutuminen käytännössä, ei ympäristöasioiden soveltumattomuus osaksi varautumista.

Turvallisuuden kova ydin?

Niin sanotun turvallistamisteorian mukaan uusien asioiden liittäminen turvallisuuteen johtaa helposti poikkeuksellisiin, usein aseellisiin toimiin, joita oikeutetaan eksistentiaalisen uhan torjunnalla. Vaihtoehdottomalla poikkeusolojen politiikalla on vahvasti epädemokratisoiva ja siksi haitallinen vaikutus, kun uhka siirtyy tavallisesta poliittisesta keskustelusta turvallisuuden piiriin.

Toisaalta ilmeisiin turvallisuusriskeihin on reagoitava jotenkin. Nykyisessä pitkäkestoisten kriisien maailmassa selkeät, poikkeuksellisiin toimiin perustuvat turvallisuuden rajat myös joka tapauksessa hämärtyvät.

Suomalaisen kokonaisturvallisuuden kaltainen, varautumiseen perustuva malli näyttäisi mahdollistavan entistä osallistavamman turvallisuustoiminnan.

Aikaisemmassa kirjallisuudessa esimerkiksi ilmasto- ja ympäristöturvallisuutta tahoillaan tutkineet Rita Floyd ja Julia Trombetta ovat todenneet, ettei turvallisuuteen kytkeytyvien ratkaisujen aina tarvitse olla demokratiaa rajoittavia. Varsinkin ympäristömuutoksen kaltaisessa, useita yhteiskunnan aloja koskettavassa kysymyksessä ne voisivat olla myös laajempaa asiantuntija- ja toimijakenttää osallistavia toimia. Floydin mukaan turvallisuutta määrittäviä poikkeustoimia voivat olla esimerkiksi lainsäädännön kehittäminen, uusien hätätilaan liittyvien oikeuksien myöntäminen tai uuden asian valtavirtaistaminen valtion turvallisuustoimijoiden keskuuteen.

Suomalaisen kokonaisturvallisuuden kaltainen, varautumiseen perustuva malli näyttäisi mahdollistavan entistä osallistavamman turvallisuustoiminnan. Demokratian periaatteiden turvaaminen on yksi kokonaisturvallisuuden lähtökohtia ja sen peruselementteihin kuuluu esimerkiksi yhteiskunnallisen luottamuksen ja koulutuksen rooli yhteiskuntarauhan edistämisessä.

Turvallisuuspolitiikka yksinään ei riitä ympäristömuutoksen ratkaisuksi. Tärkeintä on yhä panostaa tehokkaaseen mutta hallittuun kestävyyssiirtymään. Ympäristömuutoksen ja sen hillinnän mahdollisiin turvallisuusvaikutuksiin on silti välttämätöntä varautua, ja sen tekeminen ennakoivasti voi olla paras lääke vaihtoehdotonta ja epädemokratisoivaa turvallistamista vastaan.

Emma Hakala on vanhempi tutkija Ulkopoliittisella instituutilla, tutkija Helsingin yliopistolla ja BIOS-tutkimusyksikön jäsen.

Helmi Räisänen on ympäristöpolitiikan väitöskirjatutkija Helsingin yliopistolla.

Kirjoittajat ovat tutkijoita WISE-tutkimushankkeessa, jota rahoittaa Strategisen tutkimuksen neuvosto.

Julkaisu Tarjoaako kokonaisturvallisuus keinot ympäristömuutokseen varautumiseen? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ilmastomuutoksesta on tullut osa kansallista ja kansainvälistä politiikkaa, joka tunnistetaan myös entistä laajemmin taloustieteen piirissä. YK:n ilmastokokouksien ohella ilmastomuutos on noussut myös YK:n turvallisuusneuvoston agendalle. Uudet poliittiset ohjelmat, kuten niin kutsutut Green New Deal -aloitteet, pyrkivät puuttumaan ilmastomuutokseen. Muutos on kuitenkin hidasta, osin siksi, että poliittinen vastakkainasettelu ilmastomuutoksen kohdalla on merkittävää. Esimerkiksi presidentti Donald Trumpin kaudella monet osavaltiot ja kaupungit ilmoittivat pitäytyvänsä ilmastomuutoksen vastaisissa toimissa, vaikka presidentti itse sanoutuikin irti Pariisin ilmastosopimuksesta.

On myös nähty, että ilmastomuutoksen ja talouskasvun irtikytkentä on vaikeaa jo pelkästään puheen tasolla.

Pitäisikö pelottavien tulevaisuusvisioiden ohella pystyä tarjoamaan toivoa?

Koska edistys on hidasta, Elokapinan (Extinction rebellion) kaltaiset kansalaistottelemattomuusliikkeet ovat aktivoituneet ja saavuttaneet merkittävää näkyvyyttä. Myös tutkijat ovat joutuneet arvioimaan uudelleen suhdettaan aktivismiin. Hitaasta edistyksestä kärsivät erityisesti ne valtiot, joille ilmastomuutos ei ole ainoastaan sopeutumiskysymys, vaan suoranainen eksistentiaalinen uhka.

On syytä kysyä, miten ilmastomuutoksesta voi ja kannattaa puhua nykyisten rakenteiden puitteissa. Pitäisikö pelottavien tulevaisuusvisioiden ohella pystyä tarjoamaan toivoa? Mitä näkökulmaa nykyinen ilmastomuutokseen liittyvä keskustelu kaipaa?

Tässä Politiikasta-lehden elokuussa järjestämään webinaariin pohjaavassa Politiikasta-raadissa näkökulmiaan tarjoavat Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija ja BIOS-tutkimusyksikön jäsen Emma Hakala, Dublin City Universityn apulaisprofessori Diarmuid Torney sekä University of the South Pacificin kansainvälisen politiikan yliopistolehtori Milla Vaha. Politiikasta-raadin ovat toimittaneet webinaarin puheenjohtajat Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja Mikko Poutanen, ja politiikan tutkija Anna Kronlund Jyväskylän yliopistosta, jotka myös käänsivät apulaisprofessori Torneyn kommentit suomeksi.

Mitkä ovat tärkeimmät näkökulmat mielestänne ilmastomuutoksesta keskustelemiseen?

MILLA: Tuvalun entinen pääministeri Enele Sapoaga kommentoi usein kansainvälisillä foorumeilla, että Tuvalun pelastaminen on yhtä kuin maailman pelastaminen. Mielenkiintoisesti Suomen presidentti Sauli Niinistö käytti samankaltaista ilmaisua puhuessaan ilmastokokous COP-26 Suomen puheenvuorossa viitatessaan arktiseen alueeseen. Tämän suuntaisissa lausunnoissa kiteytyy ilmastomuutoksen todellisuus: ilmastonmuutos, joka vaikuttaa kaikkiin tavalla tai toisella, ei kuitenkaan vaikuta kaikkiin yhtäläisesti. Ilmastokriisissä on kyse globaalista oikeudenmukaisuudesta.

Emme voi teeskennellä, että Tuvalun tapahtumilla ei ole mitään tekemistä globaalin pohjoisen eli meidän kanssamme.

Monenkeskisen kansainvälisen poliittisen yhteistyön tulisi olla moniäänisempää ja verkostoituneempaa, jotta olisi mahdollista ratkaista olemassa olevia ja tulevia, yhä monimutkaisempia ja yhteen limittyneitä kriisejä, jotka vaikuttavat ihmisiin erilaisella intensiteetillä ja aikajänteellä.

Tiede ei tee poliittisia päätöksiä, mutta sen tulisi ohjata niitä. Poliittisten päätösten tulisi perustua yksilöiden oikeudenmukaiseen kohteluun ei ainoastaan Suomessa vaan globaalisti. Ilmastokriisi itsessään ei syrji ketään. Emme voi teeskennellä, että Tuvalun tapahtumilla ei ole mitään tekemistä globaalin pohjoisen eli meidän kanssamme.

DIARMUID: Olen samaa mieltä Millan kanssa siitä, että ilmastonmuutoksessa on olennaisesti kysymys oikeudenmukaisuudesta: köyhien ja rikkaiden maiden välillä, yksittäisten maiden köyhien ja rikkaiden kansalaisten välillä, sukupolvien välillä, mukaan lukien kaikki tulevat sukupolvet ja ihmisten sekä luonnon välillä. Lisäisin vielä tähän, että vaikka osaltaan ilmastonmuutokseen vastaamisessa on kyse tieteestä ja teknologiasta, siihen vaikuttavat keskeisesti myös eri sosiaaliset tekijät, kuten kollektiivisen päätöksenteon mekanismit paikallisella, kansallisella ja kansainvälisellä tasolla, kulttuuriset normit ja arvot sekä taloudelliset järjestelmät, joihin toimintamme pohjautuu.

Ilmastonmuutoksen turvallisuusvaikutuksien tunnistaminen ei ole kuitenkaan tähän asti johtanut ennaltaehkäiseviin toimiin tai konkreettiseen ilmastopolitiikkaan.

EMMA: Osana prosessia, jonka avulla ilmastonmuutos on noussut kansainvälisen politiikan keskiöön, voidaan mainita sen lisääntyvä kytkeytyminen turvallisuuspolitiikkaan. Tässä on järkeä, koska ilmastonmuutos monella tapaa myös edesauttaa turvallisuusuhkien muodostumista. Turvallisuutta koskeviin argumentteihin suhtaudutaan myös vakavammin kuin esimerkiksi kehityspolitiikkaa koskeviin argumentteihin.

Ilmastonmuutoksen turvallisuusvaikutuksien tunnistaminen ei ole kuitenkaan tähän asti johtanut ennaltaehkäiseviin toimiin tai konkreettiseen ilmastopolitiikkaan. Tämän seurauksena on noussut esiin huoli siitä, että turvallistaminen johtaa demokraattisen debatin kaventumiseen ilmastonmuutoksen vaikutusten lieventämisen sijaan.

Olisi kuitenkin virhe epäonnistua selkeiden ilmastonmuutokseen liittyvien riskien tunnistamisessa ja estämisessä tämän vuoksi. Viime kädessä ilmastonmuutoksen turvallisuutta koskeva keskustelu viittaa siihen suuntaan, että on löydettävä uusia, eri tahot huomioivia tapoja käsitellä ilmastonmuutokseen ja turvallisuuteen liittyviä riskejä.

YK:n ilmastopaneelin IPCC:n uusin elokuussa julkaistu raportti jatkoi synkeiden tulevaisuuskuvien sarjaa. Mitkä teidän mielestänne olivat raportin tärkeimmät huomiot?

EMMA: Raportissa oli vain vähän tietoa, joka olisi ollut kokonaan uutta, mutta sitä tärkeämmin raportti esitti lisääntyvällä varmuudella ilmastonmuutoksen vaikutukset. Esimerkiksi suhde ilmaston lämpenemisen ja päästöjen kehityksen välillä on paljon selvempi nykyään. Raportti myös korosti kasvanutta varmuutta siitä, että 2050-luvulla nettopäästöjen tulisi nollaantua. Lisäksi äärisääilmiöitä koskeva tiede on kehittynyt ja pystyy nyt osoittamaan, miten jotkin jo nykyisin kokemamme vaikutukset ovat seurausta ilmastonmuutoksesta.

Minulle nämä raportin huomiot alleviivaavat tarvetta IPCC:n kaltaisille instituutioille, jotka voivat lisätä ymmärrystämme tulevaisuuden haasteista, vaikka niiden työ voikin vaikuttaa hitaalta ja vaivalloiselta.

DIARMUID: Keskeinen tieteellisen tiedon kehittyminen edellisestä vuosien 2013–2014 IPCC:n arvioraportoinnista koskee tapahtumien selittämistä, jonka seurauksena on mahdollista todentaa erilaisten säätä koskevien ääri-ilmiöiden ja ilmastonmuutoksen yhteys. Ajateltuna taaksepäin vuosiin 2013–2014 kaikki, mitä ilmastonmuutosta koskevaan tieteen oli mahdollista kertoa meille, koski erilaisten sään ääri-ilmiöiden lisääntymistä sekä määrältään että intensiteetiltään.

Yksittäisten sääilmiöiden osalta osattiin kertoa vain vähän. Erityisesti tämä ilmastotieteen ala on edistynyt nopeasti ja tutkijat osaavat nyt tunnistaa ilmastonmuutoksen roolin säiden ääri-ilmiöiden todennäköisyyksien lisääntymisessä.

Useat muut alueet maailmassa ovat kärsineet vakavista ilmastonmuutoksen seurauksista jo paljon pidempään. Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa siten kyse voi olla pikemminkin heräämisestä samaan todellisuuteen muiden kanssa.

Euroopassa kuten myös Pohjois-Amerikassa elokuun alussa julkaistu Working Group I raportti osui yhteen monien korkean profiilin katastrofaalisten sääilmiöiden kanssa. Näihin lukeutuvat esimerkiksi voimakkaat tulvat Saksassa ja laajat maastopalot Kaliforniassa. Tämä on vaikuttanut ilmastomuutoksen poliittiseen narratiiviin Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa sekä lisännyt IPCC:n raportin sanoman vaikutusta.

Toki useat muut alueet maailmassa ovat kärsineet vakavista ilmastonmuutoksen seurauksista jo paljon pidempään. Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa siten kyse voi olla pikemminkin heräämisestä samaan todellisuuteen muiden kanssa.

MILLA: Tässä yhteydessä haluan lainata Tyynenmeren edustajan Kosi Latun (Director-General of the Secretariat of the Pacific Regional Environment Programme) viimeisintä IPCC:n raporttia koskevia kommentteja: “nyt on viimeinen tilaisuus, kaikkien tulee toimia nyt. Meidän tulee vedota inhimillisyyteen, meillä tulee olla poliittista tahtoa toimia – kaikkien tulee tehdä osansa kasvihuonepäästöjen vähentämiseksi tänään.”

Vaikka Tyynenmeren ovat pieniä kooltaan, monet jopa mikrovaltioita, ne ovat onnistuneet kollektiivisella toiminnallaan olemaan kokoaan suurempia YK:ssa.

Tyynenmeren näkökulmasta uusin IPCC:n raportti ei kerro mitään uutta. Aiemmat raportit, kuten vuoden 2014 raportti, nostivat esiin pienten, kehittyvien saarivaltioiden aseman. Merenpinnan nousu, trooppisten myrskyjen lisääntyminen ja muiden negatiivisten vaikutusten rooli on tiedostettu Tyynenmeren alueella jo pitkään. Pienten saarivaltioiden allianssi yhdessä pienten kehittyvien saarivaltioiden yhteenliittymän kanssa ovat nostaneet ahdinkoaan selkeästi esiin kansainvälisillä foorumeilla, kuten YK:n ilmastonsuojelun puitesopimuksen (UNFCCC) viitekehyksessä.

Vaikka kaikki näistä valtioista ovat pieniä kooltaan, monet jopa mikrovaltioita, ne ovat onnistuneet kollektiivisella toiminnallaan olemaan kokoaan suurempia YK:ssa. Mielestäni IPCC:n raportissa tunnistettu fakta pienten kehittyvien saarivaltioiden kokemista uhista ja haavoittuvuudesta on yksi esimerkki tästä. Ilmastonmuutos on monien kansainvälisten kokousten agendalla, erityisesti käynnissä olevassa YK:n ilmastokokouksessa (COP-26) Glasgowssa.

Mitkä mielestänne ovat tällä hetkellä keskeisimmät foorumit, jolla ilmastonmuutosta käsitellään? Kyetäänkö näillä foorumeilla ottamaan huomioon riittävä näkökulmien kirjo?

MILLA: Ilmastokriisiä kuvataan usein kahdella tapaa: joko tuomiopäivän skenaariona tai uskomalla teknologisten ratkaisujen kaikkivoipaisuuteen sen ratkaisemiseksi. Lisäksi on erilaisia ilmastonmuutoksen kieltämisen ryhmittymiä. Ilmastonmuutosta kuvataan tulevaisuuden uhkakuvana, vaikka monet ihmiset maailmassa jo elävät tämän todellisuuden kanssa. Viimeisen viiden ja kymmenen vuoden aikana eteläisen Tyynenmeren alue on jo kohdannut enemmän vakavia viidennen luokan pyörremyrskyjä kuin koskaan aiemmin 1970-luvulla aloitetun seurannan aloittamisen jälkeen.

Viime vuonna, kun maailma havahtui COVID-pandemiaan, me elimme keskellä aktiivista pyörremyrskyjen kautta. 27 ihmistä, jotka menettivät henkensä Haroldiksi kutsutun pyörremyrskyn vuoksi Solomonin saarilla huhtikuussa 2020, olivat sekä ilmastonmuutoksen että pandemian uhreja: huolimatta lähestyvästä pyörremyrskystä uhrit olivat pääkaupunki Honiaran asettamien koronarajoitusten takia pyrkimässä takaisin kotisaarilleen, kun heitä kuljettanut laiva haaksirikkoutui.

Tyynenmeren asukkaille ilmastonmuutoksen todellisuuden tai vaikutuksen kyseenalaistaminen tarkoittaa heidän arkipäiväisten kokemustensa aliarvioimista ja sen vähättelyä, millaista on asua saarilla tänä päivänä.

Ilmastonmuutosta kuvataan tulevaisuuden uhkakuvana, vaikka monet ihmiset maailmassa jo elävät tämän todellisuuden kanssa.

En halua puhua paikallisten puolesta tässä asiassa, mutta näkökulmat ja ratkaisut, jotka nojaavat alkuperäiskansojen tietotaitoon, perinteisiin teknologioihin ja ei-länsimaisiin näkemyksiin ilmastonmuutoksesta usein sivuutetaan kansainvälisesti. Kuuntelemalla useita ja erityisesti alkuperäiskansojen näkemyksiä, uskon, että meillä olisi mahdollisuus kattavampaan keskusteluun ilmastonmuutoksesta, jossa kaikkien näkemykset tulevat huomioiduksi.

DIARMUID: Viimeisten 30 vuoden aikana kansainväliset ilmastonmuutosneuvottelut ovat johtaneet useisiin kansainvälisiin sopimuksiin, kuten esimerkiksi YK:n ilmastonsuojelun puitesopimukseen, Kioton protokollaan ja Pariisin sopimukseen. Samanaikaisesti kuitenkin globaalien kasvihuonepäästöjen määrä on jatkanut kasvuaan. Tämän seurauksena jotkin kommentaattorit ovat esittäneet erilaisia ”minilateraalisia” neuvotteluja, jotka toisivat yhteen vain ne maat, joilla on keskeisin vaikutus päästöjen kasvuun.

Tämä kuitenkin sivuuttaa kokonaan sen tärkeän huomion, että eniten ilmastomuutoksen vaikutuksista kärsivät tahot, kuten pienet saarivaltiot ja vähiten kehittyneet maat, ovat harvemmin vastuussa itse ongelmasta. Samalla se jättää huomioimatta, että ehkä me tarvitsemme vähemmän globaaleja neuvotteluita ja enemmän kansallisen tason päästövähennyksiä.

Paikallisen ja alkuperäisväestön tietämys ja ruohonjuuritason toiminta ovat perusedellytyksiä ilmastonmuutoksen hillitsemiselle ja siihen varautumiselle.

EMMA: Nykyisissä ilmastonmuutosta koskevissa keskusteluissa osalta on paljon parannettavaa juuri näkökulmien kirjossa. Valitettavasti meillä ei ole juurikaan hyviä esimerkkejä kansainvälisten instituutioiden tai mekanismien edustuksellisuudesta ja todellisesta näkökulmien kirjosta. On kuitenkin huomattavissa hidasta edistystä, jonka kannustimena toimii vahventuva käsitys siitä, että paikallisen ja alkuperäisväestön tietämys ja ruohonjuuritason toiminta ovat perusedellytyksiä ilmastonmuutoksen hillitsemiselle ja siihen varautumiselle.

Huomauttaisin myös, että tätä keskustelua on vienyt eteenpäin yhä tärkeämmäksi muotoutunut ilmastonmuutosaktiivien ryhmä, joka on paitsi kansainvälinen myös hyvin verkostoitunut.

Tästä onkin hyvä jatkaa kansalaistottelemattomuuden kysymykseen. Kestävyysvaje on käsitteenä meille tuttu taloudesta, mutta sitä voidaan myös soveltaa ilmastomuutokseen. Retorisesti kyse on samasta asiasta, eli siitä, miten tulevien sukupolvien ääni voidaan tuoda esiin siten, että nykyiset sukupolvet velvoitetaan olemaan vahingoittamatta toiminnallaan tulevien sukupolvien elinmahdollisuuksia. Miltä tämä teistä kuulostaa, voidaanko poliittista retoriikkaa näin soveltaa muille aloille?

EMMA: Sosiaalisten liikkeiden mobilisoiminen on osa demokraattista prosessia ja kertoo myös prosessin toimivuudesta. Demokratian etu tulee nimenomaan siitä, että se sallii puntaroivan keskustelun aloitteista ja niiden vaikutuksista eri ryhmille. Nähdäkseni tämä on edelleen keskeistä huolimatta siitä, että esimerkiksi Elokapina on kyseenalaistanut institutionaalisen puoluepolitiikan mahdollisuudet ilmastonmuutoksen ratkaisemiseksi riittävän nopeasti. Näin perustellen on valittu kansalaistottelemattomuus linjaksi.

Tämä voidaan nähdä aloitteena haastaa olemassa olevia poliittisia prosesseja ulkopuolelta pakottaen prosessit toimimaan nopeammin. Voidaan jopa sanoa, että tässä koetellaan poliittisten päättäjien kykyä tehdä rohkeita ratkaisuja nyt, vaikka mahdolliset vaikutukset kokonaisuudessaan voidaan nähdä vasta myöhemmin.

Toimimattomuudesta on vakavia seurauksia, joskaan ei välittömästi niille, jotka nyt epäonnistuvat tarvittavien toimenpiteiden tekemisessä.

DIARMUID: Tämä on tosi tärkeä asia. Ilmastonmuutosta koskevien toimien viivästyttäminen, etenkin rikkaissa maissa, ei ole merkityksetöntä. Toimimattomuudesta on vakavia seurauksia, joskaan ei välittömästi niille, jotka nyt epäonnistuvat tarvittavien toimenpiteiden tekemisessä. Toimimattomuus luo seurauksia jo nykyisen sukupolven aikana riippuen siitä missä asuu: ilmastomuutos – ilmastokriisi – näyttäytyy erilaiselta muutosten etulinjassa olevissa kehittyvissä maissa. Toimimattomuuden seuraukset ulottuvat myös tuleviin sukupolviin, jotka kohtaavat ilmastonmuutoksen pahimmat seuraamukset laajemmin.

Oikeudenmukaisuus on siksi erittäin hyvä näkökulma, jonka kautta ilmastonmuutoksen problematiikkaa voidaan tarkastella. Laajemmin tätä näkökulmaa voidaan tarkastella ”hiilidioksidibudjetin” (carbon budget) näkökulmasta, joka tarkoittaa tiettyä määrää, jonka globaali yhteisö kokonaisuudessaan voi kokonaisuudessaan käyttää samalla huomioiden Pariisin ilmastosopimuksen reunaehdot koskien 1,5 tai 2 asteen lämpötilan nousua.

Koska hiilidioksidi ei poistu ilmakehästä vuosisatojen tai vuosituhannenkaan aikana, tänään toteutuvat päästöt leikkaavat päästöjä myös ensi viikolla, ensi vuonna tai seuraavalla vuosikymmenellä. Ajatellessamme ilmakehää tästä näkökulmasta on syytä miettiä, miten loput ”päästöbudjetista” tulisi oikeudenmukaisesti jakaa ei vain maiden, vaan myös tulevien sukupolvien välillä.

Ilmastorahoitus ei ole lähelläkään tarvittavaa tasoa.

MILLA: Palatakseni ensimmäiseen vastaukseeni haluan korostaa, että ilmastokriisissä on kyse oikeudenmukaisuudesta. Se kärjistää olemassa olevaa globaalia epäoikeudenmukaisuutta ja kuten nykyinen pandemia osoittaa, tekee siitä asteittain näkyvämpää. Vuosikymmenten ajan ilmasto-oikeudenmukaisuutta koskevat keskustelut ovat kehittyneet käsitteiden, kuten ”yhteiset mutta eriytyneet vastuullisuudet” (common but differentiated responsibilities) tai ”saastuttajat maksavat” varaan, joilla on vain vähän käytännön merkitystä kehittyneiden maiden ilmastopolitiikalle.

Ilmastonmuutoksen hillitseminen ja siihen sopeutuminen vaativat resursseja ja monet ilmastonmuutoksen seuraukset etulinjassa kohtaavat maat ovat kehittyviä maita ilman näitä resursseja. On selkeästi tarve kehittyvien maiden kasvavalle tuelle ja rahoitukselle. Ilmastorahoitus ei ole lähelläkään tarvittavaa tasoa. Pariisin ilmastosopimuksen artikla 8 pysyvistä menetyksistä ja vahingoista, jota pienten kehittyvien saarivaltioiden johdolla neuvoteltiin, vain korostaa lisärahoituksen tarvetta tulevaisuudessa.

Ilmastomuutos on keskeisesti myös turvallisuuspoliittinen kysymys. Konfliktit vedestä ja muista välttämättömistä resursseista todennäköisesti lisääntyvät. Tämä vaikuttaa myös ruokaturvallisuuteen, kun viljelyskelpoisen maa-alan määrä kutistuu. Saadaanko poliitikkoja motivoitua toimiin tämän näkökulman kautta?

MILLA: Tyynellämerellä turvattomuuden eri asteet ovat jo olemassa. Maat ovat etsineet erilaisia ratkaisuja ruuan ja puhtaan juomaveden saatavuuden turvaamiseksi kansalaisilleen. Fidžin pääministeri Frank Bainimarama on toistuvasti luvannut, että Fidži tulee pienten naapureidensa avuksi tarvittaessa. Maailmanpankki on kannustanut Australiaa ja Uutta-Seelantia tukemaan Tyynenmeren valtioiden asukkaiden työ- ja koulutusmahdollisuuksien lisäämistä heidän valmistautuessaan suunniteltuihin muuttoihin ulkomaille, jos maat peittyvät veden alle. Mailla on omia kansallisia muutto-ohjelmiaan joko valmiina tai suunnitteluvaiheessa.

Kyliä on jo siirretty kauemmas rannikolta. Tyynenmeren asukkailla on vuosisatojen historia liikkuvuudesta. Tästä tuli varsinaisesti ongelmallista vasta kolonialismin aikakaudella, kun valtioiden rajoja määriteltiin eri saariryhmittymien välillä. Tällöin syntyivät myös pienet saarivaltiot laajalle alueelle.

Tongalainen runoilija ja akateemikko Epeli Hau’ofa on esittänyt idean ”merellisistä valtioista” viitaten ajatukseen siitä, että tavoillamme puhua ja käsitteellistää maailmaa on merkitystä sille, miten suhtaudumme ja vastaamme siihen. ”Pienellä kehittyvällä saarivaltiolla” on aivan erilainen konnotaatio kuin ”isolla merellisellä valtiolla”. Ensimmäinen viittaa pienuuteen, kaukaisuuteen ja haavoittuvuuteen, kun taas jälkimmäinen asettaa laajat saaria ympäröivät merialueet ja niiden resurssit keskiöön. Tämä myös korostaa näkemystä siitä, että nämä valtiot ovat itse asiassa paljon isompia ja resurssirikkaampia kuin yleensä ajatellaan ja siten maiden turvallisuuteen koskeviin huoliin tulisi suhtautua ottaen tämä huomioon.

Maailmanpankki on kannustanut Australiaa ja Uutta-Seelantia tukemaan Tyynenmeren valtioiden asukkaiden työ- ja koulutusmahdollisuuksien lisäämistä heidän valmistautuessaan suunniteltuihin muuttoihin ulkomaille, jos maat peittyvät veden alle.

Näiden merellisten resurssien takia Tyynenmeren alueesta on tullut myös geopolitiikan kannalta entistä tärkeämpi. Kiina on laajentanut Silkkitie-aloitettaan (Belt and Road) koskemaan myös Tyynenmeren maita ja aiheuttanut tiettyjä alueellisia jännitteitä kannustamalla maita tunnustamaan Kiina Taiwanin sijaan. Australian ”Step up”, Uuden-Seelannin ”Pacific reset” ja Yhdysvaltojen ”Indo-Pacific” -strategia ovat kaikki korostaneet Tyynenmeren aluetta maailmanpolitiikassa.

Samanaikaisesti Tyynenmeren alueen maiden näkemykset itsessään ohitetaan usein aluetta koskevissa turvallisuuskysymyksissä. Siinä missä suurvallat kilpailevat vaikutuksesta Tyynellämerellä, alueen maat itse ovat luoneet kunnianhimoisia suunnitelmia merialueiden rajojen jäädyttämisestä turvatakseen oman olemassaolonsa.

DIARMUID: Ei ole epäselvyyttä siitä, etteikö ilmastonmuutos olisi turvallisuuskysymys. Kun ilmastonmuutoksen vaikutukset tulevat vakavimmiksi ja kokonaisvaltaisemmiksi, tulee se luultavimmin muokkaamaan myös turvallisuuden kuvaa maailmanlaajuisesti. Armeijan suunnittelijat tietävät jo tämän: Yhdysvalloissa myös ilmastomuutokseen enemmän tai vähemmän epäilevästi suhtautuvien republikaanipresidenttien, kuten George W. Bushin ja Donald Trumpin kausien aikana Yhdysvaltojen asevoimat ovat ottaneet ilmastonmuutoksen uhan tosissaan. Turvallisuudesta vastuussa olevilla ammattilaisilla ei olisi ollut varaa välinpitämättömyyteen.

Globaalilla tasolla ilmastonmuutosta koskeva politiikka ja turvallisuus ovat kuitenkin yhä monimutkaisia kysymyksiä. Oma maani (Irlanti) on tällä hetkellä YK:n turvallisuusneuvoston jäsen ja syyskuun 23. päivä Irlannin pääministeri (Taoiseach) Micheál Martin isännöi turvallisuusneuvoston tapaamista ilmastonmuutoksesta ja turvallisuudesta. Pysyvät jäsenmaat Venäjä ja Kiina kuitenkin argumentoivat, että turvallisuusneuvosto ei ollut oikea paikka keskustella aiheesta. Vastalauseet kuvastivat sitä pitkään jatkunutta jännitettä, joka ilmeni jo vuonna 2007, kun Iso-Britannian tuolloinen ulkoministeri Margaret Beckett ensi kerran yritti nostaa ilmastonmuutoksen turvallisuusneuvoston agendalle.

Siinä missä suurvallat kilpailevat vaikutuksesta Tyynellämerellä, alueen maat itse ovat luoneet kunnianhimoisia suunnitelmia merialueiden rajojen jäädyttämisestä turvatakseen oman olemassaolonsa.

EMMA: Kuten aiemmin mainitsin, niin kutsuttu turvallistaminen, jossa ilmastonmuutos kehystetään turvallisuuskysymykseksi ei ole ainoastaan hyödyllinen ilmiö, vaan se voi olla myös haitallista, jos siitä seuraa epädemokraattisia ja ulossulkevia toimenpiteitä. Kysymys siten on, miten kehittää tuloksia tuottavaa ilmastoturvallisuutta koskevaa politikkaa demokratian ja kansalaisyhteiskunnan viitekehyksessä.

Nähdäkseni osa ongelmaa on siinä, että käsittelemme vaikutuksia tulevaisuudessa. On äärimmäisen vaikea määritellä politiikkatoimenpiteitä tilanteessa, jossa me emme pysty varmuudella näkemään niiden vaikutuksia tulevaisuudessa.

Yksi tapa helpottaa tätä jossakin määrin on keskittyä tarkemmin ja yksityiskohtaisemmin tiettyihin tapaustutkimuksiin ilmastonmuutoksen turvallisuusvaikutuksista rajatuissa konteksteissa. Lisäksi meidän täytyy pystyä osallistamaan myös turvallisuussektorin ulkopuolisia toimijoita nimenomaan ilmastonmuutoksen turvallisuusvaikutuksiin varautumista koskevaan strategiseen suunnitteluun.

Ilmastomuutoksesta keskusteleminen jumiutuu usein melko toivottomiin ja synkeisiin tulevaisuusnäkyviin. Vähättelemättä ilmastokriisin merkitystä, onko meillä lainkaan syytä optimismiin? Onko horisontissa toivoa, jota emme vielä näe?

EMMA: Minun mielestäni on hyvin tärkeää muistaa, että on itse asiassa meistä itsestämme kiinni, kuinka vaikeaksi ilmastonmuutos äityy. Ymmärrän kyllä, että tämä ei varsinaisesti herätä optimismia ottaen huomioon toimenpiteiden hitaan etenemisen tähän asti. Mutta se, miten ilmastonmuutoksesta on tullut keskeinen agendakysymys viimeisten vuosikymmenten aikana antaa minulle jonkinlaista toivoa, että poliittinen tahtotila alkaa muodostua ja se kuitenkin on tässä avaintekijä.

Jos ajatellaan vaikka IPCC:n uusinta raporttia, minun mielestäni tiedämme aika hyvin, mitä pitäisi tehdä ja monilta osin meillä on jo teknologisia ratkaisuja olemassa. Mitä meiltä puuttuu, on järjestelmällisempi ymmärrys siitä, miten toteuttaa erilaisia rakenteellisia ja sosiaalisia muutoksia, joita siirtymä vaatii.

Esimerkiksi itsekin edustamani BIOS-tutkimusyksikön piirissä olemme puhuneet ekologisesta jälleenrakennuksesta poliittisena ja yhteiskunnallisena prosessina, jonka myötä muun muassa asumisen, liikkumisen, ruoan ja energiantuotannon infrastruktuuri ja käytännöt uudistetaan siten, että niiden aiheuttamat päästöt ja luonnonvarojen käyttö laskevat kestäviin rajoihin. Tällaisten käytännön ratkaisujen siivittämänä myös poliittinen keskustelu voi vähitellen edetä kohti siirtymän toteuttamista.

Iso osa keskustelun edistymisestä kuuluu nuorille ilmastoaktivisteille, jotka ymmärtävät, että tämä on eksistentiaalinen kysymys heidän tulevaisuutensa kannalta.

Meiltä puuttuu järjestelmällisempi ymmärrys siitä, miten toteuttaa erilaisia rakenteellisia ja sosiaalisia muutoksia, joita siirtymä vaatii.

DIARMUID: Kohtaan tämän kysymyksen päivittäin omassa työssäni ja tiedän, että myös opiskelijani kipuilevat ilmastonmuutoksen vastaisten toimien suunnattomuuden kanssa samalla tiedostaen, että jokainen on vain yksilö. Jos haluan tavoitella optimismia, viittaan usein Greta Thurnbergin kommenttiin: ”kun alamme toimia, toivo on kaikkialla”.

Inspiroidun opiskelijoistani ja koululaisista, jotka ovat palanneet kaduille perjantaiprotesteihin sekä vetovoimasta, jonka ilmastonmuutos on saavuttanut yhteiskunnassa viime vuosien aikana. Se tuntuu tietenkin liian vähältä, mutta mielestäni olemme kuitenkin menossa oikeaan suuntaan. On kuitenkin tärkeää, että tätä viimeisintä ilmastokokousta ei pidetä viimeisenä tilaisuutena puuttua ilmastomuutokseen. Uusiakin mahdollisuuksia tulee.

Kaikki tuntevat rohkean Greta Thurnbergin, mutta työni puolesta tunnen sadoittain samanlaisia rohkeita nuoria. Nuoret tekevät jokapäiväistä vaikuttavaa työtä ilmastopolitiikan kulisseissa.

MILLA: Huolimatta siitä, että asun alueella, joka usein esitetään tuhon omaksi, olen hyvin toiveikas. Alueen valtiot esittävät jatkuvasti rohkeita, ilmastonmuutoksen negatiivisten vaikutusten lieventämiseen tähtääviä aloitteita, esimerkkinä alueen merirajojen jäädytys, jottei merenpinnannousu pääse vaikuttamaan valtioiden suvereeneihin aluevesioikeuksiin. Opetan nuoria, jotka tulevat erilaisilta riskialueilta. Jotkut ovat jo kohdanneet muuton omasta kylästään merenpinnannousun vuoksi, tai menettäneet kotinsa myrskyissä. Olen hyvin otettu näiden nuorten määrätietoisuudesta ja tavoitteellisuudesta.

Meidän opiskelijamme ovat aloittaneet kampanjan, jossa vedotaan YK:n kansainväliseen tuomioistuimeen, jotta se ottaisi käsittelyyn ilmastokriisin ja ihmisoikeuksien välisen suhteen. Kampanjaa tukevat nyt myös alueelliset hallinnot. Samanaikaisesti on vastustettu Australian suunnitelmia avata uusia hiilivoimaloita. Tiedän, että kaikki tuntevat rohkean Greta Thurnbergin, mutta työni puolesta tunnen sadoittain samanlaisia rohkeita nuoria. Nuoret tekevät jokapäiväistä vaikuttavaa työtä ilmastopolitiikan kulisseissa.

PhD Milla Emilia Vaha opettaa kansainvälistä politikkaa University of the South Pacific -yliopistossa Fidžisaarilla.

VTT Emma Hakala toimii vanhempana tutkijana Ulkopoliittisessa instituutissa, tutkijana Helsingin yliopistolla ja on BIOS-tutkimusyksikön jäsen.

Diarmuid Torney is an associate professor in the School of Law and Government at Dublin City University. His research focuses on climate change politics and governance.

Mikko Poutanen on yhteiskuntatieteiden tohtori ja tutkijatohtori Tampereen yliopistossa, Koneen säätiön rahoittaman ”Kohti parempaa yliopistomaailmaa” -tutkimushankkeen jäsen sekä Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Anna Kronlund (YTT) on Yhdysvaltoihin keskittynyt politiikan tutkija Jyväskylän yliopistossa sekä Koneen säätiön rahoittaman hankkeen ”YK:n legitimiteetti ja ylikansalliset haasteet, 1990–2019” tutkimushankkeen johtaja.

Julkaisu Politiikasta-raati: Näkökulmia ilmastomuutokseen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kokemus ilmastokriisistä säteilee entistä laajemmalle yhteiskuntaan. Ruotsalaisen Greta Thunbergin 15-vuotiaana aloittama ilmastokriisiin huomiota kiinnittävä koululakko on ollut esillä paljon mediassa.

Thunbergin puhe YK:n ilmastohuippukokouksessa syyskuussa 2019 välittää kriisin välittömyyttä ja toimien välttämättömyyttä nuoren näkökulmasta.

Politiikasta-lehden Politiikasta kouluissa -kouluvierailuilla, joissa tutkija tuo yläkoulun tai lukion tunneille tutkimuksen näkökulmaa ajankohtaiseen aiheeseen, on huomattu, että juuri ilmastokriisi herättää paljon kysymyksiä oppilaissa – nuorissa ja lapsissa. Kysymyksiin ei ole kuitenkaan ollut helppo yksiselitteisesti vastata.

Ilmastokriisi on tuonut poliittisen toiminnan lähemmäs nuoria tavalla, johon esimerkiksi vuonna 2008 alkanut finanssikriisi tai 1990-luvun talouslama, joiden läpi heidän vanhempansa elivät, ei kyennyt. Voidaan kenties puhua jopa sukupolvikokemuksesta.

Ilmastokriisin aiheuttaman poliittisen aktivoitumisen tahaton mutta positiivinen sivuseuraus on ollut nuorten mielenkiinnon lisääntyminen politiikkaa kohtaan. Myytti suomalaisten nuorten poliittisesta passiivisuudesta on tässä suhteessa murrettu.

Monet nuoret ovat jo yhteiskunnallisia toimijoita, mutta kysymys onkin tuntunut olevan siitä, onko heidän aktivoitumisensa ollut tervetullutta – etenkin ilmastokriisiin liittyen.

Ilmastokriisin yhteydessä poliittinen aktivoituminen on ollut paitsi nopeaa myös intensiivistä. Kyse ei ole abstraktista kysymyksestä, vaan hyvin käytännöllisestä toiminnasta. 27.9.2019 järjestetty kansainvälinen ilmastolakko näkyi Suomessakin usealla paikkakunnalla, ja oppilaat saattoivat joissain kouluissa saada päivän vapaaksi koulutyöstä.

Ilmastokriisin aiheuttama huoli vaatii vuorovaikutuksellista keskustelua, jossa nuoria kuunnellaan asiallisesti.

Poliittisen järjestelmän kyky vastata kasvavaan ilmastokriisiin tulee määrittämään nuorten poliittisen aktivismin muotoa. Paineet kasvavat, kun koulussa ja kotona entistä nuoremmat lapset kysyvät opettajiltaan tai vanhemmiltaan ilmastokriisistä.

Ilmastokriisin aiheuttama huoli – jopa ahdistus – vaatii vuorovaikutuksellista keskustelua, jossa nuoria kuunnellaan asiallisesti. On tärkeää, että ei ainoastaan kuulla vaan myös aidosti kuunnellaan.

Tässä Politiikasta-raadissa keskustelee Politiikasta-lehden kysymyksiä esittävän vastaavan päätoimittaja Mikko Poutasen ohella neljä jäsentä: Politiikasta-lehden toimituskunnan jäsen ja BIOS-tutkimusyksikön tutkija Emma Hakala, Tampereen yliopiston kasvatustieteen professori Veli-Matti Värri, joka on myös julkaissut kirjan Kasvatus ekokriisin aikakaudella, Hämeenlinnan Vuorentaan alakoulun rehtori Kristiina Ahola ja entinen Politiikasta-lehden toimituskunnan jäsen ja Kuopion lyseon lukion lehtori Miika Raudaskoski.

Ensimmäinen kysymys liittyy ilmastokriisin ilmiselvään poliittisuuteen. Miten ilmastoasiat voivat toimia keinona ymmärtää politiikkaa? Millaista poliittista aktivismia esimerkiksi ilmastolakko teidän mielestänne edustaa?

Emma: Varmasti voi ajatella, että ilmastokriisi on toiminut samanlaisena poliittisena herättäjänä kuin historiallisesti vaikkapa ydinvoiman vastustus. Sitä ei mitenkään voi nähdä irrallisena erilaisista poliittisista ja taloudellisista intresseistä.

Siten pyrkimys ymmärtää ilmastokriisiin liittyvää keskustelua ohjaa miltei väkisin vaikkapa energiapolitiikan kaltaisten yhteiskunnallisten kysymysten pariin. Julkisessa keskustelussa tätä käytetään jostain syystä usein mitätöimään ilmastokriisiin liittyvää aktivismia ”ainahan nuoriso on protestoinut” -tyyliin.

Itse näkisin tämän pikemmin osoituksena siitä, että poliittinen aktivismi on yhä potentiaalinen toimintakeino silloin, kun asiaa pidetään tärkeänä ja poliittisten päättäjien toimintaa tehottomana. Kyllähän esimerkiksi nuorten ilmastolakot ovat osaltaan luoneet painetta päätöksentekoon.

Veli-Matti: Olen samoilla linjoilla. Ilmastokriisin tiedostamisesta tullee sukupolvikokemus, joka jättää pysyvän ”muistijäljen” varhaisnuoruuttaan ja nuoruuttaan elävien keskuuteen.

Parhaassa tapauksessa tämä muutos luo painetta myös poliittisiin päätöksiin ja ylikulutusta ruokkivaan talousajatteluun.

Tämä sukupolvikokemus muuttaa samalla niin sanottua sosiaalista kontrollia, siis sitä, mitä pidetään kollektiivisesti hyväksyttävänä, toivottavana ja tavoittelemisen arvoisena sekä vastaavasti paheksuttavana, ei-toivottavana ja kartettavana.

Parhaassa tapauksessa tämä muutos luo painetta myös poliittisiin päätöksiin ja ylikulutusta ruokkivaan talousajatteluun.

Ilmastotietoisuuden abstraktiotaso on kuitenkin erilainen kuin aiemmissa yhteiskunnallisissa liikkeissä. Sukupolvikokemuksena ilmastokriisin tiedostaminen ei jääne ainoastaan sosiaalisessa mediassa peukutettavaksi identiteettipolitiikaksi, vaan se voi avata yleisesti poliittisuuden luonnetta.

Se voi herättää laajempaan tietoisuuteen siitä, ettei ekologinen kriisi ole riippumaton globaalin talousjärjestelmän epätasa-arvoisista valta- ja omistusrakenteista ja niitä ylläpitävistä uskomuksista. Samalla siitä voi oppia, kuten Ville Lähde sanoisi, että on paljon ”liikkuvia osia” eivätkä samanlaiset ratkaisut päde kaikkialla.

Kristiina: Omalta osaltani on ollut jopa hätkähdyttävää seurata ilmastokriisiin liittyvää tietoisuuden kasvua alakouluikäisten parissa. Viime vuonna kuudennen luokan ymmärrys ilmastokriisistä ja sen poliittisesta luonteesta ja etenkin näiden lasten kyky käydä hyvin argumentoituja keskusteluja aiheeseen liittyen yllätti minut täysin.

Lapsia ja nuoria on ehkä perinteisesti pyritty suojelemaan ilmastokriisin kaltaisilta uhkakuvilta, mutta tosiasia on se, että tämän päivän nuoret elävät ja hengittävät käynnissä olevaa ilmastonmuutosta ja ovat siitä kivuliaankin tietoisia.

Vaikka lapset voivat tulla tietoisiksi monenlaisistakin poliittisista kysymyksistä, ilmastonmuutos vaikuttaa olevan nykyään se ensimmäinen.

Tämän päivän nuoret elävät ja hengittävät käynnissä olevaa ilmastonmuutosta ja ovat siitä kivuliaankin tietoisia.

Omasta näkökulmastani ilmastonmuutos on täten erittäin merkittävä ja tärkeä aihepiiri käsitellä jo alakouluikäisten kanssa. Ilmastokriisi ja sen pysäyttämiseksi tehtävien poliittisten ratkaisujen riittämättömyys herättää jo hyvin nuorissa lapsissa luontaisesti kysymyksiä siitä, miten poliittinen koneisto yhteiskunnassamme oikein toimii – tai on toimimatta.

Tänä vuonna neljäsluokkalaisten kanssa asiaa käsitelleenä voin sanoa, että ilmastoaktivismille ja yhteiskunnalliselle vaikuttamiselle on näissä nuorissa vahvaa potentiaalia.

Miika: Ilmastonmuutokseen ja sitä ympäröivään keskusteluun liittyy paljon mielenkiintoisia poliittisia tulokulmia. Lukion oppikirjoissa politiikka määritellään edelleen usein yhteisten asioiden hoitamiseksi tai kamppailuksi vallaksi.

Yhteiskuntaopin opetuksen keskeisenä teemana on tämän näkökulman laajentaminen yhteiskunnan kehittämiseen, ideologioiden ja arvojen edistämiseen sekä kaiken poliittisuuteen. Ilmastonmuutoskeskustelussa korostuvat mielestäni politiikan eri puolet konkreettisesti ja opetuksen näkökulmasta hedelmällisesti.

Lihan korvaaminen soijalla, maidon kaurapohjaisilla tuotteilla tai tuontiruoan sijaan kotimaisen suosiminen eivät olekaan enää vain arkipäivän valintoja ruokakaupassa, vaan ne saavat poliittisen merkityksen.

Ilmastonmuutokseen reagointi tarjoaa opiskelijoille kosketuspinnan ”kaiken” poliittisuuteen.

Siinä missä kauppareissulla kauppaketjun valitseminen oli arjen poliittisuutta vuosikymmeniä sitten, tarjoaa ilmastonmuutokseen reagointi opiskelijoille tutumman kosketuspinnan ”kaiken” poliittisuuteen.

Vastaavasti ilmastolakkoilu yhtenä kansalaisvaikuttamisen muotona tai ilmastopolitiikan korostaminen omissa puoluevalinnoissa täydentävät politiikan kenttää. Arjen poliittisuuden rinnalla voimme käyttää perinteisiä demokraattisen yhteiskunnan vaikutuskeinoja.

Entä miten ilmastokriisi ilmenee nuorten keskuudessa teidän kokemuksenne mukaan? Haluavatko nuoret (ja lapset) keskustella ilmastokriisistä – kotona tai koulussa?

Miika: Siellä missä kaksi tai useampi lukio-opettajia kokoontuu, puhe siirtyy kovin helposti siihen, kuinka opiskelijoiden heterogeenisyys on lisääntynyt. Yhteiskuntaopin osalta kiinnostus ja tietämys ympäröivää maailmaa kohtaan ei ole tässä suhteessa poikkeus.

Oman kokemukseni perusteella ilmastonmuutos on muiden aikamme suurten poliittisten ilmiöiden, kuten maahanmuuton tai hyvinvointivaltion kriisin, ohella voimakkaasti ajatuksia jakava. Harvoin omassa työssäni törmään ilmastodenialismiin, mutta suhtautumisessa on nähtävissä selkeää jakoa.

Ilmastoahdistus ja huoli maapallomme tulevaisuudesta on osalle opiskelijajoukosta todella iso kysymys, jonka edessä joko tartutaan toimeen tai uhataan kyynistyä. Toisessa päässä on joukko, joka ei koe juurikaan kiinnostusta keskustella ilmastoasioista tai joka pitää niitä tällä hetkellä yhdentekevinä.

Koulu on keskeinen foorumi, jossa nuorilla on mahdollisuus tuoda mielipiteensä, ajatuksensa ja huolensakin turvallisessa ympäristössä esiin.

Keskustelutarvetta selkeästi on, ja useissa oppiaineissa ilmastokriisistä on luontevaa keskustella osana kurssisisältöjä. Huoli maapallon tulevaisuudesta ei saa kuitenkaan kaatua liiaksi nuorten syliin, koska heidän vaikutusmahdollisuutensa laajempiin poliittisiin muutoksiin ovat vielä rajalliset.

Kuten Kristiina toteaa, opettajilla on oma vastuunsa tukea toivon ja vaikuttamisen merkitystä myös tämän kriisin yhteydessä. Koulu on yksi keskeinen keskustelufoorumi, jossa nuorilla on mahdollisuus tuoda mielipiteensä, ajatuksensa ja huolensakin turvallisessa ympäristössä esiin.

Kristiina: Oman kokemukseni mukaan lapsilla ja nuorilla on erittäinkin voimakas tarve keskustella ilmastokriisistä. Alakouluikäisten parissa en edes tunnista tuota Miikan kuvaamaa voimakasta jakautumista kahteen leiriin, vaan kyseessä on hyvinkin kollektiivinen huoli.

Itse koenkin tärkeäksi juuri sen, että asiasta annetaan lapsille mahdollisuus keskustella ja purkaa turhautumistaan. Ennen kaikkea annetaan tilaa myöskin toivolle ja paremman tulevaisuuden ideoinnille, jottei Miikan kuvaamaa kyynistymistä pääsisi syntymään.

Jo nuoret kokevat usein, että aiemmat sukupolvet ovat luoneet ongelman, jonka ratkaisemiseksi ei kuitenkaan ole liiemmin annettu eväitä.

Vaikka lapset tätä eivät ehkä vielä hahmota, jo nuoret kokevat usein, että aiemmat sukupolvet ovat luoneet ongelman, jonka ratkaisemiseksi ei kuitenkaan ole liiemmin annettu eväitä. He tietävät, että tilanne näyttää pahalta, mutta ainakin vielä alakouluikäisten kohdalla toiveikkuus siitä, että asioille on vielä jotain tehtävissä, on vahvaa.

Amazonin metsäpalot olivat tämän syksyn suuri puheenaihe, ja jo neljäsluokkalaisten kanssa aihetta tuli käsiteltyä runsaasti. Luokaltani useampi oppilas osallistui ilmastolakkoon ja kirjoitelmien aiheissa vilisi ilmastosankareita sammuttamassa metsäpaloja ja pysäyttämässä ilmastokriisiä mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla.

Tällaisten lasten ja nuorten kanssa kun viettää päivänsä, alkaa väkisinkin uskoa siihen, että maailma on vielä pelastettavissa. Meillä aikuisilla on vain käsillämme äärimmäisen suuri vastuu huolehtia siitä, että vaalimme tätä nuorten toiveikkuutta, rikasta mielikuvitusta ja vaikuttamisaktiivisuutta.

Veli-Matti: Olen etuoikeutettu saadessani olla yhteistyössä yliopistolla valveutuneiden nuorten kanssa. Omassa tiedekunnassani suuri osa opiskelijoista kokee ilmastokriisin kaikkein suurimpana ongelmana, joka vaikuttaa ratkaisevasti myös heidän tulevaisuuteensa. Opiskelijat eivät ole vaipuneet toimettomuuteen ja epätoivoon.

Pääosin nuorista naisista koostuva opiskelijoiden aktiivinen ydinjoukko on ryhtynyt tiedekuntamme ”kansalaisvaikuttajiksi”. He ovat perustaneet Ylätaso-nimisen keskustelutilaisuuksien sarjan, jossa demokraattisen dialogin ideaaleja vaalien käsitellään elämänmuotomme perustavia kysymyksiä ekologiatietoisen kasvatuksen näkökulmasta.

Ryhmä on saanut toiminnalleen myös rahoitusta Koneen Säätiöltä ja tunnustuksen Tampereen yliopistolta. Toukokuussa 2020 ryhmä järjestää kansainvälisen ekologisen kasvatuksen konferenssin.

Työurani aikana en ole aiemmin kokenut tällaista opiskelija-aktivismia. Nuorten usko parempaan tulevaisuuteen on ollut tarttumaisillaan minuunkin.

Nuorilla on kova tarve ymmärtää aiheeseen liittyvää päätöksentekoa (tai sen puutetta) ja löytää käytäntöön sovellettavissa olevia ratkaisuja.

Emma: Kyllä. Oma kokemukseni toki rajoittuu lähinnä tilanteisiin, joissa olen nimenomaan vieraillut esimerkiksi koulussa ilmastopolitiikan tutkijan roolissa, joten on ehkä ymmärrettävää, että ilmastokriisi on dominoinut keskustelua.

Käsitykseni joka tapauksessa on, että nuorilla on kova tarve ymmärtää aiheeseen liittyvää päätöksentekoa (tai sen puutetta) sekä löytää käytäntöön sovellettavissa olevia ratkaisuja.

Politiikasta-lehti linjasi hiljattain, että toimituksen puheenvuoroissa ilmastonmuutoksesta puhutaan ilmastokriisinä. Tämä seuraa muidenkin medialähteiden, esimerkiksi brittilehti The Guardianin vastaavaa linjausta, joka korostaa nykytilan kestämättömyyttä. Linjauksella halutaan kutsua huomiota siihen tosiasiaan, että sanojen merkityksillä luodaan puitteitta toiminnalle ja toimimatta jättämiselle.

Miten näette tällaisen terminologisen valinnan omalla kohdallanne, onko siitä keskusteltu työyhteisöissänne? Näettekö siitä olevan enemmän hyötyä vai haittaa?

Emma: Omissa työyhteyksissä tästä on keskusteltu ehkä yllättävänkin vähän, kun ottaa huomioon, että olen ilmastopolitiikan tutkija. En usko että osuvampien termien käytöstä ainakaan haittaa on, ja viestinnän tutkimuksessa on käsittääkseni todettu, että tällaisilla valinnoilla voi olla merkitystä.

En ehkä toisaalta näe myöskään viisaana noudattaa tässä mitään tiukkaa ja absoluuttista linjaa. Ilmastonmuutoksesta puhuttaessa käytetään muutenkin paljon hankalaa termistöä, jolla pahimmillaan saattaa olla ulossulkeva vaikutus. En tiedä auttaako asiaa, jos täytyy alkaa kiinnittää entistä enemmän huomiota siihen, käyttääkö ”oikeaoppista” termistöä.

Veli-Matti: Itse olen käyttänyt termiä ekokriisi sekä kirjassani että julkisissa puheenvuoroissani. Ilmastokriisi on osuva termi, etenkin IPCC:n raportin jälkeisessä keskustelussa, mutta ajattelen ilmastokriisin olevan osa ekologista kriisiä, joka puolestaan kumpuaa elämänmuotomme yleisestä kriisistä, epäoikeudenmukaisesta ja elämänehtoja tuhoavasta maailmanjärjestyksestä.

Kun puhutaan ekokriisistä, on puhuttava myös vinoutuneen elämänmuotomme materiaalisista lähtökohdista omistus- ja valtasuhteineen (globaali yhtiövalta) sekä niitä ylläpitävistä rakenteista ja ideologioista perususkomuksineen ja sitoumuksineen.

On puhuttava Antti Salmisen ja Tere Vadénin tavoin fossiilikapitalismin ja vallitsevan talousajattelun hegemonisesta roolista myös yliopistossa. Viime kädessä on arvioitava uudelleen vallitsevia käsityksiämme inhimillisen ja ei-inhimillisen luonnon välisestä suhteesta.

Ajattelen ilmastokriisin olevan osa ekologista kriisiä, joka puolestaan kumpuaa elämänmuotomme yleisestä kriisistä.

Omassa työyhteisössäni on alkanut herätä ekologista tietoisuutta. Vielä on matkaa siihen, että esimerkiksi opettajankoulutuksen opetussuunnitelma-ajattelun ja praksiksen lähtökohtana olisi ekologisesti tietoinen pedagogiikka, mutta sitä kohti olemme menossa.

Kristiina: Työyhteisössämme ei ole sinänsä keskusteltu ilmastokriisistä terminologian tasolla, mutta ilmastonmuutos sekä huoli ympäristöstä ja maapallon tilasta ovat puheissa usein. Olemme kouluna pyrkineet tuomaan ekologisia arvoja ja ympäristökasvatuksen sisältöjä osaksi koulun pysyvää toimintakulttuuria vuosi vuodelta voimakkaammin.

Yksi merkittävimpiä ja toistuvimpia keskustelunaiheita on ollut koulun vähäinen mahdollisuus vaikuttaa tiettyjen koulunkäynnin järjestämiseen liittyvien toimintojen ekologisuuteen. Muun muassa toimivien kierrätyspisteiden saaminen koululle on ostopalveluiden byrokratian kiemuroissa yllättävänkin haastavaa ja ruokahävikki on suorastaan tuskallista seurattavaa käyttökelpoisen ruuan lentäessä kiloittain joka päivä jätteeksi.

Ekologista turhautumista ja maailmantuskaa aiheutti opettajakunnassa myös loputtomalta tuntunut taistelu ateriapalveluiden kanssa kertakäyttöastioiden käytön lopettamisesta puuropäivinä.

Monet nykykoulun rakenteet siis jos nyt eivät estä, niin ainakin haittaavat ja hidastavat ekologisten arvojen toteuttamista kouluissa. Ne herättävät ristiriitaisia mielikuvia lapsille, jotka huomaavat herkillä tuntosarvillaan nopeasti nämä arkiset tilanteet, joissa opettajien opetus ja arjen käytäntö ovat suorastaan ristiriidassa keskenään.

Miika: Meillä ei ole ollut keskustelua ilmastokriisin käsitteestä, enkä ole laajempaa keskustelua havainnut esimerkiksi historian ja yhteiskuntaopin opettajienkaan foorumeilla. Ilmaston lämpeneminen on viimeisten vuosikymmenten aikana kiihtynyt, minkä lisäksi viime vuosina olemme joutuneet lukeneet muun muassa lajien monimuotoisuuden nopeasta häviämisestä.

Koulutuksen tehtävänä ei ole lietsoa paniikkia, mutta jo lukion opetussuunnitelman vaatimusten mukaisesti tukea nuorten kasvua vastuullisiksi kansalaisiksi myös ilmastonmuutoksen hillitsemisen näkökulmasta.

Ilmastokriisi-termin käyttö on mielestäni perusteltua, koska olemme kansainvälisenä yhteisönä laiminlyöneet tehokkaat toimet ilmaston, luonnon monimuotoisuuden ja kaikkien lajien elinmahdollisuuksien turvaamiseksi aivan liian kauan.

Koulutuksen tehtävänä ei ole lietsoa tässäkään paniikkia, mutta jo lukion opetussuunnitelman vaatimusten mukaisesti tukea nuorten kasvua vastuullisiksi kansalaisiksi myös ilmastonmuutoksen hillitsemisen näkökulmasta. Kriisitietoisuuden herättämisen ei pidä johtaa fatalistiseen paniikkiin, vaan aktiiviseen toimintaan: määrätietoisilla toimilla kriisistä voidaan selviytyä.

Miten näette ilmastokriisin pedagogisesta näkökulmasta – mitä opettajan pitäisi tietää? Toisaalta saavatko opettajat tällä hetkellä mielestänne tarpeeksi tukea ja tietoa siitä, miten asiasta tulisi oppilaiden kanssa keskustella? Entä mitä lapset ansaitsevat tietää, ja miten asioista kannattaa heidän kanssaan keskustella synnyttämättä pelkoa ja hätää, johon ei voida vastata?

Miika: Pedagogiikan osalta olisi varmasti tarvetta täydennyskoulutukseen. Ilmastoteemat tulevat lukiossa varsin läpileikkaavasti esiin eri oppiaineissa, eli aihepiiriä käsitellään laajasti ja tietoa on saatavilla eri lähteistä.

Haaste onkin saatavilla olevan tiedon hallinnassa, jäsentämisessä ja tarjoilemisessa opiskelijoiden oppimisen tueksi. Esimerkiksi lihansyöntiin liittyvässä ilmastokeskustelussa liikkuu paljon ristiriitaista tietoa, eikä opettajanakaan ole aina selvillä siitä, mikä tieto on luotettavaa ja mikä ei.

Haaste on saatavilla olevan tiedon hallinnassa, jäsentämisessä ja tarjoilemisessa opiskelijoiden oppimisen tueksi.

Keskustelun osalta olennaista olisi saada koulutusta ja tukea moniäänisen keskustelun opettamiseen. Miten tuoda esiin ilmastonmuutokseen liittyvät ulottuvuudet, yksilön ja yhteiskuntien vastuut sekä ratkaisut ilman, että keskustelussa syyllistetään liiaksi nuoria valinnoista, joihin he eivät edes ole voineet vaikuttaa?

Kristiina: Olen Miikan kanssa samaa mieltä siitä, että täydennyskoulutukselle on selkeästi tarvetta. Opettajilla on usein teoreettista tietoa ilmastonmuutoksesta melko kattavastikin, vaikka varmasti Miikan kuvaamia katvealueita on kaikilla kouluasteilla.

Tärkeimpänä täydennyskoulutuksen paikkana näkisin kuitenkin juuri sen, miten asioista lasten ja nuorten kanssa tulisi puhua. Opettajan ei kai tänä päivänä tarvitsekaan tietää kaikkea, mutta olisi ehdottoman tärkeää osata lukea oppilaiden tarpeita ilmastokriisin käsittelylle ja antaa tilaa oppilaiden omille kysymyksille ja ajatuksille.

Pahimmassa tapauksessa opettaja voi ajattelemattomuuttaan suorastaan lannistaa oppilaan ilmastoaktivismin ja vaikuttamispyrkimykset. Näin kävi omalle tyttärelleni neljännellä luokalla, kun hän päätti spontaanisti kirjoittaa ilmastovetoomuksen koulunsa oppilaille ja halusi levittää tätä sanomaa koululla. Hän teki useita mainoslehtisiä ja halusi kertoa aiheesta luokassa.

Olisi ehdottoman tärkeää osata lukea oppilaiden tarpeita ilmastokriisin käsittelylle ja antaa tilaa oppilaiden omille kysymyksille ja ajatuksille.

Hän sai aluksi luvan laittaa mainoksia seinille, kunnes sai lopulta eräältä opettajalta huutia, kun selvisi, ettei kyseessä ollutkaan virallinen koulutehtävä ja hänet laitettiin keräämään mainoslehtiset torujen siivittämänä pois. Lapsi nolattiin ja hänellä kesti aika kauan uskoa jälleen asiaansa.

Lapset ansaitsevat tietää aiheesta mahdollisimman paljon ja nimenomaan asiantuntevan aikuisen kertomana. Lapset löytävät kyllä tietoa halutessaan itsekin, mutta sosiaalisessa mediassa ja internetin syövereissä tieto voi tulla lapselle niin ahdistavassa muodossaan, että se aiheuttaa aktiivisuuden sijaan lamaantumisen.

Taitava aikuinen osaa kertoa vaikeankin totuuden niin, että säilyttää lapsessa myös toivon.

Veli-Matti: Vaikka suomalaiset opettajat ovat korkeasti koulutettuja ja enimmäkseen valistuneita ja aikaansa seuraavia, ekokriisin keskellä he ovat, meidän muiden lailla, sekä tietoisia että tietämättömiä samaan aikaan.

Ilmastokriisiä koskevan tiedon runsauden äärellä kukin meistä on ”tuomittu” asiantuntijuustiedon alaisuuteen. On selvää, että moni opettaja kokee riittämättömyyttä.

Opettajankoulutuksen ytimen pitäisi koostua nykyistä selvemmin sellaisista opintokokonaisuuksista, jotka auttavat ymmärtämään kasvatuksen ja opetustyön ekologisia, yhteiskunnallisia, koulutuspoliittisia ja taloudellisia sidoksia.

Opettajien ja opettajaksi opiskelevien olisi tarpeen ymmärtää, mistä ja millaisten vallan muotojen välityksellä koulutuspolitiikka on tullut globaalin talouden välineeksi, osaksi ekologisesti kriisiytynyttä kulutusmaailmaa.

Opettajaksi opiskeleville olisi annettava mahdollisuus turvallisesti ja avoimesti käsitellä myös niin sanottua traumaattista tietoa sellaisista ilmiöistä, jotka niiden ahdistavuuden ja hallitsemattomuuden vuoksi mieluusti torjumme.

Ekokriisin aikakaudella toivon luominen on vaikeaa, jos sitä ei ole kasvattajalla itselläänkään.

Lapset kokevat jo pienestä pitäen maailman moniaistisesti ja syvästi. Esimerkiksi oma tyttäreni esitti kolmevuotiaana varhaisia eksistentiaalisia kysymyksiä ihmisen kuolevaisuudesta. Lapset ovat siis, omalla tavallaan, hereillä myös ekokriisin vaivaamassa maailmassa.

Aikuisten velvollisuus on ylläpitää lasten turvallisuuden kokemusta ja luottamusta elämän mielekkyyteen; kasvatuksen on luotava toivoa. Ekokriisin aikakaudella toivon luominen on vaikeaa, jos sitä ei ole kasvattajalla itselläänkään.

Vaikeista asioista on keskusteltava lapsen senhetkisen kehitystason mukaisesti. Kaiken kasvatuksen ja ekologisesti virittyneen pedagogiikan tehtävänä on, vaikeita asioita torjumatta, luoda kokemuksia siitä, että omalla toiminnalla ja yhteistyöllä voi saada hyvää aikaan.

Emma: Itse tutkijana näkisin, ettei ikävien ilmasto-tosiasioiden välittämistä voi sälyttää vain opettajien harteille, vaan myös eri alojen tutkijoilla tulisi olla tässä aiheessa erityinen vastuu kommunikoida ja yleistajuistaa tuottamaansa tietoa.

Toisaalta luotan opettajien ammattitaitoon, ja ovathan he toki aiemminkin joutuneet opetuksessaan käsittelemään myös vaikeita tai ahdistaviakin aiheita. Mielestäni suhteellisen nuorillekin lapsille voi olla perusteltua ja vastuullista opettaa ainakin perusasiat ilmastonmuutoksesta ja sen hillintäkeinoista.

Kyseessä on kuitenkin aihe, josta käytyihin keskusteluihin törmää melko helposti vaikka sosiaalisessa mediassa, ja niistä helposti tulee väärinkäsityksiä tai pahimmillaan ahdistusta.

Miten näette ilmastokriisin keskustelun fokuksen siirtymisen tieteentekijöistä enemmän lapsiin? Thunbergistä on tullut liikkeen näkyvin ja kenties voimakkain puolestapuhuja. Yhtäältä nähdään, että nuoret puhuvat kansainvälisesti tulevien sukupolvien äänellä vaatien suurempaa oikeudenmukaisuutta ja vastuunkantoa ilmastonmuutoksen suhteen – olisi korkea aika siirtyä puheista tekoihin.

Samaan aikaan nähdään myös, ettei nuori – lapsi – voi mitenkään nähdä kokonaiskuvaa tarkasti, ja näin hän on altis ulkopuolisten voimien manipulaatiolle. Mitä ajatuksia tämä teissä herättää?

Emma: Mielestäni on aivan ymmärrettävää, että juuri lapset ja nuoret ovat ottaneet ilmastoasian omakseen, sillä kyseessä on ajan mittaan etenevä ja paheneva kriisi. Loppupeleissä se vaikuttaa heidän ja heitä seuraavien polvien elämään, ei niinkään esimerkiksi nykyisiin eläkeläisiin.

Ei ole ihme, jos nuorista tuntuu, etteivät tämän hetken päättäjät tai muutkaan aikuiset tee asialle riittävästi. Alaikäisillä itsellään ei vielä ole myöskään mahdollisuutta vaikuttaa äänestämällä, joten on luontevaa, että he ovat turvautuneet lakkoihin ja mielenosoituksiin.

Alaikäisillä ei ole mahdollisuutta vaikuttaa äänestämällä, joten on luontevaa, että he ovat turvautuneet lakkoihin ja mielenosoituksiin.

Esimerkiksi jo mainittujen nettikeskustelujen perusteella eivät aikuisetkaan näytä olevan mitenkään immuuneja ”ulkopuolisten voimien manipulaatiolle”. Siten nuorten yhteiskunnallista aktiivisuutta ja halua ottaa asioista selvää voisi myös pitää positiivisena.

Veli-Matti: Viime aikoina on esitetty lukuisia nuoria ja nuorten käsityskykyä vähätteleviä puheenvuoroja. Vähättelyn perustana usein on, ettei lapsi tai nuori voi ymmärtää kokonaiskuvaa. Tämä holhoava väite on osaksi totta, mutta mitä silloin kokonaiskuvalla tarkoitetaan? Entä mitä tarkoitetaan väitteellä koululaisten manipuloitavuudesta?

On selvää, että nykytilanteeseen tyytyväiset eivät pidä siitä, että heidän maailmanjärjestyksensä kyseenalaistetaan. Tällöin on helpompi esittää vähätellen, että kritiikin esittäjien suorastaan täytyy olla manipuloituja.

Väheksyntä perustuu yleensä siihen, että ajattelemme omaa maailmanjärjestystämme ja sitä ylläpitäviä rakenteita jotenkin realistiseksi tai rationaaliseksi – vaihtoehdottomaksi – maailmaksi, vaikka juuri tämä järjestys rakenteineen on johtanut ilmastokriisiin.

Vallitsevan maailmankuvamme perustana on vahva teknologia- ja edistysusko, johon nuorisoa vähättelevät ”järjen” puolustajat haluavat edelleen tukeutua.

Vallitsevan maailmankuvamme perustana on vahva teknologia- ja edistysusko, johon nuorisoa vähättelevät ja jatkuvaa talouskasvua vaativat ”järjen” puolustajat haluavat edelleen tukeutua. Olen tulkinnut tällaisen ”rationalismin” perustuvan niin kutsuttuun onkalometafysiikkaan.

Tämä käsite on filosofinen metaforani, mutta samalla todelliseen ydinjäteluolaan viittaava käsite. Se kuvaa mielestäni osuvasti elämänmuotoa, jossa ydinjäte, teknokulttuurin konkreettinen tuote ja samanaikaisesti elämänmuotomme hallitsemattomuuden metafora, haudataan kallioperään pois näkyvistä vakuuttuneena siitä, ettei vallitsevaa maailmankuvaa tarvitse kyseenalaistaa tai muuttaa. Ihminen ylipäänsä uskoo aiheuttamiensa ongelmien ratkeavan joskus tulevaisuudessa paremman ja tehokkaamman teknologian ansiosta.

Niin kauan kuin ongelmat pysyvät ”onkalossa” tämä on vielä mahdollista. Mutta ilmastokriisi ei ole onkalossa, vaan se on toistaiseksi (ja ehkä pysyvästi) hallitsemattomana taivaalla ja elämänmuodossamme.

Kristiina: Veli-Matti kuvasi aika tyhjentävästi omankin näkemykseni. Liian usein lapsia yritetään pitää pimennossa asioiden suhteen suojelunäkökulmaan vedoten. Ilmastonmuutos ei kuitenkaan ole asia, joka suojelemalla ja vaikenemalla katoaisi minnekään.

Asiasta vaikeneminen tekee siitä lasten silmissä entistä pelottavamman ja ahdistavamman.

Päinvastoin asiasta vaikeneminen tekee siitä lasten silmissä entistä pelottavamman ja ahdistavamman, kun oman huolen esiintuomiselle ei ole avointa foorumia. Lapsen on varmasti vaikea ymmärtää ilmiön kokonaisvaltaista luonnetta. Juuri siksi hän tarvitsee aikuisen apua, opetusta ja ohjausta. Vaikeiden asioiden kanssa yksin jäädessään lapsi on kaikista alttein haitallisellekin manipulaatiolle.

Kovin usein tuntuu siltä, että aikuisen lapseen kohdistama suojelupyrkimys on ennemminkin vaikeus kohdata asia itse. Ilmastokriisin käsittely lapsen kanssa pakottaa aikuisen samalla vaikeaan asemaan, kun tämä joutuu mahdollisesti perustelemaan omia vähemmän ekologisia toimintamallejaan.

Moni aikuinen ei ole valmis toimimaan itse tavoilla, joita ilmastokriisiin vastaaminen edellyttäisi, eikä ole näin ollen valmis avaamaan keskustelua ilmastokriisistä lapsen kanssa.

Miika: Thunbergin toiminta on mielestäni hieno esimerkki kansalaisvaikuttamisesta ja siitä, ettei ikä ole este toimia esikuvana ja pyrkiä vaikuttamaan globaalisti tärkeiksi kokemiensa asioiden puolesta. Toivon, että Thunberg herättäisi tältä osin kiinnostusta vaikuttamiseen ja myös toivoa siitä, että nuorten ääni kuuluu.

Keskustelu Thunbergin toiminnan ympärillä on kuitenkin saanut sävyjä, jotka ovat mielestäni vahingollisia niin sukupolvien välisen luottamuksen kuin ilmastokriisin ratkaisemisenkin näkökulmista.

Vähättely, tytöttely ja epäilyt manipuloinnista kertovat siitä epämukavuuden tunteesta, mitä vanhemman sukupolven vaikutusvaltaisissa asemissa olevat henkilöt kokevat.

Vähättely, tytöttely ja epäilyt manipuloinnista kertovat siitä laajenevasta epämukavuuden tunteesta, mitä vanhemman sukupolven vaikutusvaltaisissa asemissa olevat henkilöt kokevat. Thunbergista on tullut myös kolkuttavan omatunnon ääni: miksi emme ole tehneet enemmän ja aiemmin?

Haasteita ilmastokriisin pedagogian jalkauttamisen suhteen kuitenkin selvästi on. Vaikka ilmastonmuutoskeskustelussa vallitsee suhteellisen laaja puoluepoliittinen yhteisymmärrys siitä, että aiheen käsittely kouluissa on tarpeen, kaikki puolueet eivät tätä silti hyväksy.

Opettajia saatetaan syyttää ilmastokriisillä pelottelusta, mutta on syytä muistaa, etteivät opetussuunnitelmaa toteuttavat koulujen opettajat ilmastonmuutoksen – tai muidenkaan globaalien kriisien – osalta pelottele tai luo järjestelmällisiä uhkakuvia.

Opettajana tuntuu siltä, että tässäkin kritiikissä on enemmän kyse Kristiinankin esiin nostamasta aikuisten omasta toiminnasta. Omien kulutustottumusten ja elämäntapojen kriittinen tarkastelu on meille kaikille vaikeaa. Helpompaa tuntuu olevan asian vähättely ja nuorten suojeleminen, jotta oma jälkikasvu ei esittäisi ikäviä tai vaikeita kysymyksiä perheen arjesta.

Onkin varmasti näin, että ilmastokriisistä puhuminen on äärimmäisen politisoitunutta, kun jo pelkkä kasvisruuan määrän lisääminen johtaa voimakkaisiin tunnekuohuihin. Poliittisen aiheen tuominen kouluun nähdään herkästi jotenkin kyseenalaisena, kenties jopa ideologisena indoktrinaationa. Miten vastaisitte tällaiseen näkökulmaan?

Miika: Opetussuunnitelma asettaa koulutukselle tavoitteet ja arvoperustan, jossa yhtenä keskeisenä arvoperustana on kestävä kehitys laajasti ymmärrettynä. Tähän kuuluu myös vastuu ympäristöstä ja sen säilyttämisestä monipuolisena tulevillekin sukupolville.

Koulun tehtävä ei tässäkään ole aivopesu, vaan näkökulmien avaaminen ja keskustelun herättäminen. Jokainen lapsi ja nuori valitsee tästä kattauksesta oman näkemyksensä, joka useimmilla meistä jalostuu ja kehittyy läpi elämänsä.

Yhteiskuntaopissa keskustelemme jatkuvasti teemoista, jotka herättävät poliittisia intohimoja – ja joihin ei löydy oikeaa tai väärää näkökulmaa. Opettajan ja koulun tehtävänä on tuoda esiin, että yhteiskunnallisiin kysymyksiin liittyy useita näkökulmia.

Syytteet poliittisesta indoktrinaatiosta kertovat mielestäni enemmän niiden esittäjästä kuin kouluopetuksesta.

Tavoitteena pitää olla, että jokainen nuori osaa valmistuttuaan pohtia näitä asioita laajasti ja muodostaa sen pohjalta perustellun näkemyksen. Kyse ei ilmastonmuutoksen osaltakaan ole valmiiden totuuksien esittämisestä. Syytteet poliittisesta indoktrinaatiosta kertovat mielestäni enemmän niiden esittäjästä kuin kouluopetuksesta.

Kristiina: Ympäristökasvatus, joka perustuu vallitsevaan tieteelliseen tietoon ja ymmärrykseen, on opetussuunnitelman mukaista opetusta. Ekologisuus ja kestävä kehitys ovat osa perusopetukselle osoitettua arvopohjaa.

Koulua toki pyritään haastamaan milloin minkäkin toimintatavan ja oppimääreen mielekkyydestä, mutta laaja-alaisen ympäristökasvatuksen tärkeys lienee kuitenkin yksi helpoiten perusteltavia asioita koulun monisäikeisessä kokonaisuudessa.

Koulun tehtävänä on historiallisestikin ollut kasvattaa täysivaltaisia yhteiskunnan jäseniä. Tämä tehtävä on monella tavalla jo lähtökohdiltaan hyvinkin poliittinen.

Opettajalla on aina asemansa myötä enemmän valtaa suhteessa oppilaaseen tai opiskelijaan. Tästä syystä nähdäkseni meille on rakennettu ohjausjärjestelmiä, jotka osaltaan määrittävät sitä, mihin tarkoitukseen opettajan tulisi valtaansa käyttää ja millaisia sisältöjä ja arvoja yhteiskunnassa pidetään tärkeinä ja tavoittelemisen arvoisina.

Ympäristökasvatus, joka perustuu vallitsevaan tieteelliseen tietoon ja ymmärrykseen, on opetussuunnitelman mukaista opetusta.

Oma keskustelunsa on toki sitten se, millä perusteella ja keiden toimesta nykyisen arvorelativismin aikakaudella nämä tavoitteet ja arvot on asetettu. Tästä syystä arvostettu opettajankoulutuksemme nousee entistä merkittävämpään asemaan, sillä opettajalla on työssään vielä nykyiselläänkin melko paljon pedagogista vapautta.

On siis äärimmäisen tärkeää kouluttaa valistuneita ja laajasti ajattelevia opettajia, jotka indoktrinaation sijaan pyrkivät auttamaan lapsia muodostamaan omia näkemyksiään kriittisesti tarkastellun ja kattavasti tarjotun tiedon perusteella.

Veli-Matti: Olen täysin samaa mieltä Miikan ja Kristiinan kanssa. Jatkan hieman täydentäen koulun ”poliittisuudesta”. Ideologisessa mielessä koulu on aina poliittinen sosialisaatioinstituutio, joka toteuttaa kulloisenkin aikakauden ja yhteiskunnallisen tilanteen ehdoin kansalaiskasvatustehtäväänsä.

Suomessakin kristillis-isänmallisista arvoista (kansakoulu) on sittemmin siirrytty tasa-arvoideologiaan (peruskoulu) ja nyt, omana aikanamme, yhä voimallisemmin tehokkuus- ja kilpailuideologiaan, josta esimerkkeinä koulujen profiloituminen ja eriarvoistuminen. Tämä voi johtaa epäterveeseen koulujen ja oppilaiden väliseen kilpailutukseen.

Koulu on aina poliittinen sosialisaatioinstituutio, joka toteuttaa kulloisenkin aikakauden ja yhteiskunnallisen tilanteen ehdoin kansalaiskasvatustehtäväänsä.

Eko- ja ilmastokriisin näkökulmasta on ongelmallista, jos suljemme silmämme koulutoimea, opettajuutta ja opettajankoulutusta sekä viime kädessä pedagogista suhdetta määrittäviltä ideologioilta.

Kaikenlaista indoktrinaatiota on vältettävä, mutta samalla on syytä ymmärtää, että kunakin erityisenä aikakautena yhteiskunnassa yleisesti vallitsevat valtasuhteet ideologisine ja materiaalis-taloudellisine sidoksineen ovat jo asettaneet koulukasvatuksen kehykset.

Emma: Tässä on mielestäni tärkeää erotella ilmastonmuutoksen itsensä ja toisaalta sen hillintään liittyvien toimenpiteiden käsitteleminen. Jos kyseenalaistetaan ensimmäinen, voidaan saman tien keskustella siitä, voiko kouluissa opettaa evoluutiota – tai vaikka Euroopan maiden nimiä, kun valtio kuitenkin on poliittinen konstruktio.

Ilmastonmuutoksen hillintään tai siihen sopeutumiseen sen sijaan liittyy ilman muuta poliittisia valintoja. Näitäkin on kuitenkin koulussa myös tähän asti jotenkin onnistuttu muissa yhteyksissä opettamaan ilman tarvetta julistaa mitään yhtä poliittista ideologiaa tai kantaa parhaaksi.

Tavoitteena pitäisi olla, että oppitunneilla voidaan käydä esimerkiksi keskustelua erilaisista kannoista talouspoliittisten ohjauskeinojen suhteen.

Lopuksi lisäisin, että ideologisuus määrittyy liian yksipuolisesti. Yhtä lailla liharuuan pakollinen saatavuus on omanlaistaan indoktrinaatiota. Toisaalta myös tähän liittyvää keskustelua yksilöiden ja yhteisöjen valinnoista aletaan varmasti yhä enemmän käydä myös yksittäisten koulujen tasolla.

Kristiina Ahola on alakoulun rehtori ja luokanopettaja. Hän on myös Kasvatus ja yhteiskunta –tohtoriohjelman jatko-opiskelija Tampereen yliopistossa.

Emma Hakala on valtiotieteiden tohtori, BIOS-tutkimusyksikön jäsen ja vieraileva vanhempi tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.

Mikko Poutanen on yhteiskuntatieteiden tohtori Tampereen yliopistossa ja Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Miika Raudaskoski on historian, yhteiskuntaopin ja opinto-ohjauksen lehtori Kuopion Lyseon lukiossa. Hän on myös Suomen historian jatko-opiskelija Itä-Suomen yliopistossa.

Veli-Matti Värri on filosofi ja kasvatustieteen professori kasvatustieteiden ja kulttuurin tiedekunnassa Tampereen yliopistossa.

Julkaisu Politiikasta-raati: Ilmastokriisin pedagogia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Historiasta löytyy useampiakin esimerkkejä siitä, kuinka globaaleja hankalia ongelmia on saatu helpotettua. Menneisyydessä suurta tuhoa kylväneitä tartuntatauteja hoidetaan arkipäiväisesti antibiooteilla, monien luonnonilmiöiden seurauksia pystytään hillitsemään ennakoinnilla ja elintason kohoaminen on nostanut suuria väestömääriä äärimmäisestä köyhyydestä.

Toisaalta monia tärkeitä kysymyksiä ei ole onnistuttu ratkaisemaan. Esimerkiksi konflikteja ja asevarustelua ei ole saatu loppumaan, globaali eriarvoisuus kasvaa ja luonnonvarat ehtyvät kestämättömän kulutuksen takia. Ratkaisujen sijaan ihmiskunta näyttää omalla toiminnallaan pikemminkin aiheuttavan yhä uusia, entistä monimutkaisempia ongelmia.

Eri tieteenaloilla on kyllä löydetty ainakin osaratkaisuja kohtalonkysymyksiin. Yhdistyneiden kansakuntien kaltaisten kansainvälisten järjestöjen työ puolestaan keskittyy pitkälti niiden käytännön hallintaan. Globaalisti katsottuna huomattava määrä resursseja käytetään vuosittain kestävän kehityksen turvaamiseen. Kaikesta panostuksesta huolimatta moni asia tuntuu menevän vain huonompaan suuntaan. Miksi ihmeessä maailma on niin vaikea pelastaa?

Edistysuskosta maailmantuskaan

Kysymys maailman pelastamisesta on väistämättä kärjistetty ja sellaisenaan naiivikin. Se kuitenkin kiteyttää monta olennaista globaaleihin ongelmiin ja niiden hallintaan liittyvää näkökulmaa.

Pelastamispyrkimysten voi nähdä liittyvän länsimaiseen, jatkuvaan edistykseen perustuvaan historiakäsitykseen. Sen mukaan kehitys kulkee aina parempaan, ja ihmiskunta pystyy ratkomaan haasteet parhain päin, oli kyse sitten luonnonvoimista tai yhteiskunnallisista epäkohdista. Tällöin on luontevaa olettaa, että mihin pulmaan tahansa on löydettävissä objektiivisesti kaikkien tilannetta parantava ratkaisu.

Pelastamispyrkimysten voi nähdä liittyvän länsimaiseen, jatkuvaan edistykseen perustuvaan historiakäsitykseen

Juuri edistysusko on kuitenkin osaltaan aiheuttanut monia niistä ongelmista, joiden seurauksien kanssa nyt elämme. Fossiiliseen energiaan perustuva tuotanto on mahdollistanut nopean talouskasvun ja vaurastumisen, mutta samalla saanut aikaan valtavat hiilidioksidipäästöt, joiden vaikutukset alkavat jo haitata yhteiskuntien toimintaa.

Edistysajattelu myös väistämättä tarkastelee maailmaa ja sen pelastamista tietystä näkökulmasta, joka tässä tapauksessa yleensä edustaa länsimaita ja vauraita valtioita. Vaikka näistä lähtökohdista juontava huoli maailman tilasta saattaa olla aivan aitoa, se helposti päätyy etsimään ratkaisuja kaikkialta muualta paitsi omasta järjestelmästä.

Viheliäiset ongelmavyyhdet

Tässä kirjoitussarjassa tarkastellaan keskeisiä globaaleja ongelmia ja niiden ratkaisemisen tiellä olevia esteitä. Sarjan seitsemän kirjoituksen aiheina ovat muun muassa ilmastonmuutos, energiajärjestelmä, luonnon monimuotoisuus, asevarustelu, eriarvoisuus ja ruoantuotanto. Hankalasti ratkaistavia ongelmia on muitakin, joten tämä lista ei ole kattava eikä sitä pidä ottaa kannanottona eri ongelmien tärkeysjärjestyksestä.

Sarjan seitsemän kirjoituksen aiheina ovat muun muassa ilmastonmuutos, energiajärjestelmä, luonnon monimuotoisuus, asevarustelu, eriarvoisuus ja ruoantuotanto.

Kirjoitussarjan aiheet viittaavat siihen, että maailmanlaajuiset ongelmat liittyvät usein keskeisesti luonnonvaroihin ja ympäristön tilaan. Tässä mielessä ihmiskunta on yhä riippuvainen luonnonolosuhteista, vaikka voikin niiden hallintaan monin keinoin vaikuttaa.

Suhde on kuitenkin muuttunut menneistä ajoista, jolloin ihmisen toiminta rajoittui ensisijaisesti torjumaan usein selittämättömien luonnonvoimien vaikutuksia. Nyt puolestaan yhä useampi ympäristöön liittyvä uhkatekijä on pohjimmiltaan ihmisen omaa aikaansaannosta.

Mitä suuremmaksi ihmisen vaikutus ympäristöön muodostuu, sitä vaikeampaa on ennakoida sen pitkäaikaisia seurauksia. Samalla myös yhteiskunnat ovat kehittyneet yhä monimutkaisemmiksi ja siten haavoittuvammiksi. Niissä syntyviä ongelmia ja vahinkoja on entistä vaikeampi korjata aiheuttamatta haittaa jollekin toiselle yhteiskunnan osa-alueelle tai ympäristölle.

Esimerkiksi ilmastonmuutosta onkin kuvattu viheliäiseksi ongelmaksi (wicked problem), joka on moniulotteinen, kiireellinen ja vaikeasti määriteltävissä ja jonka ratkaisuun ei ole olemassa yksiselitteistä auktoriteettia. Viheliäisyys ei kuitenkaan tarkoita, etteikö ongelmaa voisi yrittää ymmärtää ja siihen liittyviä epäkohtia purkaa.

Vakiintuneita kysymyksenasetteluja on syytä tarkastella kriittisesti. Parhaimmillaan se voi herättää ajatuksia uusista toimintakeinoista maailmantuskassa vellomisen sijaan. Tätä toivomme kirjoitussarjan tarjoavan. Sarjassa tutkijat kommentoivat aikamme globaaleista kysymyksistä käytävää keskustelua, tarjoavat visioita niiden ratkaisemiseen ja avaavat eri tieteenalojen näkökulmia globaalien ongelmien dynamiikkaan ja hallinnan monimuotoisiin haasteisiin.

Sarjan ovat toimittaneet toimituskuntamme Emma Hakala ja Leena Malkki, ja se on tuotettu yhteistyössä BIOS-tutkimusyksikön kanssa. Aiheesta keskustellaan keskiviikkona 21.11. Tampereen yliopistossa Kansainvälisten suhteiden tutkimuksen seuran tilaisuudessa.

Julkaisu Aluksi: Miksi maailma on niin vaikea pelastaa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomen presidentinvaaleja moitittiin pitkästyttäviksi ja ennalta-arvattaviksi, eikä vähiten kampanja-aikana käytyjen ulko- ja turvallisuuspoliittisten keskustelujen vuoksi. Vaaliväittelyitä hallinnut vääntö Nato-jäsenyydestä ei tarjonnut edellytyksiä suuriin mullistuksiin, ja viimeistään istuvan presidentti Sauli Niinistön valinta suoraan jatkokaudelle betonoi nykyisen turvallisuuspolitiikan muuttumattomuuden.

Silti yksi vaalien tärkeä uusi avaus liittyy yllättäen juuri turvallisuuspolitiikkaan. Kun keskusteltiin Suomen tärkeimmistä turvallisuusuhkista, ehdokas toisensa jälkeen toi esiin ilmastonmuutoksen ja kasvavan eriarvoisuuden yhtä tärkeinä tai jopa merkittävämpinä kuin perinteiset geopoliittiset ja sodankäyntiin liittyvät riskit.

Vaalien perusteella laaja turvallisuus näyttäisi siis toden teolla astuneen osaksi suomalaista keskustelua. Ei kuitenkaan ole lainkaan selvää, mitä tämä käytännössä ja konkreettisten politiikkatoimien tasolla tarkoittaa. Uudet turvallisuuskysymykset jäävät helposti korulauseiksi, jotka juhlapuheiden ulkopuolella unohtuvat helposti mielestä.

Vaalien perusteella laaja turvallisuus näyttäisi siis toden teolla astuneen osaksi suomalaista keskustelua

Asioiden niin sanottu turvallistaminen voi nostaa niiden asemaa tärkeysjärjestyksessä, mutta voi samalla rajoittaa niistä käytyä keskustelua. Siksi on tärkeä tunnistaa, mistä laajentunut turvallisuuskäsitys juontaa ja mihin tavoitteisiin sillä pyritään. Vaaleissa käyty keskustelu ilmastonmuutoksesta turvallisuusuhkana kuvastaa hyvin näitä vaikutussuhteita.

Ilmastokriisi uhkakuvana myös Suomessa

Ilmastonmuutos nousi kampanjoinnissa esiin paljon vuoden 2012 vaaleja voimakkaammin. Toiselle kierrokselle päässeet Niinistö ja Pekka Haavisto eivät tuolloin aktiivisesti viitanneet ilmastoon turvallisuusasiana. Toisaalta vaalit käytiin ennen Ukrainan konfliktista seurannutta yleistä turvallisuustilanteen kiristymistä, joten keskustelu pyöri vähemmän uhkakuvien ympärillä.

Tällä kertaa ilmasto oli keskiössä alusta asti. Esimerkiksi Ylen vaalikoneen mukaan kaikki ehdokkaat Laura Huhtasaarta, Nils Torvaldsia ja Paavo Väyrystä lukuun ottamatta laskivat ilmastonmuutoksen kolmen tärkeimmän Suomeen kohdistuvan uhkan joukkoon.

Perusteluissa ilmastonmuutos nähtiin kokonaisvaltaisena ”kohtalonkysymyksenä”, joka horjuttaa yhteiskuntien vakautta, edesauttaa konflikteja ja aiheuttaa hallitsemattomia muuttoliikkeitä.

Ehdokkaiden mukaan vaikutukset näkyvät jo nyt, eivätkä rajoitu kaukaisiin kehitysmaihin vaan koskettavat Suomea. Ehdokkaat asettuivat kyseenalaistamaan mediassa ja erityisesti suuremmissa vaalitenteissä viljeltyä jaottelua ”kovien” ja ”pehmeiden” turvallisuuskysymysten välillä.

Toimittajat päätyivät usein penäämään selkeitä kantoja Natoon tai Itämeren alueen kiristyneeseen puolustukseen ja sivuuttivat ilmastonmuutokseen liittyvät argumentit eri tason kysymyksinä. Esimerkiksi Pekka Haavisto kritisoi voimakkaasti tätä näkemystä kestämättömänä ja yksinkertaistavana.

Turvallisuuden uudet ulottuvuudet

Kysymystä turvallisuussektorin rajoista on toki pohdittu jo ennen Suomen presidentinvaaleja. Alun perin kylmän sodan jälkeen muuttuneessa maailmanpoliittisessa tilanteessa käyttöön ilmaantunut laaja turvallisuuskäsitys tarjosi mahdollisuuden tarkastella perinteisen valtiollisen turvallisuuden ulkopuolelle jääviä uhkia, kuten terveysuhkia, eriarvoisuutta tai ympäristöongelmia.

Aivan kaikkia asioita ei silti ole syytä niputtaa turvallisuuden piiriin. Kriteereitä tarjoaa niin kutsutun Kööpenhaminan koulukunnan turvallistamisviitekehys, jossa turvallisuutta ei tarvitse määritellä aiheen perusteella ennalta, vaan se rakentuu tiettyjen reunaehtojen määrittämässä prosessissa. Toteutuneen turvallistamisen kynnys pysyy korkealla, sillä se edellyttää muun muassa eksistentiaaliseksi luonnehdittua uhkaa ja poikkeustoimia sen torjumiseksi.

Kriittisissä puheenvuoroissa laajan turvallisuuden on kuitenkin nähty helposti johtavan militarisoitumiseen ja tarpeettomaan poikkeustila-ajatteluun. Samalla se siirtää kohteenaan olevan asian normaalin demokraattisen prosessin ulkopuolelle. Perinteiset turvallisuusalan toimet eivät myöskään välttämättä ole paras vaihtoehto ilmastonmuutoksen kaltaisten uudenlaisten uhkien torjumiseen.

Osa tutkijoista kyseenalaistaa ajatuksen, että turvallisuus pysyisi aina muuttumattomana riippumatta siitä, millaisia muutoksia ympäröivässä yhteiskunnassa tapahtuu. Juuri uusien asioiden on nähty tuovan sektorille kaivattua muutosta. Ilmastonmuutos on otettava turvallisuusstrategioissa huomioon, ja siksi se pakottaa alan toimijat kehittämään uudenlaisia käytäntöjä sen käsittelemiseksi.

Turvallisuuskeskustelun käyminen tai uusien asioiden siihen liittäminen ei siis itsessään ole hyvä tai huono ilmiö, mutta sillä on vaikutuksia sekä politiikkatoimiin että vallitsevaan turvallisuuskäsitykseen. Toteutuvat seuraukset puolestaan riippuvat pitkälti turvallisuusväittämien taustalla olevista pyrkimyksistä.

Suomalaisen turvallisuuskeskustelun anatomiaa

Presidentinvaalien yhteydessä virinnyt keskustelu ilmastoturvallisuudesta on merkittävä erityisesti siksi, että sitä ei aikaisemmin ole Suomessa juuri käyty. Mielenkiintoista on, miksi juuri vaalit herättivät kiinnostuksen.

Kysymyksen voi kääntää myös toisin päin. Kansainvälisesti tarkasteltuna ilmastoturvallisuus ei ole marginaalinen kysymys, vaan esimerkiksi Yhdysvaltain puolustusvoimat on kartoittanut ilmastonmuutoksen turvallisuusriskejä jo pitkään. Pienistä maista varsinkin Ruotsi ja Alankomaat ovat määrätietoisesti ajaneet ilmastoasioita globaalin turvallisuuden agendalle. Miksi Suomessa ollaan jälkijunassa?

Yksi tekijä on tiukkaan iskostunut jaottelu kovaan ja pehmeään turvallisuuteen. Vaikka kokonaisturvallisuus on Suomessa strategiatasolla keskeinen ohjenuora, se on nähty pääasiassa keinona varautumiseen ja elintärkeiden toimintojen turvaamiseen, ei turvallisuuden teemojen laajentamisena.

Julkisessa keskustelussa varsinkin median huomio kiinnittyy ensisijaisesti Nato-jäsenyyden ja Venäjän uhkan kaltaisiin kysymyksiin. Presidenttitenteissä tämä näkyi, kun toimittajat vaativat ehdokkailta ”todellisia” ulko- tai turvallisuuspoliittisia avauksia ilmastonmuutokseen liittyvien lisäksi.

Jako ei kuitenkaan ole tiedotusvälineiden luoma. Minkä tahansa maan turvallisuuspolitiikan taustalla on historiallisia ja poliittisia tekijöitä, jotka määrittävät sen reunaehtoja. Suomen tapauksessa on helppo nähdä, että Venäjän eri aikoina muodostama uhka toimii edelleen merkittävänä motivaationa ja pelotteena kaiken turvallisuuskeskustelun takana. Tämä on epäilemättä fokusoinut huomiota ”koviin” maanpuolustuksellisiin aiheisiin.

Suomessa ilmastoturvallisuutta ei juuri ole kritisoitu militarisoitumisesta tai epädemokratisoitumisesta, vaan sitä ei yksinkertaisesti ole pidetty vakuuttavana turvallisuuden aihepiirinä.

Tähän viittaa myös se, että Suomessa ilmastoturvallisuutta ei juuri ole kritisoitu militarisoitumisesta tai epädemokratisoitumisesta, vaan sitä ei yksinkertaisesti ole pidetty vakuuttavana turvallisuuden aihepiirinä. Huolena siis on, että ilmastoasiat vievät tilaa todellisten uhkakuvien käsittelyltä. Samalla kuitenkin turvallisuuspolitiikka näyttää suljetulta ja tarkkaan vartioidulta sektorilta, joka voisi hyötyä laajemmista näkökulmista.

Vertailun vuoksi esimerkiksi Ruotsissa on ollut enemmän liikkumatilaa käsitellä turvallisuutta hyvinkin laajassa perspektiivissä, mikä näkyy toimeliaisuutena muun muassa ilmastoturvallisuuden saralla. Se oli myös yksi Ruotsin menestyksekkään turvallisuusneuvostokampanjan teemoista. Suomelle yksipuolinen keskittyminen perinteiseen turvallisuuteen voi siten merkitä myös hukattua mahdollisuutta profiloitua toimijana kansainvälisissä yhteyksissä.

Vaikuttaa siltä, että laajan turvallisuuden kysymykset nousevat esiin silloin, kun perinteistä turvallisuutta ei syystä tai toisesta haluta käsitellä. Kiistämättä presidenttiehdokkaiden huolta ilmastonmuutoksen turvallisuusuhkista voi ajatella, että aihe tarjosi vaihtoehdon poliittisesti hankalille Nato- ja Venäjä-kysymyksille. Tähän viittaa myös asian yhtäkkinen nousu marginaalista keskeiseksi teemaksi.

Parhaimmillaan turvallisuuspuhe voi korostaa konkreettisia uhkia ja siten edistää toimia ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Jos kuitenkin tarkoituksena on vältellä muita aiheita, se tuskin johtaa uusiin käytäntöihin tai muihin hyödyllisiin toimenpiteisiin. Ilmastonmuutoksen siirtäminen sellaisenaan osaksi turvallisuusliturgiaa ei palvele sen ilmastotavoitteita sen paremmin kuin turvallisuussektorin uudistumistakaan.

Ilmastoturvallisuuskeskustelu heijastelee useita kriittisiä pisteitä suomalaisissa turvallisuuskäsityksissä. Siksi sen mahdollinen jatko voi kertoa paljon koko ulko- ja turvallisuuspolitiikan muutoksista. Toistaiseksi joitakin viitteitä tästä on jo esitetty. Ilmaston kannalta olennainen kysymys on, johtaako turvallisuuskeskustelu konkreettisiin toimenpiteisiin ja onko niillä vaikutusta muutoksen hallintaan.

Emma Hakala on poliittisen historian jatko-opiskelija ja töissä Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutissa. Hänen väitöskirjansa käsittelee ympäristöturvallisuuden käsitettä.

Julkaisu Presidentinvaalien ilmastonmuutospuhe – turvallisuusliturgiaa vai todellinen uhkakuva? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Videon kuvaus Susanna Hast.

Julkaisu Ympäristö muuttaa turvallisuuden käsitettä ja käytäntöjä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Huhtikuun 2. päivänä Serbiassa järjestettiin vaalit, joissa maata vuodesta 2012 johtanut pääministeri Aleksandar Vučić valitutti itsensä presidentiksi. Presidentinvaaleja ovat seuranneet ”protestit diktatuuria vastaan”, joissa kymmenet tuhannet serbialaiset ovat vastustaneet pääministeri Vučićin itsevaltaista hallintotapaa.

Tuleva presidentti on täysiverinen populisti, joka on entisenä radikaalina ja nationalistina onnistunut ajamaan Serbiassa läpi hankalia taloudellisia uudistuksia. Niiden tekeminen olisi ollut aikaisemmin valtaa pitäneelle, sosiaaliliberaalille keskustavasemmistolaiselle demokraattiselle puolueelle mahdotonta.

Euroopan unioni katsoo sormien läpi EU-myönteisen Vučićin populistista politiikkaa, yhä autoritaarisemmaksi käyvää hallintotapaa sekä median vapauden rajoittamista. Demokratian ongelmat eivät kuitenkaan katoa minnekään, kun ne sivuutetaan, kuten naapurimaa Unkarin esimerkki osoittaa.

Koko Balkanin tilanne on viime vuosien aikana ottanut askelia epävakaampaan suuntaan.

Kriittiseksi asian tekee se, että koko Balkanin tilanne on viime vuosien aikana ottanut askelia epävakaampaan suuntaan ja EU:ta on myös tässä yhteydessä syytetty liian passiivisesta toiminnasta alueella.

Jalkapallohuligaanista propagandistiksi ja puoluejohtajaksi

Tulevaa presidenttiä on vaikea arvioida tuntematta hänen taustaansa. Vučić on entinen jalkapallohuligaani, nationalisti ja Serbian radikaalipuolueen kasvatti. Hän toimi puolueen pääsihteerinä vuosina 1995–2008 ja informaatioministerinä Slobodan Miloševićin aikaisessa hallituksessa, jossa hän vastasi muun muassa tiukoista sensuurilaeista.

Nuorena Vučić oli Suur-Serbia-aatteen innokas kannattaja ja 1990-luvulla Bosnian sodan aikaan hän uhosi parlamentissa jokaista tapettua serbiä kohden tapettavan sata muslimia. Hän vastasi Ratko Mladićin Haagin rikostuomioistuimeen luovuttamista vastustavien kampanjoiden ja protestien organisoinnista kymmenen vuotta sitten.

Vučić jatkoi oppositiopolitiikkaa radikaalipuolueessa myös Miloševićin vallan kaaduttua. Vuonna 2008, kun Serbia allekirjoitti EU:n vakautus- ja assosiaatiosopimuksen, hän erosi puolueesta yhdessä Tomislav Nikolićin kanssa perustaakseen EU-myönteisen Serbian edistyspuolueen. Vuonna 2012 Nikolić voitti presidentinvaalit ja joutui luopumaan puolueen puheenjohtajuudesta.

Samana vuonna edistyspuolueen johtama koalitio voitti myös parlamenttivaalit, ja syyskuussa Vučić valittiin puolueen puheenjohtajaksi ilman haastajaa.

Korruption vastaisella taistelulla vallankahvaan

Vučićista tuli uuden hallituksen varapääministeri ja de facto johtaja suurimman puolueen puheenjohtajana. Hallituksen pääministeriksi nousi sosialistien Ivica Dačić.

Varapääministerinä Vučić otti teemoikseen taistelun korruptiota ja rikollisia vastaan sekä maan talouden kohentamisen. Huono taloustilanne sekä poliitikkojen ja virkamiesten korruptio ovat olleet koko 2000-luvun ajan maan akuuteimpia ongelmia.

Talouden lukujen parantamisessa Vučić on arvioiden mukaan onnistunut. Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n edellyttämän tiukan budjettikurin ylläpitäminen on saanut äänestäjät kuitenkin myös kritisoimaan pääministeriä. Suurista puheista ja loputtomista lupauksista huolimatta todellista edistystä korruption ja rikollisten vastaisessa taistelussa ei ole tapahtunut. Vučićin suosio kannatusmittauksissa ei silti juuri ole kärsinyt.

Jo vuonna 2014 presidentti Nikolić ilmoitti uusista vaaleista, joissa ennätyksellisiin kannatuslukuihin kiivenneelle edistyspuolueelle povattiin hyvää menestystä. Yleinen käsitys oli, että edistyspuolueen johtaja Vučić ei enää tyytynyt varapääministerin salkkuun. Edistyspuolue sai vaaleissa suuren voiton, ja Vučić valittiin itseoikeutetusti pääministeriksi.

Vučić näyttääkin käyttävän ennenaikaisia vaaleja yhtenä strategisena keinona valtansa vahvistamiseen.

Keväällä 2016 Vučić ilmoitti jälleen ennenaikaisista vaaleista. Syyksi hän ilmoitti, että hallitus tarvitsi ”täyden mandaatin vaikeiden päätösten tekemiseen, sillä seuraavan hallituksen nelivuotiskauden päätteeksi Serbia on jo Euroopan unionin ovella”. Vučićin johtama edistyspuolueen koalitio voitti vaalit ja pääministeri sai jälleen neljä vuotta lisäaikaa itsevaltaiselle politiikalleen.

Vučić näyttääkin käyttävän ennenaikaisia vaaleja yhtenä strategisena keinona valtansa vahvistamiseen. Vaaleista on säännönmukaisesti ilmoitettu edistyspuolueen kannatuslukemien ollessa korkealla, jolloin se on aina pystynyt uudelleen legitimoimaan asemansa.

Presidentinvaalit 2017: Kansa kyllästyy diktatuuriin

Vielä alkuvuodesta radikaalipuolueen presidenttiehdokkaaksi oli ryhtymässä valtaapitävä presidentti Nikolić. Alustavat kannatusmittaukset ennustivat kuitenkin istuvalle presidentille vaalitappiota.

Useiden arvioiden mukaan pääministeri Vučić lähtikin puolueen presidenttiehdokkaaksi voidakseen pitää myös presidenttiyden edistyspuolueella. Ehdokkuutensa ilmoittaessaan hän totesi toivovansa voittoa heti ensimmäisellä kierroksella, mikä toteutuikin, kun hän sai heti 55 prosenttia äänistä.

Presidentin rooli Serbiassa on pitkälti seremoniallinen ja todellinen valta on pääministerillä. Presidenttinä Vučić sai kuitenkin jälleen viiden vuoden pituisen mandaatin politiikkansa ja toimiensa jatkamiselle. Edistyspuolueen puheenjohtajana hän valitsee myös Serbian seuraavan pääministerin.

Presidentin rooli Serbiassa on pitkälti seremoniallinen ja todellinen valta on pääministerillä.

Vučićin voitto antaa hänelle ennenkuulumattoman vahvan henkilökohtaisen valta-aseman Serbiassa. Tämä on myös herättänyt vertailuja Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoğaniin ja epäilyjä siitä, että Vučićin tavoitteena olisi samankaltainen vallan keskittäminen.

Jo ennen vaaleja julkisuuteen vuosi tietoja pääministeripuolueen edustajien yrityksistä ostaa ääniä, ja Vučić sai huomattavasti oppositiokandidaatteja enemmän tilaa esitellä politiikkaansa valtamediassa.

Puolueettomien arvioiden mukaan vaalit olivat kaikkea muuta kuin vapaat. Todisteita suoranaisesta äänten ostamisesta ei ole kuitenkaan tähän mennessä tullut ilmi.

Puolueettomien arvioiden mukaan vaalit olivat kaikkea muuta kuin vapaat.

Heti vaalien jälkeisenä maanantaina Serbiassa alkoivat suuret, jo kuukauden kestäneet, protestit. Mielenosoittajien ydinjoukko koostuu nuorista ja opiskelijoista, mutta viikkojen mittaan joukkoon on liittynyt myös eläkeläisiä, työväestöä sekä oppositiopuolueiden edustajia.

Mielenosoituksilla ei ole virallista järjestäjätahoa vaan ne viestivät sosiaalisen median kanavien kautta. Myös puoluepoliittiset tunnukset on haluttu pitää protestien ulkopuolella.

Mielenosoittajat vaativat Vučićin johtaman eliitin poistamista vallasta, aidosti vapaita vaaleja, median vapautta sekä muutoksia talous- ja sosiaalipolitiikkaan. Protesteissa onkin nähty kaikuja vuoden 2000 mielenosoituksista, jotka toivat Miloševićin vallan päätökseen.

Nykyistä hallintoa myötäilevät tiedotusvälineet tuomitsivat protestit pieniksi opposition organisoimiksi mielenilmauksiksi, eikä valtamediassa moneen viikkoon nähty totuudenmukaisia raportteja protesteista.

Mielenosoitukset näyttävätkin olevan osin reaktio myös pitkäaikaiseen kehitykseen.

Mielenosoitukset näyttävätkin olevan osin reaktio myös pitkäaikaiseen kehitykseen, jossa muun muassa median vapautta on jatkuvasti ja tietoisesti rajoitettu ja korruption vastaista taistelua on käytetty myös Vučićin poliittisten kilpailijoiden kaatamiseen.

Tilannetta heikentää myös varteenotettavan opposition puute, jota median keskittyminen Vučićin tukemiseen on vain kärjistänyt. Koko Vučićin hallintokauden ajan Serbian oppositio on ollut kykenemätön vastustamaan pääministerin yksinvaltaa yhteisellä oppositiopolitiikalla.

Serbian oppositio on ideologisesti ja poliittisesti hyvin hajanainen, mikä näkyikin hyvin presidentinvaalien ehdokaslistoissa. Serbian seuraavaksi presidentiksi pyrki yhteensä 11 ehdokasta, joista kolme Vučićin jälkeen suosituinta sitoutumattomina.

Pääministerin jälkeen suurimman äänisaaliin saivat entinen oikeusasiamies ja Vučićin politiikan äänekäs vastustaja Saša Janković (17 %), parodiahahmona presidentiksi pyrkinyt koomikko Luka Maksimović (10 %), sekä Serbian entinen ulkoministeri Vuk Jeremić (6 %), joka on viime aikoina profiloitunut Kosovon itsenäisyyden äänekkääksi vastustajaksi.

Vučić EU-lähentymisen takuumiehenä

EU on tyytynyt seuraamaan sivusta, kun Serbian pääministeri keskittää itselleen yhä enemmän valtaa. Vučić on pitkään nauttinut suosiota lännessä, missä hänet on nähty jatkuvuuden takeena Serbian politiikassa sekä ainoana poliittisena kandidaattina, joka voi realistisesti luotsata Serbian EU:n jäseneksi.

Luottamusta eivät näytä juuri horjuttaneen sen enempää autoritaarinen kehitys kuin esimerkiksi Vučićin tiiviisti ylläpitämät Venäjä-kumppanuussuhteet, joita hän käytti myös presidentinvaaleissa valttikorttinaan. EU:ssa kritiikille ei joko ole nähty tarvetta tai sitä ei ole julkisesti haluttu esittää, jottei riskeerattaisi maan länsisuuntausta.

Suhtautuminen muistuttaa EU:n yleisempää Balkan-politiikkaa, jota on viime vuosina leimannut vaiteliaisuus. Virallinen kanta esimerkiksi vuoden 2014 mellakointiin Bosnia-Hertsegovinassa oli pidättäytyvä, ja muutenkin EU on näyttää enemmän välttelevän sekaantumista kuin aidosti pyrkivän ratkomaan kyteviä ongelmia.

Suhtautuminen muistuttaa EU:n yleisempää Balkan-politiikkaa, jota on viime vuosina leimannut vaiteliaisuus.

Lähestymistapa alkaa nyt kuitenkin kääntyä itseään vastaan, kun kriisit leimahtavat kytevistä akuuteiksi. Esimerkiksi Makedoniassa parlamenttivaalit ovat äityneet pitkiksi mielenosoituksiksi ja levottomuuksiksi, kun taas Bosnia-Hertsegovinassa on vihjailtu Serbitasavallan irtautumisesta.

EU-jäsenyyden jo saavuttanut Kroatia puolestaan tarjoaa hienovaraisemman esimerkin siitä, miten äärioikeistolainen ja nationalistinen ajattelu on valtavirtaistunut, kun siihen liittyviin epäkohtiin ei EU-jäsenneuvotteluiden aikana kylliksi puututtu.

Juuri siksi Serbian tilannetta tulisi seurata entistä tarkemmalla silmällä, vaikka se alueellisesti vertailtuna näyttäisi vakaalta. Vučić voi toki olla muuttunut mies suhteessa nationalistimenneisyyteensä, mutta hänen nykyisiä autoritaarisia taipumuksiaan ei myöskään voi sivuuttaa.

Monet serbialaiset näkevät Euroopan unionin demokratian ja ihmisoikeuksien vankkumattomana puolustajana. Unionin haluttomuus puuttua epädemokraattiseen kehitykseen Balkanilla vähentää myös sen legitimiteettiä vaatia tulevilta jäsenmailta uudistuksia tällä rintamalla. Mikäli EU esittää itsensä arvojohtajana, sen tulisi sitä myös olla.

Emma Hakala on poliittisen historian jatko-opiskelija ja töissä Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutissa.  VTM Jenni J. Laakso on Historioitsijat ilman rajoja -yhdistyksen pääsihteeri. 

Julkaisu Serbian tuleva presidentti – susi lampaan vaatteissa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Dokumentin esittelemä venäläinen taiteilija Pjotr Pavlenski on todennut,  että hänen tekemänsä aktiot ovat lähempänä terrori-iskua, performanssit pikemminkin oopperaa.

On vaikea sanoa, mikä asetelmista on pysäyttävin. Huppupäinen mies seisomassa hiljaa paikallaan Venäjän turvallisuuspalvelu FSB:n päämajan palavien ovien edessä? Tai alastomana mielisairaalan muurilla istuva mies, joka leikkaa valtavalla leipäveitsellä palan korvalehteään? Ehkä sittenkin sama mies rennosti kotioloissa teekupin äärellä katsomassa pellavapäisen tyttärensä kanssa videota, jossa on juuri naulannut kiveksensä Punaiseen Toriin?

Venäläinen taiteilija Pjotr Pavlenski tunnetaan ensisijaisesti kahden ensimmäisen kaltaisista, tiukan poliittisista ja rajuudessaan joskus luotaantyöntävistäkin esityksistä. Niitä ja niiden taustoja pohtimaan keskittyy Irene Langemannin dokumentti Pavlensky – Man and Might, vaikka taiteilijan persoona ja osin perhe-elämäkin näyttelevät taustalla omaa rooliaan.

Historia taiteen aseena

Maailmanlaajuiseen tietoisuuteen Pavlenski päätyi viimeistään Fiksatsija-teoksen myötä – sen, jossa naulaa kiveksensä.

Kehollisuus on leimannut useita muitakin aktioita: Pavlenski on muun muassa ommellut suunsa umpeen puolustaakseen Pussy Riotia (Kresty) ja maannut alastomana piikkilanka-aidan keskellä vastalauseena valtion pakkovallalle (Tuša).

Teot voisi tulkita liioitteluksi ja julkisuuden kalasteluksi, mutta Langemannin dokumentti osoittaa, että kaikelle on tarkkaan harkitut perustelut. Pavlenski itse selostaa perusteluja kärsivällisesti ja seikkaperäisesti niin, että kivesten naulailukin alkaa kuulostaa jossain määrin luontevalta poliittisen protestin keinolta.

Pavlenskin mukaan painostava valtiojärjestelmä Venäjällä on ajanut kansan nurkkaan ja apatian tilaan, jossa mahdollisia epäkohtia ei enää vaivauduta vastustamaan. Hänen teostensa perimmäisenä pyrkimyksenä on ennen kaikkea herättää yleisö havaitsemaan ympärillä tapahtuva kehitys.

Teosten perimmäinen pyrkimys on herättää yleisö havaitsemaan ympärillä tapahtuva kehitys.

Äärimmäisiltä tuntuvat teot ovat varma tapa saada huomiota, mutta lisäksi ne on ladattu täyteen symboliikkaa ja historiallisia viittauksia, jotka johdattelevat paljon laajempiin poliittisiin viesteihin.

Esimerkiksi Fiksatsija-teos ammentaa tarinoista, joiden mukaan gulag-vangit protestoivat vankileirien epäinhimillisiä oloja vastaan naulaamalla kiveksensä maahan. Vielä suorasukaisemman poliittinen oli Svoboda, jossa Pavlenski avustajineen esitti Ukrainan Maidan-aukion tapahtumat Pietarin Verikirkolla. Segregatsija-teoksen korvalehden irti leikkaaminen taas oli suora viittaus Vincent van Goghin kuuluisaan korvansilpomiseen ja viranomaisten pyrkimyksiin sulkea tämä mielisairaalaan.

Oikeussalidraamaa venäläiseen tapaan

Toinen selvä teema aktioissa on taistella valtiovaltaa vastaan silkalla hämmennyksellä. Dokumentissa toistuu tilanne, jossa viranomaiset kiertävät missä milloinkin alastomana istuvan Pavlenskin ympärillä kiistellen siitä, miten oudon häirikön kanssa pitäisi menetellä. ”Miten hänet muka voi pidättää?” päivittelevät poliisit käsitettyään taiteilijan naulanneen kiveksensä katuun.

Samalla he tulevat tahtomattaan vedetyksi osaksi esitystä. Asiaan kuuluu, että kaiken keskellä Pavlenski itse pysyy hiljaa ja eleettömänä – omien sanojensa mukaan hän ei tee mitään, kun taas viranomaiset tekevät kaiken hänen ympärillään.

Valtiovallan reaktiot eivät suinkaan aina ole jääneet pelkästään hämmennykseksi, vaan Pavlenski on saanut syytteet niin Freedom-protestista kuin FSB:n päämajan ovien polttamisesta (Ugroza). Viranomaiset ovat myös toistuvasti pyrkineet sulkemaan hänet mielisairaalaan. Tämänkin hän on kuitenkin osin onnistunut kääntämään osaksi esitystä.

Pavlenski vaati syytteen muuttamista vandalismista terrorismiksi.

Ugroza-aktion oikeudenkäynnissä Pavlenski vaati syytteen muuttamista vandalismista terrorismiksi viitaten ukrainalaiseen elokuvaohjaaja Oleg Sentsoviin, joka sai terrorituomion samankaltaisesta teosta.

Kuten sopii odottaa, oikeus ei lähtenyt leikkiin mukaan vaan piti kiinni syytteestä, jolloin Pavlenski kieltäytyi enää vastaamasta hänelle esitettyihin kysymyksiin. Mielisairaalan uhka on puolestaan toiminut suorana inspiraationa Segregatsija-aktioon, jossa Pavlenski leikkasi korvalehtensä irti.

Ugroza-teoksen oikeudenkäynnin yhteydessä Pavlenskia alun perin kuulustellut päätutkija Pavel Iasman jätti työnsä federaation tutkintakomiteassa vakuututtuaan taiteilijan syyttömyydestä ja tapauksen poliittisista perusteista.

Kuulusteluissa Pavlenski ja Iasman päätyivät taidetta ja sen poliittisia merkityksiä käsitteleviin pohdintoihin, jotka myöhemmin julkaistiin venäläisellä Snob.ru-sivustolla. Samalla keskustelut saivat Iasmanin ymmärtämään olevansa vain viranomaisten vallankäytön väline.

Oikeusprosessit siis itse asiassa edistävät Pavlenskin pyrkimyksiä, sillä ne mahdollistavat pääsyn suoraan keskusteluun viranomaisten kanssa. Konfliktin osapuolet eivät tietenkään ole tasaveroisessa asemassa, mutta tilanne tarjoaa silti taiteilijalle poikkeuksellisen vaikutuskanavan.

Professori Valeri Solovein mukaan oikeudenkäynneistä on tullut osa Pavlenskin ”loistavaa spektaakkelia”, joka vain vahvistaa hänen asemaansa ja taiteensa merkitystä.

Vartalo ja vallan rajat

Omaan vartaloonsa kohdistuvilla teoilla Pavlenski pyrkii Michel Foucault’n hengessä osoittamaan rajat valtion vallalle. Galleristi Marat Gelmanin mukaan tämä paljastaa heikkouden valta-asetelmassa: valtio ei pysty tekemään yksilölle pahempaa kuin tämä itse tekee ensin.

Toisaalta tämä toimii ainoastaan, jos oman vartalon silpominen todella tulkitaan vastustukseksi eikä esimerkiksi osoitukseksi epätoivosta. Pavlenskin korostetun tyynen esiintymisen onkin ehkä osaltaan tarkoitus vahvistaa käsitystä harkitusta vastarinnasta.

Venäjällä on lisäksi suhteellisen vankka perinne performanssille poliittisen protestin muotona. Vaikka dokumentista saattaa jäädä vaikutelma, että Pavlenski olisi täysin omalaatuinen toimija venäläisessä poliittisen taiteen kentässä, hänen työtään on vaikea nähdä irrallaan 1950-luvulla alkaneesta ja erityisesti 90-luvun mittaan kehittyneestä aktionismista, josta lähtöisin ovat myös Pussy Riot sekä pietarilaiseen nostosiltaan peniksen maalannut Voina-ryhmä. Kaikupohjaa taiteen poliittiselle käytölle siis löytyy.

Isku vasten kasvoja terrorismin uhalle

Pavlenski on itse kiistänyt, että hänen aktioissaan olisi kyse niinkään performanssitaiteesta. Idäntutkimus-lehdessä Kerttu Matinpuron haastattelemana Pavlenski toteaa, että aktiot ovat lähempänä terrori-iskua, performanssit pikemminkin oopperaa. Suhde terrorismiin onkin mielenkiintoinen.

Pavlenski toteaa, että aktiot ovat lähempänä terrori-iskua, performanssit pikemminkin oopperaa.

Aktioiden tarkoituksena on järkyttää ja pakottaa katsojat tiedostamaan epämiellyttäviä totuuksia. Tietoisesti tai ei, niiden estetiikassa on myös teatraalista näyttävyyttä, joka vie ajatukset uutiskuvissa näytettyihin pätkiin Isisin propagandavideoista.

Silti niin kauan kuin teot kohdistuvat taiteilijaan itseensä tai symbolisesti merkittävään fyysiseen omaisuuteen, tuntuu terrorismirinnastus jollain tavalla absurdilta. Dokumentissa tämä näkyy ehkä ilmeisimmin, kun Pavlenskin oikeudenkäyntiä seuraamassa ollut taiteilijakollega kertoo, miten siellä käsiteltiin Svoboda-aktion areenaksi joutuneen sillan sielua ja sitä, miten tämä on mahdollisesti tullut teon aikana loukatuksi.

Historiallisesta ja kulttuurisesta painolastista riippumatta aktion on varmaankin kokenut itselleen uhkaavaksi jokin aivan muu taho kuin silta.

Pavlenski on toistuvasti kutsunut Venäjän turvallisuuspalvelu FSB:tä terroristijärjestöksi. Dokumentissa hän sanoo, että Ugroza-aktion oli tarkoitus olla ”isku vasten kasvoja” terrorismin uhalle: valtio on kutsunut kansalaisia taisteluun terrorismia vastaan, joten tämä on hänen tapansa osallistua – kohdistuihan isku FSB:n päämajaan.

Näin Pavlenski pyrkii valjastamaan kaikkialle ulottuvan ja kaiken oikeuttavan terrorisminvastaisen taistelun osaksi omaa kamppailuaan viranomaisia vastaan.

Vaikka dokumentin lopussa nähdään Pavlenskin vapautuminen tutkintavankeudesta kesällä 2016, tarina ei varmasti pääty tähän. Valtakoneiston kaikkialle kurottavat lonkerot eivät ole hellittämässä otettaan kansalaisista, joten Pavlenskilla ei ole mitään syytä lopettaa aktioitaan.

Tarina ei varmasti pääty tähän.

Ne eivät kuitenkaan etene vääjäämättä rajumpaan ja suoraviivaisempaan suuntaan vaan päinvastoin pyrkivät löytämään uusia, ovelampia keinoja saman protestin esittämiseen.

Puolisonsa Oksana Shalyginan kanssa Pavlenski on myös perustanut Political Propaganda -verkkosivuston, jolla käsitellään politiikan ja taiteen kysymyksiä kriittisessä hengessä. Näillä aseilla pariskunta tuskin kuvittelee mullistavansa venäläistä yhteiskuntajärjestelmää, mutta Shalygina ja Pavlenski eivät myöskään näytä olevan valmiita luopumaan ajatuksesta, että taistella täytyy.

DocPoint-dokumenttifestivaali järjestetään 23.1.–29.1. Helsingissä.

Emma Hakala on poliittisen historian jatko-opiskelija ja töissä Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutissa. Hänen väitöskirjansa käsittelee ympäristöturvallisuuden käsitettä ja erityisesti kansainvälisten järjestöjen roolia sen toteuttajina Länsi-Balkanilla 1990-luvun konfliktien jälkeen.

Julkaisu DocPoint: Mies ja mahti – terrorismia taiteen keinoin? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kansainvälisen ilmastopaneelin (IPCC) viimeisimmässä, vuonna 2014 julkaistussa raportissa käsitellään ensi kertaa myös ilmastonmuutoksen turvallisuusvaikutuksia. Paneelin mukaan tähän on syytä, sillä muutos tulee väistämättä vaikuttamaan elämään koko maapallolla.

Tämä alkaa jo näkyä paikallisesti esimerkiksi lisääntyvien ja voimistuvien myrskyjen, tulvien ja kuivuuksien muodossa. Useimmiten vaikutukset kohdistuvat voimakkaampina kehittyvään maailmaan – toisin sanoen niille alueille, joiden väestö on itse osallistunut ilmastonmuutoksen syntyyn kaikkein vähiten.

Näistä syistä muutkin tahot kuin IPCC ovat alkaneet mainita ilmastonmuutoksen turvallisuuskysymyksenä. Sen seuraukset tulevat suurella todennäköisyydellä vaikuttamaan moniin globaalin yhteiskunnan elinehtoihin, kuten ruuantuotantoon, liikkumiseen ja viestintään, minkä esimerkiksi YK:n järjestöt ja NATO ovat todenneet synnyttävän jo itsessään uudenlaisia turvallisuusuhkia. Toisaalta ilmastonmuutos on nähty ”uhkakertoimena”, joka aiheuttaa konflikteja niukkenevista resursseista tai pakolaisuuden kasvua.

Turvallisuuden kannalta olennaista on kuitenkin myös se, että ilmastonmuutoksen vaikutuksia voi yhä hillitä ja toteutuviin uhkiin varautua. Keskustelun ei ole vääjäämättä pakko jäädä vain huolenaiheiden listaamiseksi, vaan uhkien esiintuominen voi myös virittää toimintaa. Tämä vaikutus saattaa nousta esiin, kun keskustelu taas kiihtyy joulukuussa 2015 pidettävän Pariisin ilmastokokouksen alla.

Tutkimuksen puolella ilmastonmuutoksen kaltaisten ympäristöasioiden liittäminen turvallisuuskeskusteluun on laajempi aihepiiri, jota on käsitelty niin konfliktialttiuden kuin inhimillisen turvallisuuden näkökulmasta. Vaikka lähestymistavat eroavat toisistaan, on pohjimmiltaan kyse siitä, mitä linkitys merkitsee toisaalta ympäristöalan ja toisaalta turvallisuuskäytäntöjen kannalta. Tämä taas riippuu pitkälti siitä, kuka turvallisuusväitteitä esittää, mistä syystä niin tehdään ja millaisia ratkaisuja ehdotetaan.

Asiaa on pohdittu muun muassa sekuritisaatio- eli turvallistamisteorian avulla. Sen mukaan turvallisuus konstruoituu prosessina, jossa jokin asia liitetään turvallisuusdiskurssiin. Onnistuneen turvallistamisen ehtona on viittaaminen eksistentiaaliseen uhkaan, jonka torjumiseksi vaaditaan poikkeustoimien käyttöä. Kun asia siirtyy turvallisuuden piiriin, se päätyy myös tavallisen politiikan ulottumattomiin, mistä syystä teorian alun perin kehittäneet Barry Buzan, Ole Waever ja Jaap de Wilde tulkitsivat turvallistamisen pääasiassa kielteiseksi ilmiöksi. Myöhempi tutkimus on monipuolistanut tätä niin kutsutun Kööpenhaminan koulukunnan näkökulmaa ja esittänyt turvallistamisen myös voivan muuttaa perinteistä turvallisuuspolitiikkaa.

Ilmasto ja turvallisuusargumentit

YK:n turvallisuusneuvosto on käynyt keskustelua ilmastonmuutoksesta vuosina 2007 ja 2011. Tätä on pidetty jonkinlaisena tunnustuksena ilmastonmuutoksen turvallisuuskytkennälle neuvoston auktoriteettiaseman vuoksi, mutta käsittelyllä voisi lisäksi olla konkreettisia seurauksia: halutessaan se voisi esimerkiksi määrätä valtioille sanktioita tai tuomita niiden toiminnan ilmastopolitiikan suhteen.

Keskustelu herätti tuoreeltaan ristiriitaisia tunteita, jotka kuvastavat yleisemminkin kansainvälistä ilmastoturvallisuuskeskustelua. Jäsenmaista esimerkiksi Kiina ja Venäjä totesivat, ettei turvallisuusneuvostolla ole tarvittavaa kompetenssia ilmastomuutoksen suhteen eikä siten mitään annettavaa. Toisaalta esimerkiksi Englanti korosti, että käsittely nostaisi aiheen profiilia ja tehostaisi ilmastonmuutoksen vastaista toimintaa.

Mitään lopullisia johtopäätöksiä tai toimintatapoja turvallisuusneuvosto ei kuitenkaan tarjonnut, eikä poikkeustoimista ainakaan Kööpenhaminan koulukunnan tarkoittamalla tavalla voi puhua. Tämä leimaa ilmastoturvallisuuskeskustelua laajemminkin: argumentteja esitetään, mutta niistä ei seuraa toimia. Turvallistaminen ei siis selvästikään toimi patenttiratkaisuna motivoimaan ilmastomuutoksen torjuntaa.

Tämä ei näytä hillinneen ilmastoturvallisuusväittämien esittämistä. Siksi on hyvä huomata, että niihin liittyy aina myös politiikkaa ja useimmiten muitakin motivaatioita kuin ilmastonmuutoksen torjuminen. Vaikka ympäristö tavataan esittää poliittisesti neutraalina, yhteisenä ja tieteellisiin faktoihin perustuvana aihepiirinä, ei mikään tosiasiassa estä ympäristöargumenttien käyttämistä omien intressien ajamiseen.

Esimerkiksi ilmastouhkakuvissa usein esiintyvän pelon ilmastopakolaisuudesta on katsottu heijastelevan enemmän länsimaiden huolta siirtolaisvirtojen kasvusta kuin todellisia pyrkimyksiä tehdä jotain sen syille. Toisaalta, kun vaikkapa Pentagon korostaa ilmastonmuutoksen riskikerroinvaikutusta, voi tähtäimessä olla myös puolustusbudjetin kasvattaminen.

Aina poliittiset tavoitteet eivät ole suoria eivätkä tarkoituksellisia. Ilmastosyiden on muun muassa pelätty toimivan syntipukkeina vieden huomiota suuremmilta mutta poliittisesti hankalammilta ongelmilta. Kritiikkiä on saanut esimerkiksi UNEPin vuonna 2007 julkaisema raportti, jossa ilmastonmuutos nähtiin syynä Darfurin konfliktiin. Väittämän koettiin höllentävän vastuuta Sudanin hallituksen harteilta.

Laajemmassa mittakaavassa Simon Dalby on käsitellyt länsi- ja kehitysmaiden välistä rakenteellista eriarvoisuutta, jonka vuoksi köyhimmät ja kehittymättömimmät maat usein kärsivät eniten seurauksia pääasiassa länsimaissa tapahtuvasta kulutuksesta. Tätä vastakkainasettelua saattaa pönkittää yksinkertaisimmillaan omien etujen turvaamiseen pohjautuva ympäristöturvallisuuspuhe.

Kansainvälisen politiikan tasolla ilmastoturvallisuus on lisäksi painottunut sopeutumistoimiin torjunnan sijaan. Turvallisuuspolitiikka keskittyy lyhyelle aikavälille, jossa pyritään löytämään tietty yksittäinen keino torjumaan tiettyä rajattua uhkaa. Tähän logiikkaan istuu huonosti koko ilmastonmuutosta hidastamaan tarkoitettu toiminta, jota voi olla vaikea mitata ja joka toteutuu vasta hyvin pitkällä tähtäimellä. Ei siis ole sanottua, että turvallisuusargumenttien hyväksyminen automaattisesti johtaisi tehokkaampiin toimiin ilmastonmuutosta vastaan.

Alkuperäisen turvallistamisteorian mainitsemia poikkeustoimia lähimpänä lienevät erilaiset geoengineering- eli ilmastonmuokkaussuunnitelmat. Puheissa on esiintynyt muun muassa auringon säteilyn heijastaminen pois maanpinnalta ja hiilidioksidin poistaminen ilmakehästä. Toistaiseksi projektit ovat puheiden tasolle jääneetkin, mutta toteutuessaan niillä voisi olla huomattavia ennakoimattomia vaikutuksia koko maapallon ekosysteemien toimintaan.

Turvallistaminen ja demokratia

Turvallistamiseen liittyy monenlaisia ongelmia, mutta Kööpenhaminan koulukunnan mukaan niistä ehdottomasti merkittävin juontuu sen epäpolitisoivasta luonteesta: turvallisuuskysymyksiä käsitellään poikkeustapauksina, demokraattisen päätöksenteon ulkopuolella. Tätä poikkeustilaa voidaan käyttää oikeuttamaan yksipuolisia päätöksiä, joilla saattaa olla kauaskantoisiakin seurauksia.

Ilmastoneuvottelujen hidasta etenemistä seuranneelle voi tulla mieleen, ettei moisesta välttämättä ilmastonmuutoksen tapauksessa olisi pelkkää haittaa. Viime vuosina yksi tehokkaimmista ilmastopäästöjen vähentäjistä on ollut Kiina, jota ei varsinaisesti tunneta demokratian mallimaana. Siellä toimenpiteet on ollut mahdollista ajaa läpi, kun ne on korkealla tasolla koettu tarpeeksi pakottaviksi. Sama suoraviivaisuus voisi olla tervetullutta myös kansainväliseen ilmastodiplomatiaan.

Juuri tässä kohtaa Buzan ja muut puuttuvat peliin. Ilmastonmuutosta, tai ympäristöongelmia ylipäänsä, tuskin on viisasta jättää ainakaan kokonaan turvallisuussektorin huoleksi, mikäli niihin halutaan tieteellisesti perusteltuja ja mahdollisimman kestäviä ratkaisuja. Ei ole itsestään selvää, että esimerkiksi syiden ja seurauksien ymmärtämisen kannalta elintärkeät luonnontieteiden ja yhteiskunnan yhtymäkohdat tulisivat turvallisuuskeskustelussa riittävästi huomioiduiksi.

Samoin on välttämätöntä pohtia, kenen käsiin viime kädessä kuuluu päätösvalta maapallon ekosysteemin muuttamisesta, oli kyse sitten auringon säteilyn manipuloinnista tai arkisemmin vaikka energiantuotantomuotoihin puuttumisesta. Epäsuhta ilmastoseurausten ja toisaalta vaikutusmahdollisuuksien välillä on varsinkin paikallistasolla huikea, ja asetelma vielä korostuu globaalilla pohjoinen–etelä-akselilla. Päätösvallan keskittäminen kansallisen turvallisuuden toimijoille saattaa entisestään vieraannuttaa keskustelusta ruohonjuuritason, jonka toiminta ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi kuitenkin on ratkaisevaa. Ilmastopolitiikasta tulee pahimmillaan pakkopolitiikkaa, uudenlainen kontrollin ja voimankäytön muoto.

Uusi tutkimus on hionut turvallistamisen kategorisimpia kulmia erityisesti demokratiasuhteen osalta ja kyseenalaistanut tiukan jaon poliittisten ja turvallisuusasioiden välillä. Turvallisuus on tulkittu päinvastoin politisoitumisen intensiiviseksi muodoksi, joka kuitenkin mahtuu samoihin raameihin kuin muutkin poliittiset diskurssit. Kuten muun muassa Maria Julia Trombetta ja Angela Oels ovat todenneet, kyse ei välttämättä ole vain ympäristön ahtamisesta turvallisuuden piiriin, vaan vaikutukset kulkevat myös vastakkaiseen suuntaan. Ympäristön käsitteleminen voi tuoda turvallisuuskeskusteluun uusia näkökulmia ja toimijoita ja siten ajan myötä muuttaa sen käytäntöjä. Ympäristön turvallistaminen johtaakin ehkä turvallisuuden vihertämiseen.

Ideaalitilanteessa ilmastonmuutoksesta ei ehkä olisi lainkaan tarvetta puhua turvallisuuden yhteydessä, vaan sen vastainen toiminta etenisi tehokkaasti ja yhteisymmärryksessä. Koska näin ei ole, on jossain määrin väistämätöntä, että turvallisuusväittämiä tuodaan vastedeskin keskusteluun. Turvallistamisen seuraukset eivät kuitenkaan näytä olevan niin helposti ennustettavissa kuin alkuperäinen teoria antaa ymmärtää. Juuri siksi on erityisen tärkeää tunnistaa argumentit ja tarkastella niitä kriittisesti.

Julkaisu Poikkeustoimia hyvän sään aikana – ilmastonmuutos osana turvallisuuskeskustelua ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.