Kuvitellaan ihanteellinen tilanne: metsäala käyttää merkittävästi vähemmän raaka-ainetta, mutta saa enemmän tuloja. Metsän monimuotoisuus kohenee ja hiilensidonta paranee. Kansantalous saa uuden innovatiivisen vientiportfolion metsäteollisuuden uusista korkean jalostusarvon tuotteista. Suomesta tulee korkean profiilin kansainvälinen näyteikkuna kokonaisen teollisuuden alan kestävyyssiirtymästä.

Onko tällainen ihannetila tavoitettavissa? Kyllä on.
Kaksiosaisen kirjoitussarjan ensimmäisessä osassa esitimme, miten metsäteollisuudella on vääristynyt erityisasema. Tässä toisessa osassa esitämme, miltä kestävyyssiirtymän tehnyt metsäteollisuus näyttää ja millainen teollisuuspoliittinen missio siirtymän mahdollistaa.

Metsäteollisuudella on erinomaiset edellytykset osaamisensa, raaka-ainepohjansa ja maantieteellisen sijoittumisensa puolesta puhtaaseen sähköenergiaan ja polttamattomuuteen perustuvaan tuotantoon. Muutos merkitsee metsäalan tuoteportfolion ja metsänomistajien tulopohjan laajentumista, ja on yhteensopiva luonto- ja ilmastotavoitteiden kanssa.

Edellytykset saadaan käyttöön päättäväisellä uudistustyöllä. Työn toteuttamiseksi ehdotamme kansallista metsämissiota, jolla metsäala päivitetään kestävyystavoitteiden mukaisesti. Ehdotuksemme missiosta perustuu pitkäaikaiseen tiedepohjaiseen suunnittelutyöhön, jota olemme tehneet eri toimijoiden, kuten tutkijoiden, teollisuuden ja politiikan edustajien kanssa.

Metsäalan lupaavat tulevaisuudennäkymät

Helpoin tilanne on mekaanisella puuteollisuudella eli sahoilla. Sahat tuottavat puutavaraa esimerkiksi rakennuksiin, joissa hiili voi säilyä jopa satoja vuosia. Myös huonekalut ja muut puusepäntuotteet ovat hyvin hoidettuina pitkäikäisiä hiilivarastoja. Sivutuotteena syntyvä sahanpuru voidaan sekin tallettaa pysyväluonteisesti rakennuksiin ja huonekaluihin erilaisiksi levytuotteiksi prässättynä. Sahoilla puun kuivaus ja muu energian tarve voidaan kattaa aurinko- ja tuulienergialla, hiekka-lämpöakuilla, lämpöpumpuilla tai vaikkapa datakeskusten hukkalämmöllä. Purkupuu voidaan kierrättää uusiin kestäviin tuotteisiin.

Kemiallisessa eli kuiduttavassa metsäteollisuudessa tilanne on ongelmallisempi. Sen nykyiset tuotteet ovat pääosin lyhytikäisiä, päästäen hiilen nopeasti kiertoon. Kemiallisella metsäteollisuudella on silti erinomaiset edellytykset uudistua. Sen laitokset sijaitsevat jo nykyisellään tärkeissä logistisissa solmukohdissa. Niillä on vahvat sähköyhteydet, pääsy vesivaroihin, maantie- ja rautatieverkot kuljetuksiin, usein myös yhteys paikallisiin lämpöverkkoihin, toisinaan kaasuputkistoonkin.

Kuiduttavan teollisuuden tehtailla on monenlaisia toimintaa. Puusta tehdään paljon muutakin kuin sellupohjaisia papereita ja kartonkeja, kuten erilaisia kemian-, elintarvike ja tekstiiliteollisuuden alaan kuuluvia välijalosteita ja tuotteita, kuten viskoosikuitua ja ksylitolia. Lisäksi tehtaat tuottavat suuren määrän sähköä ja lämpöä.

Fossiiliset raaka-aineet ovat hiilipäästöjensä vuoksi poistumassa sekä polttokäytöstä että kemian raaka-aineina. Kemianteollisuuden vähähiilitiekartan hiilineutraalius-skenaario asettaa raaka-ainekäytön päättymisen vuoteen 2035. Koska fossiilisista hiilivedyistä tehdään kirjaimellisesti tuhansia erilaisia petrokemian tuotteita, avautuu uudistuneelle metsäteollisuudelle petrokemian korvaajana loistava tilaisuus. Se saa puuraaka-aineen muodossa laitoksilleen hiiltä monissa jo valmiiksi pitkälle jalostuneissa yhdisteissä. Lisäksi tarvitaan vetyä, jotta tie biopohjaisiin synteettisiin hiilivetyihin on auki. Vetyä laitoksille saadaan elektrolyysillä vedestä ja sähköstä, joiden käyttöön tehtailla on jo täydet valmiudet.

Metsätehtailla on siis käytössään ihanteelliset resurssit uuteen kierto- ja vetytalouden piirteitä sisältävään tuotantoon: puupohjaisia hiiliyhdisteitä, vettä vedyn tuotantoon, sähköä omalta tontilta ja omasta tuotannosta tontin ulkopuolelta, ja valmiit logistiset verkostot.

Samalla on syytä muistaa, että biopohjaisen hiilidioksidin kierrättämisessä ongelmana on hiilen karkaaminen ilmakehään silloin kun tuotteita käytetään vaikkapa autojen polttomoottoreissa. Kierrätyspolttoaineilla voidaan kuitenkin vähentää fossiilisten käyttöä siirtymävaiheessa.

Toisena jalostuksen haasteena on, että tuoreen puun molekyylirakenne on jalostuksen kannalta monimutkaisempi kuin fossiloituneen biomassan. Tästä syystä puujakeiden jalostaminen fossiilisia korvaaviksi tuotteiksi ei ole ollut suuressa määrin houkuttelevaa. Pullonkaulan avaamiseen tarvitaan niin teknologian kehittämistä kuin markkinoiden luomista.

Metsäteollisuuden toimijoilla on usein myös omistuksessaan metsää ja muita maa-alueita. Näillä ne voivat tuottaa puhdasta sähköä tuuli- ja aurinkovoimalla. Tietyllä metsämaan alueella esimerkiksi tuulienergian tuotanto voi olla moninkertaisesti energiatehokkaampaa kuin puuenergian, eivätkä energian ja puuraaka-aineen tuotanto yleensä poissulje toisiaan.

Metsätehtailla on siis käytössään ihanteelliset resurssit uuteen kierto- ja vetytalouden piirteitä sisältävään tuotantoon: puupohjaisia hiiliyhdisteitä, vettä vedyn tuotantoon, sähköä omalta tontilta ja omasta tuotannosta tontin ulkopuolelta, ja valmiit logistiset verkostot. Tämä on esitetty kuvassa 1 alla.

Kuva 1. Kaavio kemiallisen metsätehtaan monimuotoisesta tuotannosta. Lähde: BIOS-tutkimusyksikkö.

Lisäetua metsäteollisuuden laitoksille antavat niiden mahdollisuudet sähkö- ja muidenkin energiaverkkojen (vety, lämpö) vaihtelevan tuotannon ja kulutuksen tasaajina. Kun markkinat antavat mahdollisuuden sähkön myyntiin, laitos voi tehdä niin kuten nykyäänkin toisinaan tapahtuu. Vastaavasti kun sähkö on halpaa, voi laitos tuottaa varastoitavia energiatuotteita, kuten vetyä ja edelleen hiilivetyjä.

Metsäteollisuus voi käyttää myös omistamiaan metsiä monipuolisesti. Niitä voidaan käyttää puuraaka-aineen, polttamattoman energian ja luontoarvojen (monimuotoisuus, hiilen varastointi) tuotantoon ja virkistykseen aluekohtaisesti ja dynaamisesti.

Miltä metsäala näyttää uudistumisen jälkeen?

Sekä ilmasto- että monimuotoisuussyistä on varmistettava, ettei puuta korjata liikaa. Karkeimmalla tasolla metsät voivat uudistumisen jälkeen jakautua kolmeen pinta-alaltaan kutakuinkin yhtä suureen kategoriaan:

1. Tiukasti suojeltuun metsään.
2. Jatkuvapeitteisesti hoidettuun talousmetsään, jossa ylläpidetään myös luonto- ja virkistysarvoja. Käytössä on ekologisen kestävyyden takaavat sertifikaatit.
3. Puuntuotannolliseen käyttöön priorisoituun talousmetsään.

Metsien taloudellinen arvo hiilinieluna, monimuotoisuusreservinä sekä virkistys- ja maisemakohteena ylittää monin paikoin puun arvon raaka-aineena ja energiana. Tämän arvon mukaisen korvauksen maksaminen metsänomistajalle ja arvoa ylläpitävät hoitotoimet kasvattavat metsänomistajien ja metsäpalveluyritysten tuloja nykytilanteeseen nähden.

Uudistus tarkoittaa puunkäytölle entistä tarkempaa lajittelua. Korjattava puu seulotaan tarkoin niin, että kaikki erilaiset arvoainekset eri puulajeista, eri ikäisistä ja kokoisista rungoista sekä puiden kuoresta saadaan talteen. Puuterminaalit ruokkivat jopa useaa kymmentä erilaista erikoistunutta arvoketjua sahoilla, erikoistuotteiden valmistuksessa, uuttoprosesseissa, kemianteollisuudessa, tekstiiliteollisuudessa ja kuiduttavassa teollisuudessa. Puu ei ole vain massaa, vaan monimutkaisen yhteyttämisprosessin tuottama luonnon jo valmiiksi pitkälle jalostama arvoaines, joka hyödynnetään tarkoin.

Metsätalouden tavoitteena on kasvattaa tukkipuuta laadukkaita pitkäkestoisia tuotteita varten. Sahoilla erilajiset ja -kokoiset puut erotellaan ja niistä tuotetaan eri markkinoille ja käyttökohteisiin sopivia tuotteita liimapuulevyistä järeisiin ikihonkahuonekaluihin. Puun ja tuotteiden laatuun panostetaan, ja Suomessa pystytään jälleen valmistamaan lähes ikuisesti kestäviä ikkunanpuitteita ja muita erikoislujia puutuotteita.

Metsien taloudellinen arvo hiilinieluna, monimuotoisuusreservinä sekä virkistys- ja maisemakohteena ylittää monin paikoin puun arvon raaka-aineena ja energiana.

Kun puun käyttö on koko arvoketjultaan todennetusti kestävällä pohjalla, on puurakentaminen yleisesti ekoteko. Asiakas voi kuitenkin valita myös erityisen ekologisia eri sertifikaatein vahvistettuja tai vaikkapa kierrätyspuuhun pohjaavia puutuotteita. Sahoilla syntyvästä sahanpurusta tehdään erilaisia levyjä ja muita tuotteita. Puutuoteteollisuuden osuus kaikesta puunkäytöstä kaksinkertaistuu nykytasolta ja on yli 30 prosenttia. Arvonlisän nousun ja uusien tuotteiden myötä puutuoteteollisuuden tulovaikutukset kasvavat huomattavasti.

Sellua valmistetaan vain niistä sahojen ja metsätalouden sivuvirroista, joille ei löydy muuta käyttötarkoitusta. Kemiallisen metsäteollisuuden käytettävissä olevan puumassan määrä ja vastaavasti tuotetun sellun määrä laskee noin 30 prosenttia. Puun ligniinin ja hemiselluloosan talteenotto ja jalostaminen mahdollistaa kuitenkin kemiallisen metsäteollisuuden kokonaisliikevaihdon kasvun. Metsäteollisuuden piipunpääpäästöt vähenevät jopa 70 prosenttia, kun mustalipeän ligniini hyödynnetään tuotteisiin polton sijaan. Joissakin prosesseissa päästöjä edelleen syntyy, mutta tämä hiilidioksidi kerätään talteen varastoitavaksi tai tuotteissa hyödynnettäväksi. Lähes suljetussa resurssikierrossa toimivien tehtaiden energian tarve katetaan vähähiilisellä sähköllä sekä energiavarastoilla.

Puun käyttö metsäteollisuuden tai muun yhteiskunnan energiatarpeisiin vähenee noin 80 prosenttia. Puupohjaisella energialla on kuitenkin edelleen tärkeä merkitys vähätuulisten kulutushuippujaksojen aikana sekä tietyissä teollisissa prosesseissa. Puuenergian käyttö on asetuksilla rajattu vain erityisen kalliin energian ajankohtiin sekä poikkeustilanteisiin. Tämä takaa riittävän puun saannin teollisuudelle, vaikka vuosittainen hakkuiden yläraja on asetuksella säädetty monimuotoisuus- ja ilmastotavoitteiden ja kansainvälisten velvoitteiden edellyttämälle tasolle.

Jos hiilinielut vahvistuvat alemman hakkuutason myötä, on mahdollista parinkymmenen vuoden siirtymäajan puitteissa arvioida, voidaanko hakkuumääriä jälleen nostaa talousmetsiksi priorisoiduilla alueilla. Tämä edellyttää, että monimuotoisuustavoitteissa on kokonaisuudessaan onnistuttu. Tässä tapauksessa metsäteollisuuden uudistuminen, uudet arvoketjut sekä resurssi- ja energiatehokkuuden nousu ovat mahdollistaneet metsäalan kokonaisarvonlisän ja tulojen kasvun, vaikka puunkäyttöä on vähennetty. Jos hakkuita voidaan siirtymäkauden jälkeen jälleen lisätä, kasvavat metsäalan tulovaikutukset jopa kaksinkertaiseksi vuoden 2024 tilanteeseen nähden.

Tulojen kasvun keskeinen mahdollistaja on metsänomistajille maksettavat korvaukset hiilinielujen ja monimuotoisuuden ylläpidosta ja fossiilisten tuotteiden käytön vähentämisestä aiheutuva kysynnän ja hinnan nousu sellaiselle biopohjaiselle tuotannolle, jonka ekologisesta kestävyydestä on takeet. Kun metsäalan piipunpääpäästöt käytännössä poistuvat puun polton minimoinnin ja hiilidioksidin talteenoton myötä, voidaan metsien jälleen kasvu-uralle saatu hiilinielu hyödyntää päästövähennystavoitteissa ja tarvittaessa muiden teollisuudenalojen päästöjen kompensoinnissa. Tämä voisi tuottaa noin kahden miljardin euron vuosittaisen tulovaikutuksen, mikäli hiilinielujen arvoksi laskettaisiin noin 100 euroa tonnilta.

Miten liikkeelle?

Metsänomistajalle kehitys näyttää valoisalta. Fossiiliset raaka-aineet poistuvat väistämättä käytöstä, samalla kun sekä kasvavan metsän että kaadetun puun taloudellinen arvo tulevat kohoamaan. Puiden pitkälle kehittämät molekyylit – ligniini, hemiselluloosa ja selluloosa – ovat tarpeellisia yhä korkeamman jalostusarvon tuotteissa. Samalla kasvavalle metsälle löytyy myös muita ansaintamahdollisuuksia.

Kehitys tarkoittaa, että myös metsäteollisuuden kannattaa hakea uutta suuntaa jalostusarvoltaan korkean asteen tuotteista. Tähän kannustaa myös suomalaisen metsän edelleen kansainvälisessä vertailussa suhteellisen hidas kasvu.

Metsäalan jalostusarvon nostamista on kaavailtu jo vuosikymmeniä. Silti viime vuosien suunta on ollut jalostusarvoa laskeva paperin kysynnän hiipuessa ja sellun hinnan ollessa hyvä. Uudistumisen pullonkaula ei ole ensisijaisesti uusien tuotteiden puute. Suomesta löytyy niin biopohjaisen kemian, puupohjaisten tekstiilien kuin erilaisten nanosellun käytön innovaatioitakin, myös tuotteistettuina. Monella kohdin ongelmana on kysynnän puute, jonka takana on muualtakin ilmastopolitiikasta tuttu peikko: fossiiliteollisuus.

Petrokemiallinen teollisuus on metsäteollisuuteen verrattuna jättimäinen – seikka joka Suomen perspektiivistä usein unohtuu. Toisin kuin liikennepolttoaineiden jalostus, petrokemiallinen teollisuus muoveineen, maaleineen, liuottimineen ja niin edelleen on myös globaalisti kasvava ala. Sillä on hyvin öljytyt lobbausjärjestöt ja vankka markkina. Esimerkiksi puupohjaisten muovituotteiden on vaikea murtautua markkinoille, jotka ovat jo halpojen ja vakiintuneiden tuotteiden kyllästämiä. Sama koskee tekstiiliraaka-aineiden markkinoita, joista puupohjaisten kuitujen on vaikea vallata alaa.

Tämän pullonkaulan avatakseen Suomen kannattaa toimia aktiivisesti Euroopan unionissa ja kansainvälisesti. Alkuun voitaisiin ottaa käyttöön samanlainen “sekoitevelvoite” kuin polttoaineissakin: tietyn osuuden muovituotteista pitäisi perustua kestävästi tuotettuihin biopohjaisiin raaka-aineisiin.

Ehdotamme, että Suomessa toteutetaan kansallinen metsämissio. Liikkeelle päästään kutsumalla yhteen metsämission kehitysyhtiö, jonka yksiselitteinen päämäärä on aluksi ainakin yhden missiokeskittymän synnyttäminen.

Toisena tutkimuksessa havaittuna ongelmana ovat niin metsän kasvatuksen, kaupan, korjuun kuin jalostuksenkin vakiintuneet toimintatavat, jotka suosivat perinteisiä suuryhtiöitä, ehkäisten uusien toimijoiden esiinnousua. Tarvitaan siis aktiivista teollisuuspolitiikkaa, joka luo edellytykset uusille toiminnoille, oli niiden toteuttaja sitten uusi tai vanha yritys.

Metsien rajallisuus ja niille syntyvät uudet taloudelliset käyttömuodot pitävät puun hinnan koholla, mikä kannustaa jalostusarvoltaan korkeampaan tuotantoon. Teollisuuspolitiikka, joka ottaa tehtäväkseen, missiokseen, metsäalan kestävyyssiirtymän, on avainasemassa. Kotimaassa voidaan heti luoda kysyntäpoliittisia toimia niin puurakentamiseen kuin biopohjaisten hiilivetyjen jalostamiseen.

Laajemmin ottaen kestävyyssiirtymä edellyttää aikaan ja paikkaan sidottujen resurssien tunnistamista ja kehittämistä. Näitä resursseja ovat  luonnonvarojen ohella osaaminen ja olemassa oleva infrastruktuuri. Suomessa selkeimmät edellytykset kestävyyssiirtymän mukaiseen teolliseen uudistumiseen ovat juuri metsäalalla, samaan tapaan kuin vihreä teräs soveltuu keihäänkärjeksi Ruotsissa, jossa kaivokset ja vesivoima ovat tärkeitä. Suomessa on huippuluokan osaamista ja riittävästi raaka-aineita; erityisesti on huomioitava kyky vastata osaamisen kehittämiseen ja menestyvien metsäalan yhtymien ja verkostojen luomiseen.

Suurin osa Suomessa toimivien metsäjättien liiketoiminnasta on Suomen ulkopuolella. Lisäksi suurin osa pörssiyhtiöiden omistuksesta on ulkomailla. Voi olla, että ilman parempaa syytä näiden yhtiöiden intressinä ei ole kestävyyssiirtymään tarvittavien satsausten kohdistaminen juuri Suomeen, vaikka sellaisia investointeja päätettäisiinkin tehdä. Jos näin on, valtion on syytä ottaa teollisuuspoliittinen rooli ratkaisevien pullonkaulojen avaamisessa.

Ehdotamme, että Suomessa toteutetaan kansallinen metsämissio. Liikkeelle päästään kutsumalla yhteen metsämission kehitysyhtiö, johon ovat tervetulleet paitsi start-up-vaiheen yritykset, myös metsäjättien omat uusien tuotteiden yksiköt ja tutkimuslaitokset. Kehitysyhtiön yksiselitteinen päämäärä on aluksi ainakin yhden missiokeskittymän synnyttäminen.

Missiokeskittymä sisältäisi minimissään puun eritellyn korjuun, puita käyttävän sahan, ja kuviota 1 mukailevan kemiallisen metsätehtaan, joka kuitujen lisäksi erottelisi puusta hemiselluloosan ja ligniinin, ja jalostaisi niistä edelleen väli- ja lopputuotteita, käyttäen myös elektrolyysiperäistä vetyä.

Sähkönsä missiokohteen tehdas saisi polttamattomasta tuotannosta, johon sisältyisi esimerkiksi sen omaa tuulisähköä, ja sen hyvin pienet hiilidioksidipäästöt otettaisiin talteen. Samalla keskittymä tarjoaisi välituotteita monille uusille toimijoille eri aloilla, ja toimisi myös sähköverkon tasapainotuksen markkinoilla. Valtio olisi mukana paitsi mission kokoonkutsujana myös riskien kantajana, ja ennustettavan toimintaympäristön takaajana.

YTM, ekonomisti Jussi Ahokas tutkii kestävyyssiirtymän poliittista taloutta BIOS-tutkimusyksikössä ja tekee väitöskirjaa Itä-Suomen yliopistoon.

OTM Tellervo Ala-Lahti toimii tutkijana BIOS-tutkimusyksikössä ja tekee väitöskirjaa ympäristölainsäädännön ja innovaatiopolitiikan suhteesta Helsingin yliopistoon.

FT, dosentti Jussi T. Eronen toimii professorina Ekosysteemit ja ympäristö -tutkimusohjelmassa Helsingin yliopiston bio- ja ympäristötieteellisessä tiedekunnnassa ja on BIOS-tutkimusyksikön jäsen.

YTM Antti Haataja toimii tietoasiantuntijana BIOS-tutkimusyksikössä.

KTT, dosentti Paavo Järvensivu, tutkii ekologisen jälleenrakennuksen poliittista taloutta ja kulttuuria BIOS-tutkimusyksikössä.

FT, dosentti Karoliina Lummaa tekee humanistista ympäristötutkimusta BIOS-tutkimusyksikössä.

FT Ville Lähde toimii tutkijana BIOS-tutkimusyksikössä.

KuM Antti Majava toimii tutkijana BIOS-tutkimusyksikössä ja tekee väitöskirjaa sosioekonomisella näkökulmalla Helsingin yliopistoon.

VTT Tero Toivanen toimii tutkijana BIOS-tutkimusyksikössä ja Helsingin yliopistossa talous- ja sosiaalihistorian tieteenalalla.

FT, dosentti Tere Vadén toimii tutkijana BIOS-tutkimusyksikössä.

Artikkelin kuvituskuva: Avik Dey / Unsplash

Julkaisu Metsäteollisuuden kestävyyspäivitys – Osa 2: Miten Suomi toteuttaa metsäalan uudistavan metsämission? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Metsäteollisuus ei ole päässyt kestävyyssiirtymän imuun. Uutiset niin monimuotoisuuden ja hiilen sidonnan heikkenemisestä kuin alan jalostusarvon laskusta huolestuttavat. Tarjoamme tilanteeseen kahta näkymää – keppiä ja porkkanaa. Tässä kaksiosaisen kirjoitussarjan ensimmäisessä osassa tarkastelemme metsäteollisuuden erityisasemaa ja vastuuta Suomen ilmastovaikutuksesta. Toisessa osassa esitämme porkkanan: teollisuuspoliittisen mission metsäalan uudistumiseen.

Kun metsänielut katosivat

Luonnonvarakeskus julkaisi 15. tammikuuta vuoden 2023 kasvihuonekaasuinventaarion maankäyttöalan ennakkotiedot. Mukana oli Helsingin Sanomien “uutispommiksi” kutsuma tieto, jonka mukaan ei vain koko maankäyttöala vaan myös metsät ovat päästölähde.

Syitä on monia, ja laskelmien yksityiskohdat tulevat tarkentumaan tutkimuksen edistyessä. Pääasiallinen syy on kuitenkin selvä. Karkealla tasolla metsien hiilitase riippuu hyvin suoraviivaisesti hakkuumääristä: enemmän hakkuita, vähemmän hiilinielua – ja päinvastoin.

Kuvio 1. Vuotuinen hakkuukertymä (punainen käyrä, vasen asteikko) ja maankäytön (sisältää metsät) kasvihuonekaasupäästöt (vihreä käyrä, oikea asteikko). Lähde: Tilastokeskus.

Suomessa metsäpolitiikan olemassaolo on jäänyt suurelle yleisölle epäselväksi. Joskus esitetään jopa, että metsien kohtalo ratkeaa yksinkertaisesti markkinoilla. Metsänomistajat myyvät ja puun käyttäjät ostavat, mikä kapeasti katsoen pitääkin paikkansa. Mutta laajemmin katsoen mukana on esimerkiksi Maa- ja metsätalousministeriön Kansallinen metsästrategia, jonka “kansallinen strategiauniversumi” sisältää yli 40 erilaista metsiin kohdistuvia strategiaa ja ohjelmaa.

Ilmastopolitiikassa metsille on suunniteltu rooli hiilinieluina. Kun tarkastellaan Suomen vaikutusta hiilidioksidipäästöihin ja sitä kautta ilmastonmuutokseen, on huomioitava kaksi asiaa: yhtäältä (brutto)päästöt ilmakehään ja toisaalta ilmakehästä pois sidotut päästöt eli nielut. Kokonaisvaikutuksen ilmastonmuutokseen aiheuttavat nettopäästöt, jotka saadaan laskettua vähentämällä päästöistä nielut.  Hiilineutraaliudessa ajatus on, että päästöt ja nielut ovat yhtä suuret.

Suomen vaikutus ilmastonmuutokseen – nettopäästöt ovat kasvaneet

Ilmastopaneelin mukaan kansainväliset sopimukset edellyttävät, että Suomi olisi hiilineutraali varhaisella 2030-luvulla ja hiilinegatiivinen pian sen jälkeen. Ilmasto- ja energiastrategiassa asia oli kaavailtu niin, että päästöt laskevat vuoteen 2035 mennessä noin 21 miljoonaan tonniin, jonka kuittaavat vastaavan suuruiset maankäyttöalan – käytännössä metsien – nielut.

Nyt nieluja ei enää ole. Vaihtoehtoja on kaksi: vähennetään päästöjä nykyistä ripeämmin tai kasvatetaan nieluja, mieluummin tietysti molempia. Päästöjen nopeamman vähentämisen haasteena on, että nyt olisi edettävä puhdistuvan energia-alan lisäksi muillekin alueille, kuten liikenteeseen.

Nielujen kasvattamiseksi niin Ilmastopaneeli kuin Syke ovat esitelleet lukuisia kustannustehokkaita keinoja. Mistä sitten kiikastaa? Perusristiriita syntyy ilmastopolitiikan sääntelyjärjestelmästä. Suuri osa päästöistä kuuluu päästökaupan piiriin. Päästäjä ostaa päästöoikeuksia, mistä on sille suoraan kustannuksia, “saastuttaja maksaa” -periaatteen mukaisesti. Hiilinielujen ylläpidosta sen sijaan kustannukset kantaa koko yhteiskunta.

Vain päästäjällä on suora taloudellinen syy vähentää päästöjä, kun taas valtion olisi tavalla tai toisella puututtava nielujen heikentäjän toimintaan. Poliittisesti helpompaa on ollut antaa asian vain olla ja toivoa, että nieluja riittää tai odottaa, että asiaan puuttuu joku muu, kuten Euroopan unioni.

Tästä perusristiriidasta seuraa monitasoinen moraalikadon ongelma. Jos toimija tekee käyttöenergiaa polttamalla fossiilisia polttoaineita, joutuu toimija maksamaan lisätuotannosta ja -päästöistä lisää päästömaksuja, mutta jos toimija tuottaa käyttöenergiaa polttamalla puuta, lisäkäytön mahdolliset seuraukset nieluvähentyminä kuittaa valtio. Kansallisella ja kansantalouden tasolla esimerkiksi energiateollisuus tekee miljardeilla ilmastotoimia, joilla vähennetään (brutto ja siten myös netto-) päästöjä, ja samaan aikaan metsäteollisuus kasvattaa tuotantoaan, joka alentaa nieluja ja siten kasvattaa (netto-)päästöjä.

Vain päästäjällä on suora taloudellinen syy vähentää päästöjä, kun taas valtion olisi tavalla tai toisella puututtava nielujen heikentäjän toimintaan. Poliittisesti helpompaa on ollut antaa asian vain olla ja toivoa, että nieluja riittää tai odottaa, että asiaan puuttuu joku muu, kuten Euroopan unioni.

Ilmastopoliittisesti nielujen häviäminen kertoo myös seikasta, joka saattaa olla hapan todettavaksi. Suomi ei ole ilmastoasioiden edelläkävijä, vaan pikemminkin jäljessä EU:n keskitasosta. EU:ssa kaiken kaikkiaan ilmastopäästöt (netto eli unionin vaikutus ilmastonmuutokseen) ovat vähentyneet vuosina 1990–2022. Suomessa sen sijaan ilmastopäästöt ovat kasvaneet vuoteen 1990 verrattuna.

Kuvio 2. EU-maiden (EU27) ilmastopäästöjen kehitys (sininen käyrä), Suomen ilmastopäästöjen kehitys (punainen käyrä). Indeksi 1 = vuosi 1990. Lähde: European Environment Agency

Metsäteollisuuden osuus nieluvelasta

Jos puun käytöstä vapautunut hiili sitoutuu uudelleen kasvavaan puuhun, on käyttö hiilineutraalia, koska ilmakehän hiilidioksidipitoisuus ei muutu. Tällaisessa “hiili pyörii ilmakehään ja takaisin” -tilanteessa ei kuitenkaan synny nettopäästöjä vähentävää hiilinielua, koska hiilivarasto ei kasva.

EU:ssa on otettu käyttöön keino seurata ilmakehään ja takaisin -kiertoa. Maankäyttöä koskevassa sääntelyssä on määritelty kullekin maalle niin kutsuttu vertailutaso, jolla sen metsien hiilinielu on ollut tietyllä aikavälillä ja tietyillä metsänkäsittelyn tavoilla. Kun tämä vertailutason kokoinen hiilinielu säilyy, tiedetään että “nieluvelkaa” suhteessa vertailuhetken tilanteeseen ei synny.

Ei ole yksinkertaista laskea, mikä osuus nieluvelasta kuuluu millekin puunkäyttäjäryhmälle. Karkeasti arvioiden kullekin ryhmälle kuuluu nieluvelasta se osuus, minkä ne prosentteina käyttävät vuosittaisesta puunkorjuusta. Tarvitaan siis tieto nieluvelan määrästä ja puunkäyttäjien puunkäytön osuuksista.

Tällainen laskelma on tehty taulukoon 1 ja kuvioon 3. Suomelle määritelty metsänielun vertailutaso on 21,2 Mt (miljoonaa tonnia). Esimerkiksi vuonna 2022 metsänielu oli päästö, suuruudeltaan 2,7 Mt, jolloin nieluvaje oli kaiken kaikkiaan 23,9 Mt. Metsäteollisuus käytti tuona vuonna 82 prosenttia kaikesta korjatusta puusta, jolloin sen osuudeksi nieluvelasta tulee noin 19,6 Mt. Tämä on siis metsäteollisuuden osuus Suomen kansallisesta ilmastovaikutuksesta, samaan tapaan kuin metsäteollisuuden fossiiliset päästötkin.

Taulukko 1. Metsäteollisuuden ja energiateollisuuden osuus metsien nieluvajeesta, laskettuna niiden kotimaisen puunkäytön osuuden mukaisesti. Lähteet: Tilastokeskus ja Luonnonvarakeskus.

Sama laskelma on esitetty kuviona 3. Pylvään korkeus edustaa koko nieluvelkaa. Vuonna 2020 metsänielu oli kooltaan 9,6 Mt, jolloin vertailutasoon 21,1 Mt jäi vajausta 11,5 Mt. Kotimaisen puunkäytön perusteella siitä 9,6 Mt on metsäteollisuuden osuus. Vuosina 2021, 2022 ja 2023 pylväs on korkeampi kuin vertailutaso, koska nieluvajeeseen on laskettava mukaan myös metsien hiilipäästö.

Kuvio 3. Nieluvaje vuosina 2020–2023 ja metsäteollisuuden ja energiateollisuuden osuudet siitä niiden kotimaisen puunkäytön mukaisesti laskettuna. Lähteet: Tilastokeskus ja Luonnonvarakeskus

Jotta eri teollisuuden alojen ilmastovaikutusta voidaan vertailla, on tämä nieluvelka otettava huomioon. Tällainen vertailu vuodelle 2022 on esitetty kuviossa 4, jossa on laskettu yhteen metsäteollisuuden fossiiliperäiset päästöt ja metsäteollisuuden osuus nieluvajeesta.

Kuvio 4. Teollisuuden alojen kokonaisvaikutus nettopäästöihin vuonna 2022, punaisella osuus nieluvelasta, muut värit fossiilisia päästöjä. Päästötiedot perustuvat teollisuuden vähähiilitiekarttoihin.

Kuviosta näkyy, että metsäteollisuuden kokonaisvaikutus Suomen ilmastopäästöihin oli vuonna 2022 huomattavasti suurempi kuin muiden teollisuuden alojen – kutakuinkin yhtä suuri kuin teknologia-, kemian ja energiateollisuuden yhteensä.

Miten voisimme toimia toisin?

Käyttämällä liikaa puuta metsäteollisuus maksimoi voittojaan ja lisää kielteistä ilmastovaikutustaan – mutta ei maksa siitä, koska nielukadon kuittaa veronmaksaja. Muut teollisuuden alat eivät nauti tällaista etua. Asiaa ei kuitenkaan ole kansallisessa ilmasto- tai teollisuuspolitiikassa reilusti sanottu ääneen.

Mikäli metsätaloudessa noudatettaisiin markkinaehtoista päästövähennyslogiikkaa, kuten muilla teollisuuden aloilla, puun varastoiman hiilen ja hiilensidonnan arvo näkyisi metsänomistajan tuloissa. Vastaavasti puun hinta kohoaisi, jolloin “saastuttaja maksaa” -periaatteen mukaisesti hiilinieluja pienentävien tuotteiden ostaja maksaisi tuotteiden kielteisestä ilmastovaikutuksesta.

Käyttämällä liikaa puuta metsäteollisuus maksimoi voittojaan ja lisää kielteistä ilmastovaikutustaan – mutta ei maksa siitä, koska nielukadon kuittaa veronmaksaja. Muut teollisuuden alat eivät nauti tällaista etua.

Suomen metsäalan edunvalvontaa tulisikin suunnata nykyisten metsänkäyttömuotojen jumittuneesta puolustamisesta globaalin sääntelyn tiukentamiseen ja taata metsäalan kestävyys kansallisella lainsäädännöllä. Jos puun hinta nousisi vain Suomessa, voisi seurauksena olla teollisuuden joukkopako ilman että saavutettaisiin positiivisia seurauksia globaalien tavoitteiden näkökulmasta. Jos sen sijaan puun ja metsän arvo tunnistettaisiin EU-tasolla, voitaisiin metsäteollisuutta auttaa esimerkiksi suojatulleilla. Koska Suomessa on vahvaa metsäteollisuuden ja myös päästövähennysten osaamista, tiukentuva globaali sääntely vahvistaisi suomalaisen metsäteollisuuden suhteellista asemaa.

Hakkuumäärien pitäisi tuoreiden laskelmien mukaan laskea nykytasolta 5–10 Mm³ (miljoonaa kuutiometriä), jotta hiilinielu- ja monimuotoisuustavoitteet saavutettaisiin. Noin 60–65 Mm³ taso mahdollistaisi sekin pitkälti nykyisen kaltaisen metsäteollisuuden ekosysteemin. Muutoksia nähtäisiin lähinnä kaikkein alhaisimman jalostusarvon puun käytössä. Puun polttoa teollisuudessa ja voimalaitoksissa voitaisiin kohdistaa nykyistä tarkemmin kalliin sähkön ja lämmön ajankohtiin.

“Unohdetaan nielupolitiikka”

Palataan vielä lopuksi ilmastopolitiikkaan. Metsäkeskustelussa joidenkin eturyhmien suunnalta on esitetty myös, että nieluista ei kannattaisi ylipäätään ilmastopolitiikassa sen kummemmin huolehtia. Pääasia ovat päästövähennykset.

Jos Suomi omaksuu “unohdetaan nielupolitiikka”-linjan, päästövähennyksistä metsäalan ulkopuolella tulee entistä tärkeämpiä ja kiireellisempiä. Painetta kohdistuu esimerkiksi muun teollisuuden ja liikenteen päästöihin.

Mutta pää jää vetävän käteen metsäalalla myös tätä kautta. Kemiallisen metsäteollisuuden piipunpääpäästöt olivat vuonna 2022 noin 20 Mt (fossiiliset 2 Mt ja biogeeniset 18 Mt). Jos oletetaan, että vuosittaiset päästö- ja nielutasot pysyisivät vuoden 2022 tasolla, niin metsäteollisuuden tuotteita  voitaisiin pitää hiilineutraaleina vain, jos  kutakuinkin tuo päästömäärä (20 Mt) kerättäisiin piipun päästä talteen ja varastoitaisiin pysyviin hiilivarastoihin.

Hiilidioksidin kierrättäminen esimerkiksi sähköpolttoaineiksi ei vähentäisi ilmakehään päätyviä biogeenisiä päästöjä, koska hiili vapautuisi nopeasti ilmaan autojen pakoputkista. Metsäteollisuuden päivitetyn vähähiilitiekartan mukaan talteen otettu ja varastoitu hiilidioksidi olisi kuitenkin suuruudeltaan vain 1 Mt vasta vuonna 2040. Metsäteollisuuden vanhat tai uudet tuotteet eivät ole hiilineutraaleja, jos arvoketjun nettovaikutukset nopeuttavat ilmastonmuutosta.

Poliittinen viivyttely ja metsäteollisuuden vapaamatkustajuuden salliminen vie pohjaa uskolta markkinajärjestelmään ja viitoittaa tietä ilmastokaaoksen tai yhä kokonaisvaltaisemman poliittisen sääntelyn maailmaan.

Hiilinielujen pelastamisen ja hiilenkaappausteknologioiden väliseen vertailuun voidaan myös ottaa laajempi kansantaloudellinen näkökulma. Tuoreen tutkimuksen mukaan nieluja on mahdollista kasvattaa “kustannustasolla 20 euroa per sidottu hiilidioksiditonni. Vastaavasti päästöjen sitominen savukaasuista ja varastointi pois ilmakehästä maksaa nykyarvioiden mukaan noin 130 euroa per tonni.” Hiilinielujen kansantaloudellista kannattavuutta korostaa niiden edullisuuden lisäksi, että niiden lisääminen luo työllisyyttä eikä vaadi sijoituksia tuontiteknologiaan.

Taloudellisesti suhteellisen halpoja ja teknisesti helppoja nielutoimia on siis olemassa. Päästövähennykset on tehtävä joka tapauksessa, joskin niiden riuska nopeuttaminen “nielut unohtaneessa” maailmassa olisi monin tavoin tarpeettoman raskasta. Joka tapauksessa poliittinen viivyttely ja metsäteollisuuden vapaamatkustajuuden salliminen vie pohjaa uskolta markkinajärjestelmään ja viitoittaa tietä ilmastokaaoksen tai yhä kokonaisvaltaisemman poliittisen sääntelyn maailmaan.

YTM, ekonomisti Jussi Ahokas tutkii kestävyyssiirtymän poliittista taloutta BIOS-tutkimusyksikössä ja tekee väitöskirjaa Itä-Suomen yliopistoon.

OTM Tellervo Ala-Lahti toimii tutkijana BIOS-tutkimusyksikössä ja tekee väitöskirjaa ympäristölainsäädännön ja innovaatiopolitiikan suhteesta Helsingin yliopistoon.

FT, dosentti Jussi T. Eronen toimii professorina Ekosysteemit ja ympäristö -tutkimusohjelmassa Helsingin yliopiston bio- ja ympäristötieteellisessä tiedekunnnassa ja on BIOS-tutkimusyksikön jäsen.

YTM Antti Haataja toimii tietoasiantuntijana BIOS-tutkimusyksikössä.

KTT, dosentti Paavo Järvensivu tutkii ekologisen jälleenrakennuksen poliittista taloutta ja kulttuuria BIOS-tutkimusyksikössä.

FT, dosentti Karoliina Lummaa tekee humanistista ympäristötutkimusta BIOS-tutkimusyksikössä.

FT Ville Lähde toimii tutkijana BIOS-tutkimusyksikössä.

KuM Antti Majava toimii tutkijana BIOS-tutkimusyksikössä ja tekee väitöskirjaa sosioekonomisella näkökulmalla Helsingin yliopistoon.

VTT Tero Toivanen toimii tutkijana BIOS-tutkimusyksikössä ja Helsingin yliopistossa talous- ja sosiaalihistorian tieteenalalla.

FT, dosentti Tere Vadén toimii tutkijana BIOS-tutkimusyksikössä.

Artikkelin kuvituskuva: Avik Dey / Unsplash

Artikkelia päivitetty 11.2.2025 klo 15.05: Korjattu kuvateksti kuvioon 1, jossa infografiikkan selitteet olivat väärillä käyrillä.

Julkaisu Metsäteollisuuden kestävyyspäivitys – Osa 1: Miksi metsäteollisuudella on ilmastopoliittinen erityisasema? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Monialainen kestävyystiede on hahmottanut siirtymäpolkuja ja toimenpideohjelmia kohti ekologisesti kestävää tuotantoa ja kulutusta. Kestävyystiede katsoo, että ekologisen kestävyyden saavuttamiseksi vähittäisten ympäristöparannusten sijaan on saatava aikaan harppauksenomaisia muutoksia. Muutosten nopeuttamiseksi ja koordinoimiseksi eri toimialoilla tarvitaan uudenlaista suuntaavuutta.

Nykyisenkaltainen politiikka, joka suosii markkinaehtoisia politiikkatoimia eikä räätälöi politiikkatoimia eri toimialoille ja toimintaympäristöihin, on riittämätön edistämään tarpeellisiksi katsottuja muutoksia. Esimerkkinä voidaan käyttää sellaista tutkimus- ja kehityspolitiikkaa, joka sisältää vain niin kutsuttuja horisontaalisia toimenpiteitä. Tällöin vaikkapa digitaalisten palveluiden kehittämistä ja fossiilisten polttoaineiden käyttöön perustuvan perusteollisuuden uudistamista pyritään lähtökohtaisesti edistämään samoilla mekanismeilla, erottelematta toimialojen toisistaan poikkeavaa toimintalogiikkaa.

Missiolähtöinen innovaatiopolitiikka pyrkii ratkaisemaan suuria yhteiskunnallisia haasteita tuottamalla talouteen merkittäviä, juuri näitä haasteita koskevia laadullisia muutoksia. Käytännössä missiolähtöinen innovaatiopolitiikka rakentuu missioista, joissa yksityiset ja julkiset toimijat työskentelevät yhdessä saavuttaakseen jaetut tavoitteet. Se on herättänyt kestävyystutkijoissa kiinnostusta, koska sen nähdään kykenevän uudistamaan kansantalouden sosiaalisia ja materiaalisia rakenteita kestävyystavoitteiden mukaisesti. Valtio ja yhteiskunta voivat tässä ajattelussa edistää tarvittavia muutoksia taloudellisesta tilanteesta huolimatta ja silloinkin kun muutokset eivät ole lähtöisin markkinoilta.

Mutta mitä asiasta sanovat taloustieteilijät? Suomessa haetaan usein oikeutusta erilaisille ideoille tyypillisesti nimenomaan valtavirran taloustieteestä. Esimerkiksi toimittajat haastattelevat ekonomisteja silloin kun halutaan tietää, onko jokin poliitikkojen esittämä toimenpide taloudellisesti mahdollinen, toimiva tai tehokas.

Uudet politiikkaideat kohtaavat taloustieteilijät episteemisenä yhteisönä

Juuri julkaistu tutkimuksemme tarkastelee, miten taloustieteilijät suhtautuvat kestävyyssiirtymää edistäviin politiikkaideoihin. Tutkimuksen nojalla voimme arvioida, mihin asti ekonomistien valtavirtainen ajattelu venyy ja missä määrin Suomessa on mahdollista viedä kestävyyssiirtymää edistävää innovaatiopolitiikkaa eteenpäin ekonomistien tuella.

Yhteisön jakamat ideat määrittävät muun muassa minkälaisia syy-seuraussuhteita pidetään uskottavina. Politiikkaideat ohjaavat sitä, millaiseksi käytännön politiikka muodostuu. Esimerkiksi sellaisille politiikkaohjelmille, jotka ovat vallitsevien ideoiden näkökulmasta epäuskottavia, on vaikeaa saada kannatusta.

Miten sellaiset suomalaiset taloustieteilijät, jotka ovat merkittävissä yhteiskunnallisissa asemissa ja joilla siten on poliittista painoarvoa, suhtautuvat missioihin. Mitä he ajattelevat laajemmin kestävyyssiirtymään tähtäävästä innovaatiopolitiikasta?

On tapauskohtaista, mitkä ideat nousevat merkittäviksi. Innovaatiopolitiikan saralla missiolähtöisyyden idea, jota erityisesti professori Mariana Mazzucato on edistänyt, on tuonut uusia sävyjä ja avauksia yhteiskunnallisesta muutoksesta käytävään keskusteluun.

Kaikki politiikkaan vaikuttavat asiantuntijat eivät kuitenkaan ole olleet missiolähtöisestä innovaatiopolitiikasta haltioituneita. Erityisesti valtavirran taloustieteilijät ovat suhtautuneet Mazzucaton ajatuksiin varsin nyreästi. Taloustieteilijät muodostavat episteemisen yhteisön – tietynlaisen tiedon määrittämän yhteisön – jonka ideat vaikuttavat oleellisesti politiikkaprosesseihin ja politiikkojen muovautumiseen.

Siksi päätimme selvittää tarkemmin, miten sellaiset suomalaiset taloustieteilijät, jotka ovat merkittävissä yhteiskunnallisissa asemissa ja joilla siten on poliittista painoarvoa, suhtautuvat missioihin. Mitä he ajattelevat laajemmin kestävyyssiirtymään tähtäävästä innovaatiopolitiikasta?

Taloustieteilijät eivät helposti venytä ajatteluaan

Tutkimuksemme paljasti, että toisin kuin monet kestävyystutkijat, suomalaiset valtavirran taloustieteilijät eivät näe missiolähtöisessä innovaatiopolitiikassa suurta potentiaalia. Sen sijaan taloustieteilijät pitäytyvät taloustieteen “perusideoissa”, joiden mukaan innovaatiopolitiikan tulee rakentua alhaalta ylöspäin. Innovaatiotoiminnan resurssien pitää saada jakautua melko vapaasti, valtion ohjaavan roolin tulee olla rajattu ja innovaatiopolitiikan tavoitteena tulee olla tuottavuuden paranemisen kautta syntyvä talouskasvu.

Taloustieteilijät suhtautuivat jokseenkin torjuvasti kestävyyslähtökohdista nousevaan innovaatiopolitiikkaan.

Kun haastoimme taloustieteilijöitä nopean kestävyysmurroksen tarpeella ja siihen liittyvillä näkökulmilla, heidän ajatuksensa innovaatiopolitiikasta eivät mukautuneet haasteeseen käytännössä lainkaan. Taloustieteilijät eivät kiistäneet kestävyystieteen lähtökohtia, jotka nousevat luonnontieteen alati päivittyvistä löydöksistä, mutta eivät myöskään olleet valmiita muuttamaan niiden pohjalta omaa ajatteluaan. Toisin sanoen taloustieteilijät suhtautuivat jokseenkin torjuvasti kestävyyslähtökohdista nousevaan innovaatiopolitiikkaan.

Jos kestävyystutkijat tai muut tahot pyrkivät vaikuttamaan tulevaisuuden innovaatiopolitiikan suuntaan siten, että ekologisen kestävyyden kysymykset huomioidaan syvällisesti ja innovaatiopolitiikasta tehdään aiempaa päämäärätietoisempaa esimerkiksi missioiden kautta, heidän ei kannata odottaa näille ajatuksille tukea valtavirran taloustieteilijöiltä.

Kohti tulevia ideoiden välisiä kamppailuja

Tulevaisuuden innovaatiopolitiikan kannalta onkin keskeistä, minkä episteemisen yhteisön ideat pääsevät lopulta politiikkaprosesseissa voitolle. Myös materiaalisten olosuhteiden muutokset, esimerkiksi ilmastonmuutosten vaikutusten voimistuminen tai muuttuvat kansainväliset suhteet, saattavat tuoda eri alojen tutkijoiden näkökulmat lähemmäksi toisiaan

Lisäksi näemme, että teollisuuspolitiikan idean voimakas nousu kansainvälisen talousajattelun kärkeen saattaa tuoda suomalaisten ekonomistien ajattelua lähemmäksi kestävyystieteilijöitä. Päämäärätietoisen innovaatiopolitiikan tavoin teollisuuspolitiikka pyrkii aktiivisesti uudistamaan taloutta yhteiskunnallisten tavoitteiden mukaisesti.

Materiaalisten olosuhteiden muutokset, esimerkiksi ilmastonmuutosten vaikutusten voimistuminen tai muuttuvat kansainväliset suhteet, saattavat tuoda eri alojen tutkijoiden näkökulmat lähemmäksi toisiaan.

Viime vuosina teollisuuspolitiikasta on haettu tukea etenkin Yhdysvalloissa mutta myös Euroopassa niin vihreän siirtymän edistämiseksi kuin myös uusiin geopoliittisiin jännitteisiin sopeutumiseksi. Teollisuuspolitiikan ideaa ovat kehittäneet taloustieteilijät kuten Dani Rodrik ja Daron Acemoglu, joita myös suomalaiset ekonomistit laajasti arvostavat.

Voi siis olla, että päämäärätietoiselle innovaatiopolitiikalle on tulevaisuudessa enemmän tilaa kuin miltä tällä hetkellä tutkimustulostemme perusteella näyttää. Ei kuitenkaan ole itsestään selvää, että nimenomaan ekologiseen kestävyyteen tähtäävät tavoitteet ovat jatkossa kärkisijalla – ajatellaanpa esimerkiksi Donald Trumpin pian alkavaa toista presidenttikautta. Ideoiden kentällä käydään jatkuvaa kamppailua.

YTM Jussi Ahokas on ekonomisti ja tutkija BIOS-tutkimusyksikössä.

KTT, dosentti Paavo Järvensivu on tutkija ja perustajajäsen BIOS-tutkimusyksikössä.

VTT Tero Toivanen on tutkija ja perustajajäsen BIOS-tutkimusyksikössä ja vieraileva tutkija talous- ja sosiaalihistoriassa Helsingin yliopistossa.

Artikkelikuva: Alexa / Pixabay

Julkaisu Mahtuvatko missiot ja kestävyyssiirtymä ekonomistien ajattelun rajoihin? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kun arvioimme neljä vuotta sitten Juha Sipilän (kesk.) hallituksen edesottamuksia ilmastopolitiikan saralla, peräänkuulutimme seuraavalta hallitukselta kahta asiaa. Ensiksi ilmasto- ja luontopolitiikan tulisi nojata parhaimpaan tutkimustietoon. Sipilän hallitus ajoi metsien puubiomassan lisääntyvään käyttöön perustuvaa biotaloutta tutkijayhteisön selkeistä varoituksista huolimatta – erityisesti hiilinielujen tiedettiin sillä tavoin heikkenevän.

Toiseksi katsoimme artikkelissamme, että Sipilän hallitusta seuraavan hallituksen olisi käynnistettävä prosessi, jossa hahmotetaan yhtä hallituskautta pidemmällä perspektiivillä ne konkreettiset infrastruktuurien ja käytäntöjen muutokset, jotka tarvitaan eri sektoreilla nopean ekologisen siirtymän toteuttamiseksi. Tavoitteiden ja ohjausmekanismien lisäksi tarvitaan näkemys elinkeinoelämän eri sektorien ja muun yhteiskunnan yhteen kietoutuvista tulevaisuuspoluista.

Ydintavoitteet olivat pitkälti linjassa tieteen konsensusnäkemyksen kanssa, erityisesti huomioiden Ilmastopaneelin suositukset Suomen ilmastotavoitteiksi.

Kesäkuussa 2019 Antti Rinteen (sd.) hallituksen alku oli lupaava. Johtavat ministerit astuivat ulos hallitusohjelmaneuvotteluista vahvalla viestillä, joka oli: on aika panna ilmasto- ja luontoasiat kuntoon. Ydintavoitteet olivat pitkälti linjassa tieteen konsensusnäkemyksen kanssa, erityisesti huomioiden Ilmastopaneelin suositukset Suomen ilmastotavoitteiksi. Talous- ja muu politiikka lähtisi siitä, että Suomi pysäyttäisi luonnon monimuotoisuuden heikkenemisen nopeasti ja olisi hiilineutraali vuoteen 2035 mennessä.

Hallituksen sisäiset ristiriidat nousivat kuitenkin heti pintaan, ja Rinne joutui pikaisesti luopumaan pääministeriydestään. Hallitus jatkoi työskentelyä Sanna Marinin (sd.) komennossa joulukuusta 2019 eteenpäin ja joutui tunnetusti reagoimaan yhteiskuntaa ravistelleisiin, akuutteihin kriiseihin. 

Hallituksen onnistuminen lukujen valossa

Ilmastotavoitteiden osalta pitkän linjan saavutukset ovat synkät. Nettopäästöt eli se, minkä verran fysikaalisesti vaikutamme vuosittain ilmakehän kasvihuonekaasupitoisuuteen – hiilipäästöt vähennettynä hiilinieluilla – eivät ole laskeneet lainkaan sitten vuoden 1990. 

Yksinkertaisena tehtävänä on ollut vähentää hiilipäästöjä niin, että emme samaan aikaan vähennä hiilinieluja tai ulkoista päästöjä muille maille. Tässä tehtävässä on epäonnistuttu. 

Myöskään luonnon monimuotoisuuden osalta ei ole ollut nähtävissä käännettä parempaan, vaan suomalaisen luonnon monimuotoisuus jatkaa heikkenemistään. Luonnonsuojelun määrärahojen korottaminen noin sadalla miljoonalla eurolla ja sen myötä saavutetut edistysaskeleet yksittäisissä suojelukohteissa, kuten vesien ja soiden suojelussa, on syytä toivottaa tervetulleiksi. Samaan aikaan on muistettava, että nämä toimet eivät ole riittäneet edes ehdottomaan minimitasoon eli luontokadon pysäyttämiseen.

Materiaalisesta näkökulmasta voidaan todeta, että ilmasto- ja monimuotoisuustavoitteiden ilmeisimmät kipukohdat liittyvät edelleen maankäyttösektoriin ja erityisesti metsiin. Puun käyttö sähkön ja lämmön tuotantoon on kasvanut, ja myös erilaisissa selluntuotannon muodoissa suuri osa puusta päätyy energiaksi. Tämä lisää uusiutuvan energian osuutta energiankäytöstä, mutta ei auta nettopäästöjen vähentämisessä eikä metsäsektorin jalostusarvon kohottamisessa.

Materiaalisesta näkökulmasta voidaan todeta, että ilmasto- ja monimuotoisuustavoitteiden ilmeisimmät kipukohdat liittyvät edelleen maankäyttösektoriin ja erityisesti metsiin.

Maankäyttösektorilla myös maatalouden päästövähennykset ovat jääneet puuttumaan. Koska EU:n yhteinen maatalouspolitiikkakaan ei tuonut merkittäviä uudistuksia sen paremmin päästökehitykseen kuin luonnonvarojen käyttöön, on tilanne kuluvan hallituskauden aikana ajautunut pidemmälle umpikujaan. Samaan saamattomuuteen liittyy tuotanto- ja kulutustottumuksia suuntaavan ilmastoruokaohjelman peruuntuminen.

Myönteinen päästövähennyskehitys on tapahtunut energiasektorilla, jossa aivan viime aikoina käynnistynyt tuulivoiman lisääntyminen tuottaa aitoja päästövähennyksiä. Rakentaminen tapahtuu markkinaehtoisesti, mutta hallituksen toimista esimerkiksi periaatepäätös vedystä pyrkii luomaan energiamurrokselle jatkuvuutta.

Yksi hallitus, jonka kohdalle on vieläpä sattunut sekä koronapandemia että Venäjän Ukrainassa käymän sodan seuraukset, ei toki ehdi uudistamaan yhteiskunnan koko aineenvaihduntaa. Seuraavaksi tarkastelemme hallituksen saavutuksia sen tekemien toimenpiteiden tasolla. 

Hallituksen toimenpiteiden arviointia: lait ja strategiat

Hallituksen teot ilmasto- ja ympäristöpolitiikan saralla olivat erityisesti lakien ja strategioiden uudistamista. Tämä on poliittinen valinta – yksi tapa tehdä politiikkaa. Silloin politiikkaa arvioitaessa on selvitettävä, onnistuiko hallitus rakentamaan tavoite- ja sääntökehikon, joka saattaa talouden ekologisiin rajoihin seuraavien hallituskausien aikana.

Edustamamme itsenäinen, monitieteinen tutkimusyksikkö BIOS on seurannut strategioiden ja lakien uudistamista melko tarkkaan, sillä eduskunnan valiokunnat ovat pyytäneet meiltä lukuisia asiantuntijalausuntoja. Tulevat linkit vievät lausuntoihimme. 

Uusi ilmastolaki on selvä parannus edelliseen verrattuna. Erityisen tärkeitä ovat vahvemmat päästövähennystavoitteet sekä maankäyttösektorin lisääminen lain ja ilmastosuunnitelmien piiriin. 

Vakava puute laissa on kuitenkin huolimaton suhtautuminen hiilinielutavoitteeseen. Ollakseen uskottava, hiilineutraaliustavoite vaatii täsmällisen hiilinielutavoitteen ja ohjauskeinot tavoiteltujen nielujen varmistamiseksi.

Uudesta luonnonsuojelulaista totesimme, että se seuraa pääpiirteissään vakiintunutta luonnonsuojelun linjaa, joka on osoittautunut riittämättömäksi. Luonnonsuojelulain keinovalikoima ei esityksessä merkittävästi laajene, vaikka laajennuksen tarve on todettu voimassa olevan lain toimivuusarvioissa. Luonnon monimuotoisuuden kadon pysäyttäminen edellyttää tärkeimpien ajurien eli maankäytön muutosten ja luonnonvarojen ylikäytön hillintää, mutta näihin laki ei kunnolla tartu.

Uusi ilmastolaki on selvä parannus edelliseen verrattuna. Erityisen tärkeitä ovat vahvemmat päästövähennystavoitteet sekä maankäyttösektorin lisääminen lain ja ilmastosuunnitelmien piiriin. Vakava puute laissa on kuitenkin huolimaton suhtautuminen hiilinielutavoitteeseen.

Kaivoslain päivitystä eduskunta ei ole vielä hyväksynyt, mutta luonnonsuojelulain tavoin kaivoslakiesityksessä ei ole ryhdytty kattavaan uudistustyöhön, vaan on tyydytty olemassa olevan lainsäädännön pienipiirteiseen ja askeleittaiseen kehittämiseen.

Keskeisiä strategiatason päivityksiä olivat uudet versiot keskipitkän aikavälin ilmastopolitiikan suunnitelmasta(KAISU), kansallisesta ilmasto- ja energiastrategiasta sekä maankäyttösektorin ilmastosuunnitelmasta (MISU). Lausuimme kootusti, että näistä kolmesta puuttuu riittävä kokonaisvaltaisuus ja ennakoivuus: hiilineutraaliustavoitteen saavuttaminen on jätetty suotuisien tapahtumaketjujen varaan, erityisesti taakanjakosektorilla ja suhteessa nieluihin. 

Tätä vastoin riittäviin päästövähennyksiin pääsemiseksi on oltava suunnitelmat, jotka johtavat hiilineutraalisuuteen joka tapauksessa ja ennakoitavuuden rajoissa. Ilman otetta hiilinieluihin hiilineutraaliustavoite on kuin hölmöläisten peitonjatkamista: nielut laskevat samalla kun päästötkin.

Totesimme myös, että strategioissa päästötavoitteet ovat kiitettävät, mutta keinot selvästi riittämättömät ja epävarmat. Strategioissa on rakenteellinen ongelma: ne nojaavat epärealistiseen ennusteeseen nielujen kasvusta, mikä johtaa myös taakanjakosektorin toimien alimittaisuuteen. Alimitoituksen korjaamiseksi tarvitaan huomattavasti enemmän päästövähennyksiä, eikä harkittavaksi jätettyjä toimia, kuten liikenteen päästökauppaa, tule enää empiä vaan saattaa toimeen.

Luonnonvarojen kulutuksen ohjauksen suhteen pieni positiivinen pilkahdus oli kiertotalousstrategiassa mainittu tavoite, jonka mukaan kotimainen primääriraaka-aineiden, kuten mineraalien ja puun, kokonaiskulutus ei vuonna 2035 ylitä vuoden 2015 tasoa. Tavoite on vaatimaton – kasvun pysäyttäminen eikä kulutuksen lasku – mutta se edustaa harvinaisesti huomion kiinnittymistä nimenomaan luonnonvarojen käyttöön. Tätä huomiota on jatkossa pystyttävä tarkentamaan ja terävöittämään valtavasti. 

Ympäristökysymykset jäivät edelleen muista politiikkalohkoista erillisiksi

Ympäristö- ja talousnäkökulmien eriytyneisyyttä Suomen institutionaalisessa rakenteessa ja toimintakulttuurissa kommentoimme lausunnossamme Euroopan komission ehdotuksesta ennallistamisasetukseksi. Käytännössä eriytyneisyys näkyy muun muassa eri ministeriöiden kuten ympäristöministeriön, työ- ja elinkeinoministeriön sekä maa- ja metsätalousministeriön keskinäisessä kommunikoimattomuudessa sekä niiden toiminnan ja päätösten keskinäisessä ristiriitaisuudessa.

Totesimme, että ehdotus ennallistamisasetukseksi hahmottaa luonnon monimuotoisuuden turvaamisen voittopuolisesti luonnon suojeluna ja ennallistamisena. Selvästi vähemmälle huomiolle jää teollisen toiminnan uudistaminen ekologisten reunaehtojen mukaisesti. Tästä eriytymisestä syntyy vastakkainasettelu talous- ja ympäristötoimenpiteiden välille. Jos ilmasto- ja ympäristöpolitiikan suunnittelu ja politiikkatoimet nähdään lähinnä suojelun ja ennallistamisen kautta, vastakkainasettelu talous- ja ympäristötoimenpiteiden välillä säilyy. Teollisuutta kehitetään yhtäällä, suojelua toisaalla.

Ehdotus ennallistamisasetukseksi hahmottaa luonnon monimuotoisuuden turvaamisen voittopuolisesti luonnon suojeluna ja ennallistamisena. Selvästi vähemmälle huomiolle jää teollisen toiminnan uudistaminen ekologisten reunaehtojen mukaisesti.

Samaan eriytyneeseen tapaan julkisen talouden suunnitelmasta vuosille 2023–2026 puuttuvat tieto ekologisesta kestävyydestä sekä työkalut ohjata taloutta sitä kohti. Vastuullinen taloudenpito edellyttää tietopohjan ja ohjauskyvyn harppauksenomaista parantamista.

Kestävyyssiirtymän sisällöllistä suunnittelua hallitus ulkoisti teollisuuden eri sektoreille ja niiden käyttämille konsulttiyrityksille, kun teollisuuden edustajat työ- ja elinkeinoministeriön ohjauksessa tuottivat kukin oman sektorinsa vähähiilitiekartat. 

Tiekartat ovat ansiokas lisä vihreän siirtymän konkreettisten tehtävien kuvaamisessa, mutta niistä puuttuu tiedevetoiselle suunnittelulle ominainen systeemisyys sekä tiedon ja menetelmien avoimuus. Tiekarttojen vähähiilisyystavoitteet nojaavat yhteenlaskettuna puun käyttömäärään, joka ylittää reippaasti vuotuisen puun kasvun.

Suosituksiamme tuleviin hallitusneuvotteluihin

Yhteen vetäen voimme todeta, että ilmasto- ja ympäristöpolitiikan tärkeimmät lait ja strategiat sisältävät oikeansuuntaisia tavoitteita, mutta päätetyt ja hahmotellut keinot tavoitteiden saavuttamiseksi jäävät varsin puutteelliseksi. Lait ja strategiat eivät tee riittävää pesäeroa aiempiin säädöksiin, vaan omaksuvat vanhastaan perityn pistemäisen ja hallinnon perinteisiä siiloja kunnioittavan lähestymistavan.

Läpi Marinin hallituskauden olemme ehdottaneet kestävyystutkimukseen perustuen uusia lähestymistapoja ja institutionaalisia ratkaisuja, jotka tarttuisivat kokonaisvaltaisesti ja määrätietoisesti talouden ohjaamiseen ekologisten reunaehtojen mukaisesti. Isot linjat ovat samat, joita suosittelimme Sipilän hallitukselle, mutta näkemyksemme on tarkentunut. Seuraavat ydinkohdat toimivat suosituksinamme kevään hallitusneuvotteluihin ja seuraavalle hallitukselle.

Hallituksen on otettava tähtäimeen yhteiskunnan nopea ja hallittu kestävyyssiirtymä. Muutaman vuosikymmenen urakassa Suomi luopuu fossiilisten polttoaineiden käytöstä ja muiden luonnonvarojen ylikulutuksesta. Nettotason hiilipäästöt painetaan ensin nollaan ja sitten negatiivisiksi. Luonnonjärjestelmien toiminnalle jätetään riittävästi tilaa. Samalla huolehditaan hyvän ihmiselämän perusedellytyksistä.

Kestävyyssiirtymän suunnittelu nimenomaan teollisuuden näkökulmasta on tärkeää, koska teollisuuden aiheuttamat suorat ja välilliset ympäristö- ja resurssipaineet ovat huomattavat ja teollisuuden tuottavuuskehitys ja kansainvälinen kilpailukyky on oleellista Suomen kansantalouden kannalta. 

Kestävyyssiirtymän läpivienti edellyttää ensinnäkin suunnitelmaa, joka hahmottaa eri sektoreiden ja sosio-teknisten järjestelmien, kuten energian, liikenteen, ruoan ja kaupunkien, toisiinsa kietoutuvat konkreettiset muutospolut. Toiseksi taloutta ja yhteiskuntaa on kyettävä ohjaamaan suunnitelman mukaisesti. Luontoa liikaa kuormittavia toimintoja ajetaan määrätietoisesti alas, ja uusia toimintoja otetaan käyttöön. 

Suunnittelun käynnistämiseksi olemme ehdottaneet, että hallitus perustaisi teollisen kestävyyssiirtymän tiedevetoisen suunnitteluyksikön valtioneuvoston kanslian alaisuuteen. Nimenomaan teollisuuden muutospolkujen hahmottaminen on tärkeää, koska teollisuuden aiheuttamat suorat ja välilliset ympäristö- ja resurssipaineet ovat huomattavat ja teollisuuden tuottavuuskehitys ja kansainvälinen kilpailukyky on oleellista Suomen kansantalouden kannalta. 

Suuntaava ja uudistava tutkimus-, kehitys- ja innovaatiopolitiikka sekä aktiivinen teollisuuspolitiikka ovat tärkeässä roolissa teollisuuden ja sosio-teknisten järjestelmien muutosten määrätietoiseksi toteuttamiseksi. Tämän politiikkakokonaisuuden täytyy nojata tiedevetoiseen suunnitteluun, jotta Suomen talous saavuttaa riittävän uudistumiskyvyn ja jotta eri sektoreilla tapahtuvat uudistukset yhdessä edistävät koko yhteiskuntaa koskettavaa kestävyyssiirtymää.

KTT Paavo Järvensivu on tutkija BIOS-tutkimusyksikössä. 

FT, dosentti, Tere Vadén on tutkija BIOS-tutkimusyksikössä.

Artikkeli on osa Haasteita monikriisisestä hallituksesta -juttusarjaa.

Artikkelin pääkuva: Greenpeace Finland/Unsplash.

Julkaisu Suomi on epäonnistunut ilmasto- ja luontotoimissaan – teollisuutta uudistettava suunnitelmallisesti ja määrätietoisesti ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Missiolähtöisessä innovaatio- ja teollisuuspolitiikassa julkinen sektori johtaa kunnianhimoisia ja laaja-alaisia hankkeita, joilla pyritään ratkaisemaan tärkeitä yhteiskunnallisia haasteita. 

Puhumme missioista emmekä haasteista, koska tämä on innovaatiopolitiikan kentällä jokseenkin vakiintunut ilmaisu ja viittaa nimenomaan professori Mariana Mazzucaton ja kollegoiden esille nostamaan ajatteluun (engl. mission-oriented innovation).

Perinteinen valtion innovaatiopolitiikka on keskittynyt tukemaan teknologian kehitystä ja kaupallistamista siltä osin, kun markkinoiden puutteita on koettu tarpeen paikata. Missiolähtöisessä politiikassa valtio ei vain korjaa markkinoita, vaan myös muokkaa ja luo niitä. Valtio valitsee yleistä etua edustavat tavoitteet, tuo eri toimijat yhteen, osoittaa suuntaa ja jopa johtaa omalla esimerkillään.

Missiolähtöisyydellä tavoitellaan julkishallinnon suunnitelmien määrätietoista toimeenpanoa poliittisen tavoitteen saavuttamiseksi. Missiot muodostavat koordinoivan elementin isojen, pitkän aikavälin tavoitteiden sekä yksittäisten julkisten ja yksityisten toimijoiden strategioiden välille.

Missiolähtöisessä politiikassa valtio ei vain korjaa markkinoita, vaan myös muokkaa ja luo niitä. 

Ilmastokriisi on yksi ilmeinen haastekenttä, jonka pariin missiolähtöisyyttä on Suomessa ja muualla peräänkuulutettu.Suomen aie saavuttaa hiilineutraalius vuoteen 2035 mennessä on laaja poliittinen tavoite, jonka saavuttamiseksi voidaan muotoilla useita toisiaan tukevia missioita.

Esimerkiksi vähäpäästöisen sähköntuotannon ympärille voidaan kuvitella missioiden sarja, joka tuo yhteen sähkön tuotantoon, varastointiin ja joustavaan käyttöön liittyvää tutkimusta, suunnittelua, sääntelyn kehitystä, kaupallista kehitystä sekä liiketoimintaa. Valtio voi pyrkiä vauhdittamaan ja tuottamaan Suomeen merkittävää tämän alueen osaamista ja liiketoimintaa, jota muuten ei välttämättä syntyisi. 

Tarkastelemme tässä tekstissä missiolähtöisyyttä Suomessa ja tuomme esiin kiinnostavia malleja ja avauksia. Kuvaamme myös missiolähtöisyyden haasteita sekä esitämme kokonaisarvion missiolähtöisyyden toteutumisesta Suomen nykyisessä innovaatio- ja teollisuuspolitiikassa. Koska missiolähtöisyys ei ole ilmiönä kovin tarkkarajainen, emme pyri arvioimaan onko jokin yksittäinen toimintatapa missiolähtöinen vai ei.  

Missiolähtöisyyden toteuttaminen ei ole suoraviivaista

Valtio on Suomessa 1960-luvulta alkaen pyrkinyt voimakkaasti tukemaan tieteen ja teknologian kehitystä. Lisäksi se on pyrkinyt pitkään edesauttamaan teollisuuden menestystä etenkin suurilla vientialoilla, kuten metsäsektorilla. 

Tämän päivän perspektiivistä arvioiden teollisuuspolitiikan painopisteet ja menettelyt perustuvat vakiintuneisiin, historiallisesti rakentuneisiin julkisen ja yksityisen sektorin välisiin käytäntöihin. Missiolähtöisyys peräänkuuluttaa näiden käytäntöjen läpivalaisua ja uudelleentarkastelua. 

Koska ei ole itsestään selvää, että juuri jokin tietty missio vastaa yleistä etua, valtion on määriteltävä ja priorisoitava missiot huolellisen ja läpinäkyvän prosessin myötä. Esimerkiksi kun pyritään vastaamaan ilmastokriisiin, missioilla on oltava uskottava tieteellinen pohja ja niiden taakse on saatava laajan toimijajoukon tuki. Jotta valtio voi tässä tehtävässä onnistua, sen on rakennettava poikkialaisia ja laajasti osallistavia hallinnon rakenteita ja toimintatapoja.

Missiolähtöisyydestä puhuttaessa pyritään toisinaan alleviivaamaan, ettei julkinen valta voi valita voittajia markkinoilla. Tämä on hieman harhaanjohtavaa, koska missioiden määritys on avoimen normatiivinen toimenpide. On myös selvää, että julkisilla panostuksilla voi olla hyvinkin suuri merkitys valittujen alojen suhteelliselle menestykselle, ja Suomen kokoisessa maassa toimijoiden määrä yhdellä alalla on rajallinen.

Missiolähtöisyyttä toteutetaan eri puolilla Eurooppaa eri tavoin. Missiot ovat lopulta kaikkialla omanlaisiaan: yhtä mallia missiolähtöiselle politiikalle ei ole.

Missiolähtöisyyttä toteutetaan eri puolilla Eurooppaa eri tavoin: esimerkiksi Alankomaissa maan keskeisimpien teollisuusalojen hallinto on valjastettu missioiden organisointiin, Ruotsissa innovaatiovirasto VINNOVA toteuttaa missio-ohjausta teollisuuden vähähiilisyyden edistämiseksi ja Skotlannissa on perustettu kansallinen investointipankki, jonka päätehtävä on rahoituksin tukea kestävyysmissioita. 

Missiot ovat lopulta kaikkialla omanlaisiaan: yhtä mallia missiolähtöiselle politiikalle ei ole.

Missiolähtöisyys Suomessa

Suomalaisesta valtionhallinnosta missiolähtöisyyden potentiaalia voi nähdä löytyvän esimerkiksi hiljattain perustetusta teknologianeuvottelukunnasta ja koronapandemian jälkeisestä elpymisestä vastaavasta kestävän kasvun ministerityöryhmästä. 

Teknologianeuvottelukunta on laatinut selvityksen Suomen teknologiapolitiikasta 2020-luvulla, ja sen pohjalta on tehty teknologiapolitiikan periaatepäätös. Sen asettaman päämäärän mukaan Suomi on vuonna 2030 maailman menestyksellisin teknologian tutkimuksesta, kehittämisestä ja hyödyntämisestä hyvinvointia ammentava maa.

Tämän saavuttamiseksi on asetettu kansainväliseen kilpailukykyyn keskittyviä tavoitteita, joiden ohella ilmasto- ja ympäristötavoitteet mainitaan keskeisinä tutkimus- ja innovaatiotoiminnan teemoina. Kestävän kasvun työryhmän laatimassa ohjelmassa linjataan myös neljästä pääpilarista: vihreä siirtymä, digitalisaatio, työllisyys ja osaaminen sekä sosiaali- ja terveyspalvelut, ja näille määriteltyjen tavoitteiden vaatimista investoinneista.

Suomalaisesta valtionhallinnosta missiolähtöisyyden potentiaalia voi nähdä löytyvän esimerkiksi hiljattain perustetusta teknologianeuvottelukunnasta ja koronapandemian jälkeisestä elpymisestä vastaavasta kestävän kasvun ministerityöryhmästä. 

Teknologian tutkimuskeskuksen VTT:n on nähty toteuttavan missiolähtöisyyttä ”majakoina” tunnettujen painotuspisteidensä kautta. Myös Sitraa on pidetty missio-orientoituneena toimijana, sillä sen resurssit on kohdennettu kestävyysteemoihin ja -tutkimukseen sen sijaan, että se edistäisi innovaatiotoimintaa yleisesti.

Missiolähtöistä rahoitusta voisi löytyä esimerkiksi Ilmastorahastosta ja Business Finlandilta. Jälkimmäinen on ilmoittanut missiolähtöisyyden ohjaavan rahoitustaan tulevina vuosina ja tällä hetkellä käynnissä on kaksi pilottimissiota: ”Tuottavuuden kasvua digitalisaatiosta” ja ”Hiilineutraali Suomi”.

Ilmastorahasto taas on valtio-omisteinen erityistehtäväyhtiö, joka keskittyy jo ilmastonmuutoksen torjuntaan, teollisuuden vähähiilisyyden vauhdittamiseen sekä digitalisaation edistämiseen, ja on osaltaan valtiollisena toimijana vauhdittamassa lisäinvestointeja hiilineutraalisuuden saavuttamiseksi.

Innovaatiopolitiikan murros

Viime aikoina suomalaisessa innovaatiopolitiikassa on alettu puhua transformatiivisuudesta, mikä viittaa lähestymistapaan, jossa innovaatiopolitiikan päämääräksi asetetaan talouskasvun sijaan kestävyyden edistäminen nykyisiä rakenteita ja toimintatapoja muuttaen. 

Esimerkiksi työ- ja elinkeinoministeriön raportti ”Taloutta ja yhteiskuntaa uudistava innovaatiopolitiikka” esittää transformatiivisuuden keinona täydentää ja haastaa nykyistä TKI-politiikkaamme. Missiolähtöisyys on yksi mahdollinen tapa toteuttaa transformatiivista innovaatiopolitiikkaa.

Toisessa TEM:n raportissa ”Innovaatiopolitiikan lähtökohdat, tavoitteet ja keinot 2020-luvulle” peräänkuulutetaan innovaatiopolitiikan strategisempaa ja ohjelmaperusteisempaa toteuttamista. Raportissa ehdotetaan tiede- ja innovaationeuvoston toimintatapojen ja rakenteen korvaamista ”kasvun ja osaamisen neuvostolla”, jonka tehtävänä olisi muun muassa laatia ylihallituskautinen strategia, jossa tutkimus- ja innovaatiotoiminta ovat talouden, tuottavuuden ja hyvinvoinnin kehittämisen ytimessä. Perusteena on innovaatiopolitiikassa tunnistettu tarve kaikille hallinnonaloille ulottuvalle koordinoivalle ja neuvoa-antavalle elimelle, joka osuu juuri missiolähtöisen politiikan ytimeen.

Myös tiede- ja innovaationeuvoston TKI-tiekartan keinoissa, joilla luoda Suomeen innovatiivisempi julkinen sektori ja suunnata TKI-toimintaa vastaamaan paremmin esimerkiksi ilmastonmuutoksen ja luontokadon haasteisiin, on yhteneväisyyksiä missiolähtöisyyteen. Tiekartassa todetaan, että TKI-toimintaan olisi investoitava nykyistä enemmän ja julkisen ja yksityisen sektorin yhteistyötä olisi parannettava.

Vaikka monet toimijat ja ohjelmat ovat ottaneet askelia missiolähtöiseen suuntaan, haasteena on hajanaisuus ja keskinäisen koordinaation puute.

Missiolähtöistä innovaatiopolitiikkaa on harjoitettu myös esimerkiksi Sitran vuosina 2016–2017 toteuttamassa sosiaalisiin innovaatioihin liittyneessä haastekilpailussa. Kilpailun arvioinnissa huomattiin, että kyseinen missiolähtöisyyden toteutusmalli kohtelee julkisen ja yksityisen sektorin toimijoita eri tavoin. Haastekilpailuissa organisoijat joutuvat tekemään monia normatiivisia päätöksiä, joilla on vaikutusta siihen, millaisia aloitteita kilpailu ylipäätään kerää ja millaisia tuloksia ohjelmasta saavutetaan. 

Toisaalta pidettiin riskinä, että haastekilpailussa päädytään tukemaan projekteja, jotka istuvat nätisti nykyisiin sosiaalistaloudellisiin järjestelmiin. Jos näin käy, menetetään potentiaali tehdä transformatiivisia kestävyysmuutoksia. Haastekilpailujen kyvystä tuottaa pitkäaikaisia ratkaisuja ollaan myös yhä epävarmoja, koska viheliäisiä ongelmia koskevia haasteita on vaikea muotoilla ymmärrettävän ja säännöiltään selkeän kilpailun muotoon.

Vaikka monet toimijat ja ohjelmat ovat ottaneet askelia missiolähtöiseen suuntaan, haasteena on hajanaisuus ja keskinäisen koordinaation puute. Valtiovetoisella missiolähtöisyydellä olisi mahdollisuuksia edistää energiamurrosta parantamalla julkisen ja yksityisen sektorin yhteistoimintaa ​​esimerkiksi vetytaloudessa ja akkuliiketoiminnassa. 

Vetytalous missiona

Suomessa ei ole laadittu erillistä vetystrategiaa, vaan vetytaloutta käsitellään osana muita tiekarttoja ja strategiadokumentteja. Suomen vetytalouden teollisuusvetoinen yhteistyöverkosto nostaa omassa tiekartassaan esiin juuri erillisen strategian puutteen: Suomelta puuttuu jaettu, selkeä visio vetytalouden yhteiskunnallisesta roolista ja tukemisesta.

Strategian puutteesta huolimatta valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan puitteissa on laadittu kattava kartoitus vetytalouden mahdollisuuksista ja rajoitteista. Kartoituksessa todetaan Suomessa olevan valmisteilla kymmenittäin puhtaan ja vähähiilisen vedyn investointiprojekteja. Suurin osa näistä on toistaiseksi esiselvitys- tai suunnitteluvaiheissa tarkoituksenaan toimia sittemmin pohjana rahoituksen järjestämiselle ja investointipäätöksille.

Suomelta puuttuu jaettu, selkeä visio vetytalouden yhteiskunnallisesta roolista ja tukemisesta.

Investointien suuntaamista vetytalouden kehittämiseen kaavaillaan myös Kestävän kasvun ohjelmassa. Tämän mukaan vähähiiliseen vetyyn sekä hiilidioksidin talteenottoon ja hyödyntämiseen ollaan allokoimassa 156 miljoonaa euroa. Lisäksi Ilmastorahaston kautta rahoitetaan vetyhankkeita.

Mainitussa kartoituksessa valtion rooliksi nähdään luoda selkeät vetytalouteen liittyvät lyhyen ja pitkän aikavälin kansalliset tavoitteet ja konkreettinen toimenpideohjelma. Valtio voisi edistää koulutetun työvoiman saatavuutta ja poistaa rakentamisen esteitä tuulivoiman lisärakentamisen sekä teollisuuden investointien ja infrastruktuurin osalta sekä tukea vetytuotantoa suoraan.

Akkuliiketoiminta missiona

Akkujen osalta Suomella on kansallinen strategia, jossa määritetään keskeiset tavoitteet akkutuotannon kehitykselle sekä toimenpiteitä niiden saavuttamiseksi. Seitsemästä tavoitteestaan huolimatta strategiassa keskitytään ennen kaikkea kilpailukykyyn ja akkualan kasvattamiseen, kun taas materiaalisten tekijöiden tarkastelu jää varsin pienelle huomiolle.

Missiolähtöisyyden ja vihreän siirtymän toimeenpanon kannalta oleellisimpana näyttäytyy ehdotus akkualan yhteystyöelimen perustamiseksi. Tämä elin kokoaisi akkusektorin toimijat yhteen ja huolehtisi innovaatio- ja elinkeinopolitiikan suuntaamisesta riittävästi akkuarvoketjujen kehittämiseen.

Akkustrategian lisäksi TEM on julkaissut akkutalouteen liittyen hiljattain kaksi muutakin raporttia: selvityksen akkuklusterin tutkimusinfrastruktuureista ja osaamisen kysynnästä ja alan koulutuksen houkuttelevuudesta. Näiden lopputulema on, että akkuala on Suomessa vielä varsin alkutekijöissään ja tuntematon: tutkimusinfrastruktuuri on kasvussa mutta yhä vähäistä, ja tieto ja ymmärrys akkualan monitahoisuudesta ja laajuudesta puutteellista.

Koska strategiakin on tuore, ei ole mikään ihme, että käytännössä Suomen akkutaloutta vasta käynnistellään. Suomen ensimmäiseksi akkuekosysteemiksi on liputettu Harjavallassa sijaitsevaa akkukehityksen keskittymää. Tämän kannalta on oleellista mainita, että sen osana toimiva Nornickel Harjavalta kuuluu venäläiseen Nornickel-konserniin, josta yli kolmanneksen omistaa toistaiseksi pakotteilta säästynyt oligarkki Vladimir Potanin. 

Nornickel vastaa merkittävästä osasta Euroopan sähköautotuotannon ja muun akkutalouden kannalta keskeisten raaka-aineiden tuotannosta. On vielä epäselvää, miten Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa vaikuttaa tähän.

Globaaleista kestävyystavoitteista kansallisiin missiohin

Missiolähtöisyys ei ole Suomessa täysin uutta. Toistaiseksi ei kuitenkaan voida sanoa Suomessa tehtävän määrätietoista ja eksplisiittistä missiolähtöistä innovaatio- ja teollisuuspolitiikkaa: niin itse missiot kuin niiden toteuttamiseen vaaditut hallinnolliset elementit ja resurssit puuttuvat. Halua luoda Suomeen vaihtoehto perinteiselle markkinalähtöiselle innovaatiopolitiikalle vaikuttaisi olevan, vaikka valtion roolista on eriäviä mielipiteitä.

Yhtäällä esitetään vaihtoehdoksi juuri missio-orientaatiota, toisaalla puhutaan varovaisemmin lähinnä innovaatio- ja teollisuuspolitiikan strategisemmasta suuntaamisesta sekä keskeisten kärkiteemojen priorisoinnista. Olemassa olevia työkaluja, joita leimaa koordinaation puute ja huono ymmärrys järjestelmätason muutoksista, tulisi joko päivittää uuteen uskoon tai luoda niiden tilalle uusia – mitä todennäköisimmin molempia.

Vaikka nykypolitiikassa painotetut globaalit kestävyystavoitteet ovat hyvä ja yleisesti hyväksytty lähtökohta kansallisille missioille, ne eivät itsessään riitä, vaan vaativat paikallisen kontekstin tarkastelua ja tuntemusta. Missioilla isot poliittiset tavoitteet muotoillaan hallittaviksi haastekokonaisuuksiksi. 

Toistaiseksi ei kuitenkaan voida sanoa Suomessa tehtävän määrätietoista ja eksplisiittistä missiolähtöistä innovaatio- ja teollisuuspolitiikkaa: niin itse missiot kuin niiden toteuttamiseen vaaditut hallinnolliset elementit ja resurssit puuttuvat.

On myös selvää, että jos missiot ovat tullakseen osaksi suomalaista innovaatio- ja teollisuuspolitiikkaa, ei kyseessä ole kitkaton tai helppo prosessi. Missiolähtöisyyteen liittyy monia kysymyksiä, joihin ei ole valmiita vastauksia.

Kuinka esimerkiksi varmistetaan, että missiot todella ajavat yleistä etua? Kuinka pidetään huolta, että missiot muodostavat mielekkään ja toimivan kokonaisuuden, joka huomioi esimerkiksi luonnonvarojen kestävän käytön kaikkien alojen yhteistarkastelussa? 

Entä kuinka mahdollistetaan riittävän laaja osallisuus missioiden määrittelyyn ilman, että tämä johtaa liian yleistasoisiin tavoitteisiin? Kun näihin kysymyksiin etsitään vastauksia, yhtenä oleellisena elementtinä näemme monialaisen tieteellisen tietopohjan ja tiedontuotannon missioiden suunnittelussa.

Helmikuussa 2022 käynnistyi vuoden mittainen VN TEAS -hanke Suomen missiolähtöisen innovaatiopolitiikan kulmakivet (FIMO), joka pyrkii muodostamaan kokonaiskuvan missiolähtöisyyden potentiaalista ja käytännön haasteista Suomessa sekä osaltaan vastaamaan edellä esittämiimme kysymyksiin.

Venla Lankinen toimii osa-aikaisena tutkijana BIOS-tutkimusyksikössä ja on maisteriopiskelija Helsingin yliopiston globaalin kestävyyden maisteriohjelmassa.

KTT Paavo Järvensivu tutkii BIOS-tutkimusyksikössä ekologisen jälleenrakennuksen poliittista taloutta ja kulttuuria.

Julkaisu Missiolähtöisyys Suomessa – katsaus nykytilaan, haasteisiin ja mahdollisuuksiin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kuuntele artikkeli Johannes Lehtisen lukemana:

Yhdysvalloissa kevään kiihkeä keskusteluaihe on ollut Green New Deal (GND). Aloitteen, joka toisinaan henkilöityy demokraattien valovoimaiseen ensimmäisen kauden kongressiedustajaan Aleksandria Ocasio-Corteziin, tavoitteena on ratkaista Yhdysvaltoja vaivaava kaksoiskriisi: taloudellinen eriarvoisuus ja ilmastonmuutos.

Inspiraationsa GND hakee yhdysvaltalaisen lähihistorian suurista yhteiskunnallisista murroksista, 1930-luvun New Dealista ja toisen maailmansodan aikaisesta sotataloudesta.

New Deal nosti Yhdysvallat liittovaltion ohjaamalla talous-, elinkeino- ja työllisyyspolitiikan kokonaisuudella pitkittyneestä lamasta. Pearl Harborin pommitusten jälkeen puolestaan maan talous ja teollisuus mobilisoitiin lyhyessä ajassa ulkoista uhkaa vastaan ja sotaponnistelujen tueksi.

GND viestii, että ilmaston lämpenemisen pysäyttäminen vaatii vastaavan kaltaista kokonaisvaltaista lähestymistapaa tarvittavan yhteiskunnallisen muutoksen aikaansaamiseksi.

Eurooppalainen Green New Deal

Hiljattain Green New Deal on alkanut resonoida myös Euroopassa. Espanjan sosialistit saavuttivat äskettäin vaalivoiton ohjelmalla, jonka ydin oli oikeudenmukainen siirtymäpolitiikka. Kampanjoimalla sen puolesta, että ilmastotoimien seurauksena työnsä menettäville työntekijöille kuten hiilikaivostyöläisille tarjotaan koulutus ja sosiaalinen turvaverkko, vasemmisto onnistui menestyksekkäästi vastaamaan ennalta pelättyyn laitaoikeiston nousuun.

Green New Deal on alkanut resonoida myös Euroopassa.

Britanniassa Labour-puolue on pyrkinyt kiinnittämään tiukat ilmastotoimet osaksi politiikkaansa. Kansalaisten ilmastoliikehdinnän kannustamana työväenpuolueen aloitteesta maahan julistettiin ilmastohätätila. Labourin sisällä on puolestaan keskusteltu jo pidempään saarivaltion oman GND:n lanseeraamisesta.

Myös Gianis Varoufakisiin usein henkilöityvällä eurooppalaisella DiEM25-liikkeellä on oma GND-aloitteensa, ja viimeisimmäksi Varoufakis on puhunut globaalin GND:n toteuttamista. Näiden lisäksi monessa muussakin maassa sekä vihreät että vasemmistopuolueet ovat hahmotelleet suuntaviivoja kansallisille GND-ohjelmille.

Eurooppalainen GND saa kaikupohjaa muuallakin kuin vasemmistopiireissä. Viimeisimpänä GND:n puolesta on puhunut Euroopan unionin brexit-pääneuvottelija, kaksinkertainen komissaari ja useampienkin arvioiden mukaan myös mahdollinen Euroopan komission tuleva puheenjohtaja Michel Barnier.

Barnierin mukaan GND:stä, eurooppalaisesta ”kestävyyssopimuksesta”, on tehtävä Euroopan vakaus- ja kasvusopimuksien arvovaltaan verrattava ohjelma, jonka kulmakivinä ovat hiilineutraalius vuoteen 2050 mennessä, kiertotalous ja biodiversiteetin suojelu.

Eurooppalaisen politiikan kolmoiskriisi

GND ei ole esillä Euroopassa ensimmäistä kertaa. Edellisen kerran siitä puhuttiin vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen.

Silloin GND kytkeytyi osaksi sekä keskustaliberaalien että kolmannen tien sosiaalidemokraattien, kuten Tony Blairin, puheenpartta. Saksan Bundesbankin kaltaiset tahot puolestaan laativat vihreiden rahoitusohjelmien pohjapiirustuksia. GND:stä haettiin vastausta talouskriisiin ja uuteen vihreään kasvuun.

GND ei kuitenkaan yltänyt todelliseksi politiikaksi kahdesta syystä. Ensiksi Euroopan päähuomio kohdistui vuosikymmeneksi ilmastotavoitteiden sijasta eurokriisin hoitoon. Kriisiä hoidettiin talouskuripolitiikalla eikä esimerkiksi tulevaisuusinvestointeja painottaen.

Toiseksi on aiheellista epäillä, että Euroopan keskustalaisen eliitin projektina GND ei olisi saavuttanut jäsenmaiden tai kansalaisten kattavaa tukea. Näin ollen se ei olisi tarjonnut politiikan suunnanmuutosta.

Nykyisen GND:n yhteiskunnallinen potentiaali nousee kovin erilaisesta historiallisesta maaperästä kuin edeltäjänsä. Tätä eurooppalaista maaperää määrittää Euroopan politiikan kolmoiskriisi: talousvaikeudet, laitaoikeiston nousu ja ilmastonmuutos.

Euroopan politiikan kolmoiskriisi – talousvaikeudet, laitaoikeiston nousu ja ilmastonmuutos – määrittää sitä eurooppalaista maaperää, josta nykyisen GND:n yhteiskunnallinen potentiaali nousee.

Ensinnäkin maanosa on vakavissa taloudellisissa ongelmissa. Eurokriisin jälkeen unionin kriisimaat ovat joutuneet toteuttamaan ankaraa talouskuripolitiikkaa niille tarjottujen tukipakettien ja hätälainoituksen ehtona. Eurokriisin hoito on jättänyt syvän poliittisen kuilun etelän ja pohjoisen maiden välille.

Samalla sitoutuminen rahaliiton budjetti- ja alijäämätavoitteisiin on kaventanut talouspoliittista liikkumavaraa myös eurokriisistä paremmin selvinneissä pohjoisissa maissa. Seurauksena ovat olleet pitkittyneet talousvaikeudet, lisääntyvä työelämän epävarmuus ja sosiaalinen tyytymättömyys.

Merkille pantavaa Euroopan taloustilanteessa on investointien puute. Vuoden 2009 jälkeen eurooppalaiset yksityiset investoinnit ovat suuntautuneet pääasiassa euroalueen ulkopuolelle. Samaan aikaan euroalueen julkiset investoinnit, jotka olivat maltillisia jo ennen talouskriisiä, ovat tyrehtyneet olemattomiksi.

Kriisin jälkeen ovat kadonneet myös ulkomaiset euroalueelle kohdistuvat investoinnit. Eurooppa kärsii siis käytännössä investointilamasta: yksityiseltä sektorilta ei näyttäisi löytyvän riittävää investointihalukkuutta, ja rahaliiton budjetti- ja alijäämäsäännöt estävät yksittäisiä jäsenmaita ryhtymästä lyhyellä aikavälillä alijäämää kasvattaviin investointeihin.

Toisen kriisin muodostaa laitaoikeiston nousu eurooppalaisen politiikan voimatekijäksi. Kaikkialla Euroopassa oikeistopopulistiset, kansallismieliset ja äärioikeistolaiset puolueet ovat kyenneet hyödyntämään talousvaikeuksista, eriarvoisuudesta ja näköalattomuudesta kumpuavaa tyytymättömyyttä.

Kaikkialla Euroopassa oikeistopopulistiset, kansallismieliset ja äärioikeistolaiset puolueet ovat kyenneet hyödyntämään talousvaikeuksista, eriarvoisuudesta ja näköalattomuudesta kumpuavaa tyytymättömyyttä.

Laitaoikeisto on esittänyt keskustalaisen ja kosmopoliittisen Eurooppa-projektin elitistisenä ja vedonnut kansan nationalistisiin tuntoihin puolustamalla kansallista teollisuutta, työpaikkoja ja perinteisiä kulttuuriarvoja.

Vuoden 2015 niin kutsutun pakolaiskriisin jälkeen se on yhä voimakkaammin asettanut vastakkain ”todelliset” saksalaiset, tanskalaiset tai suomalaiset ja maahanmuuttajat. Kun laitaoikeisto on noussut, liberaalin eurooppalaisen projektin tukijalkoina toimineiden keskustavasemmistolaisten ja keskustaoikeistolaisten puolueiden kannatus on romahtanut. Tämän vuoksi liberaalin Euroopan projekti vapisee toden teolla.

Kolmannen ongelman Euroopalle asettavat kansainvälisten ilmastotavoitteiden mukaiset nopeat päästövähennystoimet. Jotta IPCC:n asettama globaali 1,5 asteen tavoite olisi mahdollinen, tulee eurooppalaiset yhteiskunnat ohjata vähäpäästöiselle polulle tulevan vuosikymmenen aikana.

Kasvihuonekaasupäästöjä on leikattava rajusti irrottamalla yhteiskunnat massiivisesta fossiilisten polttoaineiden käytöstä. Ilmastotavoitteisiin pääseminen tarkoittaa merkittäviä muutoksia energiajärjestelmässä, asumisessa, liikenteessä sekä maankäytössä eli metsätaloudessa ja ruoantuotannossa.

Hallittu yhteiskunnallinen siirtymä

GND:n lupaus on sen kokonaisvaltaisuudessa. Yhdysvalloissa sitä koskeva keskustelu on jo liikuttanut politiikan mahdollisuuksien ikkunaa merkittävästi. Yhtäältä konservatiivit on pakotettu pois ilmastomuutoksen epäilijöiden positiosta ottamaan kantaa itse ilmastonmuutoksen ratkaisemiseen. Toisaalta ilmastokeskustelu ei enää Yhdysvalloissakaan jäsenny pelkästään markkinaehtoisten ratkaisujen puitteisiin.

Nyt keskustellaan siitä, miten siirtymä vähäpäästöisen yhteiskuntaan voidaan toteuttaa politiikan ja julkisen vallan määrätietoisessa ohjauksessa. Tässä on selkeä ero vuosikymmenen takaisen ja nykyisen GND-keskustelun välillä.

Hallitun siirtymän puolesta puhuu myös se, että ilmastotoimet eivät saisi johtaa tilanteeseen, jossa olemassa olevat yhteiskunnalliset jakolinjat eskaloituvat. Ranskan keltaliiviliike on noussut tämän ongelman kansainväliseksi esimerkiksi: yksittäinen ilmastotoimi – presidentti Emmanuel Macronin polttoaineveron korotus – kärjisti eriarvoisuudesta ja näköalattomuudesta nousevat yhteiskunnalliset kokemukset Ranskaa viikkoja ravistelevaksi protestiksi.

Ilmastotoimet eivät saisi johtaa tilanteeseen, jossa olemassa olevat yhteiskunnalliset jakolinjat eskaloituvat.

Ilmastotoimissa ei pidä olla naiivi, muuten niiden toteuttaminen uhkaa tyssätä jo alkumetreillä. Eurooppalaisen laitaoikeiston eräs menestymisen edellytys on ollut asettuminen elitistiseksi kuvattua Eurooppa-projektia vastaan. Ilmastotoimet on helppo liittää osaksi tätä agendaa.

Niin kauan kuin julkinen keskustelu pyörii vain yksittäisten ilmastoimien, kuten lihansyönnin vähentämisen, polttomoottoriautojen tai työpaikkojen kohtalon ympärillä, on laitaoikeiston helppo esittää ilmastotoimet aikaisemman elitistisen politiikan jatkumona ja kärjistää identiteettipoliittisia tuntoja edukseen. Suomen eduskuntavaalien ilmastokeskustelussa oli juuri tällaisia piirteitä.

GND tarjoaa vastauksen tähän ongelmaan. Kun ilmastotoimet toteutetaan hallitusti, syntyy uusia työpaikkoja, joiden avulla rakennetaan vähähiilistä yhteiskuntaa.

Oikeudenmukaisella siirtymällä eli uudelleenkoulutuksella ja sosiaaliturvaratkaisuilla puolestaan turvataan työpaikkansa menettäneiden asema ja tulevaisuus. GND mahdollistaa myös työlle uudenlaisen merkitysten: tarkoituksena ei ole tehdä mitä tahansa työtä, vaan työn kautta osallistutaan kestävän tulevaisuuden rakentamiseen.

Oikeudenmukaisella siirtymällä eli uudelleenkoulutuksella ja sosiaaliturvaratkaisuilla puolestaan turvataan työpaikkansa menettäneiden asema ja tulevaisuus.

Vaikka Euroopan lähitulevaisuuden eräs kohtalon kysymyksistä on euroalueen talousinstituutioiden ja talouspolitiikan perustojen uudistaminen, on nykyinen investointiongelma puolestaan ratkaistavissa osittain jo nykyisten instituutioiden ja sääntörajoitusten puitteissa.

Esimerkiksi Barnier on ehdottanut, että Euroopassa tulisi varata vuosittain 180 miljardia euroa GND:n rahoittamiseksi. Rahoitus voitaisiin kanavoida Euroopan investointipankin välityksellä jälleenrakennusohjelmiin, joita tuettaisiin sekä unionitason että kansallisilla hiilineutraaliuteen johtavilla tiekartoilla.

Tämä olisi merkittävä parannus kuluneiden vuosien tilanteeseen, jossa esimerkiksi Euroopan keskuspankin määrälliseen helpottamiseen käytetyt miljardit eurot ovat menneet finanssimarkkinoille eivätkä eurooppalaisen infrastruktuurin tai teollisuuden jälleenrakentamiseen.

Voiko GND murtautua eurooppalaiseen julkisuuteen?

Yhä useampi eurooppalainen on havahtumassa siihen, että elämme suuren poliittisen murroksen kynnyksellä, jossa vanha maailma ei enää ole mahdollinen mutta uuden suunta ei ole vielä ratkaistu.

Entistä selvemmäksi käy myös se, että ilmastonmuutosta ei voi pysäyttää vastaamatta samalla yhteiskuntia vaivaaviin sosiaalisiin ja poliittisiin ongelmiin. GND tarjoaa tällaisen ratkaisun keskeiset elementit.

Ilmastonmuutosta ei voi pysäyttää vastaamatta samalla yhteiskuntia vaivaaviin sosiaalisiin ja poliittisiin ongelmiin.

Ilmastonmuutoksen pysäyttämisen näkökulmasta kevään 2019 EU-vaalien alla Eurooppa seisookin historiallisessa tienristeyksessä, jossa se voi valita kolmesta vaihtoehdosta.

Ensinnäkin se voi valita kansallismielisen populistioikeiston, joka edelleen usein kieltää ilmastonmuutoksen ja estää tehokkaiden ilmastotoimien toteuttamisen. Toiseksi se voi sitoutua maltillisiin, inkrementaalisiin muutoksiin, jotka eivät lopulta johda ilmastotavoitteiden saavuttamiseen. Tai sitten vaihtoehtona on GND:n kaltainen ”suuri ratkaisu”, joka mahdollistaa päättäväiset poliittiset linjaukset ja hallitun yhteiskunnallisen siirtymän.

Potentiaalistaan huolimatta eurooppalaisella GND:llä on edessään haasteita. GND:n menestys Yhdysvalloissa on perustunut pitkälti siihen, että siitä on tullut mediakentän läpäisevä keskusteluaihe. Tämän vuoksi jokaisen politiikan toimijan on täytynyt muodostaa siihen kanta.

Onkin todennäköistä, että presidentti Donald Trump ottaa GND:n yhdeksi tulevien Yhdysvaltojen presidentinvaalien päähyökkäyskohteekseen. Haastaahan GND työtä ja toimeentuloa tarjoavalla agendallaan äärioikeiston helppoihin kärjistyksiin perustuvan politiikan.

Eurooppaan on kuitenkin hankalampi muodostaa vastaavaa jaettua keskustelua, koska Yhdysvaltojen kaltainen yhteinen julkinen tila puuttuu. Vain hieman kärjistäen voikin todeta, että yhteinen eurooppalainen julkisuus on syntynyt vain kriisin keskellä – eikä suinkaan positiivisessa mielessä. Tästä esimerkki on muun Euroopan suhtautuminen Kreikan talousongelmiin vuosikymmenen alussa, kun ”laiskoja kreikkalaisia” vastaan käytiin yhteisin moraalisin äänenpainoin.

GND:n kaltaisella kokonaisvaltaisella aloitteella olisi eurooppalaisessa julkisuudessa paljon saavutettavaa.

Sikäli kun yhteinen julkisuus on ollut EU:n historian aikana olemassa, on se toiminut itse EU-projektia vastaan. Jäsenmaiden oikeistopopulismi on kummunnut siitä, että EU ja siihen liittyvä julkisuus on näyttäytynyt etäisenä, poliittisen eliitin projektina.

Jäsenmaiden julkisuuteen on puolestaan kuulunut alusta alkaen unioniin kohdistuva epäluulo, suuttumus ja vastustus. Nämä reaktiot laitaoikeisto on sittemmin kytkenyt maahanmuuttoon, joka on kuvattu liberaalin EU-eliitin tuottamana ongelmana.

GND:n kaltaisella kokonaisvaltaisella aloitteella olisi eurooppalaisessa julkisuudessa paljon saavutettavaa. Ensi alkuun eurooppalaisen GND:n läpilyönti voisi ainakin osittain katkaista kansainvälisille ilmastotoimille ominaisen nollasummapelin, jossa jokainen valtio punnitsee toimiaan suhteessa enemmän saastuttavaan maahan löytääkseen perustelut päästötoimien viivyttelylle.

Itsestään tällainen julkisuus ei synny. GND voikin todennäköisesti nousta Euroopassa kokoavaksi aloitteeksi vain jäsenvaltioita ja unionia koskevan julkisuuden ja politiikan yhteispelillä. Tavallaan tämä on varsin ilmeistä: jäsenvaltiot ovat taloudellisesti ja poliittisesti erilaisissa tilanteissa. Siten kussakin maassa on reagoitava eri tavoin nopeisiin päästövähennystavoitteisiin ja yhteiskunnallisen infrastruktuurin jälleenrakennustarpeisiin.

Energiajärjestelmän, asumisen, liikkumisen ja ruoantuotannon yhteiskunnallista muutosympäristöä määrittävät eri maissa erilaiset polkuriippuvuudet, valtasuhteet tai intressit. Kansallisten aloitteiden onkin noustava näistä konkreettisista materiaalista kysymyksistä, mutta samanaikaisesti koko maanosan siirtymää voidaan ohjata, rahoittaa ja koordinoida eurooppalaisella GND-politiikalla.

Kansallisten aloitteiden on noustava konkreettisista materiaalista kysymyksistä, mutta koko maanosan siirtymää voidaan ohjata, rahoittaa ja koordinoida eurooppalaisella GND-politiikalla.

Poliittisten aloitteiden on myös vedottava kulttuurihistoriallisesti erilaisiin maaperiin. Yhdysvaltalaisessa kontekstissa presidentti Franklin D. Rooseveltin New Deal on kaikkien tuntema historiallinen murrosaika, joka asettaa välittömästi myös nykyiset haasteet riittävään mittakaavaan.

Suomessa vertailukonteksti voi muodostua sotien jälkeisestä jälleenrakennuksesta, jolloin uudistettiin teollinen ja yhteiskunnallinen infrastruktuuri, luotiin hiljalleen perusta hyvinvointivaltion keskeisille instituutioille ja koettiin kaupungistumisen myötä valtaisa kulttuurinen muutos.

Jälleenrakennuksen ajatuksella lienee myös vetovoimaa Euroopan tasolla. Euroopan yhteisö syntyi alun perin projektina, jonka tehtävänä oli estää uuden eksistentiaalisen uhan, kolmannen maailmansodan, syntyminen jälleenrakentamalla maanosaan kestävät talouden ja politiikan instituutiot. Nyt Eurooppa olisi jälleenrakennettava toisenlaisen eksistentiaalisen uhan, ilmastonmuutoksen ja luonnon monimuotoisuuden kaltaisten kriisien, estämiseksi.

VTT Tero Toivanen on tutkija BIOS-tutkimusyksikössä. KTT Paavo Järvensivu on tutkija BIOS-tutkimusyksikössä.

Julkaisu Onko Green New Dealista Euroopan pelastajaksi? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Juha Sipilän hallitus nimitettiin tehtäväänsä toukokuun 2015 lopussa, ja seuraavana maanantaina Suomessa astui voimaan edellisen eduskunnan hyväksymä kansallinen ilmastolaki.

Laki asetti kasvihuonekaasujen päästövähennystavoitteeksi 80 prosenttia vuoteen 2050 mennessä vuoden 1990 päästötasoon verrattuna. Lisäksi laki loi hallinnolliset puitteet ilmastopolitiikan pitkäjänteiselle suunnittelulle ja seurannalle.

Sipilän hallitus peri myös Euroopan unionin ilmastotavoitteet: vuoteen 2030 mennessä kasvihuonekaasupäästöjä tuli vähentää vähintään 40 prosenttia vuoden 1990 tasosta, uusiutuvien energialähteiden osuuden tulisi olla vähintään 27 prosenttia kaikesta energiantuotannosta ja energiatehokkuuden tuli parantua vähintään 27 prosenttia.

Suomen ensimmäiset ilmastosuunnitelmat

Suomi oli ympäristöministeri Kimmo Tiilikaisen johdolla Pariisissa YK:n ilmastoneuvotteluissa joulukuussa 2015 sopimassa uudesta, kansainvälisesti kattavasta ja oikeudellisesti sitovasta ilmastosopimuksesta.

Pariisin ilmastosopimus koskee vuoden 2020 jälkeistä aikaa. Sen tavoitteena on pitää maapallon keskilämpötilan nousu selvästi alle kahdessa asteessa suhteessa esiteolliseen aikaan ja pyrkiä toimiin, joilla lämpeneminen saataisiin rajattua alle 1,5 asteen.

Sopimuksen henki painotti turvarajana pidettyä 2 astetta, ja lisäys 1,5 asteesta oli lähinnä myönnytys uhanalaisille saari- ja rannikkovaltioille. EU vahvisti Pariisissa jo aiemmin päättämänsä 40 prosentin päästövähennystavoitteen vuoteen 2030 mennessä. EU katsoo sen olevan linjassa pitkän aikavälin päästövähennystavoitteensa kanssa, joka on 80–95 prosenttia vuoteen 2050 mennessä vuoden 1990 tasosta.

Sipilän hallituksen ensimmäinen merkittävä oma linjaus oli marraskuussa 2016 hyväksytty kansallinen energia- ja ilmastostrategia, joka ulottuu vuoteen 2030 saakka. Strategia oli toimenpanosuunnitelma Sipilän hallitusohjelman vuoteen 2030 tähtääville tavoitteille: lisätä uusiutuvan energian osuus yli 50 prosenttiin loppukulutuksesta, kasvattaa energiaomavaraisuus yli 55 prosenttiin, luopua kivihiilen käytöstä energiantuotannossa, puolittaa tuontiöljyn kotimainen käyttö ja nostaa liikenteen uusiutuvien polttoaineiden osuus 40 prosenttiin (23,5 % polttoaineiden energiasisällöstä).

Hallituksen tilaamassa riippumattomassa vaikutusarviossa, joka julkaistiin helmikuussa 2017, todettiin, että koska puun ja biopolttoaineiden käytön lisäyksellä on suunnitelmassa suuri rooli ja tavoiteltu kotimaisen puunkäytön lisäys pienentää metsien hiilinielua, Suomen päästöjen ja nielujen yhteenlaskettu vaikutus pysyy kutakuinkin ennallaan vuoteen 2030 saakka. Eli Suomen nettopäästöt eivät laske lainkaan.

Vaikutusarviossa todettiin, että Suomen päästöjen ja nielujen yhteenlaskettu vaikutus pysyy kutakuinkin ennallaan vuoteen 2030 saakka.

Eduskunta hyväksyi maaliskuussa 2018 ilmastolain edellyttämän ensimmäisen keskipitkän aikavälin ilmastopolitiikan suunnitelman (KAISU). Se täsmensi ja täydensi aiempaa energia- ja ilmastostrategiaa.

KAISU koskee niin kutsuttua taakanjakosektoria eli talouden alueita, jotka eivät ole mukana EU:n päästökaupassa. Näitä ovat ennen kaikkea liikenne, maatalous, kiinteistöjen erillislämmitys ja jätehuolto.

EU on määritellyt Suomen päästövähennystavoitteeksi taakanjakosektorilla 39 prosenttia vuodesta 2005 vuoteen 2050. Energia- ja ilmastostrategian ja KAISU:n yhteisessä vaikutusarviossa todettiin jälleen, että koska puun ja biopolttoaineiden käytön lisäyksellä on suunnitelmassa suuri rooli, hiilinielujen vähentyminen nollaisi päästövähennysten vaikutuksen.

Maaliskuussa 2019 hyväksyttiin Sipilän hallitusohjelman mukainen pitkään valmisteilla ollut laki, joka kieltää kivihiilen energiakäytön toukokuusta 2029 alkaen. Lakia on kiitelty laajalti ympäristöjärjestöjä myöten, erityisesti sen kansainvälisen symbolivaikutuksen takia. Lisäksi ympäristöjärjestöt arvioivat, että laki kirittää lämmön- ja sähköntuottajia vähäpäästöisiin ratkaisuihin.

Kivihiilestä kokonaan luopuminen näin tiukalla aikataululla todennäköisesti johtaa puun energiakäytön kasvuun eikä pienennä ilmastopäästöjä nettotasolla.

Kuitenkin, kuten BIOS on julkisuudessa tuonut esiin ja kuten myös hallituksen esityksessä todetaan, muuhun kuin polttoon perustuvia ratkaisuja ei ole aivan seuraavina vuosina otettavissa käyttöön riittävän laajasti. Täten kivihiilestä kokonaan luopuminen näin tiukalla aikataululla todennäköisesti johtaa edelleen puun energiakäytön kasvuun eikä pienennä ilmastopäästöjä nettotasolla.

Biotalousagenda Suomessa ja EU:ssa

Suomessa Sipilän hallitus painotti puupohjaista ”biotaloutta” vastauksena niin talouden kuin ilmastonkin ongelmiin. Hallituksella oli sama agenda myös EU:ssa. EU-vaikuttamisella olikin todennäköisesti hallituksen toimenpiteistä raskain ilmastovaikutus, koska se vaikutti EU-tason linjauksiin ja sitä myöten globaaliin puun energiakäyttöön.

Syyskuussa 2017 Suomen korkeimman tason lobbauskoneisto oli torpannut EU:ssa valmistellut uudet linjaukset, jotka olisivat rajoittaneet metsien hakkuita myös Suomessa. Linjaukset lähentyivät tutkijoiden konsensusnäkemyksiä, jotka entisestään olivat vahvistuneet: metsien hiilinielut pienenevät lisähakkuiden vuoksi vuosikymmeniksi, mikä vaikeuttaa ilmastotavoitteiden saavuttamista, eikä laajamittaiseen lämmön ja sähkön tuotantoon riitä teollisuuden puuperäisiä sivu- ja jätevirtoja.

EU-vaikuttamisella olikin todennäköisesti hallituksen toimenpiteistä raskain ilmastovaikutus.

Sipilän hallitus on tämänkin jälkeen ajanut EU:ssa linjaa, joka kohtelisi bioenergiaa edelleen päästöttömänä, näkisi Suomen metsätalouden ”kestävänä” ja sallisi hallituksen ajamat lisähakkuut.

Sipilän hallituksen voidaan katsoa jatkaneen jo ennen valtaannousuaan EU:ssa muodostuneella linjalla. EU:n ilmastosuunnitelmat olivat ja ovat edelleen riittämättömät globaaleihin tavoitteisiin nähden, ja painotus oli uusiutuvan energian – mukaan lukien bioenergia – lisäämisessä.

Kysymys ilmastonäkökulmasta kuuluu: miksi tarvittiin uusiutuvien energialähteiden lisäämisen tavoite päästövähennystavoitteen lisäksi ja miksi uusiutuviin laskettiin mukaan puupohjainen bioenergia varsin löyhin kestävyyskriteerein? Sipilän hallituskaudella uusiutuvien energialähteiden tavoiteosuutta vielä nostettiin viidellä prosenttiyksiköllä, kun tavoite aiemmin oli 27 prosenttia.

Kun EU:ssa oltiin tiukentamassa bioenergian kestävyyskriteerejä, Sipilän hallitus säikähti ja aloitti voimakkaan lobbaamisen. Vielä selvittiin säikähdyksellä, mutta kuinka kauan lisähakkuiden kannattajat voivat olla tyynellä mielellä? On todennäköistä, että kestävyyskriteerit joutuvat jälleen suurennuslasin alle, kun ilmastotoimenpiteitä kohdistetaan tuoreen tutkimustiedon valossa.

Tiede tuli hallituksen tielle

Ilmaston laskuoppi muuttui lokakuussa 2018, kun hallitustenvälinen ilmastonmuutospaneeli IPCC julkaisi erikoisraportin Global Warming of 1.5 °C. Raportissa tarkasteltiin, miten 1,5 asteen maailmaan voitaisiin päästä ja miten se eroaisi 2 asteen maailmasta.

Raportti osoitti, että 2 asteen tavoite ei ole enää mielekäs, vaan globaalin ilmastopolitiikan on tähdättävä tiukasti kohti 1,5 astetta. Suomen Ilmastopaneelin puheenjohtaja Markku Ollikainen arvioi, että Suomen tulisi saavuttaa hiilineutraalius eli päästöjen ja nielujen tasapaino 2030-luvun puolivälissä ja nettonegatiivisuus pian sen jälkeen, jotta olisimme globaalisti 1,5 asteen polulla.

Jo aiemmin tiedettiin, että jos maat toteuttaisivat Pariisissa antamat sitoumuksensa, globaalisti olisimme menossa kohti 3 astetta vuosisadan loppuun mennessä. Metsänielujen ja -varastojen lisääminen on keskeisin todennetusti laajassa mittakaavassa toimiva tapa hillitä ilmastonmuutosta päästövähennysten lisäksi, ja siksi niiden rooli ei tiukentuvassa ilmastopolitiikassa ainakaan vähene.

Sipilän hallitus on ainakin varovaisesti myöntänyt, että bioenergia on laajassa mittakaavassa vain välivaihe, kun siirrytään polttoon perustumattomiin energiamuotoihin lämmön- ja sähköntuotannossa sekä liikenteessä.

Tarvittavien toimenpiteiden aikataulu jatkuvasti kiristyy, koska päästövähennyksissä on vitkasteltu ja vitkastellaan edelleen.

Tarvittavien toimenpiteiden aikataulu kuitenkin jatkuvasti kiristyy, koska päästövähennyksissä on vitkasteltu ja vitkastellaan edelleen. Suomessa hiilineutraaliuden saavuttaminen vuonna 2035 vaatii laajoja ja nopeita toimenpiteitä, joissa ei ole sijaa välivaiheille.

Poliittisen tarmon keskittäminen puun nykyisenkaltaisen käytön ja erityisesti puupohjaisen bioenergian lisäämiseen on ollut raskas virhe, josta kansainvälinen tutkijayhteisö on yrittänyt varoittaa vuosien ajan. Suomessa muut kuin polttoon perustuvat teknologiat ja kaupalliset toteutukset eivät ole voineet kehittyä muun maailman tahdissa.

Biotaloustarmossaan Sipilän hallitus on joutunut puhumaan vastoin tieteellistä tietoa. Hallitus on pyrkinyt luomaan kuvaa epävarmasta ja eripuraisesta tutkijayhteisöstä, vaikka tieteilijät päinvastoin ovat korostaneet, että keskeisistä metsiin ja ilmastoon liittyvistä vaikutussuhteista ollaan tiedeyhteisössä varsin yksimielisiä – toki jatkuvaan epäilyyn ja itsekorjaavuuteen perustuvien tieteen mekanismien rajoissa.

Tämä on ollut erityisen valitettavaa aikana, jolloin trumpilainen tietokäsitys on nostanut päätään eri puolilla maailmaa ja yllättävän vahvasti myös Suomessa.

Kaikilla sektoreilla on liikuttava nopeasti

Joulukuussa 2018 liikenne- ja viestintäministeriön johtama asiantuntijaryhmä julkaisi ehdotuksensa toimenpideohjelmaksi, jonka myötä liikenteen päästöt saataisiin nollattua vuoteen 2045 mennessä. Ehdotus oli konkreettinen ja tarkasteli järjestelmätason kytköksiä.

Se nosti keskiöön myös liikennesuoritteiden eli ajettujen kilometrien vähentämisen, koska tiedetään, että tässä aikataulussa teknologian kehitykseen ei voi nojata liikaa eikä fossiilisten polttoaineiden syrjäyttämiseksi ole saatavilla riittävästi kestäviä uusiutuvia polttoaineita. Tästä huolimatta ehdotus nojasi biopolttoaineiden merkittävään kasvuun etenkin 2030 saakka.

Tavoitevuosi 2045 on myös kaukana suhteessa globaaleihin ilmastotavoitteisiin. Jos liikenteen päästöt ovat nollassa vasta vuonna 2045, nielujen pitää olla varsin merkittävät, kun tavoitellaan päästöjen ja nielujen tasapainoa vuoteen 2035 mennessä.

Ilmastopolitiikan näkökulmasta liian hitaat toimenpiteet ovat yhteiskunnallisen mielipiteenmuodostuksen näkökulmasta liian nopeita.

Ehdotus otettiin vastaan julkisuudessa pitkälti tyrmistyneinä: liian radikaalia. Olemme siis tilanteessa, jossa ilmastopolitiikan näkökulmasta liian hitaat toimenpiteet ovat yhteiskunnallisen mielipiteenmuodostuksen näkökulmasta liian nopeita. Poliitikoiden olisi näytettävä tietä.

Seuraavaksi vuorossa monialaiseen tutkimustietoon nojaava ilmastosuunnitelma

Seuraavalla hallituksella on kova tehtävä muuttaa Sipilän hallituksen ajamia syviä ilmastopolitiikan linjoja. Sen on siirrettävä syrjään biotaloustarmon muodostama sumuverho, joka on estänyt ajankohtaisen tutkimustiedon mukaisen ilmastopolitiikan harjoittamisen.

Sen on samalla rakennettava uusi yhteys tiedeyhteisöön ja tervehdytettävä omalta osaltaan tieteellisen tiedon asemaa julkisessa keskustelussa.

Kuten hallituksen toimet osoittivat, Suomella voi olla merkittävä rooli myös EU:n ilmastopolitiikkaa muokattaessa.

Hallitusta laajemmin politiikassa on kyettävä luomaan monialaiseen tutkimustietoon perustuva näkemys yhteiskunnan nopeasta siirtymästä vähähiiliseen infrastruktuuriin ja käytäntöihin. Tarvitsemme kokonaisvaltaisen näkemyksen, joka auttaa yhteiskunnan eri toimijoita ennakoimaan roolinsa ja tekemään oikeansuuntaisia investointi- ja muita päätöksiä.

Yhdessä asiassa Sipilän hallitus oli selkeä edelläkävijä. Suomessa ei tarvitse enää jäädä jankkaamaan, onko meidän mieltä toimia aktiivisesti ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, voimmeko oikeasti vaikuttaa. Kuten Sipilän hallituksen toimet osoittivat, Suomella voi olla merkittävä rooli myös EU:n ilmastopolitiikkaa muokattaessa. Kansalliset ja kansainväliset toimet kulkevat käsi kädessä, toisiaan eteenpäin vetäen.

Kirjoitus on osa Haasteita hallituksesta -sarjaa.

KTT Paavo Järvensivu on tutkija BIOS-tutkimusyksikössä.

Julkaisu Biotalous ohitti ilmastotavoitteet: Arvio Sipilän hallituksen ilmastopolitiikasta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Keskustelu tieteen ja politiikan suhteesta Suomessa ja muissakin länsimaissa käy vilkkaana. Useissa yhteyksissä on peräänkuulutettu, että politiikan tulisi nojata parhaimpaan tieteelliseen tietoon.

Vaikka taloustieteilijät ovat taajaan nostaneet esiin huolensa siitä, että poliitikot eivät ota heidän tutkimustuloksiaan riittävästi huomioon, erityisen painavan huolen ovat viime vuosina esittäneet luonnontieteilijät ja heistä nimenomaan ilmasto– ja ympäristötutkijat.

Pariisin ilmastosopimuksen syntyä pidettiin kansainvälisesti merkittävänä saavutuksena. Sen myötä lähes kaikki maailman maat sitoutuivat pitämään globaalin ilmastonlämpenemisen alle kahdessa asteessa esiteolliseen aikaan verrattuna.

Jo sopimusta tehdessä oli kuitenkin selvää, että eri maiden kaavailemat sitoumukset eivät alkuunkaan riittäisi vähentämään kasvihuonekaasupäästöjä. Ilmastotutkimuksen perusviesti on, että kunnianhimoa on kiristettävä merkittävästi, ja erityisesti 2020-luvulla on nähtävä voimakkaita päästövähennyksiä, jotta ilmastotavoitteen saavuttaminen ylipäätään olisi mahdollista.

Vuonna 2017 maailman hiilidioksidipäästöt jatkoivat jälleen kasvuaan kolmen pysähdyksissä olleen vuoden jälkeen.

EU:ssa päästökauppa on ollut keskeinen instrumentti tavoitella päästövähennyksiä. Sen toimintakyky on kuitenkin osoittautunut varsin rajatuksi. Koska Pariisin sopimus syntyi useiden vuosien viiveellä ja päästövähennystoimia on toteutettu laiskasti, ilmastotavoitteen saavuttaminen vaatii ennennäkemättömän ripeitä ja laajoja toimenpiteitä.

Monitieteisestä ympäristötutkimuksesta kumpuava viesti on varsin selkeä: yhteiskuntien tulee toteuttaa laaja ja syvällinen järjestelmän muutos. Kutsumme tätä muutosta ekologiseksi jälleenrakennukseksi.

Ekologinen jälleenrakennus

Ekologisen jälleenrakennuksen idean taustalla on pyrkimys vastata kysymykseen, kuinka monimutkaisen järjestelmän muodostava, tiheästi verkottunut yhteiskunta voidaan ohjata ilmastotavoitteiden ja luonnon materiaalisten reunaehtojen näkökulmasta kestävälle pohjalle keskipitkällä aikavälillä (20─30 vuotta). Lähtökohtana on, että ylhäältä alas suuntautuva valmiiden muutosohjelmien sanelu ei toimi nykymaailmassa, mutta onnistunut muutos edellyttää valtiotasolla tapahtuvaa yhteiskunnan suuntaamista.

Käyttämämme termi ekologinen jälleenrakennus kiinnittää huomion valtion monitahoiseen ja keskeiseen rooliin sekä ympäristötoimien historialliseen vaativuuteen: kyseessä on toisen maailmansodan jälkeiseen jälleenrakennukseen verrattavissa oleva yhteiskunnan ekososiaalinen uudistaminen.

Yhteiskuntien tulee toteuttaa laaja ja syvällinen järjestelmän muutos.

Suomen historia on oiva vertauskohta kokonaisvaltaisesta muutoksesta, koska toisen maailmansodan jälkeen uudistettiin määrätietoisesti Suomen talous ja teollisuus ja otettiin myös ensimmäiset askeleet julkisten hyvinvoinnin instituutioiden rakentamiseksi. Samaan aikaan muuttuivat myös kansalaisten elämäntavat, arvostukset ja kulutustottumukset.

Ekologinen jälleenrakennus tuo esiin fossiilisten polttoaineiden roolin teollisten yhteiskuntien aikaisemmassa kehityksessä ja nykytilassa. Fossiilienergia on tarjonnut parin viime vuosisadan aikana yhteiskunnille määrällisesti ja laadullisesti poikkeuksellisen energiasyötteen, minkä korvaaminen nyt vaadittavassa aikataulussa on äärimmäisen haastava tehtävä.

Suomen energiankulutuksesta fossiilisten polttoaineiden osuus, 42 prosenttia, on paljon vähäisempi kuin maailman (85 %) keskimäärin, mutta samalla Suomen kulutus on vahvasti riippuvaista ulkomailla tapahtuneista energiapanostuksista. Suomi on siis edelleen hyvin vahvasti fossiilitalous.

Ekologisen jälleenrakennuksen keskeisenä lähtökohtana on jälleenrakentaa fossiilisiin polttoaineisiin perustuva infrastruktuuri ja uudistaa siihen nojaavien elinkeinoelämän, asumisen, liikkumisen ja ruoantuotannon käytännöt.

Muutosta hankaloittaa fossiilienergiajärjestelmän polkuriippuvuus. Keskittyminen osaratkaisuihin pitää yhteiskunnan edelleen kiinni vanhentuneessa infrastruktuurissa. Nyt mahdollisesti tehtävät väärät ratkaisut puolestaan lukitsevat kehityskulkuja pahimmillaan useiksi vuosikymmeniksi eteenpäin.

Ilmastotavoitteiden saavuttamisessa on fossiilisen energian käytöstä johtuvien päästöjen radikaalin vähentämisen lisäksi yhtä tärkeää maapallon luonnollisten hiilinielujen (metsät ja muu maankäyttösektori) kasvattaminen. Siksi polkuriippuvuuden ongelma pätee myös sellaisiin teollisiin ratkaisuihin, jotka heikentävät hiilinieluja eivätkä sido hiiltä pitkäkestoisesti tuotteisiinsa.

Nyt perustettavan miljardiluokan sellutehtaan olisi kyettävä toimimaan useamman vuosikymmenen ajan, jotta sen tuotto-odotukset täyttyisivät. Samalla se pienentäisi merkittävästi metsien hiilinielua ilmastonmuutoksen torjunnan kannalta ratkaisevan ajan.

Mikäli päästötoimet ja yhteiskuntien uudistaminen lykkääntyvät vaikka vain muutamalla vuodella, on päästövähennysten oltava lähitulevaisuudessa entistä rajumpia. Tämän vuoksi tuotantoa ja kulutusta on määrätietoisesti ja koordinoidusti uudistettava siten, että ne nojaavat luonnonjärjestelmiä vähän kuormittavaan infrastruktuuriin ja käytäntöihin.

Hiililaki

Ekologisen jälleenrakennuksen tavoitteita ja toimenpiteitä voidaan havainnollistaa ilmastotutkija Johan Rockströmin johdolla laaditun, laajan hyväksynnän saaneen ja IPCC:n tuoreimman raportin tavoitteenasettelun kanssa linjassa olevan, globaaliksi hiililaiksi kutsutun tiekartan avulla. Se kokoaa selkeällä tavalla aikataulun ja toimenpiteet, jotka on toteutettava, jotta ilmaston lämpenemistä rajoitetaan sovitulla tavalla.

Hiilidioksidipäästöjen globaali päästöhuippu on saavutettava viimeistään vuonna 2020, minkä jälkeen päästöjä on leikattava rajusti siten, että vuotuiset hiilidioksidipäästöt puolitetaan jokaisena tulevana vuosikymmenenä. Maankäytöstä (erityisesti metsienkäytöstä ja maataloudesta) johtuvat päästöt on vuoteen 2050 mennessä pudotettava nollaan.

Lisäksi hiilen talteenotto- ja varastointitekniikat on valjastettava käyttöön laajamittaisesti. Talouksien nettopäästöt ovat lopulta nollassa koko Euroopassa aivan viimeistään vuonna 2040 ja globaalisti 2050.

Tiekartan mukaiset seuraavien vuosikymmenten toimenpiteet ovat pysäyttäviä. 2020-luvulla suljetaan maailman kaikki hiilivoimalat, johtavat kaupungit kuten Helsinki irtautuvat fossiilisista polttoaineista, polttomoottoriautoja ei enää myydä ja lentämistä rajoitetaan.

2030-luvun kuluessa Suomen ja muiden teollistuneiden maiden energiajärjestelmän, liikenteen, asumisen ja teollisuuden (mm. betonin ja teräksen valmistuksen) tulee olla hiilineutraaleja. Hiilen sidonnassa metsien rooli hiilivarastoina on ensiarvoisen tärkeää, mikä vaikuttaa ratkaisevasti myös Suomen boreaalisten metsien teolliseen käyttöön.

Yhtä lailla nykyisin merkittävänä päästölähteenä toimiva maatalous on muutettava hiiltä sitovaksi, jotta nettopäästöjä voidaan vähentää radikaalisti. Samalla tulisi muistaa se elintärkeä seikka, että päästövähennykset ovat vain yksi osa kansantalouksilta vaadittavia ympäristötoimia. Valtioiden, organisaatioiden ja kansalaisten materiaalikulutuksen tulisi myös vähentyä merkittävästi.

Ekologisen jälleenrakennuksen vaatimat toimet ovat paljon kovempia kuin mihin suomalaisessa ilmasto-, energia- ja talouspoliittisessa keskustelussa on tähän asti totuttu.

Ekologisen jälleenrakennuksen vaatimat toimet ovat paljon kovempia kuin mihin vaikkapa suomalaisessa ilmasto-, energia- ja talouspoliittisessa keskustelussa on tähän asti totuttu. Jos kaikki maat pitävät kiinni nykyisistä Pariisin sitoumuksistaan, globaalit nettopäästöt pysyvät suurin piirtein nykyisellään tai kasvavat vuoteen 2030 asti.

Esimerkiksi Suomen keskipitkän aikavälin energia- ja ilmastosuunnitelmat eivät toteutuessaan vähennä nettopäästöjä lainkaan vuoteen 2030 mennessä. Suomen YK:n maaraportin mukaan ne jopa kasvavat.

Valtioiden nykyiset sitoumukset ovat viemässä vähintään kolme astetta lämpimämpään maailmaan vuosisadan loppuun mennessä. Suomessa kolmen asteen keskilämpötilan nousu tarkoittaa vähintään kuuden asteen lämpenemistä. Tällaisessa maailmassa järjestäytyneiden yhteiskuntien ylläpidosta tulee äärimmäisen hankalaa, ellei mahdotonta.

Taloustutkimuksen suhde ekologista jälleenrakennusta toteuttavaan talouspolitiikkaan: kysymyksiä taloustutkijoille

Historiallisen mittavat jälleenrakennustoimet koskettavat kaikkia talouden aloja. Tämä tuskin tulee suomalaisille talouden tutkijoille ja päättäjille yllätyksenä.

Useat heistä – kuten Matti Pohjola, Raimo Sailas ja Sixten Korkman – ovat ilmaisseet huolensa ilmastonmuutoksen etenemisestä. Esimerkiksi entinen valtiosihteeri Sailas kommentoi vuonna 2006 julkaistua Sternin raporttia ilmastonmuutoksen taloudellisista vaikutuksista seuraavasti: ”selvityksen julkistamisen jälkeen mitkään pitkän aikavälin ennusteet tai kasvuarviot eivät yksinkertaisesti ole uskottavia, ellei niissä ole otettu perusteellisesti huomioon ilmastonmuutoksen kustannuksia ja vaikutuksia talouksien kehitykseen.”

Pariisin ilmastosopimuksen jälkeen poliitikot ovat tehneet selväksi, että tuleville sukupolville halutaan jättää hyvää ihmiselämää kannattelevat ekosysteemit. Suomessa vuonna 2018 koetun kuuman kesän jälkeen käytännössä kaikki puolueet ovat puhuneet ilmastokunnianhimon nostosta.

Monitieteinen ympäristötutkimus on tarvittavien toimien suurista linjoista yhtä mieltä. Fossiilisiin polttoaineisiin perustuva infrastruktuuri on korvattava vähäpäästöisillä ratkaisuilla ja maapallon luonnollisia ja teknologisia hiilinieluja on lisättävä.

Toimenpiteiden tulee olla kattavia ja nopeita. Voidaan sanoa, että ekologinen jälleenrakennus määrittää vahvasti lähivuosien ja -vuosikymmenien talouspolitiikkaa, mutta mikä on sen vaikutus taloustutkimukseen?

Taloustutkimus tuottaa päätöksenteon tueksi tietoa erilaisista vaihtoehtoisista talouden organisointitavoista ja niiden seurauksista. Palvellakseen aikamme suuria poliittisia päämääriä taloustutkimuksen on tuotettava tietoa siitä, miten ekologisen jälleenrakennuksen kaltainen yhteiskunnallinen muutos voidaan käytännössä organisoida ja rahoittaa.

Taloustutkimuksen on tuotettava tietoa siitä, miten ekologisen jälleenrakennuksen kaltainen yhteiskunnallinen muutos voidaan käytännössä organisoida ja rahoittaa.

Jos ekologinen jälleenrakennus hyväksytään taloustutkimuksen ja talouspolitiikan yhdeksi perustaksi vallitsevassa, historiallisesti rakentuneessa yhteiskunnallisessa kontekstissa, on aika käydä perusteellista keskustelua taloustutkimuksen nykytilasta ja kehityssuunnista. Keskitymme erityisesti makrotaloustieteeseen, koska ekologinen jälleenrakennus on ennen kaikkea makrotason ilmiö.

Makrotalouden tutkimuksessa on kysymys keskipitkän ja pitkän aikavälin talousskenaarioista. Myös yksilö- ja yritystason muutoksia tarvitaan, mutta katsomme makrotalouden suuret, rakenteelliset linjanvedot välttämättömiksi, jotta mikrotasolla voidaan tehdä oikeansuuntaisia päätöksiä. Aloitamme kysymykset makrotalouden malleista.

Tältä pohjalta esitämme taloustutkimuksen kentälle seuraavat kolme kysymystä:

1. Missä määrin ja millä tavoin parhaimmat koko kansantaloutta koskevat ennustemallit, kuten valtiovarainministeriön Kooma, Suomen Pankin Aino ja Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen VATTAGE kykenevät ottamaan huomioon ilmaston- ja muiden ympäristönmuutosten, rajallisten luonnonresurssien ja tiukentuvan ympäristöpolitiikan asettamat reunaehdot? Jos mallien kyky huomioida edellä mainitut tekijät on rajallinen, miten taloutta käsitteleviä ennakointityökaluja tulisi kehittää?

Ilmastopolitiikan vaikutuksia Suomen kansantalouteen on tutkittu (ks. Koljonen ym., Hokkanen ja Ympäristöministeriö) VATTAGE- ja TIMES-VTT-mallien avulla. Keskipitkän aikavälin (vuoteen 2030 saakka) ei-päästökauppasektoriin kohdistuvan ilmastosuunnitelman kansantaloudelliset vaikutukset ovat mallinnuksen mukaan “minimaaliset”.

Kuitenkin Suomen ilmastosuunnitelma ei toteutuessaan vähennä nettopäästöjä vuoteen 2030 mennessä lainkaan eli se ei ole linjassa Pariisin sopimuksen mukaisten päästövähennysten tai globaalin hiililain kanssa. Suomen ilmastosuunnitelmassa ei ole kysymys järjestelmämuutoksesta vaan pikemminkin business-as-usual-skenaariosta tietyin maltillisin korjauksin.

Ilmeisesti ennustemalleja ei ole ajettu läpi skenaariolla, jossa ilmastonlämpeneminen pysäytetään korkeintaan kahteen asteeseen – tai ainakaan tällaisia tutkimuksia ei ole julkisesti saatavilla eikä niistä ole olemassa julkista keskustelua.

Päästöjä nopeasti rajoittavassa maailmassa taloudellinen dynamiikka on hyvin erilainen kuin viime vuosikymmenet vallinneessa lähes rajoittamattoman kasvun taloudessa.

Kahden asteen skenaario nostaa esiin monia haasteita, joita nykyinen business-as-usual-skenaario ei ota huomioon. On todennäköistä, että tiettyä tuotantoa joudutaan rajoittamaan, ellei sen aiheuttamia päästöjä saada kuriin riittävissä määrin ja riittävän nopeasti teknologisen kehityksen keinoin.

Esimerkiksi suomalaisesta terästeollisuudesta tehty melko tuore arvio tuo esiin tuotannon rajoituksen välttämättömyyden, jos päästöjä päätetään leikata nykyisestä merkittävästi:

“Metallien jalostus tarvitsee paljon energiaa, minkä vuoksi ilmastonmuutoksen torjuntaan tähtäävät toimet, erityisesti EU:n päästökauppajärjestelmä, vaikuttavat kustannuksiin. Energiatehokkuutta on parannettu kehitysohjelmien avulla jo pitkään ja suomalaiset tehtaat ovatkin tällä hetkellä maailman energiatehokkaimpien joukossa. Esimerkiksi masuuniprosessin energiankäytössä ollaan lähellä teoreettista minimiä eikä CO2-päästöjä voida juurikaan alentaa muuten kuin vähentämällä tuotantoa.”

Käsittääksemme tilanne on samankaltainen monella muullakin tuotantosektorilla. Päästöjä nopeasti rajoittavassa maailmassa taloudellinen dynamiikka on hyvin erilainen kuin viime vuosikymmenet vallinneessa lähes rajoittamattoman kasvun taloudessa. Suhteellisten niukkuuksien lisäksi materiaalien ja käyttökelpoisessa muodossa olevan energian absoluuttiset niukkuudet korostuvat.

2. Onko taloustutkimus valmis tutkimaan ja ohjeistamaan päättäjiä siinä, miten markkinatalouden mahdollistavia ja sitä ohjaavia, historiallisesti rakentuneita instituutioita tulisi kehittää ja uudelleen suunnata ekologisen jälleenrakennuksen toteuttamiseksi?

Ilmastonmuutoksen ja muiden ympäristöongelmien hillitseminen ravistelee yhteiskuntia ja talouksia väistämättä. Jos taas ilmastonmuutoksen hillinnässä ei onnistuta, kasvavat ympäristöongelmat murentavat yhä voimallisemmin yhteiskuntien ja talouksien toimintaedellytyksiä.

Olemassa olevista talouden ajattelutavoista, käytännöistä ja säädöksistä on siis mahdotonta pitää kiinni. Pidämme selvänä, että talouspolitiikkaa ja markkinataloutta määrittäviä instituutioita tulee kehittää niin, että ne mahdollistavat ekologisen jälleenrakennuksen.

Näin pitäisi toimia sen sijaan, että ympäristöongelmien ratkaisuja yritettäisiin sovittaa sellaisten olemassa tai kehitteillä olevien instituutioiden asettamiin rajoituksiin, joita ei ole rakennettu ympäristönäkökulmat huomioiden. Toisin sanoen ympäristönäkökulma on nostettava prioriteettilistan kärkeen instituutioita kehitettäessä ja uudelleen suunnatessa.

Suomessa ja muissa euromaissa on muodostunut sitkeä vaikutelma, että merkittäviin – edes planeetan elinkelpoisuuden kannalta oleellisiin – julkisiin investointeihin ei ole varaa.

Taloustutkijoilla voisi olla merkittävä rooli kansainvälisten ja kansallisten talousinstituutioiden uudistamisessa. Nähdäksemme tutkijoiden keskeinen tehtävä ja velvollisuus on tuoda kriittisesti julki nykyisten instituutioiden vaikutuksia ja muodostaa kuva tulevaisuuden institutionaalisista rakenteista, jotka asettavat yhteiskunnat ympäristön kantokyvyn rajoihin.

Vallitseva talouspoliittinen ilmapiiri ja käytännöt eivät suosi ekologisen jälleenrakennuksen julkista rahoitusta ja organisointia. Suomessa ja muissa euromaissa on muodostunut sitkeä vaikutelma, että merkittäviin – edes planeetan elinkelpoisuuden kannalta oleellisiin – julkisiin investointeihin ei ole varaa.

Kun kolikko käännetään ympäri, voidaan nähdä, että samoin kuin ekologisia investointeja myös ympäristöä kuormittavan taloudellisen toiminnan voimakasta sääntelyä kartetaan lyhyen aikavälin verotulojen, kansantaloudellisten vaikutusten tai työpaikkojen menetyksen pelossa.

Taloustutkimuksella on merkittävät mahdollisuudet vaikuttaa siihen, miten päättäjät ymmärtävät valtion mahdollisuudet rahoittaa ja organisoida ekologisen jälleenrakennuksen kaltainen muutos. Kuten Daniel Hirschman ja Elizabeth Popp Berman toteavat, monet näistä vaikutusmahdollisuuksista ovat epäsuoria.

Yksi vaikutusmahdollisuus liittyy taloudellisiin järkeilytapoihin, jotka perustuvat talousteoriasta johdettuihin, taloudellisia syy-seuraussuhteita kuvaaviin politiikkatarinoihin. Poliitikot ikään kuin oppivat jäljittelemään tai mukailemaan ekonomistien ajattelutapoja, vaikka poliitikkojen tietämys talousteorioista ei ulottuisikaan pintaa syvemmälle.

Toisen vaikutusmahdollisuuden luovat erilaiset talouspolitiikan välineet, kuten indikaattorit ja mallit, joihin poliitikot tukeutuvat etenkin tilanteissa, joissa heillä on päätöksenteon kannalta epätäydellistä tietoa tai liikaa erilaista tietoa.

Nämä kaksi vaikutustapaa yhdistyvät esimerkiksi Suomessa viime vuosina korostuneessa puheessa kestävyysvajeesta, joka liittyy ekologiseen jälleenrakennukseen monin tavoin, kuten seuraavan, kolmannen kysymyksen kohdalla nähdään. Kestävyysvaje on julkisen rahoituksen kestävyyttä kuvaava, ekonomistien rakentama indikaattori, jolla Juha Sipilän hallitus on perustellut julkisten menojen leikkauksia.

Kestävyysvajelaskelmat ja niistä vedettävät johtopäätökset ovat kuitenkin kiistanalaisia. Yhtäältä voidaan kiistellä, onko kestävyysvajetta ylipäätään ja missä määrin. Toisaalta voidaan kiistellä, ratkeaako se paremmin leikkaamalla, investoimalla vai jollakin näiden kahden yhdistelmällä.

Lisäksi on pohdittava, millä aikavälillä kestävyysvajetta ratkotaan. Yhtä oikeaa ratkaisua kestävyysvajeeseen ei siis ole, vaan kysymys on poliittinen.

3. Ilmastonmuutoksen hillitseminen on poikkitieteellinen haaste. Kykenevätkö taloustutkijat yhteistyöhön muiden tiedeyhteisöjen kanssa? Minkälaisen roolin he näkevät itsellään muiden tieteentekijöiden rinnalla?

Valtion velka ja ekologinen velka ovat molemmat aikamme keskeisiä haasteita. Valtiovarainministeri Petteri Orpo kuvasi näiden kahden velan suhdetta seuraavasti, kun hän avasi Kestävä kehitys ja valtion talousarvio -seminaarin 20. marraskuuta 2017:

”Valtiovarainministeriön visio on turvata tulevaisuutta. Haluamme rakentaa parempaa ja kestävämpää maailmaa tuleville sukupolville. Emme halua siirtää taakkaa taloudesta tai ympäristöstä lapsillemme. Se näkyy julkisuuteen eniten tiukan taloudenpidon vaatimuksena. Emme halua jättää velkaa perinnöksi. Tiukan taloudenpidon lisäksi turvaamme tulevaisuutta tukemalla resurssien uudelleenkohdennuksia tulevaisuuskohteisiin kuten osaamiseen ja ilmastonmuutoksen torjuntaan. Nyt haluamme avata, miten talousarvio voi huomioida kestävän kehityksen tavoitteet.”

Orpo viittaa tiukalla taloudenpidolla valtion velan hillitsemiseen. Toisenlaisessa talouspoliittisessa ilmapiirissä tiukka taloudenpito voisi yhtä hyvin viitata tavoitteeseen olla käyttämättä materiaalisia resursseja enempää kuin planeettamme ekosysteemit vuositasolla tuottavat ja pystyvät päästöinä käsittelemään.

Ekologisella velalla tarkoitetaan, että esimerkiksi ilmastoa säätelevät luonnonjärjestelmät eivät pysty käsittelemään taloudellisesta toiminnasta aiheutuvia päästöjä ja säilyttämään samalla toimintakykynsä ennallaan. Kun nyt päästämme kasvihuonekaasuja ilmakehään, tulevaisuudessa joudumme sekä vähentämään päästöjä että lisäämään hiilinieluja, jotka poistavat ylimääräisen hiilidioksidin ilmakehästä.

Siinä missä valtion velka voidaan periaatteessa hetkessä mitätöidä juridisten toimijoiden yhteisellä sopimuksella, ekologinen velka ei ole yhtä helposti kuitattavissa.

Siinä missä valtion velka voidaan periaatteessa hetkessä mitätöidä juridisten toimijoiden yhteisellä sopimuksella, ekologinen velka ei ole yhtä helposti kuitattavissa. On kiistanalaista, mitkä ovat kasvavan valtion velan seuraukset. Tässä suhteessa maailma seuraa kiinnostuksella esimerkiksi Japania ja Yhdysvaltoja. Ekologisen velan seuraukset taas tunnetaan luonnontieteen ansiosta huomattavasti selkeämmin.

Valtion velkaa ja ekologista velkaa tutkitaan eri tavoin, eri tieteenfilosofisiin ja menetelmällisiin käytäntöihin nojaten. Tämä on luontevaa, koska ilmiöt ovat keskenään niin erilaisia.

Silti ne ovat ilmiöinä elimellisesti yhteydessä toisiinsa. Ekologisen velan takaisinmaksun mahdollistava ekologinen jälleenrakennus vaatii investointikyvykkyyttä juuri nyt, taloussuhdanteesta riippumatta. Lisäksi ympäristöä erityisesti kuormittavaa taloudellista toimintaa on kyettävä rajoittamaan, vaikka sillä olisi verotuloja vähentäviä seurauksia.

Muutoin ekologinen velka kasvaa liian suureksi ja talouden toimintakyky rapautuu ekosysteemien haitallisten muutosten myötä. Tulee myös muistaa, että viime kädessä sosiaaliset ja materiaaliset tekijät kuten osaaminen, teknologia ja luonnonvarat määrittävät ihmisten toimintaedellytykset, ei niinkään raha tai rahatalous.

Ekologisen velan takaisinmaksun mahdollistava ekologinen jälleenrakennus vaatii investointikyvykkyyttä juuri nyt taloussuhdanteesta riippumatta.

Silti on selvää, että nykyisenkaltaisessa markkinataloudessa rahalla ja sen käytöllä on ratkaiseva rooli, kun suunnitellaan ja pannaan toimeen yhteiskunnan ympäristökuormitusta vähentävä rakennemuutos.

Tällaisia yhteiskunnan, talouden ja luonnonjärjestelmien yhteyksiä on pyritty tavoittamaan esimerkiksi sosioekologisten järjestelmien tutkimuksessa. Kun sosioekologisia järjestelmiä tutkitaan monitieteisesti, myönnetään ensin yksittäisten tutkimusnäkökulmien rajallisuus ja pyritään tuomaan niiden ennakkoehdot selvästi esiin.

Sen jälkeen pyritään rakentamaan käsittelyssä olevaan kysymykseen mahdollinen synteesinäkökulma. Jos tämä ei onnistu eli tutkimusnäkökulmien välille jää perustavanlaatuisia ristiriitoja, ristiriidat kirjoitetaan auki. Tällöin politiikan tehtävänä on viime kädessä tehdä käsillä olevasta ongelmasta päätös neuvotellen ja ristiriidat tiedostaen.

Valtion velan ja ekologisen velan suhde on esimerkkitapaus, jossa synteesiratkaisua ei itsestään selvästi eri tieteenalojen ja tutkimuskoulukuntien välillä löydy. Synteesiratkaisuja on kuitenkin esitetty.

Niitä yhdistää näkökulma, jonka mukaan valtioiden tulisi toimia ekologisen jälleenrakennuksen kaltaisen transition ensisijaisina rahoittajina ja koordinoijina (ks. Stern, Barbier, Mazzucato, Järvensivu, Mitchell ja Fazi sekä Järvensivu ja Toivanen). Voidaan ajatella esimerkiksi liikenteen uudistamista. Se vaatii samaan aikaan muun muassa kulkuvälineiden sähköistämistä, sähköntuotannon uudistamista, moottoritonta liikkumista ja julkista liikennettä suosivaa kaupunkisuunnittelua.

Yksittäisillä markkinatoimijoilla, jotka kilpailevat voitoista keskenään, ei ole kapasiteettia tai legitimiteettiä hallita ja rahoittaa kokonaisuutta. Valtio sen sijaan on juuri tällaista kollektiivista organisointia varten rakennettu instituutio.

Jos valtiot eivät voi käyttää suoraa keskuspankkirahoitusta, niiden on joko kerättävä veroja tai otettava velkaa. Velkarahan käyttö uuden infrastruktuurin investointeihin on näistä vaihtoehdoista usein poliittisesti helpoin.

Tässä tapauksessa poliitikkojen tehtävänä olisi punnita, kannattaisiko valtion ottaa lisää velkaa, jos ilmastonmuutosta kyettäisiin sen turvin merkittävästi hillitsemään. Yksistään kapeasti rajatun taloustieteen avaamista näkökulmista poliitikot eivät voi tehdä tällaisia ratkaisuja harkitusti.

Monitieteellisen paneelin perustaminen

Lopuksi ehdotamme ratkaisua taloustutkimuksen ja talouspolitiikan suhteen parantamiseksi erityisesti ekologisen jälleenrakentamisen näkökulmasta. Poliittisen päätöksenteon avuksi tulisi perustaa monitieteinen paneeli, joka antaa päättäjille – ja avoimuuden varmistamiseksi samalla myös suurelle yleisölle – suodattamatonta tietoa päätöksenteolle relevanteista tutkimustuloksista ja niihin liittyvistä näkökulmista.

Paneeli vertautuisi monissa maissa pitkään käytettyihin tieteellisiin neuvonantajiin, jollaisia Suomen ylimmässä päätöksenteossa ei ole. Paneelimallissa neuvonantaja ei olisi yksi henkilö vaan koostuisi monitieteisestä jäsenistöstä.

Esimerkiksi Britanniassa hallitusta palvelee tiedekanslia (Government Office for Science), jonka tehtävänä on varmistaa, että päätöksenteko perustuu parhaaseen tieteelliseen tietoon ja pitkäjänteiseen ajatteluun. Britanniassa on myös riippumaton tieteellinen ilmastonmuutoksen komitea (Committee on Climate Change), joka neuvoo parlamenttia ja hallitusta ilmastotavoitteiden ja -toimenpiteiden suhteen.

Sellaisenaan mikään toimintamalli ei ole kopioitavissa, vaan tiedepaneeli on sovitettava yhteen muiden instituutioiden ja käytäntöjen kanssa.

Paneeli tuottaisi päättäjille suoraa tietoa käsiteltävän kysymyksen keskeisistä tutkimussuuntauksista ja pyrkisi mahdollisuuksien mukaan muodostamaan myös synteesinäkökulmia. Ehdottamamme paneelin kaltaisilla toimijoilla on maailmalla pitkä ja kompleksinen historia, ja tämän historian oppeja on syytä peilata tarkasti nykyaikaan ja Suomen kontekstiin.

Uuden paneelin perustamisen vaihtoehtona on kehittää vuonna 2011 perustettua Suomen ilmastopaneelia.

Uuden paneelin perustamisen vaihtoehtona on kehittää vuonna 2011 perustettua Suomen ilmastopaneelia siten, että se voi nykyistä paremmin antaa monitieteellistä tukea yhteiskunnan systeemiseen muutokseen liittyvään päätöksentekoon ja arvioida päätöksentekoa ja muutosprosessin etenemistä kriittisesti.

Paneeli määrittyy tarkemmin tässä artikkelissa esitettyjen kolmen kysymyksen kautta:

1. Se ottaisi korostetusti huomioon globaalien ympäristö- ja resurssitekijöiden vaikutukset suomalaiseen yhteiskuntaan ja talouteen, koska ne näkyvät tällä hetkellä politiikkaa ohjeistavassa tieteellisessä keskustelussa riittämättömästi.

Globaalit ympäristö- ja resurssitekijät ovat myös aidosti uusia tutkimuskohteita – päätöksentekijät ja päätöksentekoa ohjaava ennakointityö eivät ole joutuneet aiemmin kohtaamaan ilmastonmuutoksen kaltaisia koko planeettaa koskevia, erittäin viheliäisiä ongelmia. Ilmastopaneelia kehitettäessä ympäristö- ja resurssitekijöitä tulisi tarkastella ilmastonäkökulmaa laajemmin.

2. Paneeli suhtautuisi proaktiivisesti yhteiskuntaa ja taloutta ohjaavien instituutioiden kehittämiseen. Se välittäisi päättäjien tiedoksi ja julkiseen keskusteluun tieteilijöiden näkemyksiä esimerkiksi Euroopan unionin ja euroalueen kehittämiseksi siten, että ekologinen jälleenrakennus olisi toteutettavissa nykyistä paremmin.

3. Paneeli kehittäisi monitieteisiä käytäntöjä tieteen ja päätöksenteon välille. Erityisen tärkeää olisi, että mikään tieteenala ei ennakkoon dominoi kysymyksenasettelua ja tutkimusnäkökulmien valintaa.

Jos päädyttäisiin kehittämään ilmastopaneelia uuden paneelin perustamisen sijaan, ilmastopaneeli olisi resursoitava huomattavasti nykyistä paremmin. Käytännössä paneelin määrävuosin vaihtuva jäsenistö olisi kokopäiväisessä, ennalta määrätyn pituisessa työsuhteessa ja vapaalla muusta tutkimustyöstä.

Ilmastopaneelin kytköstä käytännön poliittiseen päätöksentekoon vahvistettaisiin – paneeli olisi mukana painavassa roolissa hallitusohjelmaneuvotteluista ja budjettiriihestä alkaen. Samansuuntaisia arvioita esitettiin ilmastopaneelin toiminnan arvion loppuraportissa.

Paneeli tukisi ja täydentäisi esimerkiksi strategisen tutkimuksen yksikön rahoittamaa pitkäjänteistä ja politiikkarelevanttia tutkimusta, nopeammassa rytmissä tuloksia tuottavaa valtioneuvoston kanslian selvitys- ja ennakointitoimintaa ja Sitran uusia avauksia muodostavaa ei-tutkimuksellista toimintaa.

KTT Paavo Järvensivu on tutkija ja FM Tero Toivanen väitöskirjatutkija BIOS-tutkimusyksikössä.

Julkaisu Kuinka Suomi voi toteuttaa Pariisin ilmastosopimuksen mukaisen ekologisen jälleenrakennuksen? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.