Euroopan unionissa eli EU:ssa on 27 jäsenmaata. EU:lla on oma parlamentti ja komissio. Ne ovat kuin eduskunta ja hallitus Suomessa. Parlamentti ja komissio tekevät päätöksiä, joita noudatetaan jokaisessa jäsenmaassa. Suomi on ollut EU-maa eli EU:n jäsen vuodesta 1995.

Jokaisessa EU-maassa on omia, kansallisia puolueita. Ne tekevät yhteistyötä muiden EU-maiden puolueiden kanssa. Lisäksi Euroopassa on monta europuoluetta. Europuolue toimii useassa EU-maassa. Kansalliset puolueet voivat olla europuoleen jäseniä.

Europuolue haluaa vaikuttaa sen jäsenpuolueiden mielipiteisiin. Se haluaa vaikuttaa myös siihen, millaisia päätöksiä EU tekee.

Europuolueita on ollut jo kauan. Vuonna 1993 tehtiin kansainvälinen Maastrichtin sopimus.

Sen mukaan europuolueet lisäävät yhteistyötä EU:ssa, antavat EU-maiden kansalaisille tietoa ja edistävät sitä, että kansalaiset voivat kertoa mielipiteensä politiikasta.

Miten europuolue toimii?

Europuolueet ovat samanlaisia kuin puolueet, jotka toimivat vain yhdessä maassa. Europuolueella on puheenjohtaja, puoluehallitus ja puoluevaltuusto. Sillä on myös puoluekokous, joka edustaa puolueen jäseniä ja tekee päätöksiä.

Europuolueilla on toimistot Belgian Brysselissä ja omat poliittiset ryhmät Euroopan parlamentissa eli EU:n parlamentissa. Europuolueella voi olla myös erilaisia työryhmiä ja alajärjestöjä, kuten nuorten ja naisten järjestöt.

Miten europuolue käyttää valtaa?

Useimmilla europuolueilla on selkeä tavoite: EU:n täytyy olla yhtenäinen. Yhtenäisyyttä on esimerkiksi se, että tietyt lait ja säännöt ovat samat kaikissa EU-maissa.

Europuolue voi vaikuttaa EU:hun ja EU-maiden asioihin monella tavalla. Esimerkiksi:

• Europuolue voi järjestää kokouksia, joihin se kutsuu EU:n päättäjiä ja asiantuntijoita.
  Näin se pyrkii vaikuttamaan päättäjien mielipiteisiin.
  
  Europuolueiden valta näkyy myös EU:n omissa kokouksissa, kuten huippukokouksessa. Se on EU-maiden johtajien kokous. Johtajat edustavat kokouksessa kotimaataan, omaa puoluettaan ja sitä europuoluetta, johon heidän oma puolueensa kuuluu. Huippukokouksista on tullut tärkeitä viime vuosina, kun maailmassa on ollut paljon kriisejä.

• Europuolue voi vaikuttaa lakeihin EU:n alueella.
  
  Euroopan parlamentti ja EU:n neuvosto voivat määrätä uusia lakeja EU-maihin. Parlamentin jäsenet ovat EU:n kansanedustajia. He tekevät päätöksiä yhdessä EU:n neuvoston kanssa. Moni parlamentin jäsen kuuluu kansalliseen puolueeseen, joka on europuolueen jäsen. Näin europuolueet vaikuttavat mielipiteisiin ja päätöksiin Euroopan parlamentissa.
  
  Erityisesti europuolueilla Euroopan kansanpuolue ja Euroopan sosiaalidemokraattinen puolue on paljon jäseniä parlamentissa. Siksi voidaan sanoa, että näillä puolueilla on EU:ssa enemmän valtaa kuin yhdelläkään EU-maalla yksin.

• Europuolue voi vaikuttaa siihen, ketkä päättävät asioista EU:ssa.
  
  EU:ssa jokainen jäsenmaa valitsee oman komissaarin Euroopan komissioon. Komissio on vastuussa esimerkiksi laki- ja raha-asioista EU:ssa. Komissaarit ovat yleensä mukana jonkin europuolueen toiminnassa. Näin europuolueet saavat komissaarien kautta valtaa Euroopan komissiossa.
  
  Jäsenmaa ehdottaa EU:lle komissaariehdokkaita. EU:n parlamentti valitsee komissaarit vaalien avulla. Näissä vaaleissa europuolueella voi olla kärkiehdokas eli ehdokas, jota se kannattaa näkyvästi.

• Europuolue voi vaikuttaa asioihin myös EU:n ulkopuolella.
  
  Europuolueilla on yhteistyökumppaneita, jotka eivät ole EU-maasta. Esimerkiksi Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyin Sluga Narodu -puolue on europuolue Euroopan liberaalidemokraattisen puolueen jäsen.
  
  Europuolueet haluavat vaikuttaa siihen, että EU voi laajentua. Lisäksi niille on tärkeää, että demokratia eli kansanvalta vahvistuu myös niissä Euroopan maissa, jotka eivät ole EU:n jäseniä.

Miten Euroopan parlamentti tukee europuolueita?

Europuolue voi vaikuttaa EU-asioihin monella tavalla. Myös Euroopan parlamentti voi vaikuttaa europuolueeseen.

Parlamentti antaa europuolueille puoluetukea eli rahaa. Eurooppaan on perustettu uusia europuolueita sen jälkeen, kun tukea alettiin antaa.

Parlamentti antaa tukea myös poliittisille säätiöille. Säätiöt hankkivat tietoa ja järjestävät erilaisia tilaisuuksia europuolueille.

Millaisia europuolueet ovat?

Europuolue toimii Euroopan unionin alueella. Yksittäinen henkilö ei yleensä voi kuulua europuolueeseen. Europuolueen jäseniä ovat eri maiden kansalliset puolueet. Myös monet suomalaiset puolueet kuuluvat europuolueeseen.

Europuolueita ovat:

• Euroopan kansanpuolue
  Tämä on vanhin europuolue. Kristillisdemokraattiset ja konservatiiviset puolueet perustivat sen vuonna 1976. Suomesta tämän europuolueen jäseniä ovat Kokoomus ja Kristillisdemokraatit.

• Euroopan sosialidemokraattinen puolue
  Suomen sosialidemokraattinen puolue on tämän europuolueen jäsen.

• Euroopan liberaalidemokraattinen puolue
  Suomesta Keskusta ja Ruotsalainen kansanpuolue ovat tämän europuolueen jäseniä.

• Euroopan vihreä puolue
  Suomesta Vihreät on tämän europuolueen jäsen.

• Euroopan demokraattinen puolue
  Tämä europuolue kuuluu Euroopan parlamentin liberaaliin ryhmään. Puolueella on liberaalit eli vapaat arvot.

• Euroopan vapaa allianssi
  Tämä europuolue tekee Euroopan parlamentissa yhteistyötä vihreiden kanssa. Suomesta Ålands Framtid on puolueen jäsen.

• Euroopan patriootit
  Tämä europuolue on kansallismielinen. Se korostaa oman kansan, kielen ja kulttuurin tärkeyttä.

• Suvereenien kansakuntien Eurooppa
  Myös tämä europuolue korostaa kansan, kielen ja kulttuurin merkitystä.

• Euroopan konservatiivien ja reformistien puolue
  Tällä europuolueella on konservatiiviset arvot. Se korostaa paljon esimerkiksi naisen ja miehen perinteisiä rooleja. Suomalaisista puolueista Perussuomalaiset on tämän europuolueen jäsen.

• Euroopan vasemmistopuolue
  Suomalaisista puolueista Suomen Kommunistinen Puolue on tämän europuolueen jäsen. Tarkkailijajäsen voi osallistua puolueen kokouksiin, mutta ei voi äänestää.

• Euroopan vasemmistoliitto planeetan ja ihmisten puolesta
  Suomesta Vasemmistoliitto on tämän europuolueen jäsen.

• Euroopan kristillinen poliittinen liike
  Tämä puolue korostaa kristillisiä arvoja politiikassa.

Suomi ja europuolueet

Europuolueet vaikuttavat monella tavalla EU-maiden asioihin, myös Suomeen. Lisäksi moni suomalainen poliitikko osallistuu oman europuolueensa kokouksiin.

Silti suomalaiset eivät tiedä paljon europuolueista. Suomen media tai suomalaiset puolueet eivät kerro europuolueista tai EU-komissiovaalien kärkiehdokkaista. Tavallinen ihminen ei usein tiedä, mikä europuolue on ja miten europuolueiden valta näkyy EU:n päätöksisissä.

Johannes Lehtinen on yhteiskuntatieteiden maisteri. Hän tekee väitöskirjaa Tampereen yliopistossa ja on Politiikasta-lehden toimittaja.

Tapio Raunio on valtio-opin professori Tampereen yliopistossa.

Tämä teksti on saanut Selkokeskuksen myöntämän selkotunnuksen.
Teksti on selkomukautettu Johannes Lehtisen ja Tapio Raunion artikkelista, joka on julkaistu huhtikuussa 2024. Lue artikkeli yleiskielellä.

Selkomukautuksen teki Jenni Saarilahti

Artikkelikuva: Alexander / Pixabay

Julkaisu Politiikasta selkokielellä -sarja: Mikä on europuolue? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Puolueiden EU-politiikkaa voidaan arvioida niin ohjelmien kuin käytännön poliittisten valintojen kautta. Edellinen tarjoaa ikkunan puolueiden ideologisiin tavoitteisiin ja linjauksiin, jälkimmäinen puolestaan kertoo enemmän Eurooppa-ulottuvuuden merkityksestä puolueissa.

Hallitus-oppositio-dynamiikka vaikuttaa merkittävästi puolueiden EU-kantoihin. Tyypillisesti hallitusvastuuta kantavat puolueet puolustavat EU-tason kompromisseja, kun taas oppositio puolestaan arvostelee ratkaisuja. Kuitenkin kansallisten puolueiden EU-poliittiset linjat ovat yleensä varsin pysyviä ja heijastelevat niiden ideologisia suuntauksia ja kannattajien näkemyksiä.

Lisäksi puolueet joutuvat ottamaan kantaa isoihin integraatioratkaisuihin. Tällaiset ’kovat valinnat’ – liittyen esimerkiksi perussopimusten muutoksiin, eurokriisiin tai koronaelvytyspakettiin – ovat usein puolueille sisäisesti vaikeita, mutta samalla ne kertovat siitä, mitä puolueet priorisoivat. Puolueet ovat yleensä päätyneet tukemaan integraation tiivistämistä ennen kaikkea siksi, etteivät ne jäisi kotimaisen hallitusyhteistyön ulkopuolelle.

EU-jäsenyyden alusta lähtien aina eurokriisin alkuun asti Suomessa vallitsi verrattain laaja puoluepoliittinen konsensus integraatiosta. Paavo Lipposen sateenkaarihallitusten (1995–2003) muovaama integraatiomyönteinen linja nautti eduskuntapuolueiden tukea. Ainoastaan perussuomalaiset erottuivat EU-kriittisyydellään. Ennen kaikkea Suomi painotti rakentavaa osallistumista unionin päätöksentekoon ja vahvojen ylikansallisten instituutioiden merkitystä.

Kuitenkin tiedettiin, etteivät kansalaiset asennoituneet yhtä myönteisesti integraatioon kuin puolueet ja poliittinen johtomme. Täten integraation politisoituminen eurokriisin myötä ei ollut yllättävää. Tukipaketit ja Suomen vastuut eurokriisin hoidossa hallitsivat vuoden 2011 eduskuntavaaleja, joissa perussuomalaiset saavuttivat ”jytkynsä” osin EU:n kansallisen politisoitumisen ansiosta.

Eurokriisi muodostikin eräänlaisen käännekohdan Suomen Eurooppa-politiikassa, mutta muutoksen laajuutta ei pidä liioitella. Hallituskokoonpanojen vaihdokset ovat toki näkyneet entistä selvemmin. Petteri Orpon ja Juha Sipilän oikeistohallitukset ovat suhtautuneet nihkeämmin integraation tiivistämiseen, kun taas Antti Rinteen / Sanna Marinin hallitus oli avoimempi integraation syventämiselle.

Seuraavaksi tarkastelemme suomalaisten puolueiden EU-linjauksia painottaen niiden muutosta 1990-luvulta lähtien. Kirjoituksen viimeisessä osiossa pohdimme kotimaisen Eurooppa-keskustelun tilaa. Puolueiden EU-tavoitteet ansaitsevat näkyvyyttä lähestyvissä eurovaaleissa, sillä ne tarjoavat aidosti toisistaan poikkeavia vaihtoehtoja unionin kehittämiseksi. 

EU-myönteiset vasemmistopuolueet ja vihreät

Vertailevien tutkimusten mukaan vasemmisto–oikeisto-ulottuvuudella lähemmäs keskustaa sijoittuvat puolueet ovat harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta integraatiomyönteisiä. EU-vastaisuus rajoittuu siten ensisijaisesti ideologisesti radikaaleihin tai populistisiin puolueisiin. Sosiokulttuurisella jakolinjalla arvokonservatiiviset puolueet suhtautuvat integraatioon varauksellisesti, kun taas liberaalit tukevat sitä. Nämä havainnot pätevät hyvin myös Suomeen.

SDP on ollut varsin yhtenäinen EU-politiikassa ja Lipposen perintö näkyy edelleen puolueen linjauksissa. Puolue korostaa mielellään unionin solidaarisuutta ja sosiaalista ulottuvuutta, mutta varsinaiset aloitteet ovat jääneet vähiin. Tosin puolue teki maaliskuussa 2024 avauksen EU:n rahoitusvälineestä, jonka tarkoituksena olisi ennaltaehkäistä kilpailua valtiontuilla EU:n sisällä. Talousintegraation osalta SDP on painottanut maamme keskustaoikeiston tavoin jäsenvaltioiden vastuuta omista budjeteistaan.

EU-vastaisuus rajoittuu siten ensisijaisesti ideologisesti radikaaleihin tai populistisiin puolueisiin. Sosiokulttuurisella jakolinjalla arvokonservatiiviset puolueet suhtautuvat integraatioon varauksellisesti, kun taas liberaalit tukevat sitä.

Vasemmistoliiton ja vihreiden meno hallitukseen vuonna 1995 ja sitoutuminen Lipposen hallituksen EU-ohjelmaan olivat merkittäviä ratkaisuja kummankin puolueen Eurooppa-linjausten kannalta. Käytännössä molemmat puolueet joutuivat vain muutama kuukausi rivejään jakaneen EU-jäsenyyskansanäänestyksen jälkeen määrittelemään itsensä integraatiomyönteisiksi puolueiksi.

Vasemmistoliiton sisäinen vastustus integraatiota kohtaan on vaimentunut. Vielä vuoden 2014 eurovaaliohjelmassa puolue kritisoi voimakkaasti euroalueen talouspolitiikkaa, mutta sittemmin vasemmistoliitto on vihreiden tavoin painottanut enemmän EU-tason ilmastopolitiikan merkitystä ja unionin globaalia roolia. Puolueen vanhemmassa polvessa on tosin edelleen pieni, mutta jyrkän EU-kriittinen siipi.

Vihreät puolestaan ovat menestyneet vahvasti Euroopan parlamentin vaaleissa ja poikenneet muista puolueistamme osin liittovaltiohenkisillä linjanvedoillaan. 1990-luvun sisäinen hajaannus on tehnyt tilaa vahvalle EU-myönteisyydelle. Vihreät näkee EU:n ennen kaikkea välineenä ajaa kunnianhimoista ilmasto- ja ympäristöpolitiikkaa. Samalla puolue suhtautuu hyvin myönteisesti Euroopan parlamentin valtaoikeuksien vahvistamiseen, EU:n budjetin kasvattamiseen ja esimerkiksi unionin verotusoikeuteen.

Hajaantunut keskustaoikeisto

Oikeistossa on nähtävissä enemmän puolueiden sisäistä hajaantumista. Varsinkin  kokoomuksessa mielipide-erot ovat tulleet pintaan. Konkreettisesti tämä tuli esiin puolueen suhtautumisessa EU:n koronaelpymisvälineeseen. Huhtikuussa 2021 kokoomuksen eduskuntaryhmä ilmoitti äänestävänsä tyhjää paketin osalta. Toukokuun ratkaisevassa äänestyksessä puolueen kolmestakymmenestäkahdeksasta kansanedustajasta kymmenen äänesti elvytyspakettia vastaan ja kaksi äänesti tyhjää.

Kokoomuksen sisäinen hajaannus on osa laajempaa eurooppalaisten keskustaoikeistolaisten puolueiden jakautumista EU-politiikassa. Keskustaoikeistolaiset puolueet ovat varsin samanmielisiä talouspolitiikasta, mutta niitä erottavat näkemykset ylikansallisen vallankäytön merkityksestä. Kokoomus, kuten muutkin eurooppalaiset keskustaoikeiston puolueet, on sisäisesti jakautunut liberaaliin ja konservatiiviseen leiriin. Aikaisemmin kokoomus alleviivasi yhteisen valuutan ja sisämarkkinoiden merkitystä, mutta mikä on puolueen EU-politiikan ydin Nato-Suomessa?

Oikeistossa on nähtävissä enemmän puolueiden sisäistä hajaantumista.

Keskusta oli pääministeripuolueena avainasemassa Suomen liittyessä unioniin. Keskusta omaksui kesällä 1994 EU-jäsenyyttä puoltaneen kannan vasta pääministeri Esko Ahon uhottua eroavansa, mikäli puolue asettuisi vastustamaan jäsenyyttä. Kaksi kolmannesta puolueen kannattajista äänesti jäsenyyttä vastaan.

Vaikka keskusta on sittemmin omaksunut EU-myönteisen linjan ja on pitkäaikaisena pääministeripuolueena ollut viemässä Suomea kohti tiiviimpää unionia, ei puolue ole ollut varsinaisesti innostunut kansainvälistymisestä. Maatalouden kohtalo vaikuttaa edelleen taustalla, ja puolueen tuoreissa eurovaaliteeseissä tasapainoillaan EU-jäsenyyden taloudellisten hyötyjen ja syvemmän integraation vastustamisen välillä. Keskustan linjaa kuvaa varsin osuvasti entisen pääministeri Juha Sipilän ”prosessikaavio”, jossa hän keväällä 2017 määritteli Suomen kulkevan unionissa ”keskitietä”.   

Ruotsalainen kansanpuolue on pysynyt johdonmukaisesti tiiviin integraation kannalla.  

EU-kriittiset perussuomalaiset  ja kristillisdemokraatit

EU-kriittisiksi oikeistopuolueiksi voidaan laskea perussuomalaiset ja kristillisdemokraatit. Perussuomalaiset on koko EU-jäsenyyden ajan suhtautunut kielteisesti integraatioon. Samalla on huomattava, ettei puolue ole missään vaiheessa yksiselitteisesti vaatinut Suomen eroa unionista tai euroalueesta. Lisäksi puheenjohtajavaihdos näkyy: Timo Soinin EU-vastaisuus on vaihtunut Jussi Halla-ahon ja Riikka Purran maahanmuuttovastaisuuteen.

Perussuomalaiset on selkeästi vähentänyt julkista EU-kritiikkiään pois lukien koronaelvytyspaketin näkyvä vastustaminen. Vuoden 2019 eurovaaliohjelmassaan perussuomalaiset käsittelivät laajasti eri vaihtoehtoja, joilla yhteisvaluutta eurosta voisi erota.

EU-kriittisiksi oikeistopuolueiksi voidaan laskea perussuomalaiset ja kristillisdemokraatit.

Vielä tammikuussa 2023 Purra esitti, että ero EU:sta on edelleen puolueen pitkän aikavälin strategia. Syksyllä 2023 puolue oli Orpon hallituskoalitiossa ja otti puoluekokouksessaan etäisyyttä EU-eroon.

Puolue ei myöskään ole nostanut EU-teemoja eduskuntavaalikampanjoidensa keskiöön vuoden 2011 vaalien jälkeen. Taustalla on todennäköisesti puolueen tarve tehdä itsestään hallituskelpoinen.

Kristillisdemokraattien edeltäjä SKL vastusti EU-jäsenyyttä, mutta KD on suhtautunut varsin pragmaattisesti integraatioon. KD:n kohdalla on näkynyt hyvin hallitus-oppositio -dynamiikan vaikutus. Puolue esimerkiksi vastusti koronaelvytyspakettia, mutta on hallituksissa ollessaan tukenut integraatiota tiivistäviä ratkaisuja.

Puolueilla on vastuu EU-keskustelusta

Suomalaiset puolueet käsittelevät EU-teemoja eurovaaliohjelmissaan muiden eurooppalaisten puolueiden tavoin. Eurovaalien välillä keskustelu ja medianäkyvyys rajautuvat ensisijaisesti isoihin kriiseihin, kuten euroalueen ongelmiin, pakolaiskriisiin, Brexitiin, koronaelvytyspakettiin ja Venäjän hyökkäyssotaan Ukrainassa. Samalla periaatteellisempi keskustelu suurista linjoista jää taustalle.

Puoluejohtajat tuntuvat turhan usein valitsevan vaikenemisen strategian. On turvallisempaa keskittyä puolueen ydinteemoihin kuin tehdä rohkeita EU-avauksia. Toinen strategia on keskustelun viivästyttäminen: sanotaan, ettei keskustelua kannata käydä, ennen kuin tiedetään esityksen tarkka sisältö. Kun esitys tulee, on se jo ehditty hioa Brysselissä niin pitkälle, että kyse on enää sopeutumisesta eikä aidosta valintatilanteesta.

Suomen EU-politiikasta ja integraation kehityksestä tulisikin keskustella aktiivisemmin eduskunnan täysistunnoissa. Puolueiden ja kansanedustajien tulee argumentoida julkisesti miksi he kannattavat tai vastustavat integraatiota. Vain siten kansalaiset oppivat tuntemaan puolueiden EU-tavoitteet.

Eurooppa-politiikasta kyllä väitellään, joskus kiivaastikin, mutta nämä keskustelut käydään ensisijaisesti suljettujen ovien takana. Kansallista EU-asioiden valmistelua ja erityisesti eduskunnan suuren valiokunnan toimintaa ovat ohjanneet luottamuksellisuus ja konsensushakuisuus. Nämä piirteet liitetään enemmän ulkosuhteisiin kuin sisäpolitiikkaan, jossa puoluepoliittiset ristiriidat ja julkinen keskustelu nähdään hyveinä.

Suomen EU-politiikasta ja integraation kehityksestä tulisikin keskustella aktiivisemmin eduskunnan täysistunnoissa. Puolueiden ja kansanedustajien tulee argumentoida julkisesti miksi he kannattavat tai vastustavat integraatiota. Vain siten kansalaiset oppivat tuntemaan puolueiden EU-tavoitteet. Varsinkin EU:n ilmasto- ja ympäristöpolitiikka tuntuu jakavan puolueita sekä Euroopan parlamentissa että Suomen eduskunnassa. Merkkejä tästä oli nähtävissä ennallistamisasetuksesta käydyssä keskustelussa.

Alkukesän europarlamenttivaalit tarjoavat hyvän tilaisuuden suomalaisille puolueille tuoda esiin omia EU-poliittisia kantojaan. Toisin kuin viisi vuotta sitten, eurovaaleja ei tällä kertaa käydä eduskuntavaalien varjossa.

Alustavat arviot puolueiden kampanjoista europarlamenttivaaleissa antavat aihetta varovaiseen optimismiin. Puolueiden EU-tavoitteissa on selkeitä eroja. Puolueet ovat tuoneet EU-poliittisia näkemyksiään eurovaaleissa esiin ennenkin ja tekevät niin toivottavasti myös tällä kertaa. Keskustelua olisi kuitenkin syytä jatkaa myös vaalien välillä.

YTM Johannes Lehtinen on väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa ja Politiikasta-lehden toimituskunnan jäsen.

Tapio Raunio on valtio-opin professori Tampereen yliopistossa.

Artikkeli on osa EU-vaalit ja unionin suunta -juttusarjaa.

Artikkelikuva: Frederic Köberl / Unsplash

Julkaisu EU-vaalit ja unionin suunta: Suomalaisten puolueiden EU-politiikka ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Lähestyvät Euroopan parlamentin (EP) vaalit tuovat ainakin hetkellisesti medianäkyvyyttä europuolueille. Europuolueilla tarkoitetaan Euroopan tasolla toimivia puolueita, jotka koordinoivat jäsenpuolueidensa kantoja vaikuttaakseen unionin politiikkaan. Keskeisillä europuolueilla on Euroopan parlamentissa omat poliittiset ryhmänsä, jotka puolestaan vaikuttavat unionin lainsäädäntöön ja muuhun politiikkaan EP:n lisääntyneen toimivallan kautta. 

Eurooppalaisen puolueyhteistyön tiivistyminen on looginen seuraus unionin vallan kasvusta. Mitä enemmän jäsenmaat siirtävät valtaa Brysseliin, sitä tärkeämpää kansallisille puolueille on yhteistyö eurooppalaisten sisarpuolueidensa kanssa. Vuonna 1992 allekirjoitetun Maastrichtin sopimuksen artikla 138a tunnusti virallisesti europuolueiden aseman yhdentymisessä: ”Euroopan tason poliittiset puolueet ovat tärkeä yhdentymistä edistävä tekijä unionissa. Ne myötävaikuttavat eurooppalaisen tietoisuuden muodostumiseen ja unionin kansalaisten poliittisen tahdon ilmaisemiseen.”

Europuolueilla on yhtäältä todellista valtaa ja merkitystä EU:ssa, mutta toisaalta niiden päätöksenteko nojaa edelleen jäsenpuolueiden konsensukseen.

Kirjoituksessa tarkastellaan europuolueiden toimintaa ja vaikutuskanavia sekä roolia alkukesän eurovaaleissa.

Laaja kirjo europuolueita  

Vanhin europuolue on kristillisdemokraattien ja konservatiivien vuonna 1976 perustama Euroopan kansanpuolue (EPP), johon Suomesta kuuluvat kokoomus ja kristillisdemokraatit. Sosiaalidemokraatit ovat Euroopan sosiaalidemokraattisen puolueen (PES) jäsen. Keskusta ja RKP kuuluvat Euroopan liberaalidemokraattien liittoon (ALDE). Vihreät lukeutuvat Euroopan vihreään puolueeseen (EGP).

Muita europuolueita ovat parlamentin liberaaliryhmässä istuva Euroopan demokraattinen puolue (EDP); vihreiden kanssa parlamenttiryhmän muodostava alueellisten puolueiden Euroopan vapaa allianssi (EFA), johon Suomesta kuuluu Ålands Framtid; kansallismielinen Identiteetti ja demokratia -puolue (ID); arvokonservatiivinen Euroopan konservatiivien ja reformistien puolue (ECR); vasemmiston Euroopan vasemmistopuolue (PEL), jonka jäsen on Suomen Kommunistinen Puolue ja tarkkailijajäsen on vasemmistoliitto; sekä oikeistolainen Euroopan kristillinen poliittinen liike (ECPM). Oma mielenkiintoinen lukunsa on Volt, liittovaltiohenkinen, paneurooppalainen liike, jonka ainoa europarlamentaarikko istuu vihreiden ryhmässä.

Mitä europuolueet tekevät?

Europuolueiden rakenne vastaa kansallisten puolueiden organisaatioita: niillä on puheenjohtaja, puoluehallitus ja/tai puoluevaltuusto, puoluekokous, Brysselissä sijaitseva puoluetoimisto sekä poliittinen ryhmä Euroopan parlamentissa. Europuolueen ja EP-ryhmän yhteistyö on tiivistä, ainakin vakiintuneempien europuolueiden kohdalla. Europuolueilla on myös alakohtaisia työryhmiä sekä erilaisia liitännäisjärjestöjä, kuten nuorten ja naisten järjestöt.

Europuolueet ovat enemmän jäsenpuolueidensa yhteistyöelimiä tai kattojärjestöjä kuin kansallisiin puolueisiin rinnastettavia, keskitetysti toimivia puolueita.

Kansallisten puolueiden tavoin europuolueet omaksuvat niin kannanottoja ajankohtaisista asioista kuin erilaisia ohjelmia, eurovaaliohjelmat mukaan lukien. Eurovaaleissa europuolueet kampanjoivat aktiivisesti, mutta kansalliset puolueet ja niiden ehdokkaat ovat Suomessa ja muissa jäsenvaltioissa kuitenkin kampanjoineet lähes poikkeuksetta omien ohjelmiensa pohjalta.

Europuolueiden päätöksenteko on konsensushakuista. Europuolueet ovat enemmän jäsenpuolueidensa yhteistyöelimiä tai kattojärjestöjä kuin kansallisiin puolueisiin rinnastettavia, keskitetysti toimivia puolueita. Ei myöskään pidä väheksyä käytännön esteiden, kuten kielimuurin ja maantieteellisen etäisyyden, merkitystä.

Puoluetukea ja Euroopan laajuisia verkostoja

Vuodesta 2004 europuolueet ovat saaneet puoluetukea Euroopan parlamentilta ja se on myötävaikuttanut uudempien europuolueiden syntyyn. Puoluetukea saavat myös Euroopan tason poliittiset säätiöt, jotka järjestävät erilaisia tilaisuuksia ja tuottavat taustaselvityksiä europuolueidensa käyttöön.

Europuolueet eivät ainoastaan tuo yhteen samanmielisiä poliitikkoja eri jäsenmaista. Ne tarjoavat luontevan foorumin yhteistyölle unionin ulkopuolisten eurooppalaisten maiden puolueiden kanssa. Ajankohtainen esimerkki on Ukraina: presidentti Volodymyr Zelenskyin Sluga Narodu -puolue on ALDE:n täysjäsen. Näin europuolueet osaltaan madaltavat EU:n ja muun Euroopan välistä kuilua ja myötävaikuttavat sekä unionin laajentumiseen että demokratian vakiintumiseen unionin ulkopuolisissa Euroopan valtioissa.

Europuolueet eivät ainoastaan tuo yhteen samanmielisiä poliitikkoja eri jäsenmaista. Ne tarjoavat luontevan foorumin yhteistyölle unionin ulkopuolisten eurooppalaisten maiden puolueiden kanssa.

Kansalaisten ja europuolueiden suhde on toistaiseksi jäänyt heikoksi. Europuolueissa on henkilöjäseniä, mutta puolueaktiivien verkosto on ohut. Europuolueet voisivat osallistaa jäsenistöään esimerkiksi antamalla heille mahdollisuuksia vaikuttaa europuolueiden vaaliohjelmiin. Mutta tässäkin portinvartijan roolissa ovat kansalliset puolueet, jotka eivät ole tuoneet jäseniään mukaan ohjelmien laadintaan.

Tiiviimmän integraation asialla

Keskeiset europuolueet ovat johdonmukaisesti tavoitelleet tiiviimpää integraatiota ja ylikansallisempaa unionia. Ehkä suorimmin europuolueiden merkityksen voi hahmottaa niiden parlamenttiryhmien kautta.

Yhteispäätösmenettelyssä (tavanomainen lainsäätämisjärjestys perussopimuksen mukaan) lakiesityksen hyväksymiseen vaaditaan sekä parlamentin että neuvoston hyväksyntä. Neuvostossa on 27 jäsenmaata kun taas parlamentin kannanmuodostus tapahtuu enimmäkseen kahden suurimman ryhmän EPP:n ja S&D:n johdolla. Täten unionin arkisessa lainsäädäntötyössä suurimmilla europuolueilla on ainakin numeroilla mitattuna selkeästi enemmän valtaa kuin yhdelläkään jäsenmaalla.

Poliittiselta painoarvoltaan merkittävä vaikutuskanava on varsinkin EPP:n ja PES:n kohdalla puheenjohtajien kokous, joita järjestetään yleensä Eurooppa-neuvoston kokousten yhteydessä. Kokouksiin osallistuvat tavallisesti europuolueen puheenjohtajisto, kansallisten jäsenpuolueiden puheenjohtajat sekä edustajia unionin instituutioista.

Unionin arkisessa lainsäädäntötyössä suurimmilla europuolueilla on ainakin numeroilla mitattuna selkeästi enemmän valtaa kuin yhdelläkään jäsenmaalla.

Suomesta esimerkiksi sekä nykyinen pääministeri Petteri Orpo että edeltävä pääministeri Sanna Marin ovat osallistuneet europuolueidensa kokouksiin ennen Eurooppa-neuvoston kokouksia. Puheenjohtajien kokoukset tarjoavat lisäksi jäsenvaltioissaan oppositiossa oleville puolueille Eurooppa-poliittisen vaikutuskanavan.

Europuolueet koordinoivat jäsenpuolueidensa kantoja myös hallitustenvälisissä konferensseissa. Tutkimusten mukaan europuolueet ovat vaikuttaneet ratkaisevastikin perussopimusten sisältöön. Europuolueiden vaikutusvalta on kuitenkin riippuvaista niiden sisäisestä yhtenäisyydestä ja edustuksesta Eurooppa-neuvostossa. Täten nimenomaan EPP on suurimpana europuolueena vaikuttanut vahvasti integraation syventymiseen.

Kriisien myötä huippukokousten merkitys EU:ssa on korostunut. Media mieltää Eurooppa-neuvoston jäsenvaltioiden kamppailuareenaksi, vaikka jäsenmaiden pääministerit ja presidentit ovat samalla europuolueidensa edustajia.

Komission puoluepoliittisuus

Samoin unohtuu komission puoluepoliittisuus: esimerkiksi vuonna 2019 aloittaneessa Ursula von der Leyenin (EPP) johtamassa komissiossa oli kymmenen EPP:n, yhdeksän PES:n ja viisi ALDE:n komissaaria. Komissaarit osallistuvat yleensä aktiivisesti europuolueidensa toimintaan. Europuolueet ja parlamentin poliittiset ryhmät ovatkin keskeisiä toimijoita komission valintaprosessissa.

Vuoden 2014 eurovaaleissa sovellettiin ensimmäistä kertaa varsinaista kärkiehdokasmenettelyä. Mediassa käytetään yleensä saksankielistä termiä Spitzenkandidat tai englanniksi lead candidate. Taustalla oli tavoite lisätä EU-poliittista keskustelua ja luoda suorempi yhteys kansalaisten ja komission välille, mutta toki europuolueet ja parlamentti tavoittelivat samalla oman asemansa vahvistamista. Suurimman puolueryhmän EPP:n kärkiehdokas Jean-Claude Junckerista valittiinkin komission puheenjohtajaksi.

Vuoden 2019 eurovaaleissa europuolueet asettivat jälleen kärkiehdokkaat, jotka kampanjoivat varsin näkyvästi ympäri unionia. Eurooppa-neuvosto kuitenkin ohitti kärkiehdokkaat ja valitsi komission johtoon Ursula von der Leyenin. Suurimman ryhmän EPP:n kärkiehdokas Manfred Weber ei saanut riittävää tukea muilta europuolueilta ja lisäksi erityisesti Ranskan presidentti Emmanuel Macron vastusti hänen ehdokkuuttaan. PES:n ja ALDE:n kärkiehdokkaat Frans Timmermans ja Margrethe Vestager valittiin kuitenkin von der Leyenin komission varapuheenjohtajiksi.

Kärkiehdokasmenettelystä epävarmuutta

Europuolueet ovat nimenneet kärkiehdokkaitaan myös vuoden 2024 eurovaaleissa. Kokoomuksen puheenjohtaja Orpo osallistui EPP:n kärkiehdokkaan, nykyisen komission puheenjohtajan, von der Leyenin kampanjanavaustilaisuuteen Bukarestissa maaliskuun alussa. Vastaavasti SDP:n puheenjohtaja Antti Lindtman oli mukana PES:n kampanjastartissa Roomassa, jossa sosialidemokraattien kärkiehdokkaaksi nimitettiin luxemburgilainen Nicolas Schmit. Hän on istuvan komission työllisyydestä ja sosiaalisista oikeuksista vastaava komissaari.

Liberaalilla puolueperheellä on peräti kolme kärkiehdokasta: Saksan liittoparlamentin alahuoneen eli Bundestagin puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Marie-Agnes Strack-Zimmermann (ALDE) sekä Euroopan parlamentin jäsenet Sandro Gozi (Italia, EDP:n kärkiehdokas) ja Valérie Hayer (Ranska, Macronin puolueen kärkiehdokas).

Median päähuomio on kotimaan vaalikamppailussa. Tämä osaltaan ylläpitää EU-päätöksenteon ja kansallisen politiikan välistä kuilua.

Vihreillä on kaksi kärkiehdokasta, Euroopan parlamentin jäsenet saksalainen Terry Reintke ja alankomaalainen Bas Eickhout. PEL on nimennyt kärkiehdokkaakseen puheenjohtajansa itävaltalaisen Walter Baierin. EFA:n kärkiehdokasduo on katalonialainen Raül Romeva ja Saksan tanskalaiseen vähemmistöön lukeutuva Maylis Roßberg. ECPM:n kärkiehdokas on puolueen puheenjohtaja, moldovalainen Valeriu Ghilețchi. Tätä kirjoitettaessa ECR ja ID eivät ole nimenneet kärkiehdokkaita. Sisäisistä riidoista kärsivä ID ei välttämättä tuota myöskään omaa vaaliohjelmaa.

Kärkiehdokasmenettelyn tulevaisuus on epävarma. Ennen kaikkea paljon riippuu jäsenvaltioista. Istuvan komission puheenjohtajan von der Leyenin ehdokkuus nostaa menettelyn painoarvoa, mutta Eurooppa-neuvosto tekee lopullisen valinnan.

Suomalaiset puolueet ovat kuitenkin olleet varsin haluttomia nostamaan kärkiehdokkaita ja laajemmin eurooppalaisia viiteryhmiään esille vaalikampanjoissaan. Myös median päähuomio on kotimaan vaalikamppailussa. Tämä osaltaan ylläpitää EU-päätöksenteon ja kansallisen politiikan välistä kuilua.    

YTM Johannes Lehtinen on väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa ja Politiikasta -lehden toimituskunnan jäsen.

Tapio Raunio on valtio-opin professori Tampereen yliopistossa.

Artikkeli on osa EU-vaalit ja unionin suunta -juttusarjaa.

Artikkelikuva: Carl Campbell / Unsplash

Tästä Kysy Politiikasta -artikkelista on julkaistu kesäkuussa 2025 selkomukautettu versio, joka on saanut Selkokeskuksen selkotunnuksen.

Julkaisu EU-vaalit ja unionin suunta: Europuolueet ja kärkiehdokkaat ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tampereen yliopiston politiikan tutkimuksen tutkinto-ohjelma järjesti yhdessä Tampereen yliopiston Demokratiatutkimusverkoston, Valtiotieteellisen yhdistyksen ja Politiikasta-verkkolehden kanssa Tampereen yliopiston kokeneiden politiikan tutkijoiden vuoden 2023 eduskuntavaalien ennakkoasetelmia käsitelleen paneelikeskustelun 21.3.2023.

Tutkijoiden vaalipaneelin puheenjohtajana toimi Politiikasta-lehden toimituskuntalainen ja Tampereen yliopiston väitöskirjatutkija Johannes Lehtinen. Panelisteina olivat valtio-opin professori Tapio Raunio, tenure-track professori Elina Kestilä-Kekkonen, kansainvälisen politiikan yliopistolehtori Eero Palmujoki ja yliopistotutkija Tiina Vaittinen.

Tutkijoiden vaalipaneelissa käytiin läpi kulunutta hallituskautta, tarkasteltiin paneelin aikana käynnissä ollutta vaalikampanjaa ja pohdittiin vaaleja seuraavien erilaisten hallituskokoonpanojen tulevaisuudennäkymiä.

Keskeisenä tekijänä kuluneella hallituskaudella ovat olleet toisiaan seuranneet kriisit. Vuoden 2020 alussa alkanut koronapandemia ja sen aiheuttama taantuma sekä helmikuussa 2022 Venäjän hyökkäyksen myötä laajentunut Ukrainan sota ja sitä seurannut energiakriisi veivät huomattavan osan hallituksen ajasta.

Tämän ohella hallituksen sisäiset jännitteet erityisesti keskustan ja vihreiden välillä ovat tuoneet hallituksen toimintaan kitkaa. Tästä huolimatta hallitus vei läpi useita merkittäviä hankkeita ja lakialoitteita, kuten sote-uudistuksen, oppivelvollisuuden pidentämisen ja sukupuolen oikeudellista vahvistamista koskevan translain.

Kriisien täyttämä hallituskausi

Vuoden 2019 eduskuntavaalien jälkeisiä hallitusneuvotteluita johtanut Antti Rinne väistyi pääministerin paikalta jo loppuvuodesta 2019 ja hänen tilalleen nousi SDP:n uudeksi puheenjohtajaksi valittu Sanna Marin. Koronapandemia saapui Suomeen vuoden 2020 alussa lähes välittömästi Marinin aloitettua pääministerinä. Vastauksena pandemiaan hallitus otti käyttöön useita poikkeuksellisia toimia, kuten valmiuslain ja Uudenmaan väliaikaisen eristämisen.

Koronapandemia määritteli suurelta osin hallituksen agendaa vuosina 2020 ja 2021. Vastauksena pandemian aiheuttamaan taantumaan hallitus toteutti vahvasti elvyttävää talouspolitiikkaa. Pandemia vähensi puoluepoliittista vastakkainasettelua Suomessa ja opposition hallituksen toimintaan kohdistuva arvostelu oli vaikeassa tilanteessa vähäisempää kuin normaaliaikoina. Kansainvälisissä vertailuissa Suomen on arveltu selvineen pandemiasta melko vähäisin vaurioin sekä terveydellisesti, sosiaalisesti että taloudellisesti.

Pandemia vähensi puoluepoliittista vastakkainasettelua Suomessa ja opposition hallituksen toimintaan kohdistuva arvostelu oli vaikeassa tilanteessa vähäisempää kuin normaaliaikoina.

Kahden pandemian värittämän vuoden jälkeen seuraava kriisi kohtasi hallitusta keväällä 2022. Venäjä aloitti laajamittaisen ja kansainvälisen oikeuden vastaisen hyökkäyksen Ukrainaan helmikuussa 2022. Suomen hallitus reagoi tilanteeseen osallistumalla EU:n yhteiseen pakotepolitiikkaan ja suuntaamalla Ukrainalle erilaista tukea, kuten sotilaallinen tuki. Toukokuussa 2022 Suomi teki historiallisen päätöksen ja haki yhdessä Ruotsin kanssa jäsenyyttä Pohjois-Atlantin puolustusliitossa Natossa.

Kriisit vahvistavat hallituksen asemaa ja lieventävät hetkellisesti poliittisia vastakkaisasetteluja

Tutkijoiden vaalipaneelissa pohdittiin eri näkökulmista, miten kriisiaikojen päätöksenteko on vaikuttanut toteutettuun politiikkaan. Eräs leimallinen piirre molempien kriisien aikana on ollut hallituksen aseman korostuminen eduskunnan kustannuksella ja puoluepoliittisen vastakkaisasettelun ainakin hetkellinen laantuminen. Hallitus on toki saanut osakseen kritiikkiä sekä koronapandemian hoidosta että vastauksestaan Ukrainan sotaa seuranneeseen energiakriisiin. Tästä huolimatta Suomessa on ollut havaittavissa samankaltainen valtiojohdon tueksi ryhmittyminen kuin muualla maailmassa.

Tämä kehitys sai panelistit pohtimaan, missä määrin kriisien aikana vallassa olleen hallituksen poliittisella suuntautumisella lopulta oli merkitystä toteutetun politiikan kannalta. Olisiko Marinin johtamaa hallitusta oikeistolaisempi hallituskoalitio toteuttanut merkittävästi erilaista politiikkaa? Panelistit arvioivat, että puoluepoliittinen suuntautuminen on merkittävien kriisien aikana näkynyt enemminkin toteutetun politiikan nyansseissa kuin pääsuuntauksissa. Kriisiajat näyttävät luovan pohjaa kansalliselle yksimielisyydelle.

Talouspolitiikka hallitsi vaalikeskustelua

Kevään 2023 eduskuntavaalien ennakkoasetelmien ja teemojen osalta panelistit arvioivat, mitkä kysymykset nousevat vaaleissa ratkaiseviksi ja toisaalta, millaisilla strategioilla puolueet ovat etenemässä vaaleihin.

Vuoden 2023 alusta lähtien kokoomus oli säilyttänyt johtopaikkansa gallupeissa. Kolmen suurimman puolueen, kokoomuksen, perussuomalaisten ja SDP:n välinen ero kuitenkin kaventui vaalien lähestyessä. Vaikka kokoomus näytti kevään edetessä säilyttävän kärkipaikkansa, ei kolmen kärkipuolueen keskinäisestä järjestyksestä ollut sanottavissa mitään varmaa ennen vaaleja.

Vaalien teemojen osalta panelistit nostivat esiin, että vaaleja on leimannut hyvin vahvasti talouskysymysten nouseminen keskustelun keskiöön. Tähän on vaikuttanut erityisesti kokoomuksen johtava asema kannatusmittauksissa. Paneelissa huomautettiin, miten kokoomukselle julkiseen talouteen, verotukseen ja yrittämiseen liittyvät kysymykset ovat houkutteleva ja puolueen äänestäjiä yhdistävä teema. Kokoomuksen ehdokkaiden ja äänestäjien taholla on hajontaa arvokysymyksissä mutta näkemykset talouskysymyksistä yhdistävät puolueen kannattajia. 

Tutkijat esittivät useita kriittisiä huomioita siitä, miten kapea ja aikaperspektiiviltään lyhyt vaaliagenda sivuuttaa lukuisia tärkeitä teemoja.

Lisäksi paneelissa pohdittiin kolmen kannatusmittausten kärjessä olevan puolueen keskinäisiä suhteita. Missä määrin perussuomalaiset ovat siirtyneet selkeästi oikeistolaiseksi nationalisti- ja populistipuolueeksi ja onko SDP toisaalta liikkunut talouspoliittisissa näkemyksissään vasemmalle ja samalla omaksunut myös aikaisempaa liberaalimman agendan.

Kriittisenä huomiona panelistit nostivat esiin, miten vaalien teemat ovat rajoittuneet melko kapeasti vain kotimaan politiikkaan ja tältäkin osin lähinnä talouskysymyksiin. Kansainvälisiä kysymyksiä, ilmastonmuutosta ja vihreää siirtymää, Suomen toimintaa Naton jäsenenä tai EU-politiikan suuria kysymyksiä ei käsitelty vaalien aikana. Tutkijat pitivät tätä yhtäältä ymmärrettävänä piirteenä vaalikeskusteluissa, mutta esittivät useita kriittisiä huomioita siitä, miten kapea ja aikaperspektiiviltään lyhyt vaaliagenda sivuuttaa lukuisia tärkeitä teemoja.

Huomio vaalien agendan kaventumisesta sai panelistit pohtimaan myös suomalaisen puoluekentän rakennetta ja muutoksia. Suomessa on nähtävissä samankaltaista pirstaloitumista ja puoluekentän jakautumista liberaaliin vasemmistoon, liberaaliin oikeistoon ja konservatiiviseen oikeistoon kuin muuallakin Euroopassa. Tämä tarkoittaa, että enemmistöhallitusten rakentaminen tarkoittaa joko vasemmisto-oikeisto- tai liberaali-konservatiivi -linjan ylittämistä. Panelistit pohtivat missä määrin Suomen puoluekenttä vastaa kansalaisten pyrkimyksiin saada itselleen keskeisiä näkemyksiä esiin. Millaiset puolueet edustavat esimerkiksi haja-asutusalueiden ja maaseutuväestön näkemyksiä?

Tulevan hallituksen suuret kysymykset

Tulevan hallituksen haasteiden osalta panelistit toivat esiin, että hallituksen muodostaminen tulee todennäköisesti olemaan vaikeaa vaalituloksesta riippumatta, kuten nyt on oikeistolinjaiselta Kokoomuksen, perussuomalaisten, ruotsalaisen kansanpuolueen ja kristillisdemokraattien hallitusneuvotteluissa on nähty. Käytännössä todennäköisiä kombinaatioita ovat vain nyt neuvotteleva perusporvarihallitus tai tämän epäonnistuessa sosiaalidemokraattien mukaan ottamista edellyttävä sinipuna.

Ensimmäisen vaihtoehdon osalta jakaviksi kysymyksiksi nousevat ilmasto-, maahanmuutto- ja arvokysymykset. Toisessa vaihtoehdossa talouspoliittiset kysymykset jakavat puolueita. Panelistit arvioivat, että erityisesti sosiaali- ja terveyspolitiikkaan, ilmastopolitiikkaan ja talouteen liittyvät kysymykset tulevat olemaan seuraavalle hallitukselle vaikeita.

Tapio Raunio toimii valtio-opin professorina Tampereen yliopistossa.

Elina Kestilä-Kekkonen on Tenure Track -professori Tampereen yliopistossa ja Suomen Akatemian rahoittaman EPIC-tutkimushankkeen johtaja.

Eero Palmujoki on yliopistonlehtori ja kansainvälisen politiikan dosentti Tampereen yliopiston Johtamisen ja talouden tiedekunnassa.

Tiina Vaittinen on Suomen Akatemian tutkijatohtori ja Vaippahanke -tutkimusryhmän johtaja, joka työskentelee globaalin terveys- ja sosiaalipolitiikan oppiaineessa Tampereen yliopistossa. Hän on tutkinut mm. hoivaetiikkaa, vanhushoivan taloutta, hoitoalan muuttoliikkeitä, ja arkisia dementiahoivan konflikteja. Tällä hetkellä hän kehittää kokonaisvaltaisesti kestävää kontinenssihoitoa, lokaalisti ja globaalisti.

Johannes Lehtinen on väitöskirjatutkija Tampereen yliopiston johtamisen ja talouden tiedekunnassa ja Politiikasta-lehden toimituskunnan jäsen.

Podcastin tekninen tuottaja: Timo Uotinen

Artikkelikuva: Pierre Rosa / Pixabay

Julkaisu Podcast: Kokeneet tutkijat ennakoivat eduskuntavaaleja ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Heiskala, Risto; Aro, Jari; Herranen, Olli & Viitamäki, Riku (2022): Suomen kolmas tasavalta: Hallitsemistapa EU-aikakaudella. Helsinki: Gaudeamus. 2022. 460s.

Suomi on ollut Euroopan unionin (EU) jäsen kohta 30 vuotta. Sinä aikana on julkaistu valtava määrä tutkimuksia niin EU:n päätöksenteosta kuin integraation vaikutuksista jäsenmaiden kansalliseen politiikkaan. Suomessa Eurooppa-tutkimus on edelleen verraten ohutta, mutta kotimaiset tutkijat ovat kuitenkin analysoineet varsin kattavasti suomalaisen yhteiskunnan ”eurooppalaistumista” sekä jonkin verran myös unionin poliittista järjestelmää. 

Täten jokainen uusi tutkimus tulisi suhteuttaa aikaisempaan kansainväliseen ja kotimaiseen kirjallisuuteen. Mikä on uuden tutkimuksen tuottama lisäarvo ja miten se edistää ymmärrystämme EU:n ja kansallisen politiikan yhteyksistä? 

Suomessa Eurooppa-tutkimus on edelleen verraten ohutta, mutta kotimaiset tutkijat ovat kuitenkin analysoineet varsin kattavasti suomalaisen yhteiskunnan ”eurooppalaistumista” sekä jonkin verran myös unionin poliittista järjestelmää. 

Risto Heiskalan, Jari Aron, Olli Herrasen ja Riku Viitamäen kirjassa ei aseteta tutkimuskysymyksiä. Tutkimustehtävä puolestaan on muotoiltu seuraavasti sivulla 12: ”Tämä kirja kuvaa sitä uutta hallitsemistapaa ja niitä uusia politiikan, hallinnon, talouden ja ideologian reunaehtoja, jotka luonnehtivat kolmatta tasavaltaa ja sulkevat siltä joitain aikaisemmin avoinna olleita polkuja mutta myös avaavat uusia”. 

Hallitsemistavan ohella teos tutkii ”keskeisessä asemassa olevia poliitikkoja ja virkailijoita, joita kutsumme Suomen eurooppalaiseksi valtioaateliksi.” Valtioaateli käsittää noin 500 suomalaista poliitikkoa ja virkahenkilöä, jotka ovat keskeisissä asemissa maamme EU-politiikassa tai työskentelevät unionin instituutioissa. 

Teoksen nimessä esiintyvällä ”kolmannella tasavallalla” kirjoittajat tarkoittavat Suomen EU-jäsenyysaikaa erotuksena ensimmäisestä tasavallasta, eli ajasta itsenäistymisestä toiseen maailmansotaan sekä toisesta tasavallasta, joka puolestaan sijoittuu toisesta maailmansodasta 1990-luvulle. Aineistona ovat poliittishallinnollisen eliitin ansioluettelot (460), eliittihaastattelut (50) sekä median keskustelupuheenvuorot vuodelta 2019.  

Lavea tutkimusasetelma, laihat tulokset

Teoksessa on 13 lukua, ja se jakaantuu neljään osaan. Luvut 2-4 ovat lähinnä taustoittavia ja luvuissa 5-8 tarkastellaan ”valtioaatelin” toimintaa Suomessa sekä unionin instituutioissa. Luvut 9-11 muodostavat epäyhtenäisen kokonaisuuden – lukujen teemoina ovat integraation tulevaisuus, koronapandemia ja kansalaisten kommentit EU:sta mediassa. Neljännessä osassa on kaksi pitkähköä reflektoivaa lukua, joista luku 12 arvioi unionia sosiologisen yhteiskuntateorian valossa ja luku 13 puolestaan ensisijaisesti hahmottelee integraation haasteita. 

Kirjan kahdessa viimeisessä osassa nostetaan lisäksi esiin sellaisia käsitteitä ja teoreettisia argumentteja, joita ei esiinny teoksen alkupuolella. Löysää tai puhtaasti kuvailevaa kirjoittelua on kautta linjan aivan liikaa. Välillä kirjoittajat nojaavat lähes suoraan haastatteluihin, välillä puolestaan on epäselvää, mihin kirjoittajien tulkinnat nojaavat. 

Teoksen perusongelmana on sen laveus – teemoja on yksinkertaisesti liikaa ja niitä käsitellään kovin pintapuolisesti. Kirjan mahdolliset löydökset jäävät tästä johtuen valitettavan mitäänsanomattomiksi – esimerkkeinä mainittakoon havainnot EU-instituutioiden ”arkisuudesta” tai unionin päätöksenteosta yhteisen ja kansallisten intressien yhteensovittamisena. 

Teoksen perusongelmana on sen laveus – teemoja on yksinkertaisesti liikaa ja niitä käsitellään kovin pintapuolisesti. Kirjan mahdolliset löydökset jäävät tästä johtuen valitettavan mitäänsanomattomiksi.

Teoksessa painotetaan lisäksi unionin erikoislaatuisuutta (sui generis) ja sen seurauksia EU:n kyvylle ratkaista ’kohtalokkaita’ ongelmia. Historiallinen osuus – jossa lähinnä tarkastellaan poliittishallinnollisen eliitin taustoja – jää irralliseksi eikä teoksessa muutenkaan analysoida syvällisemmin toisen ja kolmannen tasavallan eroja ja yhteneväisyyksiä. 

Analyysi kansalaisten mediakirjoituksista on valaiseva, mutta sen rajaaminen vuoteen 2019 on huono ratkaisu. Koska kirjan aikajänne kattaa koko EU-jäsenyysajan, olisi ollut mielekästä vertailla kansalaisten puheenvuoroja esimerkiksi kolmelta eri vuodelta. 

Teos sisältää kuitenkin paljon mielenkiintoista haastattelumateriaalia. Suomalaisten toimijoiden kertomukset esimerkiksi työskentelystä parlamentissa tai komissiossa avaavat hyvin EU-instituutioiden arkea. Mitään uutta ne eivät kuitenkaan tuo. 

Kenties tutkimustehtävä olisi kannattanut rajata haastateltavien näkemyksiin ”kolmannen tasavallan” politiikasta? Samalla kirjasta olisi voinut pudottaa pois jopa puolet ilman, että sisältö kärsii siitä.

Aikaisempi tutkimus sivuutetaan lähes kokonaan

Kirjoittajien aikaisemman kirjallisuuden tuntemus on korkeintaan välttävää. Kotiläksyt ovat jääneet tekemättä. 

Esimerkiksi Risto Lampinen, Olli Rehn ja Petri Uusikylä toimittivat heti jäsenyyden alussa vuonna 1998 teoksen Suomen EU-asioiden valmistelujärjestelmästä (Eduskunnan kanslian julkaisu 7/1998). Samoin Olli-Pekka Viinamäki analysoi niin EU:n kuin Suomen hallintokulttuuria vuonna 2007 julkaistussa kirjassaan. 

Anna Hyvärinen on julkaissut Suomen mahdollisuuksia vaikuttaa Euroopan unionin lainsäädäntömenettelyyn käsittelevän väitöskirjansa ohella useita artikkeleita Suomen EU-vaikuttamisesta. Kimmo Elo puolestaan toimitti vuonna 2021 monipuolisen kokoelman, jossa arvioidaan maamme ensimmäistä neljännesvuosisataa unionissa. Jälkimmäisestä on myös julkaistu yleistajuinen artikkeli Politikasta-lehdessä.

Nämä ovat vain muutamia esimerkkejä tutkimuskirjallisuudesta, johon teoksessa olisi ehdottomasti pitänyt viitata. Lisäksi kirjassa on pääosin sivuutettu ne lukuisat teokset, joissa Suomen EU-taipaleen avainhenkilöt ovat avanneet niin maamme liittymistä ja sopeutumista unioniin kuin työskentelyä Brysselissä. 

Myös kansainvälinen kirjallisuus on sivutettu lähes kokonaan. Esimerkiksi komission ja parlamentin toimintakulttuureista ja sisäisistä valtasuhteista sekä laajemmin EU:n päätöksenteon jakolinjoista on julkaistu valtava määrä empiirisesti kunnianhimoisia tutkimuksia. 

Kyse on vakavasta asiasta: tutkijan eettinen velvollisuus on huomioida aikaisempi kirjallisuus siihen asianmukaisesti viitaten. Nyt havainnot otetaan omiin nimiin.

Teoksessa ei niin ikään lainkaan mainita eurooppalaistumisen käsitteen lanseerannutta eurooppalaisen politiikan tutkimuksen emeritusprofessori Robert Ladrechia. Suomalaisessa kontekstissa tätä tutkimussuuntaa on niin ikään edistetty.

Kyse on vakavasta asiasta: tutkijan eettinen velvollisuus on huomioida aikaisempi kirjallisuus siihen asianmukaisesti viitaten. Nyt havainnot otetaan omiin nimiin.

Tutkimuksen heikko tuntemus näkyy Suomea koskevien havaintojen puutteellisessa selittämisessä ja kontekstualisoinnissa. Eurooppalaistumisen käsitteen mukaisesti jäsenmaihin kohdistuu samanlaisia sopeutumispaineita. Integraation onkin tulkittu johtaneen hallinnon ja päätöksenteon sektorikohtaisuuden vahvistumiseen, virkamiesten roolin korostumiseen asioiden valmistelussa ja niiden koordinoinnissa, parlamentaarisen vaikutuskanavan heikentymiseen sekä alueiden aseman vahvistumiseen. 

Samalla jäsenvaltioiden kansalliset poliittiset instituutiot ovat enenevässä määrin alkaneet omaksua varsin yhteneviä organisatorisia ratkaisuja. Esimerkkinä mainittakoon jäsenvaltioiden ministeriöiden rakenteet, joissa on pyritty sopeutumaan komission sisäiseen työnjakoon ja valmistelumalleihin. Vertailevien tutkimusten kautta kirjoittajat olisivat voineet arvioida, miten nämä yleisen tason tulokset pätevät Suomeen.

Asianmukainen vuoropuhelu aikaisemman kirjallisuuden kanssa olisi myötävaikuttanut samalla analyysin syvyyteen. Haastateltavien ääni kuuluu kyllä hyvin, mutta haastatteluihin ei monin paikoin oteta riittävästi etäisyyttä. Aikaisemmista tutkimuksista olisi noussut vaihtoehtoisia tulkintoja ja havaintoja haastateltavien subjektiivisten näkemysten vastapainoksi. 

Kirjallisuuden ja yleisempi EU-arjen heikko tuntemus näkyy myös merkillisinä ilmaisuina. Esimerkiksi sivulla 389 todetaan seuraavaa: ”Viime aikoina on jossain määrin myönnetty, että komissaarien työllä on poliittinen aspekti”. Mitäpä muutakaan komission työ voi olla kuin poliittista? Komission puoluepoliittisuus on lisääntynyt ja komissaareilla on aktiiviset yhteydet omiin europuolueisiinsa. Tästä huolimatta luvussa 8 komissio kuvataan lähinnä hallinnollisteknokraattisena koneistona. 

EU ansaitsee enemmän huomiota 

Kirjassa on selkeän EU-myönteinen argumentaatio, mutta myös eräänlainen eliittivastainen perusvire. Loppulukujen nostot EU:n tulevaisuuden haasteista ovat varsin spekulatiivisia ja sisältävät runsaasti lähinnä mielipiteiksi luokiteltavia tulkintoja – kuten ehdotukset EU:n päätöksenteon demokratisoimiseksi (s. 387-391). 

Teoksessa on vahva normatiivinen ulottuvuus, jonka ytimessä on kritiikki suomalaista mediaa ja poliitikkoja kohtaan: EU:sta pitäisi kirjoittaa ja puhua enemmän, sillä nykymenolla kansalaiset eivät hahmota unionin merkitystä. Tähän argumenttiin on toki helppoa yhtyä.

Ehkä kirjoittajien taustoista johtuen – Aro, Heiskala ja Herranen ovat sosiologeja, Viitamäki kansainvälisen politiikan jatko-opiskelija – teos ei huomioi riittävästi ideologioita tai EU:ssa ja Suomessa käytäviä poliittisia kamppailuja. 

Teoksessa on vahva normatiivinen ulottuvuus, jonka ytimessä on kritiikki suomalaista mediaa ja poliitikkoja kohtaan: EU:sta pitäisi kirjoittaa ja puhua enemmän, sillä nykymenolla kansalaiset eivät hahmota unionin merkitystä.

Mitä seurauksia suomalaisesta konsensushakuisesta EU-asioiden käsittelyjärjestelmästä on? Tarjoaako se etujärjestöille ja kansalaisille aitoja osallistumismahdollisuuksia? Miten EU on vaikuttanut vallan jakautumiseen keskeisissä poliittisissa instituutioissamme? Miten lisääntynyt poliittinen polarisaatio ja populistien nousu ovat heijastuneet politiikan tekoon niin Suomessa kuin Brysselissä? Miten EU-asioiden hallitsemistapa eroaa kotimaan politiikan tai ulkosuhteiden toimintakulttuurista? Nyt tällaisia kysymyksiä vain sivutaan kirjan eri luvuissa.

Kirjasta jää kokonaisuutena sekava, hämmentynyt olo. Tiedettä se ei ole, vaan jonkinlainen puolitieteellinen kuvaus EU:sta ja Suomen poliittishallinnollisesta eliitistä. Kenelle se on suunnattu, mikä on teoksen kohdeyleisö? Tutkijoille teos ei tarjoa oikeastaan mitään uutta, eikä varmaan itse valtioaatelillekaan.     

Tapio Raunio on valtio-opin professori Tampereen yliopistossa.

Artikkelin pääkuva: Markus Spiske/Unsplash

Julkaisu Kirja-arvio: Puolivillaista tarinointia EU-Suomesta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Presidentti Sauli Niinistön vuoden 2022 uudenvuodenpuhe vaikutti rutiininomaiselta ajankohtaiskatsaukselta, mutta kuitenkin yksi Nato-lause johti vilkkaaseen keskusteluun Suomen turvallisuuspoliittisesta linjasta. Niinistö totesi, että ” Suomen liikkumatilaan ja valinnanmahdollisuuksiin kuuluu myös mahdollisuus liittoutua sotilaallisesti ja hakea Nato-jäsenyyttä, jos niin itse päätämme. Naton asia on niin sanottu avoimien ovien politiikka, jonka jatkuminen on Suomelle toistuvasti julkisestikin vahvistettu.”

Media ja tutkijat kommentoivat aktiivisesti Niinistön puhetta ulkomaita myöten, vaikka presidentti itse vakuutti Suomen linjan olevan vakaa. Vaikeammin hallittavissa olevassa mediakentässä sanomat ja tulkinnat leviävät nopeasti.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa yksikin sana voi merkitä paljon. Valtiojohtajien puheita ja kirjoituksia analysoidaan suurennuslasilla. Suomessa lisähaasteita tuottaa ulkopolitiikan johtajuusjärjestelmä. Perustuslain mukaan presidentti johtaa ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa.

Presidentit Tarja Halonen ja Niinistö ovat korostaneet lauseen alkuosaa, kun taas perustuslakiasiantuntijat ja eduskunta ovat alleviivanneet yhteisjohtajuutta. Hallitus puolestaan vastaa kaikesta EU-politiikasta, jonka seurauksena Niinistö onkin toistuvasti valitellut jäävänsä sivuun unionin ulko- ja turvallisuuspolitiikan päätöksenteosta.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa yksikin sana voi merkitä paljon.

Ulkosuhteissa on käytännössä vakiintunut työnjako, jossa presidentti vastaa ennen kaikkea kahdenkeskisistä suhteista EU:n ulkopuolisten maiden kanssa hallituksen vastatessa unionin kautta hoidettavasta ulkopolitiikasta. Presidentti saa runsaasti näkyvyyttä nimenomaan Venäjä-suhteiden kautta. On jopa argumentoitu, ilmeisen vakavissaan, Suomen tarvitsevan presidentin Venäjän takia: itänaapurin presidentti haluaa keskustella toisten presidenttien kanssa.

Suomi-silmälasit päässä on lisäksi moitittu Venäjän hallintoon avoimen kielteisesti suhtautuvia Baltian maita ja katsottu muun maailman hyötyvän presidenttiemme Venäjä-tuntemuksesta. Putin-kuiskaajan asiantuntemukselle ja henkilökohtaisille suhteille on tämän tulkinnan mukaan kansainvälistä kysyntää.

Konsensuksen vahva perinne

Presidentin ja hallituksen välinen koordinaatio on vahvoihin käytäntöihin nojaavaa. Presidentti tapaa pääministerin ja ulkoministerin lähes viikoittain ja ulko- ja turvallisuuspoliittinen ministerivaliokunta on keskeinen väline yhteisymmärryksen rakentamiseen. Käytännöt ovat säilyneet samanlaisina läpi Halosen ja Niinistön presidenttikausina. Niinistö tosin on tavannut säännöllisesti eduskunnan ulkoasiainvaliokuntaa ja myös puolustusvaliokuntaa sekä EU-asioista vastaavaa suurta valiokuntaa sekä eduskuntapuolueiden puheenjohtajia.

Näin presidentti on osaltaan tuonut eduskuntaa vahvemmin mukaan ulko- ja turvallisuuspolitiikan kysymyksiin. Tosin näissä tilaisuuksissa kansanedustajat ovat lähinnä vain kuulleet presidentin näkemyksiä.

Yhtenäisyys koetaan ensisijaisen tärkeäksi, näin erityisesti Venäjä-suhteissa. Huolellisesti valmistellut hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittiset selonteot ja eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan korostettu luottamuksellisuus alleviivaavat kansallisen konsensuksen merkitystä. Mikään ei kuitenkaan estä varsinkaan oppositiopolitiikkoja tuomasta esiin vaihtoehtoisia näkemyksiä yhteiskunnalliseen keskusteluun. Turvallisuuspolitiikassa puolueet ja kansanedustajat turhan helposti piiloutuvat presidentin selän taakse.

Suomessa esiintyy paljon vahvan johtajan kaipuuta, jossa presidentti näyttäytyy puoluepolitiikan yläpuolella olevalta kansallisen turvallisuuden takaajalta.

Toistaiseksi suuremmalta draamalta on vältytty. Kulisseissa on jännitteitä, mutta koordinaatio tuntuu toimivan ja presidentti sekä hallitus ovat sitoutuneet yhteistoimintaan. Ajoittain on toki käynyt ilmi, että kannanotot ovat tulleet joko presidentille tai hallitukselle yllätyksenä. Yhtälöä hankaloittaa sosiaalinen media, josta on tullut johtaville poliitikoille tärkeä viestintäkanava.

Pääministerin kalenteri on täynnä hallituksen ja eduskunnan kokouksia, minkä lisäksi pääministerillä on puolue johdettavanaan. Presidentin kalenterissa ei puolestaan juurikaan ole pakollisia menoja. Täten presidentti voi lyhyelläkin varoitusajalla sopia tapaamisia ja vierailuja.

Presidenttien aktiivisuutta ei ole kyseenalaistettu ja sen on tulkittu olevan ulkopolitiikkamme etujen mukaista. Suomessa esiintyy paljon vahvan johtajan kaipuuta, jossa presidentti näyttäytyy puoluepolitiikan yläpuolella olevalta kansallisen turvallisuuden takaajalta. Media myös huolehtii siitä, että presidentti saa julkisuutta. Miksi media haastattelee ensisijaisesti Niinistöä, vaikka myös pääministeri johtaa ulkopolitiikkaa?

Putin-kuiskaajan kiireiset sotaviikot

Kriisitilanteita voidaan tavallaan pitää johtamisjärjestelmän stressitestinä. Ukrainan sodan aikana ulkopolitiikan johdossa ei ole ilmennyt julkisia erimielisyyksiä. Informaatio vaikuttaa kulkeneen oikea-aikaisesti ja presidentti sekä hallitus ovat koordinoineet toimiaan. Samalla on kuitenkin kysyttävä, riittäisikö vähempi matkustaminen ja kommentointi.

Niinistö on antanut jatkuvasti haastatteluita, soitellut toisten valtioiden johtajille ja tavannut heitä eri puolilla maailmaa. Samaan aikaan pääministeri ja ulkoministeri ovat vastanneet politiikan valmistelusta ja osallistuneet EU-kokouksiin.

Riittäisikö vähempi matkustaminen ja kommentointi?

Ei ole täysin selvää, ehtiikö ulkopoliittinen johtomme yhteensovittamaan riittävässä määrin sanottavansa – ja onko tähän edes aina pyritty. Erityisen huonosti presidentin toimien valvonta toteutuu kahdenkeskisten tapaamisten ja puhelujen kohdalla, vaikka esimerkiksi puheluista laaditaankin ministereille jaettava salainen muistio.

Suhteet muihin EU-maihin hoituvat ensisijaisesti hallituksen kautta. Pääministeri johtaa Suomen EU-politiikkaa ja edustaa Suomea Eurooppa-neuvostossa ja muissa päämiestason kokouksissa. Miksi siis Niinistö soittelee toisten EU-maiden johtajille, kun vuorovaikutuksesta heidän kanssaan vastaa pääministeri? Tai arvostavatko toisten valtioiden johtajat sitä, kun Suomesta käy lyhyen ajan sisään vierailulla kaksi henkilöä?

Kyse ei ole vain muodollisuudesta. Entä jos presidentti ja pääministeri vievät eri viestiä – ulkopolitiikassa kun sanavalinnoilla voi olla ratkaiseva merkitys. Kuka tällöin määrittää Suomen virallisen ulkopoliittisen linjan? Kenen sana painaa eniten, jos mielipiteet eroavat? Entä ketä virallinen linja velvoittaa?

Onko jatkossa yhteistyöhalukkuutta?

Perustuslaki velvoittaa presidentin ja hallituksen koordinaatioon, mutta ei samanmielisyyteen. Mikään ei estä presidenttiä, pääministeriä tai vaikka ulkoministeriä tuomasta esiin omia painotuksia. Halonen ja Niinistö ovat kokeneita poliitikkoja, jotka osallistuivat uuden perustuslakimme laadintaan ja olivat toimineet ministereinä.

Presidentiksi ja pääministeriksi voidaan kuitenkin valita henkilöitä, jotka eivät kunnioita yhteisjohtajuuden periaatteita. Tai entä jos presidentin ja hallituksen linjaukset ovat hyvin kaukana toisistaan eivätkä kompromissit ole mahdollisia? Pahimmassa skenaariossa presidentin tai pääministerin toimintatavat halvaannuttavat ulkopoliittisen päätöksenteon tai jopa kyseenalaistavat maamme turvallisuuden.

Pääministeri ja ulkoministeri tarvitsevat eduskunnan luottamuksen, mutta presidentti valitaan kuudeksi vuodeksi.

Entä jos presidentin ja hallituksen linjaukset ovat hyvin kaukana toisistaan eivätkä kompromissit ole mahdollisia?

Useassa muussa Euroopan maassa ulkopolitiikan johtaminen nojaa Suomen tapaan hallituksen ja presidentin yhteistyöhön. Esimerkiksi Liettuassa, Puolassa ja Romaniassa pääministeri ja presidentti eivät ajoittain edes ole olleet puheväleissä. Julkiset ristiriidat ovat rapauttaneet kansalaisten uskoa johtajiin ja päätöksenteko on kärsinyt. Kyseiset valtiot ovat toki monin tavoin epävakaampia kuin Suomi, mutta ongelmia voi ilmetä myös Suomessa.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtajuutta on syytä miettiä myös mahdollisen Nato-jäsenyyden näkökulmasta. Nato on puolustusliitto, jonka päätöksenteko nojaa jäsenvaltioiden yksimielisyyteen. Etukäteen on tärkeää pohtia, miten kansallinen Nato-asioiden valmistelu ja päätöksenteko organisoidaan.

Kansallisten toimielinten vastuita ja valtasuhteita on syytä miettiä etukäteen.

Naton päätöksentekoon liittyvien kysymysten valmistelu todennäköisesti tapahtuisi ulkopolitiikan tapaan asianomaisissa ministeriöissä, mutta edustaisiko puolustusvoimien ylipäällikkö presidentti Suomea huipputason Nato-kokouksissa samalla kun pääministerille vastuulliset puolustusministeri ja ulkoministeri osallistuisivat ministeritason kokouksiin. On syytä myös pohtia, miten tällainen asetelma vaikuttaisi pääministerin ja eduskunnan rooleihin ulkopolitiikassa.

Kansallisten toimielinten vastuita ja valtasuhteita on syytä miettiä etukäteen. Näin voidaan välttyä virheiltä ja myötävaikuttaa johtamisjärjestelmän toimivuuteen ja selvyyteen. Suomen edustus Eurooppa-neuvostossa on tästä hyvä esimerkki. Uudistettaessa perustuslakiamme 1990-luvulla ei katsottu tarpeelliseksi säätää erikseen siitä, kuka Suomea huippukokouksissa edustaa. Syntyi niin sanottu kahden lautasen politiikka, jossa pääministeri osallistui aina kokouksiin ja presidentti valtaosaan niistä.

Kahden lautasen politiikka aiheutti tarpeetonta kahnausta hallituksen, presidentin ja eduskunnan kesken. Lissabonin sopimuksen voimaantulon yhteydessä asia oli pakko ratkaista, kun Eurooppa-neuvostossa sallittiin vain yksi edustaja jäsenmaata kohden. Halosen vastusteluista huolimatta perustuslakia muokattiin siten, että pääministeri edustaa Suomea Eurooppa-neuvostossa.

Tapio Raunio on valtio-opin professori Tampereen yliopistossa. Hän johtaa Suomen Akatemian rahoittamaa hanketta, jossa analysoidaan presidenttien vallankäyttöä eri Euroopan valtioissa.

Julkaisu Kuka määrittelee Suomen ulkopoliittisen linjan? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Brexit eli Ison-Britannian ero Euroopan unionista (EU) on herättänyt kysymyksiä maan kansalaisten ja poliittisen johdon sitoutumisesta integraatioon ja unionijäsenyydestä seuraaviin ”kahleisiin”. Äänestystulosta on selitetty sillä, ettei jäsenyyttä missään vaiheessa saatu ankkuroitua kansan eikä edes johtavien poliitikkojen keskuuteen vaan EU näyttäytyi koko ajan jollain tapaa vieraana ja kiistanalaisena kysymyksenä. Pohdittiin, olisiko laajapohjaisempi kansallisen eurooppapolitiikan valmistelu ja päätöksenteko voinut vähentää kansanedustajien ja puolueaktiivien EU-vastaisuutta. Lisäksi mietittiin puolueiden, median ja koululaitoksen roolia: olivatko kansalaiset saaneet riittävästi tietoa EU:sta?

Nämä pohdinnat ovat pitkään tuntuneet Suomessa kaukaisilta: yleinen mielipide on vahvasti integraatiomyönteinen ja eduskuntapuolueista vain perussuomalaiset ovat selkeän EU-kriittisiä. Kansallisesti EU-asioiden käsittely on hajautettu eduskunnassa kaikkiin alakohtaisiin valiokuntiin ja hallituksen EU-ministerivaliokunta sekä eduskunnan suuri valiokunta käsittelevät tunnollisesti neuvoston ja Eurooppa-neuvoston esityslistan asiat.

Kansallisen edun puolustamisen tärkeys ”Brysselissä” korostuu yhteiskunnallisen keskustelun ja kansalaisten osallistamisen kustannuksella.

EU-politiikka on yhtäältä haluttu Suomessa rinnastaa ensisijaisesti kotimaan politiikkaan, mutta toisaalta Eurooppa-asioiden käsittelyyn liittyy monia ulkopoliittiselle päätöksenteolle ominaisia piirteitä. Eurooppapolitiikassa on painotettu hallituksen ja eduskunnan aktiivista vuoropuhelua ja laajaa poliittista tukea hallituksen EU-linjauksille.

Kansallisen edun puolustamisen tärkeys ”Brysselissä” (output) korostuu yhteiskunnallisen keskustelun ja kansalaisten osallistamisen (input) kustannuksella. Mitä laajempi eliittikonsensus tavoitteista vallitsee, sitä paremmat edellytykset pääministerillä ja hallituksella on puolustaa kansallisia linjauksia EU-neuvotteluissa – tai näin ainakin uskotellaan. Vaikka konfliktit ruokkivat kansallista poliittista keskustelua, Suomeen ei ole syntynyt kriittisen EU-keskustelun perinnettä.

Integraation epäpolitisointia

Eurokriisin alku reilut kymmenen vuotta sitten toi tervetullutta säröä laajaan puoluepoliittiseen konsensukseen. Silti EU-keskustelu on ensisijaisesti rajautunut euroalueen tukipaketteihin, pakolaiskriisiin ja viimeisimpänä koronaelvytysrahastoon. Samalla periaatteellisempi, suurten linjojen keskustelu on jäänyt kriisien jalkoihin.

EU-politiikasta ehkä keskustellaan, joskus kiivaastikin, hallituksessa ja suuressa valtiokunnassa, mutta suljettujen ovien takana. Hallitus tai eduskunta eivät ole osoittaneet halukkuutta tuoda kansalaisia vahvemmin mukaan politiikan muodostamiseen. Yhteiskunnallista eurooppakeskustelua menettelytavat eivät palvele. Esimerkiksi Saksan liittopäivillä eli parlamentissa (saksaksi Bundestag) EU-asioita käsitellään säännöllisesti täysistunnoissa, jolloin kansalaisten ja tiedotusvälineiden on helppoa seurata eurooppapolitiikkaa ja puolueiden kantoja käsiteltäviin kysymyksiin.

Kotimainen keskustelu on kovin jälkijättöistä. Puolueet yleensä välttelevät julkista keskustelua niiden kannattajakuntaa jakavista aiheista. Hallituspuolueissa yhtälö on monimutkaisempi, kun samalla tulee jo pohtia tulevia EU-tason kompromisseja.

Tällöin turvaudutaan keskustelun viivästyttämiseen: keskustelua ei kannata käydä ennen kuin tiedetään esityksen tarkka sisältö. Ja kun esitys annetaan, on se jo ehditty hioa Brysselissä niin pitkälle, että kyse on enää sopeutumisesta eikä aidosta valintatilanteesta. Askeleet kohti tiiviimpää integraatiota esitetään siksi epäpoliittisina, teknisluontoisina ratkaisuina. Lopputulos on se, että koskaan ei ole oikea aika käydä keskustelua.

Kansallisen näkökulman korostuminen on ymmärrettävää, mutta se ei saisi tapahtua kokonaiskuvan hahmottamisen kustannuksella.

Kotimainen EU-keskustelu on myös kahtiajakautunutta. Media korostaa vastakkainasetteluja, jolloin vastakkain asetetaan ”Suomen etu” ja EU. Tällaiset yksinkertaistukset eivät myötävaikuta kansalaisten Eurooppa-tietämykseen. Varsinkin kriittiset puheenvuorot tulkitaan EU-vastaisuudeksi eivätkä hallituspuolueiden edustajat uskalla keikuttaa venettä. Kun poliitikoilta puuttuu rohkeutta kunnon EU-keskustelun käymiseen, olisi tutkijoilla erityisen tärkeä rooli tuoda keskusteluun tutkimukseen pohjautuvia kriittisiä näkökulmia, joiden kautta tuodaan näkyviin myös päätösten laajemmat vaikutukset.

Suomen 25 jäsenyysvuoden jälkeen EU-keskustelu kulkee edelleen liikaa kaksilla raiteilla. Siinä missä Brysselissä ja Keski- ja Etelä-Euroopan jäsenmaissa väitellään integraation suurista linjoista, Suomessa huomio kohdentuu hallituksen kykyyn puolustaa kansallisia tavoitteita.

Kansallisen näkökulman korostuminen on ymmärrettävää, mutta se ei saisi tapahtua kokonaiskuvan hahmottamisen kustannuksella. Hallitus toki edustaa Suomea, mutta sen kanta ei sido oppositiopuolueita tai kansalaisyhteiskunnan toimijoita. Vaihtoehtoja saa esittää. EU-jäsenyys velvoittaa myös asialliseen ja kriittiseen keskusteluun EU:n toiminnasta ja sen kehittämisestä kansalaisten odotuksia vastaavaan suuntaan.

Unionin kehittämistä koskeva päätöksenteko

Pienissä ja uudemmissa jäsenmaissa on totuttu odottamaan Saksan ja Ranskan ja komission aloitteita. Ja niitähän tulee: viime vuosina Saksan liittokansleri Angela Merkel, Ranskan presidentti Emmanuel Macron sekä komission puheenjohtajat Jean-Claude Juncker ja Ursula von der Leyen ovat esittäneet rohkeita visioita integraation syventämiseksi.

Aloitteet ovat koskeneet varsinkin talouspolitikkaa ja ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, mutta niissä on käsitelty myös sisämarkkinoita ja unionin päätöksenteon uudistamista. Suomessa aloitteista on vaiettu tai niiden merkitystä on vähätelty. Politiikassa agendan määrittely kuitenkin on jopa tärkein osa päätöksentekoa.

Neuvottelut 750 miljardin koronaelvytyspaketista ja unionin vuosien 2021-2027 rahoituskehyksestä ovat tästä erinomainen ajankohtainen esimerkki. Heinäkuun Eurooppa-neuvostossa tehtiin suuria, periaatteellisia ratkaisuja integraation kehityksestä. EU:n toimintaa ryhdytään ensimmäistä kertaa rahoittamaan yhteisellä velalla, ja varoja jaetaan väljästi uudenlaisiin jäsenvaltiokohtaisiin tulonsiirtoihin. Nyt on jo nähtävissä, että tästä syntyy uusi toimintatapa, joka saa jatkoa viimeistään seuraavan kriisin iskiessä. Suomessa seurattiin kuitenkin lähinnä oman kansallisen maksuosuuden kehitystä. Unionin toimielinten tai muiden jäsenvaltioiden tavoitteet ja perustelut jäivät paitsioon.

Suomessa EU:n tulevaisuutta koskevista aloitteista on vaiettu tai niiden merkitystä on vähätelty.

Suomessa korostettiin ratkaisun kertaluonteisuutta ja Suomen vientivetoisuutta, eikä hankkeen tärkeintä ja vakuuttavintakin perustelua – sen eurooppapoliittista merkitystä kriisin keskellä – tuotu avoimeen keskusteluun. Hallitus ei ottanut kertaakaan kantaa siihen, mitä pitkän aikavälin vaikutuksia perussopimuksille annetulla uudella tulkinnalla olisi.

Täysin poikkeuksellinen oli myös tapa, jolla perustuslakivaliokunnan kannanotot sivuutettiin, erityisesti kriittinen näkemys avustusten rahoittamisesta yhteisellä velalla. On vaikea arvioida, olisiko tämä linjaus ollut EU-neuvotteluissa saavutettavissa, jos sitä olisi pyritty niissä edistämään. Perustuslakivaliokunnalla ja sen tulkinnoilla on kuitenkin Suomen valtiosääntöjärjestelmässä keskeisin asema ja vahva yhteiskunnallinen merkitys.

Vakavampi julkinen keskustelu käynnistyi Suomessa vasta heinäkuun Eurooppa-neuvoston alla. Hallitus painotti laajan ja avoimen keskustelun merkitystä, mutta tällaista ei järjestetty. Hallituksen kirjelmät eduskunnalle koristeltiin vaitiolopyynnöin, kunnes keskeisimmistä asioista oli Eurooppa-neuvostossa jo käytännössä päätetty.

Ratkaisu elvytysrahastosta ilmentää EU:n ja sen jäsenvaltioiden haluttomuutta avoimeen keskusteluun ja herättää vakavia kysymyksiä unionin omien sääntöjen noudattamisesta.

Tämä ajoi myös Euroopan parlamentin outoon välikäteen – parlamentilla on runsaasti lainsäädäntö- ja budjettivaltaa, mutta käytännössä sen kädet on sidottu heinäkuussa Brysselin yössä saavutettuun lopputulokseen.

Keskustelu on jatkunut myös Suomessa vilkkaana koko syksyn ajan. Tarvittavat allekirjoitukset kansalaisaloitteeseen elvytysrahastoa koskevasta kansanäänestyksestä löytyivät alle viikossa. Elvytysrahaston periaatteellisen merkityksen huomioiden on tärkeää, että aloite käsitellään Suomessa asianmukaisesti. Sama koskee myös niin kutsuttua omien varojen päätöksen kansallista hyväksymistä, joka ei saisi jäädä rahaston käyttöönoton kiirehtimiseen liittyvistä syistä pelkäksi muodollisuudeksi.

Elvytysrahastoon johtaneet neuvottelut voivat jonkun mielestä olla osoitus EU:n toimintakyvystä. Ratkaisu ilmentää kuitenkin myös laajemmin EU:n ja sen jäsenvaltioiden haluttomuutta avoimeen keskusteluun ja herättää vakavia kysymyksiä unionin omien sääntöjen noudattamisesta. Tämä antaa EU-kriittisille puolueille vettä myllyyn pitkäksi aikaa.

EU:n tulot ja menot vaaliteemaksi

EU:n nykyiset perussopimukset mahdollistaisivat unionin varainkäytön vahvemman demokraattisen kytkennän. Tämä olisi nähdäksemme ensiarvoisen tärkeää. Suomessa ei unionijäsenyyden aikana ole julkisesti keskusteltu unionin budjetista. Kansalaisten on lupa odottaa parempaa.

Yksi EU-tasolla toteutettava vaihtoehto olisi aikatauluttaa monivuotinen rahoituskehys niin, että se vastaisi komission ja parlamentin viisivuotisia toimikausia. Näin unionin budjetista ja talouspolitiikasta keskusteltaisiin Euroopan parlamentin vaaleissa, jolloin myös EU-kriittisillä puolueilla olisi parempi mahdollisuus esittää näkemyksiään unionin varainkäytöstä.

Keskeisiä kysymyksiä ovat esimerkiksi budjetin koko, sen rahoittaminen mahdollisilla uusilla omilla varoilla sekä varojen käyttötarkoitus: Tulisiko varoja suunnata enemmän kaikkia eurooppalaisia hyödyttäviin asioihin kuten ilmastonmuutoksen torjumiseen, huippututkimuksen kehittämiseen, turvallisuuteen tai digitaalisiin sisämarkkinoihin? Nyt budjettiväännöt näyttäytyvät puhtaasti jäsenvaltioiden valtapeliltä, jossa lasketaan pintapuolisesti neuvotteluiden voittajat ja häviäjät. Kuitenkin niiden sisältö kuuluu kansanvallan ydinalueisiin.

Suomessa ei unionijäsenyyden aikana ole julkisesti keskusteltu unionin budjetista. Kansalaisten on lupa odottaa parempaa.

Elvytysrahastosta käydyt neuvottelut satoivat tähän samaan laariin. Siinä missä ennen koronakriisin puhkeamista tavoitteena oli vielä edistää eurooppalaisia julkishyödykkeitä, lopputuloksessa painotetaan muutaman ensimmäisen vuoden ajan toteutettavia mittavia jäsenvaltiokohtaisia siirtoja, joiden hyödyt ovat vaikeasti valvottavissa ja todennettavissa sekä ja voittajat ja häviäjät helposti todennettavissa.

Kun rahaston kokoon ei haluttu puuttua, leikkauksia toteutettiin juuri niistä asioista, joiden edistäminen olisi ollut eurooppalaisten yhteinen etu ja edistänyt integraatiota hyvinkin positiivisella tavalla. Tähän esimerkiksi Euroopan parlamentti on perustellusti kiinnittänyt huomiota. Ratkaisu rampauttaa unionin toiminnan uudenlaista kehittämistä koko seitsemän vuoden aikajaksolla.

Kansalaisyhteiskunta mukaan EU-selontekoon

Yleisemminkin EU:n päätöksenteon avoimuudella ja kansalaisten vaikutusmahdollisuuksien vahvistamisella on suuri merkitys. Viime vuosina EU:n toiminnan avoimuuden kehittäminen on jäänyt taustalle sekä Suomen hallitusten että unionin instituutioiden tavoitteissa. Esimerkiksi von der Leyenin puheenvuoroissa avoimuuden ja asiakirjajulkisuuden lisäämistä ei ole käsitelty laisinkaan.

Kansalaisten osallistamiseksi kehitetty EU:n kansalaisaloite on jäänyt merkitykseltään täysin marginaaliseksi. Brysselistä käsin kansalaiskeskustelu on liian usein näyttäytynyt yhteistä päätöksentekoa hidastavana ja haittaavana elementtinä.

Kotimaisen EU-keskustelun vilkastuttaminen olisi helpommin toteutettavissa. Lähestyvä EU-selonteko tarjoaisi loistavan mahdollisuuden kansalaisten osallistamiseen ja monipuoliseen eurooppakeskusteluun. Tilanne ei kuitenkaan näytä lupaavalta.

EU-selonteko tarjoaisi loistavan mahdollisuuden kansalaisten osallistamiseen ja monipuoliseen eurooppakeskusteluun. Tilanne ei kuitenkaan näytä lupaavalta.

Aikaisempien EU-selontekojen ja EU-vaikuttamisstrategioiden tavoin selonteon valmistelu on ollut kapeapohjaista, eikä hallitus ole osoittanut mielenkiintoa kansalaisyhteiskunnan näkemysten laajempaan kuulemiseen. Nyt valmisteltavan selonteon kohdalla koronarajoitukset eivät haluttomuutta selitä, vaan kyseessä on tietoinen valinta rajata valmistelu pieneen, vakiintuneeseen piiriin yhteiskunnallisia vaikuttajia.

Myös sisällöllisesti EU-selonteot ja vaikuttamisselvitykset ovat jääneet teknisiksi harjoituksiksi, jotka eivät herätä mielenkiintoa. Niissä on lähinnä tyydytty kertaamaan meneillään olevia EU-tason hankkeita.

Tulevan selonteon tulisi sekä tarjota välineitä integraation suurten linjojen ymmärtämiseen että kertoa miten hallitus näkee unionin koronakriisin jälkeen huomioiden elvytysrahaston kohdalla tehdyt periaatteelliset avaukset. Tässä ei enää saa riittää viittaus elvytyspaketin ainutkertaisuuteen, vaan tulee pystyä ottamaan kantaa EU-tasolla käytävään keskusteluun. Tähän liittyy myös komission tuore aloite laajentaa omia valtuuksiaan pääosin kansalliseen toimivaltaan kuuluvan kansanterveyden alalla, jälleen ilman perussopimusmuutoksia.

Integraatiota on arvosteltu eliittivetoiseksi hankkeeksi. Sitä sen ei kuitenkaan tarvitse olla. Moniääninen ja kriittinen keskustelu unionin kehityksestä niin Suomessa kuin EU-tasolla voi ehkä lyhyellä tähtäimellä vaikeuttaa yhteistyötä, mutta pitkällä aikavälillä se vahvistaa niin kansallisen eurooppapolitiikan kuin EU-päätöksenteon hyväksyttävyyttä.

Päivi Leino-Sandberg on eurooppaoikeuden professori Helsingin yliopistossa.

Tapio Raunio on valtio-opin professori Tampereen yliopistossa.

Julkaisu Onko koskaan aikaa keskustella EU-politiikan suurista linjoista? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Koronapandemian aikana on toki tärkeämpää mietittävää kuin poliittisten instituutioiden valtasuhteet. Kuitenkin poliitikot ovat taitavia hyödyntämään poikkeusoloja omien tavoitteidensa edistämiseksi. Politiikan tutkijat ovat seuranneet presidenttien roolien kehittymistä eri valtioissa. Erilaisia kehityspolkuja voi seurata esimerkiksi viime vuonna edesmenneen, presidentti-instituution johtavan asiantuntijan Robert Elgien (1965-2019) perustamasta blogista. Suomessa keskustelu on kohdentunut ennen kaikkea presidentin ja hallituksen väleihin.

Presidentti Sauli Niinistön toiminta on selkeästikin ollut kansan mieleen. Jo valmiiksi huippusuosittu presidentti on ottanut aktiivisen roolin koronaviruskriisin kuluessa. Niinistö on antanut useita korkean profiilin haastatteluita, tehnyt virtuaalisia vierailuja Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselle ja Rajavartiolaitokselle sekä puuttunut hallituksen toimiin koronapandemian taltuttamiseksi.

Poliitikot ovat taitavia hyödyntämään poikkeusoloja omien tavoitteidensa edistämiseksi.

Valmiuslain mukaan hallitus toteaa ”yhteistoiminnassa tasavallan presidentin kanssa” maassa vallitsevan poikkeusolot, mutta sen jälkeen itse toimenpiteistä vastaa hallitus. Erityisesti puhutti Niinistön hallitukselle lähettämä kirje, jossa hän ehdotti ”kriisinyrkin” perustamista. Pääministeri Sanna Marinin johtama hallitus ei noudattanut presidentin toivetta, eivätkä kaikki ilahtuneet Niinistön pyrkimyksestä puuttua hallituksen sisäiseen organisoitumiseen.

Presidentti Niinistön ja hallituksen välejä on siis paikallaan tarkastella koronakriisin poikkeusolojen yhteydessä. Samoin on paikallaan tarkastella, miten suosittu presidentti voi suotuisalla medianäkyvyydellä osallistua julkiseen keskusteluun ja siten päivänpolitiikkaan merkittävällä tavalla.

Ärtynyt arvojohtaja

Niinistö ei tuntunut ymmärtävän hänen roolistaan ja kriisinyrkkiehdotuksestaan syntynyttä keskustelua. MTV:n haastattelussa Niinistö ihmetteli omien sanojensa mukaan ”vainoharhaista valtapolitiikkaoppia”:

Minä olen yllättynyt siitä, että jotkut edelleen tuntuvat ylläpitävän tuollaista vainoharhaista valtapolitiikkaoppia. Ainakaan minä en ole viitannut mihinkään valtaoikeuteen. Päinvastoin olen vain puhunut ajatuksesta esittää hallitukselle sen toiminnan tueksi tällaista ryhmää. Mutta tuo valtiosääntöön ja valtapolitiikkaan liittyvä vainoharhaisuus näyttää kiinnostavan joitakin enemmän kuin asioiden käytännön hoitaminen kriisitilanteessa. Siitä minä olen vähän yllättynyt.

Dagens Nyheterin haastattelussa Niinistö puolestaan totesi ”Hur hade man tänkt om jag hade varit tyst hela tiden? Jag är ju president” (Miten voidaan ajatella, että olisin vain koko ajan hiljaa? Minähän olen presidentti.). Jälkimmäinen kommentti ja laajemmin MTV:n haastattelu kertovat selkeästi, että Niinistö nimenomaan katsoo presidentin velvollisuudeksi ottaa aktiivisesti osaa kriisin hoitoon ja yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Miten voidaan ajatella, että olisin vain koko ajan hiljaa? Minähän olen presidentti.

Varsinkin pääministeri Marinin lausunnoista välittyy kuitenkin varauksellisempi suhtautuminen presidentin toimiin. Kun Marin kiitteli hallituksen tiedotustilaisuudessa Niinistöä arvojohtajuudesta, voitiin kiitokset tulkita myös näpäytykseksi presidentin suuntaan. Presidenttiä voi toki kismittää sekin, että nimenomaan Marin on näyttäytynyt maan tärkeimpänä arvojohtajana koronavirusepisodin aikana.

Suotuisa media tukee presidentin valtapyrkimyksiä

Niinistö on hyötynyt median suopeudesta. Olisi mielenkiintoista tietää, tuliko aloite eri keskeisten medioiden – Yle, MTV, Helsingin Sanomat – haastatteluihin toimittajilta vai presidentin kansliasta. Varsinkin Yle tuntuu antavan todella runsaasti palstatilaa Niinistölle.

Medialla – myös verovarain rahoitetulla Ylellä – vaikuttaa olevan vaikeuksia kritisoida supersuosittua presidenttiä.

Presidentin ja hallituksen pienen nokittelun jälkeen Marin ja Niinistö vannottivat yhteistyön sujuvuutta. Näin tunnutaan tekevän aina, kun joku vihjailee presidentin ja hallituksen erimielisyyksistä. Tämä on koskenut erityisesti ulko- ja turvallisuuspoliittista ministerivaliokuntaa (tp-utva), jonka ympärillä vallitsee lähes mystinen salamyhkäisyys.

Toimittajat vaikuttavat vain hyväksyvän vakuuttelut yhteistyön sujuvuudesta, eivätkä tutki asiaa syvemmin.

Kuitenkin vuodesta 2000 lähtien on lähes joka vuosi ilmennyt jotain sanaharkkaa presidentin ja hallituksen kesken, yleensä ulkopolitiikasta. Toimittajat vaikuttavat kuitenkin pääosin vain hyväksyvän vakuuttelut yhteistyön sujuvuudesta, eivätkä tutki asiaa syvemmin, tarjoten selkeyttä siihen, miltä osin aitoja erimielisyyksiä voi esiintyä.

Voidaan toki argumentoida, että nimenomaan suurten kriisien kohdatessa presidenttien ja muiden valtionpäiden on noustava esiin yhteisellä linjalla. Valtionpäiden katsotaan usein olevan puoluepolitiikan yläpuolella ja edustavan koko kansaa, kun taas pääministeri johtaa ”vain” hallitusta. Koronakriisin aikana jopa eri Euroopan maiden kuninkaalliset ovat pitäneet puheita ja kantaneet näin julkisesti huolta kansalaistensa tilasta.

Presidentti sekaantuu sisäpolitiikkaan

Ei pidä kuitenkaan unohtaa, että Niinistö on tiukasti puolustanut toimivaltuuksiaan ja pyrkinyt useasti osallistumaan sisäpolitiikan hoitoon. Niinistö on myös ainakin kahdesti osoittanut valmiutta puuttua hallitusneuvotteluihin.

Ensimmäisen kuusivuotiskautensa Niinistö sai huseerata varsin rauhassa. Kataisen ja Stubbin hallitusten aikana esiintyi erimielisyyksiä, mutta näkemyserot liittyivät kuitenkin verraten pienen kokoluokan asiakysymyksiin. Sipilä puolestaan ei osoittanut juurikaan kiinnostusta ulkosuhteisiin eikä ulkoministeri Soini ainakaan julkisesti kyseenalaistanut Niinistön linjauksia.

Nyt tilanne näyttäytyy selvästi jännitteisempänä. Marinin viisipuoluehallitus on vasemmalle kallellaan ja niin pääministerillä kuin ulkoministerillä on varmasti erilaisia näkemyksiä ulkosuhteista kuin presidentillä. Marin on jo osoittanut lujuuttaan ja ulkoministeri Haavisto tuskin suostuu presidentin kumileimasimeksi.

Nyt tilanne näyttäytyy selvästi jännitteisempänä kuin Niinistön ensimmäisellä kaudella.

Niinistö otti ennen koronapandemian alkua kantaa esimerkiksi Kreikan pakolaistilanteeseen. Toukokuun lopulla Niinistö on kommentoinut niin EU:n elvytyspakettia kuin hyvinvointivaltion tulevaisuutta. Niinistö niin ikään suhtautui kriittisesti ajatukseen unionin yhteisvastuun kasvattamisesta, painottaen jokaisen jäsenmaan vastuuta omasta taloudestaan.

Hallituspuolueiden keskuudessa on selkeästikin erilaisia kantoja EU:n kriisitoimista, joten presidentin ulostulo vain sekoittaa politiikan pakkaa entisestään. Yhteentörmäyksien todennäköisyyttä lisää se, että Niinistö on itse sanonut toimivansa kansakunnan ”unilukkarina”, eli tavallaan kansakunnan herättelijänä. Näin puuttuminen voidaan tavallaan oikeuttaa asiaan kuin asiaan suomalaisessa politiikassa.

Niinistö myös selvästi soveltaa niin sanotun laajemman turvallisuuden tai ulkopolitiikan käsitettä, jolloin on entistä hankalampaa vetää rajaa sisäpolitiikan, EU-asioiden ja ulkopolitiikan kesken. Pystyykö kiireinen hallitus puolustamaan tonttiaan ja tukeeko eduskunta hallitusta vai ennemminkin presidenttiä?

Yhteentörmäyksiä odotettavissa

On muistettava, että kyselytutkimusten mukaan suomalaisten enemmistö olisi valmis antamaan presidentille merkittävää toimivaltaa niin hallituksen muodostamisessa, sisäpolitiikassa kuin EU-politiikassa.

Loppuun on syytä pohtia niinkin harmittomalta kuulostavan yksityiskohdan kuin kalenterin merkitystä. Pääministerin kalenteri on todella kiireinen: hallituksen kokoukset, vierailut eduskunnassa, EU-kokoukset, kansainväliset velvoitteet ja oman puolueen johtaminen täyttävät pääministerin kalenterin vuosikausiksi eteenpäin.

Jatkossa Sauli Niinistö ottaa entistä hanakammin osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun – ja tämä johtaa väistämättä hallituksen ja presidentin välisiin törmäyksiin.

Miten on tähän verrattuna presidentin laita? Niinistön kalenteri voi toki täyttyä, mutta se täyttyy presidentin omien toiveiden mukaisesti. Näin presidentti voi myös itse määritellä milloin hän sanaisen arkkunsa avaa.

Allekirjoittanut uskoo, että jatkossa Sauli Niinistö ottaa entistä hanakammin osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun – ja tämä johtaa väistämättä hallituksen ja presidentin välisiin törmäyksiin. Ja tällöin niin tutkijoiden, toimittajien kuin poliitikkojen velvollisuus on ottaa kantaa valtaoikeuskysymyksiin. Se ei ole ”vainoharhaista valtapolitiikkaoppia” vaan demokratiaan kuuluvaa julkista keskustelua.

Tapio Raunio on valtio-opin professori Tampereen yliopistossa.

Julkaisu Jag är ju president: Sauli Niinistö, vainoharhainen valtapolitiikkaoppi ja median silkkihansikkaat ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Europuolueet ovat nimenneet ehdokkaitaan komission puheenjohtajaksi: kolmesta suurimmasta europuolueesta keskustaoikeistolaisen Euroopan kansanpuolueen (EPP) ehdokas on luxemburgilainen Jean-Claude Juncker, Euroopan sosialidemokraattisen puolueen (ESP) ehdokas on saksalainen Martin Schulz, ja Euroopan liberaalidemokraattien puolueen (ALDE) ehdokas on belgialainen Guy Verhofstadt. Vaalien jälkeen europuolueet jäänevät kuitenkin taas pimentoon. Europuolueilla on kuitenkin aidosti merkitystä unionin politiikassa.

Europuolueiden lyhyt historia

Euroopan yhdentyminen on asettanut uusia vaatimuksia kansallisille puolueille. Kansalliset puolueet ovat integraation edetessä sijoittaneet voimavaroja yhä enenevässä määrin Euroopan tason puolueyhteistyöhön vaikuttaakseen EU:n (ja sen kautta myös kansalliseen) politiikkaan. Eurooppalaisen puolueyhteistyön tiivistyminen on siis loogista seurausta unionin vallan kasvusta. Mitä enemmän jäsenmaat siirtävät valtaa Brysseliin, sitä tärkeämpää kansallisille puolueille on yhteistyö eurooppalaisten sisarpuolueidensa kanssa.

Europuolueiden tai puoluefederaatioiden merkitys oli hyvin alhainen aina 1980-luvun lopulle asti. Vuonna 1992 allekirjoitetun Maastrichtin sopimuksen artikla 138a tunnusti virallisesti europuolueiden aseman yhdentymisessä: ”Euroopan tason poliittiset puolueet ovat tärkeä yhdentymistä edistävä tekijä unionissa. Ne myötävaikuttavat eurooppalaisen tietoisuuden muodostumiseen ja unionin kansalaisten poliittisen tahdon ilmaisemiseen.” Tämä oli ensimmäinen kerta kun europuolueet mainittiin unionin perussopimuksissa. Artikla kirjattiin sopimukseen nimenomaan kristillisdemokraattien ja konservatiivien muodostaman ja jo vuonna 1976 perustetun EPP:n sekä sosialidemokraattien ja liberaalien eurofederaatioiden puheenjohtajien yhteisestä aloitteesta. Puolueet reagoivatkin nopeasti sopimustekstiin. ESP perustettiin 1992 ja seuraavana vuonna syntyi Euroopan liberaalidemokraattinen puolue (ELDR), joka omaksui uuden nimensä ALDE vuonna 2012. Vuonna 1993 perustettiin myös Euroopan vihreiden puolueiden federaatio, joka muutti vuonna 2004 nimensä Euroopan vihreäksi puolueeksi (EGP). EPP, ESP, ALDE ja EGP ovat keskeisimmät ja vakiintuneimmat europuolueet.

Europuolueet tarjoavat myös luontevan foorumin yhteistyölle unionin ulkopuolisten eurooppalaisten maiden puolueiden kanssa. Näin europuolueet osaltaan madaltavat EU:n ja muun Euroopan välistä kuilua ja ovat myötävaikuttaneet sekä unionin laajentumiseen että demokratian vakiintumiseen unionin ulkopuolisissa Euroopan valtioissa.

Puoluetukea EU:n budjetista

Kansallisista jäsenpuolueistaan riippuvaiset ja voimavaroiltaan heikot europuolueet vetosivat Maastrichtin sopimuksen puolueartiklaan vaatiessaan itselleen rahoitusta EU:n budjetista. Vuodesta 2004 alkaen europuolueet ovatkin saaneet puoluetukea Euroopan parlamentilta, mikä on myötävaikuttanut uusien, pienempien europuolueiden syntyyn. Saadakseen puoluetukea europuolueen on täytettävä seuraavat ehdot:

• Puolue on oikeushenkilö siinä jäsenvaltiossa, jossa sen kotipaikka sijaitsee.
• Se on edustettuna Euroopan parlamentissa tai kansallisissa parlamenteissa tai alueparlamenteissa tai alueneuvostoissa vähintään yhdessä neljäsosassa jäsenvaltioista.
• Se kunnioittaa vapauden, demokratian, ihmisoikeuksien ja perusoikeuksien kunnioittamisen sekä oikeusvaltion periaatetta.
• Se on osallistunut Euroopan parlamentin vaaleihin tai ilmaissut aikomuksensa tehdä näin.

Puoluetuella voidaan kattaa korkeintaan 85 % europuolueen menoista. 15 % puoluetukeen kohdennetuista määrärahoista jaetaan tasaosuuksina. Loput 85 % määrärahoista jaetaan edustajien määrän mukaisessa suhteessa niiden puolueiden kesken, joilla on edustajia Euroopan parlamentissa.

Vuonna 2007 puoluetukea oikeutettiin saamaan myös europuolueisiin yhteydessä olevat Euroopan tason poliittiset säätiöt.

Konsensushakuista päätöksentekoa

Europuolueiden organisaatiorakenne vastaa pitkälti kansallisten puolueiden organisaatioita: niillä on puoluekokouksen valitsema puheenjohtaja, puoluehallitus ja/tai puoluevaltuusto (tai niitä vastaavat elimet), puoluekokous, Brysselissä sijaitseva puoluetoimisto sekä ryhmä Euroopan parlamentissa. Europuolueilla on myös usein alakohtaisia työryhmiä sekä erilaisia liitännäisjärjestöjä, kuten nuorten ja naisten järjestöt. Vaikka europuolueissa sovelletaan tarvittaessa määräenemmistöpäätöksiä, leimaa niiden päätöksentekoa edelleen vahva konsensushakuisuus. Vaikka europuolueet voivat sääntöjensä mukaan tarvittaessa erottaa jäsenpuolueitaan, ei niillä ole juuri käytettävissään rangaistuksia jäsenille, jotka rikkovat puolueen sääntöjä tai eivät muutoin toimi puolueen poliittisten tavoitteiden mukaisesti.

Europuolueiden hallitseva piirre onkin jäsenpuolueiden itsenäinen asema ja liikkumavapaus. Europuolueet ovat enemmän jäsenpuolueidensa yhteistyöelimiä tai kattojärjestöjä kuin kansallisiin puolueisiin rinnastettavia, keskitetysti toimivia puolueita. Europuolueiden kansalliset jäsenpuolueet ovat vanhoja järjestöjä, joiden identiteetti ja poliittinen profiili ovat useimmissa tapauksissa muovautuneet vuosikymmenten saatossa. Ei myöskään pidä väheksyä käytännön esteiden, kuten kielimuurin ja maantieteellisen etäisyyden, merkitystä. Ennen kaikkea kansalaisten ja europuolueiden suhde on toistaiseksi lähes olematon. Vaikka esimerkiksi suomalaiset puolueaktiivit kuuluvat kansallisen puolueensa välityksellä epäsuorasti europuolueeseen, on erittäin todennäköistä, ettei enemmistö heistä tunne oman europuolueensa ideologiaa tai toimintaperiaatteita.

Moninaista vaikutusvaltaa

Poliittiselta painoarvoltaan merkittäväksi europuolueiden toimielimeksi ja vaikutuskanavaksi on 1990-luvulta alkaen noussut varsinkin EPP:n ja ESP:n kohdalla puheenjohtajien kokous, joita järjestetään yleensä Eurooppa-neuvoston kokousten yhteydessä. Kokouksiin osallistuvat tavallisesti europuolueen puheenjohtajisto ja kansallisten jäsenpuolueiden puheenjohtajat sekä edustajia unionin instituutioista. Puheenjohtajien kokousten arvo selittyy nimenomaan osanottajien sekä Eurooppa-neuvoston poliittisella asemalla. Kokoukset tuovat saman pöydän ääreen kansallisten puolueiden johtajat, kun taas muiden europuolueen elinten – kuten hallituksen, valtuuston tai puoluekokouksen – kokouksiin osallistuvat enimmäkseen puolueiden kansainväliset sihteerit ja kansanedustajat tai euroedustajat. Puoluejohtajien kokoukset tarjoavat lisäksi jäsenvaltioissaan oppositiossa oleville puolueille Eurooppa-poliittisen vaikutuskanavan.

Europuolueet ovat koordinoineet jäsenpuolueidensa kantoja myös esimerkiksi hallitustenvälisissä konferensseissa, joissa on neuvoteltu unionin perussopimusten muutoksista. Mutta ehkä suorimmin europuolueiden merkityksen voi hahmottaa niiden EP-ryhmien kautta. Yhteispäätösmenettelyssä (tavanomainen lainsäätämisjärjestys Lissabonin sopimuksen mukaan) lakiesityksen hyväksymiseen vaaditaan sekä parlamentin että neuvoston hyväksyntä. Neuvostossa on edustettuina 28 jäsenmaata kun taas parlamentissa kaksi selkeästi suurinta ryhmää, eli EPP ja ESP (S&D vuoden 2009 vaalien jälkeen), ovat hallinneet noin 2/3 paikoista. Täten unionin arkisessa lainsäädäntötyössä suurimmilla europuolueilla on ainakin numeroilla mitattuna selkeästi enemmän valtaa kuin yhdelläkään jäsenmaalla.

Europuolueet ovat keskeisiä toimijoita myös komission valinnassa. Perussopimusten mukaan komission puheenjohtajaehdokkaan valitsee Eurooppa-neuvosto määräenemmistöllä. Sen jälkeen puheenjohtajaehdokkaan on saatava EP:n hyväksyntä jäsenten enemmistöllä. Lissabonin sopimuksen mukaan Eurooppa-neuvosto ”ottaa huomioon Euroopan parlamentin vaalit” puheenjohtajaehdokasta valitessaan. Parlamentti oli tosin jo ennen Lissabonin sopimusta edellyttänyt vaalituloksen kunnioittamista. Täten esimerkiksi vuosien 2004 ja 2009 vaalien jälkeen keskustaoikeistolaiset ryhmät – ja varsinkin suurin ryhmä EPP – ilmoittivat suoraan, etteivät ne hyväksy komission puheenjohtajaksi vasemmistolaista poliitikkoa tai sellaista komissiota, jossa enemmistö jäsenistä edustaa vasemmistolaisia puolueita. Puheenjohtajaehdokkaan saatua parlamentin hyväksynnän jäsenvaltiot valitsevat yhdessä tulevan puheenjohtajan kanssa komission muut jäsenet. Seuraavaksi koko komission on saatava EP:n hyväksyntä (äänten enemmistöllä). Lopuksi Eurooppa-neuvosto vielä nimittää komission virkaansa määräenemmistöllä. Europuolueet kykenevät näin vahvasti määrittämään komission puoluepoliittista koostumusta.

Kansalliset puolueet eivät mainosta europuolueitaan

Lissabonin sopimuksen artiklan 10(4) mukaan ”Euroopan tason poliittiset puolueet myötävaikuttavat eurooppalaisen poliittisen tietoisuuden muodostumiseen ja unionin kansalaisten tahdon ilmaisemiseen”. Näin varmasti tapahtuukin, mutta kansalaiset kautta unionin saavat kovin niukasti tietoa europuolueista.

Syy on pitkälle kansallisissa jäsenpuolueissa. Europuolueiden toimintaan osallistuu vain murto-osa kansallisten puolueiden jäsenistä – europarlamentaarikot, kansainväliset sihteerit sekä muut europuoluevaltuuskuntiin lukeutuvat henkilöt. Haasteena onkin europuolueiden ja kansallisten puolueiden rivijäsenten ja kannattajakunnan välisen kuilun kaventaminen. Suomessakin puolueet voisivat tuoda europuolueitaan näkyvämmin esiin aivan oma-aloitteisesti. Puolueemme mainostavat mielellään EP:n jäseniään, mutta varsinaiset europuolueet jätetään pimentoon. Näkyvämpi europuolueesta tiedottaminen myötävaikuttaisi puolueen kannattajien mahdollisuuksiin hankkia tietoa europuolueesta ja sen tavoitteista. Tämä ei tosin aina ole kansallisen puolueen etujen mukaista, varsinkaan jos kansallisen puolueen ja sen europuolueen ideologiat eivät ole yhteneväisiä. Aktiivisempi tiedottaminen europuolueiden toiminnasta ja tavoitteista sekä EP:n jäsenten runsaampi hyödyntäminen puolueorganisaatioissa vahvistaisivat kuitenkin kansalaisten ja EU-päätöksenteon välistä yhteyttä.

Lisätietoa ja kirjallisuutta

Luettelo europuolueista:

http://www.elections2014.eu/fi/european-political-parties

Tietoa europuolueiden rahoituksesta

http://www.europarl.europa.eu/aboutparliament/fi/00264f77f5/Avustukset-poliittisille-puolueille-ja-säätiöille.html

Hanley, David (2008): Beyond the Nation State: Parties in the Era of European Integration. Basingstoke: Palgrave Macmillan.

Hix, Simon. 2008. What’s Wrong With the European Union and How to Fix It. Cambridge: Polity Press.

Hix, Simon ja Lord, Christopher (1997): Political Parties in the European Union. Basingstoke: Macmillan.

Johansson, Karl Magnus ja Raunio, Tapio (2004): Politiska partier i den europeiska författningen. Tukholma: SNS Förlag.

Lindberg, Björn, Rasmussen, Anne ja Warntjen, Andreas toim. (2008): The Role of Political Parties in the European Union. Journal of European Public Policy 15:8.

Raunio, Tapio (2009): Europuolueiden tulevaisuus. Teoksessa Rauli Mickelsson (toim.) Puolueiden tulevaisuus. Helsinki: Oikeusministeriön julkaisuja 2009:6, 214-238.

Timus, Natalie ja Lightfoot, Simon toim. (2014): Europarties between ’deepening and widening’. Acta Politica 49:1.

Artikkelikuva: NoName_13 / Pixabay

Julkaisu Europuolueet: harvoin esillä, paljon vaikutusvaltaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.