Tampereen yliopiston politiikan tutkimuksen tutkinto-ohjelma järjesti yhdessä Tampereen yliopiston Demokratiatutkimusverkoston, Valtiotieteellisen yhdistyksen ja Politiikasta-verkkolehden kanssa Tampereen yliopiston kokeneiden politiikan tutkijoiden vuoden 2023 eduskuntavaalien ennakkoasetelmia käsitelleen paneelikeskustelun 21.3.2023.

Tutkijoiden vaalipaneelin puheenjohtajana toimi Politiikasta-lehden toimituskuntalainen ja Tampereen yliopiston väitöskirjatutkija Johannes Lehtinen. Panelisteina olivat valtio-opin professori Tapio Raunio, tenure-track professori Elina Kestilä-Kekkonen, kansainvälisen politiikan yliopistolehtori Eero Palmujoki ja yliopistotutkija Tiina Vaittinen.

Tutkijoiden vaalipaneelissa käytiin läpi kulunutta hallituskautta, tarkasteltiin paneelin aikana käynnissä ollutta vaalikampanjaa ja pohdittiin vaaleja seuraavien erilaisten hallituskokoonpanojen tulevaisuudennäkymiä.

Keskeisenä tekijänä kuluneella hallituskaudella ovat olleet toisiaan seuranneet kriisit. Vuoden 2020 alussa alkanut koronapandemia ja sen aiheuttama taantuma sekä helmikuussa 2022 Venäjän hyökkäyksen myötä laajentunut Ukrainan sota ja sitä seurannut energiakriisi veivät huomattavan osan hallituksen ajasta.

Tämän ohella hallituksen sisäiset jännitteet erityisesti keskustan ja vihreiden välillä ovat tuoneet hallituksen toimintaan kitkaa. Tästä huolimatta hallitus vei läpi useita merkittäviä hankkeita ja lakialoitteita, kuten sote-uudistuksen, oppivelvollisuuden pidentämisen ja sukupuolen oikeudellista vahvistamista koskevan translain.

Kriisien täyttämä hallituskausi

Vuoden 2019 eduskuntavaalien jälkeisiä hallitusneuvotteluita johtanut Antti Rinne väistyi pääministerin paikalta jo loppuvuodesta 2019 ja hänen tilalleen nousi SDP:n uudeksi puheenjohtajaksi valittu Sanna Marin. Koronapandemia saapui Suomeen vuoden 2020 alussa lähes välittömästi Marinin aloitettua pääministerinä. Vastauksena pandemiaan hallitus otti käyttöön useita poikkeuksellisia toimia, kuten valmiuslain ja Uudenmaan väliaikaisen eristämisen.

Koronapandemia määritteli suurelta osin hallituksen agendaa vuosina 2020 ja 2021. Vastauksena pandemian aiheuttamaan taantumaan hallitus toteutti vahvasti elvyttävää talouspolitiikkaa. Pandemia vähensi puoluepoliittista vastakkainasettelua Suomessa ja opposition hallituksen toimintaan kohdistuva arvostelu oli vaikeassa tilanteessa vähäisempää kuin normaaliaikoina. Kansainvälisissä vertailuissa Suomen on arveltu selvineen pandemiasta melko vähäisin vaurioin sekä terveydellisesti, sosiaalisesti että taloudellisesti.

Pandemia vähensi puoluepoliittista vastakkainasettelua Suomessa ja opposition hallituksen toimintaan kohdistuva arvostelu oli vaikeassa tilanteessa vähäisempää kuin normaaliaikoina.

Kahden pandemian värittämän vuoden jälkeen seuraava kriisi kohtasi hallitusta keväällä 2022. Venäjä aloitti laajamittaisen ja kansainvälisen oikeuden vastaisen hyökkäyksen Ukrainaan helmikuussa 2022. Suomen hallitus reagoi tilanteeseen osallistumalla EU:n yhteiseen pakotepolitiikkaan ja suuntaamalla Ukrainalle erilaista tukea, kuten sotilaallinen tuki. Toukokuussa 2022 Suomi teki historiallisen päätöksen ja haki yhdessä Ruotsin kanssa jäsenyyttä Pohjois-Atlantin puolustusliitossa Natossa.

Kriisit vahvistavat hallituksen asemaa ja lieventävät hetkellisesti poliittisia vastakkaisasetteluja

Tutkijoiden vaalipaneelissa pohdittiin eri näkökulmista, miten kriisiaikojen päätöksenteko on vaikuttanut toteutettuun politiikkaan. Eräs leimallinen piirre molempien kriisien aikana on ollut hallituksen aseman korostuminen eduskunnan kustannuksella ja puoluepoliittisen vastakkaisasettelun ainakin hetkellinen laantuminen. Hallitus on toki saanut osakseen kritiikkiä sekä koronapandemian hoidosta että vastauksestaan Ukrainan sotaa seuranneeseen energiakriisiin. Tästä huolimatta Suomessa on ollut havaittavissa samankaltainen valtiojohdon tueksi ryhmittyminen kuin muualla maailmassa.

Tämä kehitys sai panelistit pohtimaan, missä määrin kriisien aikana vallassa olleen hallituksen poliittisella suuntautumisella lopulta oli merkitystä toteutetun politiikan kannalta. Olisiko Marinin johtamaa hallitusta oikeistolaisempi hallituskoalitio toteuttanut merkittävästi erilaista politiikkaa? Panelistit arvioivat, että puoluepoliittinen suuntautuminen on merkittävien kriisien aikana näkynyt enemminkin toteutetun politiikan nyansseissa kuin pääsuuntauksissa. Kriisiajat näyttävät luovan pohjaa kansalliselle yksimielisyydelle.

Talouspolitiikka hallitsi vaalikeskustelua

Kevään 2023 eduskuntavaalien ennakkoasetelmien ja teemojen osalta panelistit arvioivat, mitkä kysymykset nousevat vaaleissa ratkaiseviksi ja toisaalta, millaisilla strategioilla puolueet ovat etenemässä vaaleihin.

Vuoden 2023 alusta lähtien kokoomus oli säilyttänyt johtopaikkansa gallupeissa. Kolmen suurimman puolueen, kokoomuksen, perussuomalaisten ja SDP:n välinen ero kuitenkin kaventui vaalien lähestyessä. Vaikka kokoomus näytti kevään edetessä säilyttävän kärkipaikkansa, ei kolmen kärkipuolueen keskinäisestä järjestyksestä ollut sanottavissa mitään varmaa ennen vaaleja.

Vaalien teemojen osalta panelistit nostivat esiin, että vaaleja on leimannut hyvin vahvasti talouskysymysten nouseminen keskustelun keskiöön. Tähän on vaikuttanut erityisesti kokoomuksen johtava asema kannatusmittauksissa. Paneelissa huomautettiin, miten kokoomukselle julkiseen talouteen, verotukseen ja yrittämiseen liittyvät kysymykset ovat houkutteleva ja puolueen äänestäjiä yhdistävä teema. Kokoomuksen ehdokkaiden ja äänestäjien taholla on hajontaa arvokysymyksissä mutta näkemykset talouskysymyksistä yhdistävät puolueen kannattajia. 

Tutkijat esittivät useita kriittisiä huomioita siitä, miten kapea ja aikaperspektiiviltään lyhyt vaaliagenda sivuuttaa lukuisia tärkeitä teemoja.

Lisäksi paneelissa pohdittiin kolmen kannatusmittausten kärjessä olevan puolueen keskinäisiä suhteita. Missä määrin perussuomalaiset ovat siirtyneet selkeästi oikeistolaiseksi nationalisti- ja populistipuolueeksi ja onko SDP toisaalta liikkunut talouspoliittisissa näkemyksissään vasemmalle ja samalla omaksunut myös aikaisempaa liberaalimman agendan.

Kriittisenä huomiona panelistit nostivat esiin, miten vaalien teemat ovat rajoittuneet melko kapeasti vain kotimaan politiikkaan ja tältäkin osin lähinnä talouskysymyksiin. Kansainvälisiä kysymyksiä, ilmastonmuutosta ja vihreää siirtymää, Suomen toimintaa Naton jäsenenä tai EU-politiikan suuria kysymyksiä ei käsitelty vaalien aikana. Tutkijat pitivät tätä yhtäältä ymmärrettävänä piirteenä vaalikeskusteluissa, mutta esittivät useita kriittisiä huomioita siitä, miten kapea ja aikaperspektiiviltään lyhyt vaaliagenda sivuuttaa lukuisia tärkeitä teemoja.

Huomio vaalien agendan kaventumisesta sai panelistit pohtimaan myös suomalaisen puoluekentän rakennetta ja muutoksia. Suomessa on nähtävissä samankaltaista pirstaloitumista ja puoluekentän jakautumista liberaaliin vasemmistoon, liberaaliin oikeistoon ja konservatiiviseen oikeistoon kuin muuallakin Euroopassa. Tämä tarkoittaa, että enemmistöhallitusten rakentaminen tarkoittaa joko vasemmisto-oikeisto- tai liberaali-konservatiivi -linjan ylittämistä. Panelistit pohtivat missä määrin Suomen puoluekenttä vastaa kansalaisten pyrkimyksiin saada itselleen keskeisiä näkemyksiä esiin. Millaiset puolueet edustavat esimerkiksi haja-asutusalueiden ja maaseutuväestön näkemyksiä?

Tulevan hallituksen suuret kysymykset

Tulevan hallituksen haasteiden osalta panelistit toivat esiin, että hallituksen muodostaminen tulee todennäköisesti olemaan vaikeaa vaalituloksesta riippumatta, kuten nyt on oikeistolinjaiselta Kokoomuksen, perussuomalaisten, ruotsalaisen kansanpuolueen ja kristillisdemokraattien hallitusneuvotteluissa on nähty. Käytännössä todennäköisiä kombinaatioita ovat vain nyt neuvotteleva perusporvarihallitus tai tämän epäonnistuessa sosiaalidemokraattien mukaan ottamista edellyttävä sinipuna.

Ensimmäisen vaihtoehdon osalta jakaviksi kysymyksiksi nousevat ilmasto-, maahanmuutto- ja arvokysymykset. Toisessa vaihtoehdossa talouspoliittiset kysymykset jakavat puolueita. Panelistit arvioivat, että erityisesti sosiaali- ja terveyspolitiikkaan, ilmastopolitiikkaan ja talouteen liittyvät kysymykset tulevat olemaan seuraavalle hallitukselle vaikeita.

Tapio Raunio toimii valtio-opin professorina Tampereen yliopistossa.

Elina Kestilä-Kekkonen on Tenure Track -professori Tampereen yliopistossa ja Suomen Akatemian rahoittaman EPIC-tutkimushankkeen johtaja.

Eero Palmujoki on yliopistonlehtori ja kansainvälisen politiikan dosentti Tampereen yliopiston Johtamisen ja talouden tiedekunnassa.

Tiina Vaittinen on Suomen Akatemian tutkijatohtori ja Vaippahanke -tutkimusryhmän johtaja, joka työskentelee globaalin terveys- ja sosiaalipolitiikan oppiaineessa Tampereen yliopistossa. Hän on tutkinut mm. hoivaetiikkaa, vanhushoivan taloutta, hoitoalan muuttoliikkeitä, ja arkisia dementiahoivan konflikteja. Tällä hetkellä hän kehittää kokonaisvaltaisesti kestävää kontinenssihoitoa, lokaalisti ja globaalisti.

Johannes Lehtinen on väitöskirjatutkija Tampereen yliopiston johtamisen ja talouden tiedekunnassa ja Politiikasta-lehden toimituskunnan jäsen.

Podcastin tekninen tuottaja: Timo Uotinen

Artikkelikuva: Pierre Rosa / Pixabay

Julkaisu Podcast: Kokeneet tutkijat ennakoivat eduskuntavaaleja ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Nykyaikainen tutkimus ponnistaa tutkimusperinteestä, jolla on tiettyjä painotuksia. Siksi jotkut muut näkökulmat jäävät vähemmälle huomiolle. On tavallista, että tutkimuksen painotukset muuttuvat ajan myötä, kun aiemmat tutkimussuunnat jäävät historiaan ja uusia avataan. Tutkijoiden huomio kiinnittyy ymmärrettävästi asioihin, jotka herättävät huomiota – muutokset maailmalla vaikuttavat näin myös tutkimuksen suuntiin, oli kyse sitten koronaviruspandemiasta tai Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan.

Jälkimmäinen mainituista palautti monet klassiset ulko- ja turvallisuuspoliittiset koulukunnat, tutkijat ja teoriat tieteelliseen ja julkiseen keskusteluun. Vastauksia muuttuneeksi koettuun maailmanjärjestykseen ovat etsineet yhtä lailla tutkijat, journalistit ja tavalliset kansalaiset. Tutkijoilta on odotettu selkeitä kannanottoja kehittyviin tilanteisiin, joista tutkimuksellista varmuutta ei ole ehtinyt vielä kehittyä. 

Onkin syytä miettiä, missä määrin perinteinen turvallisuuskäsitys on haastanut vanhoja totuuksia ja missä määrin vanhat totuudet ovat vahvistuneet – ja mitä tämä on merkinnyt tutkimuksen sokeille pisteille.

Tutkijoiden katseen suuntautumisen myötä sokeat pisteet tarkoittavat myös hiljentyneitä – jopa hiljennettyjä – ääniä. Sokeat pisteet liittyvät siten suoraan valtasuhteisiin paitsi tutkimuskohteiden, mutta myös tutkijayhteisöjen välillä ja sisällä. 

Uusia tutkimussuuntauksia edustavat tutkijat voivat törmätä voimakkaaseen ”portinvartiointiin” esimerkiksi tieteenalan arvostetuimmissa julkaisukanavissa vakiintuneiden tutkimussuuntien edustajien toimesta. Raadissa keskustellaan niin klassisista kuin uusistakin tutkimusteemoista, mutta huomioiden myös tutkimuksen inhimillisen tekijän – tutkijat itse. 

Tämä Politiikasta-raati pohjaa Politiikasta-lehden järjestämään keskustelutilaisuuteen Kansainvälisten suhteiden tutkimuksen seuran (KATSE) konferenssissa 6.-7.5.2022. Keskustelua ohjasi Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja Mikko Poutanen. Panelisteina keskustelussa ja tässä Politiikasta-raadissa ovat väitöskirjatutkija Mikko Räkköläinen Tampereen yliopistosta, tutkijatohtori Tiina Vaittinen Tampereen yliopistosta, tutkijatohtori Anna Kronlund Jyväskylän yliopistosta ja apulaisprofessori Leena Vastapuu Ruotsin maanpuolustuskorkeakoulusta.

Raati aloittaa haastavalla kysymyksellä tutkijoille: mitä kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa sokeat pisteet tarkoittavat teille?

Anna: Tutkijana olen kiinnostunut ensisijaisesti käsitteistä ja poliittisista debateista. Sokean pisteen kysymys on yhtäältä menetelmällinen, liittyen vallalla oleviin tulkintoihin eri kysymyksistä, ja toisaalta kuvaa aiheita, jotka pysyvät marginaalissa. 

Mahdollisina sokeina pisteinä voi pitää myös tieteellisten julkaisujen saavutettavuutta tai samankaltaisuutta, jolloin julkaisujen antama kuva tutkimuksellisista näkemyksistä tai aiheista on hyvin yksipuolinen. Esimerkiksi avoin julkaiseminen ja toimituskuntien ja arvioitsijoiden näkökulmien monipuolisuuden lisääminen ovat yksi keino, joilla tutkimuksen saavutettavuutta ja näkökulmien moninaisuutta voidaan pyrkiä lisäämään. 

Mikko: Luulen, että kansainvälisten suhteiden tutkimuksen sokeat pisteet eivät liity yksittäisiin ilmiöihin ja näkökulmiin vaan niiden välisiin yhteyksiin, joita emme syystä tai toisesta tunnista. Koska emme hahmota yhteyksiä, emme tunnista joidenkin pimentoon jäävien ilmiöiden arvoa ja relevanssia alan ydinkysymyksille. Tämä tunnistamisen vaikeus ei ole ensisijaisesti yksilöiden ongelma, vaan liittyy akateemisten organisaatioiden vallankäyttöön, sekä rahoittajien ja muiden sidosryhmien ymmärrykseen tutkimuksesta ja sen yhteiskunnallisesta merkityksestä.

Sokeina pisteinä voi pitää myös tieteellisten julkaisujen saavutettavuutta tai samankaltaisuutta, jolloin julkaisujen antama kuva tutkimuksellisista näkemyksistä tai aiheista on hyvin yksipuolinen.

Tiina: Olen erikoistunut globaaliin hoivan ja terveydenhuollon poliittiseen talouteen ja etiikkaan, myös rauhalle ja turvallisuudelle keskeisenä kysymyksenä. Alamme kansainvälisissä piireissä tutkimukselleni löytyy useita lokeroita, ja olen saanut tutkimukselleni tunnustusta. Suomalaisessa kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa aiheeni on kuitenkin nähty kummajaisena: ei kansainväliselle politiikalle, saati ulkopolitiikan käytännöille merkittävänä kysymyksenä. 

Jopa monitieteinen rauhan-, konfliktin- ja maailmanpolitiikan tutkimuksen aikakauslehti Kosmopolis hylkäsi joku vuosi sitten hoivan poliittista taloutta käsittelevän teemanumeroideamme – aihe ei ollut relevantti rauhan ja konfliktin- ja maailmanpolitiikan tutkimukselle. Koronapandemian tullen toki kaikilla olikin sitten aiheesta sanottavaa ja asiantuntemusta.

Leena: Sokeita pisteitä on mielenkiintoista lähestyä näköaistin sijaan kuuloaistin kautta. Esimerkiksi feministisessä tutkimuksessa on jo vuosikymmeniä puhuttu hiljaisuuksista ja niiden kuuntelemisesta – siitä, että melun keskellä olevat hiljaisuuden alueet ovat täynnä informaatiota, puhumattomia ”itsestäänselvyyksiä” ja kipeitä salaisuuksia. Tämä pätee kaikenlaisiin sosiaalisiin ryhmiin perheistä ja työporukoista kokonaisiin tieteenaloihin. 

Suomalaisessa kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa koen olevani feministitutkijana yhtäältä hiljennetty esimerkiksi uramahdollisuuksien olemattomuutena, mutta toisaalta tunnen myös painetta rikkoa hiljaisuuksia erityisesti tulevia tutkijasukupolvia ajatellen. Kansainvälisessä tarkastelussa näyttääkin absurdilta, ettei Suomessa ole yhtään feministitutkijaa kansainvälisten suhteiden professorina. 

Voitteko kuvata miten sokeat pisteet tutkimuksessa ovat vaikuttaneet omaan tutkimukseenne tai uraanne tutkijoina?

Leena: Palkitusta väitöskirjastani huolimatta tieteellinen urani käytännössä tyssäsi väittelyyn ja sen jälkeen saamaani lyhytaikaiseen jaksoon tutkijatohtorina (postdoc). Päädyin joiksikin vuosiksi yliopiston ulkopuolisiin, sinänsä hyvin mielenkiintoisiin tehtäviin, jolla on ilman muuta ollut vaikutuksensa esimerkiksi julkaisuluettelooni. Vaikka kaikki meni lopulta hyvin ja ajauduin apulaisprofessoriksi Ruotsiin, tutkijanpolkuni on ollut kaikkea muuta kuin suoraviivainen. 

Haluan myös huomauttaa, ettei tapaukseni suinkaan ole poikkeus vaan sääntö. Kaikki tuntemani suomalaiset kansainvälisen politiikan alan feministitutkijat ovat päätyneet joko muihin oppiaineisiin tai paenneet ulkomaille. Portinvartijat ovat olleet tiukkoina.

Tiina: Taustani on vankasti kansainvälisen politiikan ja rauhantutkimuksessa. Suomessa olen aiheineni näillä aloilla yksin. Tutkimusaiheisiini liittyvät verkostot olen rakentanut muiden tieteenalojen varaan väitöskirjan alkutaipaleelta saakka. Nykyään olen monitieteinen yhteiskuntatieteilijä ilman omaa tieteenalaa: kuulun moneen paikkaan, enkä minnekään. Tällä hetkellä vien yhteiskuntatieteellistä näkökulmaa muun muassa urologian kansainvälisille kentille. 

Hyödyn pakon alla opitusta poikkitieteellisyydestä: liikun diskurssista toiseen vikkelästi, ja ymmärrän ilmiöiden välisiä yhteyksiä monialaisesti. Työnhauissa en kuitenkaan pärjää. Poikkitieteellisyyttä ylistetään juhlapuheissa, mutta yliopistojen urapolut ovat Suomessa tieteenalasidonnaisia ja piirit pieniä. Näin etenkin kansainvälisten suhteiden oppiaineessa – eli siellä, mistä olen kotoisin, mutta jonka kapeasti määritellylle suomalaiselle kentälle asiantuntemukseni ei tunnu sopivan. 

Taustani on vankasti kansainvälisen politiikan ja rauhantutkimuksessa. Suomessa olen aiheineni näillä aloilla yksin.

Mikko: Työni keskiössä oleva kaupallisten palveluntuottajien rooli valtioiden sotilaallisen toiminnan tukena on mielestäni esimerkki sokeasta pisteestä. Kaupallisen sotilaspalvelualan tutkimuksen merkityksen ymmärtämiseksi täytyy tunnistaa kaupallisten yritysten ja sotilaallisen turvallisuuden moninaiset yhteydet. Julkisen sektorin monopoli sotilaalliseen toimintaan on kuitenkin syvällä istuva ajattelutapa, ja olen usein joutunut perustelemaan kaupallisten toimijoiden relevanssia suhteessa siihen. Toisaalta olen siinä onnellisessa tilanteessa, että pystyn linkittämään ilmiön ja oman tutkimukseni selkeästi ja konkreettisesti tieteenalalla yleisesti merkitykselliseksi tunnustettuun sotilaallisen turvallisuuden teemaan.

Anna: Omassa tutkimuksessani olen kiinnostunut kansainvälisten suhteisiin liittyvistä teemoista ja aiheista, mutta olen lähestynyt niitä etenkin poliittisen tutkimuksen keinoin, eli ajatuksella, että myös kansainvälistä politiikkaa voi lähestyä kuten mitä tahansa politiikkaa. Täten oppialakohtaisista samanlaisuuksista huolimatta (historia, politiikan tutkimus, kansainväliset suhteet) on tietynlaisena haasteena se, miten löytää omalle tutkimukselleen tutkimusyhteisö, johon linkittyä. 

Laaja poikkitieteellisyys on siten haastavampaa kuin perinteisiin tieteenaloihin keskittyminen. Tiina omassa vastauksessaan toikin hyvin esille verkostojen löytämisen tärkeyden.

Jos mietimme laajemman yleisön tiedonhalua liittyen tutkimukseen, etenkin nyt Venäjän hyökkäyksen myötä, uskotteko, että keskittyminen klassisiin ulko- ja turvallisuuspolitiikan kysymyksiin uhkaa kasvattaa sokeiden pisteiden kokoa tai määrää? Vai onko liioiteltua ajatella, että vanhat ulko- ja turvallisuuspoliittiset painotukset hallitsisivat yhä kansainvälisten suhteiden tutkimuksen kenttää?

Anna: Toisen maailmansodan jälkeen ja esimerkiksi YK:n perustamisen yhteydessä luotiin erilaisia viitekehyksiä sodan ja rauhan ylläpitämiseen sekä tulkintakehyksiä tapahtumiin, kuten kansanmurha. Ei kuitenkaan ole enää selvää missä määrin keskeiset periaatteet, käsitteet ja instituutiot, kuten YK:n turvallisuusneuvosto tai oikeudenmukaisen sodankäynnin periaatteet toimivat nykypolitiikan kontekstissa. Yhtäältä olemme nähneet sodankäynnin muuttumisen valtioiden välisistä konflikteista ja tavat, joilla sotaa käydään sotilaslennokki-operaatioista hybridisodankäyntiin ja toisaalta rauhan ylläpitämisen edellytysten lisääntymiseen. 

Esimerkiksi YK on pyrkinyt tuomaan eri toimijoita yhteen ja turvaamaan rauhan edellytyksiä monelta kantilta jo ennen konfliktien syntymistä. Venäjän hyökkäys kuitenkin osoitti, että helposti solahdetaan vanhoihin kehyksiin, ja että esimerkiksi YK:n turvallisuusneuvoston pysyvät jäsenmaat eivät ole olleet halukkaita luopumaan omista etuuksistaan veto-oikeuden käytössä. Sokea piste voikin liittyä siihen, että suurvaltapolitiikka paluun myötä myös katsantokannat määritellään sen mukaisesti. 

Mikko: Perinteisille painotuksille on nyt paljon kysyntää. Se on minusta kiistatonta Venäjän hyökkäyssodan jälkeen medioissa vakiokasvoiksi valikoituneiden tutkijoiden ja laajemmassa kansalaiskeskustelussa käytettyjen argumenttien perusteella. Vaikka nämä lähestymistavat tuottavat hyödyllistä ymmärrystä, pelkään pahoin, että niiden rooli kasvaa rauhantutkimuksen, feministisen tutkimuksen ja muiden kriittisten, tietyssä mielessä konsensusta haastavien lähestymistapojen kustannuksella. Tässäkin suhteessa korostuu se, etteivät sokeat pisteet ole tiedeyhteisön sisäsyntyinen ilmiö vaan muodostuvat vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa.

Asiantuntijoiden joukossa on onneksi nähty myös naisia, mutta feministisen turvallisuustutkimuksen asiantuntijoita ei juurikaan.

Tiina: Nykyaikainen kansainvälisen politiikan teoria, joka tunnustaa tunteiden ja ruumiillisten aikajatkumoiden kietoutumisen maailmanpolitiikkaan antaisi työkaluja tilanteen monipolviseen analyysiin, mutta keskustelu on yllättävän kapea-alaista. Keskustelua ovat hallinneet perinteiset, jopa kylmän sodan aikaiset teoriat ja sotatiede. Asiantuntijoiden joukossa on onneksi nähty myös naisia, mutta feministisen turvallisuustutkimuksen asiantuntijoita ei juurikaan.

Esimerkiksi venäläisten sotilaiden tekemät joukkoraiskaukset Butšassa ja muualla ovat järkyttäneet raakuudellaan. Feministiset sodan ja rauhan tutkijat kuitenkin tiesivät heti hyökkäyspäivänä, että kaikki tämä tullaan vielä näkemään – ja miksi. 

Seksuaalinen väkivalta on raaka sodankäynnin väline, jota käytetään myös imperialististen armeijoiden moraalin murentamiseen ja uudelleenrakentamiseen. Feministinen kansainvälinen politiikka tuntee sodan teemat, usein syvemmin ja laajemmista näkökulmasta kuin perinteisempi analyysi. Tämä voisi näkyä myös suomalaisessa keskustelussa.

Leena: Ilman muuta sodan ja rauhan kysymysten tulee olla kansainvälisten suhteiden tutkimuksen ytimessä. Uskon kuitenkin, että teoreettisten lähtökohtien tulisi olla moninaisia ja moniäänisiä, ja ettei alan tutkimus voi olla ainoastaan konflikteihin keskittyvää. Palaan taas hiljaisuuksiin. Olisi nimittäin tärkeää pohtia, keiden näkökulmista ja mistä olettamuksista ponnistaen erilaisia analyyseja tuotetaan. Kansainvälinen politiikka koskettaa meitä kaikkia, toisia hyvin konkreettisesti – esimerkiksi parhaillaan Ukrainassa. 

Mutta entäpä jos voimapoliittisten laskelmien ohella kysyisimme vaikkapa, miten Venäjän hyökkäyssota näyttäytyy köyhimmissä maissa? Olin esimerkiksi hiljattain yhteydessä Monroviaan, jossa ruuan kallistuminen ja bensan hinnan yhtäaikainen nousu olivat ajaneet lukemattomia pienyrittäjiä konkurssiin. 

Miten tutkijoina hahmotatte suhteenne esimerkiksi laajempiin tiedettä yleistajuistavisiin ja vaikkapa median kautta käytäviin keskusteluihin? Voimmeko tutkijoina tehdä enemmän osallistuaksemme julkiseen keskusteluun niin, että sokeat pisteet saavat huomiota?

Leena: Haluan aloittaa toteamalla, että esimerkiksi Politiikasta-lehti on mitä erinomaisin väylä sokeiden pisteiden perkaamiseen. Yleisemmällä tasolla toteaisin, että totta kai meillä tutkijoina on velvollisuus tuoda esille tutkimustuloksiamme yliopistoyhteisöä laajemman yleisön tietoisuuteen – jo senkin takia, että monen meistä työ rahoitetaan verovaroin. 

Samalla tutkijan arki on äärimmäisen kuluttavaa ja vaativaa jo ilman julkiseen keskusteluun osallistumistakin, ja on tutkijoita, joille tällainen keskustelu on suorastaan vaarallista. Olen itse pyrkinyt yleistajuistamaan tutkimustuloksiani muun muassa taiteilijayhteistyön kautta, sillä taiteilijoilla on kyky ravistella katsojan tunteita ja tunnereaktioista syntyy halu toimia. 

Tiina: Nostaisin tässä katseen yksittäisten, marginaalissa työskentelevien tutkijoiden viestintävastuusta laajempaan suomalaisessa kansainvälisessä politiikassa vallitsevaan rekrytointipolitikkaan. Paras keino saada sokeille pisteille huomiota mediassa on laajentaa tieteenalan rekrytointipolitiikkaa siten, että vakituisissa tehtävissä olevien joukkoon palkataan ihmisiä, jotka työskentelevät marginaaleihin ajettujen aiheiden parissa. He osaavat kyllä opettaa myös ne perinteisemmät teoriat, sillä valtavirta kuuluu kaikkien peruskoulutukseen. 

Valtavirran lisäksi he voisivat kuitenkin varustaa politiikan tutkimuksesta valtionhallintoon työllistyvät opiskelijat laajemmalla osaamisella siitä, mitä kaikkea kansainvälinen politiikka on nyt ja tulevaisuudessa. Miten politiikan tutkimuksesta valmistuvilla voisi olla esimerkiksi olla keinoja valmistautua tulevaisuuden pandemioiden hallintaan, kun yksikään politiikan tutkimuksen koulutus ei varusta opiskelijoitaan ymmärtämään sosiaali- ja terveysjärjestelmää, sen rakenteita, globaalia hallintaa sekä ylikansallisia taloudellisia ja eettisiä kietoutumia? 

Näitä ja monia muita aiheita on maailmalla tutkittu pitkään kansainvälisen politiikan ja ulkopolitiikan kysymyksinä. Miksei Suomessa? Kyse ei ole vain urapoluista, vaan siitä, mihin suuntaan suomalainen maailmanpolitiikan ymmärrys kehittyy.

Paras keino saada sokeille pisteille huomiota mediassa on laajentaa tieteenalan rekrytointipolitiikkaa siten, että vakituisissa tehtävissä olevien joukkoon palkataan ihmisiä, jotka työskentelevät marginaaleihin ajettujen aiheiden parissa.

Mikko: Julkiseen keskusteluun osallistuminen omien mahdollisuuksiensa mukaan on mielestäni osa ammattia ja myös tietynlainen moraalinen velvollisuus. Akateemisen maailman kehittyminen yhä ahtaammaksi jättää tälle valitettavasti vähemmän aikaa. Toisaalta mediaesiintymiset ja varsinkin omaehtoinen julkinen kirjoittaminen ovat tutkijan vapainta tilaa, jossa on mahdollisuus tuoda esiin sellaisia näkökulmia, joita akateemisen rahoituksen ja julkaisemisen käytännöt eivät välttämättä päästäisi läpi. 

Esimerkiksi olen itse julkaissut Politiikasta-lehdessä kirja-arvioita konservatiiviselta kantilta sananvapauden ja vähemmistöjen oikeuksien kaltaisia aiheita käsittelevistä teoksista, koska julkinen keskustelu näistä aiheista menee usein poteroista huuteluksi. Toivon, että teosten argumentaation avaamisella ja käsitteellistämisellä olisi mahdollista viedä keskustelua hiukan eteenpäin.

Anna: Omasta näkökulmasta katsottuna tutkijoille on tärkeä tehtävä osallistua keskusteluun eri yhteyksissä eikä pelkästään mediassa tai yleisöpuheenvuorojen kautta. Olen kokenut itselle mielekkääksi toimia akateemisissa luottamustehtävissä, esimerkiksi julkaisujen toimituksissa kuten Valtiotieteellisen yhdistyksen Pro et Contra. Book Series from the Finnish Political Science Association -kirjasarjan tai tieteellisten seurojen johtokunnissa. Tällöin itselläni on mahdollisuus olla mukana erilaisissa keskusteluissa ja tuoda mahdollisia sokeita pisteitä esille sekä olla mukana tiedeyhteisön edistämisessä. 

Tutkija tietenkin työskentelee ensisijaisesti ajatellen, mutta usein myös tuntien – pään ohella tutkija käyttää sydäntään. Kun maailma on myllerryksessä, tutkija voi hakea turvaa objektiivisesta etäisyydestä, mutta uhraamatta tutkimuksen inhimillistä tekijää. Miten omassa tutkimuksessanne tunteet ottavat tilaa työskentelyssänne ja miten suhtaudutte niihin?

Anna: Tutkijoiden oletetaan usein kommentoivan ajankohtaisia aiheita, mikä aiheuttaa omat haasteensa. Bertolt Brechtin vieraannuttamisefektin (saks. Verfremdungseffekt) käsitettä mukaillen on usein tarpeellista etäännyttää itsensä tutkimuskohteesta, jotta siihen voidaan suhtautua kriittisesti tai poliittisen kohteena olevana, eikä niinkään jonakin annettuna.

Itse olen tutkinut sotaan ja poikkeustilaan liittyviä keskusteluja liittyen lähinnä asevoimien käytön auktorisointiin, mutta ajatellut hieman samalla tavalla kuin Mikko omassa vastauksessaan alla, että asioiden tarkastelu ja analysointi sekä niiden tuominen keskusteluun purkavat auki niihin liittyviä kysymyksiä.

Mikko: Olen tutkinut kaupallista sotilaspalvelualaa ja muita konflikteihin ja turvallisuuteen liittyviä ilmiöitä niin kauan, että olin jo etäännyttänyt itseni hyvinkin kauas näihin ilmiöihin liittyvästä inhimillisestä kärsimyksestä. Kuten paneelikeskustelussa kerroin, tyttäreni syntymä on kuitenkin hyvinkin tehokkaasti purkanut rakentamani suojamuurit. Jäljelle on kuitenkin jäänyt modernistinen edistysusko siihen, että tutkimustyöni on yksi pieni osa inhimillisen tiedon ja ymmärryksen kehityksessä, joka ajan kuluessa tulee vähentämään konflikteja ja kärsimystä maailmassa.   

Tiina: Tutkijan, sen enempää kuin kenenkään muunkaan, ei ole mahdollista työskennellä ”pelkillä aivoillaan” ja tunteistaan erillään. Myös tunnekylmyys tutkimusaihetta kohtaan on tunnetyötä. Tutkimustyömme ei tapahdu jossain ruumistamme irrallisessa paikassa. Se, miten ja millaisista asemista käsin maailmaa tarkastelemme, vaikuttaa aina tuottamaamme tietoon. 

Etäännyttämisen sijasta tutkijan olisi aina rehellistä tarkastella tunteidensa vaikutusta analyysiin. Etnografiassa ja monissa feministisissä tutkimusperinteissä tämä tunnustetaan: tunteiden havaitseminen niiden peittämisen sijasta lisää objektiivisuutta. En itse tutki tällä hetkellä sotaan liittyviä aiheita, eikä minun ole onneksi tarvinnut julkisesti analysoida Venäjän hyökkäyssotaa tai siihen liittyvää keskustelua. Olen silti toki analysoinut – ja tuntenut, itkenyt, pelännyt. 

Vaikka tässä sodassa ei ole edes kyse ”meistä”, Ukrainan tilanne nostaa Suomessa pintaan moninaisia ylisukupolvisia traumoja sota-ajan ja sodanjälkeisestä Suomesta. Ne muokkaavat keskustelujamme ja keskusteluissa viriäviä konflikteja – ehkä myös tieteellistä analyysiamme. Tämä olisi hyvä tiedostaa.

Uskon, että tunteiden lukutaito on tutkijalle elintärkeää niin analyyttisesti kuin oman jaksamisenkin takia.

Leena: Viittasinkin jo tunteisiin edellisessä vastauksessani tutkimustulosten yleistajuistamisen yhteydessä. Tunteet ovat työni keskiössä. Niiden perusteella valitsen tutkimusaiheeni (häilyvä tunne, että tässä asiassa on jotakin), maailmanpolitiikka on tunteiden lävistämää ja siksi äärimmäisen tärkeä analyysin elementti, ja tutkijana ja opettajana käytän tunteita ilmaisun välineenä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että olisin tunteiden vietävänä ja sen vuoksi epäanalyyttinen. 

Uskon, että tunteiden lukutaito on tutkijalle elintärkeää niin analyyttisesti kuin oman jaksamisenkin takia. Esimerkiksi pelottavin ja samalla opettavaisin hetki omalla tutkijanurallani on ollut, kun eräässä haastattelutilanteessa huomasin olevani tunteellisesti turta. Oli hyväksyttävä, että minun oli levättävä, vaikken olisi millään malttanut.

Anna Kronlund (YTT) on Yhdysvaltoihin keskittynyt politiikan tutkija Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella.

Tiina Vaittinen on Suomen Akatemian tutkijatohtori, rauhan- ja konfliktintutkija sekä Vaippahanke -tutkimusryhmän johtaja, joka työskentelee tällä hetkellä globaalin terveys- ja sosiaalipolitiikan oppiaineessa Tampereen yliopistossa. 

Mikko Räkköläinen on kansainvälisen politiikan väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa. Hänen väitöskirjansa käsittelee kaupallisten sotilas- ja turvallisuusyritysten vaikutuksia ulko- ja turvallisuuspolitiikalle.

Leena Vastapuu toimii apulaisprofessorina Ruotsin maanpuolustuskorkeakoulussa. Hänen tutkimuksensa käsittelee sodankäynnin sukupuolikysymyksiä erityisesti tyttö- ja naissotilaiden näkökulmista sekä kansainvälisten suhteiden feminististä teoriaa.

Mikko Poutanen on politiikan tutkimuksen tutkijatohtori Tampereen yliopistossa ja Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Julkaisu Politiikasta-raati: Kansainvälisten suhteiden tutkimuksen sokeat pisteet ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Koronapandemian ensimmäisestä aallosta olisi ollut paljon opittavaa. Pandemian bioeettistä arviointia olisi tehtävä jatkuvasti, julkisesti ja läpinäkyvästi. Pandemia haastaa yhteiskunnallisia rakenteita ja moraalia vielä pitkään.

Tässä tekstissä teemme pandemian bioeettistä välitilinpäätöstä haavoittuvuuden ja haurauttamisen käsitteiden avulla keskittyen Suomeen. Esitämme, että vaikka Suomen sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmä nähdään tasapuolisena, saavutettavana ja vakavaraisena, se ei nykyisellään ole pystynyt tasaamaan pandemian kaltaisen kriisin vaikutuksia tasavertaisesti.

Pandemia haastaa yhteiskunnallisia rakenteita ja moraalia vielä pitkään.

Kansalliset terveyserot ovat jatkuvasti syvenemässä, ja pandemia on haavoittanut erityisesti jo ennestään huono-osaisia. Toisaalta politiikkatoimet ovat samanaikaisesti määritelleet joistakin ryhmistä, kuten vanhuksista, haavoittuvia, jotta politiikkatoimia ja rajoituksia voitaisiin kohdentaa erityisesti näihin ryhmiin. Haavoittuviksi määriteltyjen suojelu ei ole aina siitä huolimatta ollut riittävää.

Väitämme tämän johtuvan siitä, että pandemiatoimet on toteutettu jo ennestään haavoittavien rakenteiden varassa.  Materiaalinen eriarvoisuus, syrjintä ja terveyden eriarvoisuus liittyvät läheisesti yhteen ja pandemia on vahvistanut näitä kytköksiä.

Haavoittuvuuden ja haavoittamisen bioetiikasta

Bioetiikka tutkii ja selvittää moraalis-yhteiskunnallisia kysymyksiä, jotka nousevat lääke- ja biotieteen kehityksestä ja liittyvät valtapolitiikkoihin, esimerkiksi aborttikäytänteisiin tai eutanasiaan. Suomessa bioetiikan näkökulmia nousee keskusteluun ja päätöksentekoon liian harvoin ja usein piiloisesti. Ne ovat kuitenkin elintärkeitä.

Haavoittuvuus (vulnerability) on ollut keskeinen käsite bioetiikassa pitkään. Siitä käytävässä keskustelussa on nähtävissä haavoittuvuuden, haavoittavuuden ja haavoitettavuuden jännitteet. Haavoittuvuudella on diskursiivista voimaa, jolla kieli voidaan politisoida paitsi korostamaan valtasuhteita ja avun tarpeita, myös piilottamaan niitä.

Moni haavoittuvuuden teoreetikko kuitenkin korostaa haavoittuvuuden olevan yleisinhimillinen tila, joka määrittää ihmiselämää eri tavoin. Haavoittuvuus nähdään ihmisen ruumiillisuudesta kumpuava faktana. Syntymästä kuolemaan ihminen on haavoittuvainen paitsi sisältä kumpuaville vaaroille, kuten sairastumiselle tai ikärappeumille, myös ulkopuolelta tuleville uhille, kuten väkivallalle ja onnettomuuksille. Virukset ja pandemiat haastavat tällaista dikotomista kahtiajakoa kehon ulkoisista ja sisäisistä uhista. Ne saavat myös mieltämään toisten kehot, etenkin ”vieraat” kehot uhiksi.

Haavoittuvuus onkin jossain määrin ihmiselämää universaalisti määrittävä tekijä: kaikki ovat haavoittuvia, joskaan eivät koskaan samalla tavalla ja yhtä haavoittuvia. Haavoittuvuuksien välille rakentuu aina bioeettisiä hierarkioita, joissa jotkut haavoittuvuudet ja joidenkin ihmisten haavoittuvuus – kuolevaisuus tai kärsimys – on huomionarvoisempaa kuin toisten.

Haavoittuvuuksien välille rakentuu hierarkioita. Kaikki ovat haavoittuvia, joskaan eivät koskaan samalla tavalla ja yhtä haavoittuvia.

Feministinen haavoittuvuuden politiikkaan ja etiikkaan pureutuva kirjallisuus korostaa, kuinka haavoittuvuus eli kyky ja taipumus saada haavoja (vulnera) ei ole vain passiivista heikkoutta vaan bioeettinen avauma. Inhimillinen vaatimus olla olemassa ja toimia suhteessa toiseen tekee yhteydet toisiin välttämättömiksi ja tekee meistä jokaisen riippuvaiseksi muista.

Feministisen bioetiikan piirissä haavoittuvuus käsitetään kerroksellisena. Kerroksilla tavoitellaan niitä ominaisuuksia, olosuhteita, rakenteita ja tilanteita, jotka altistavat henkilön haavoittuvuuksille. Näin haavoittuvuuksille altistuvien henkilöiden toimijuus ei katoa, eikä haavoittuvuus tarkoita poliittista passiivisuutta. Haavoittuvuuden tutkimus on paikantanut valtaa sellaisillekin toimijoille, jotka ovat riippuvaisia toisten tarjoamasta hoivasta. Samalla on pystytty kehittämään keinoja puuttua haavoittuvuuksille altistamiseen.

Haurauttaminen ja haavoittuvuuksille altistaminen

Poliittisten suojelutoimien perusteena käytetty haavoittuvien ryhmien määrittely on aina vallankäyttöä, jossa joistakin tehdään tietynlaisten hallintatoimien kohteita määrittelemällä heidät haavoittuviksi. Haavoittuvuus siis oikeuttaa julkisen vallan käytön. Tällöin haavoittuvuutta hahmotetaan usein tiettyjen suojelua tarvitsevien väestöryhmien kautta. Esimerkiksi naiset, sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt tai vaikkapa alkuperäiskansat määritellään haavoittuviksi, jotta heihin voidaan kohdistaa erilaisia suojelutoimenpiteitä. Juuri näissä yhteyksissä haavoittuvuus rakentuu usein kategoriseksi voimattomuudeksi.

Erillisten haavoittuvien ryhmien luokittelu on tyypillistä niin sosiaali- ja terveyspolitiikassa kuin kehitysyhteistyössä, humanitäärisessä politiikassa ja kansainvälisessä kriisinhallinta- ja turvallisuuspolitiikassa. Rajaukset voivat olla poliittisesti perusteltuja, sillä niillä pyritään kohdentamaan erilaisia avustus- ja suojelutoimia ja rajallisia resursseja eniten tarpeessa oleville.

Samalla kuitenkin tehdään bioeettisiä rajanvetoja sen suhteen, keitä kuuluu suojella yhteisin resurssein, keitä taas ei. Ulkopuolelle rajautuu usein ryhmiä, joiden suojelun tarvetta ei vallitsevassa politiikassa kyetä tai haluta nähdä ja tunnistaa, koska heidän hätänsä ei sovi haavoittuvuudelle rakennettuun sukupuolittuneeseen, heteronormatiiviseen ja rodullistettuun lokeroon. Nuoret pakolaismiehet maahanmuuttopolitiikassa ovat yksi tällainen ulkopuolelle rajattu ryhmä.

Bioeettisten rajanvetojen ulkopuolelle rajautuu usein ryhmiä, joiden suojelun tarvetta ei vallitsevassa politiikassa kyetä tai haluta nähdä ja tunnistaa, koska heidän hätänsä ei sovi haavoittuvuudelle rakennettuun sukupuolittuneeseen, heteronormatiiviseen ja rodullistettuun lokeroon.

Haavoittuvien väestönosien ryhmän määrittely tuottaa ja uusintaa olemassa olevia valtasuhteita, kuten sukupuolittuneita, rodullistettuja, ikään tai vammaisuuteen liittyviä käsityksiä avuttomuudesta. Näin tapahtuu ja on tapahtunut ─ ja uskallamme väittää, tulee tapahtumaan ─ myös pandemiapolitiikassa.  Haavoittuvuuden teoreettisessa keskustelussa onkin pitkään pohdittu, miksi haavoittuvaksi ryhmäksi määrittäminen ei aina onnistu suojaamaan haavoittuvaksi miellettyjä intersektionaalisessa tarkastelussa.

Pandemian aiheuttamasta haavoittuvuuden kasautumista tietyille ihmisryhmille on käsitelty suomalaisessa keskustelussa suhteellisen vähän, kuten myös suojelutoimien haavoittavuutta. Filosofi ja bioeetikko Sheila Tremain esittää, että haavoittuvuus ei ole yksilön sisäinen ominaisuus vaan tuotettu ilmiö. Tremain tiivistää ajatuksen vulnerableized käsitteen ympärille, jonka miellämme haurauttamiseksi. Se tarkoittaa, että haavoittuvuus tai hauraus ei ole ensisijaisesti yksilöissä vaan yhteiskunnan rakenteissa. Näkyvässä tai piilotetussa vallankäytössä haavoittuvuus muotoutuu yksilöitä eri tavoin materiaalisesti, sosiaalisesti, poliittisesti ja relationaalisesti haurauttavaksi.

Haavoittuvien väestönosien ryhmän määrittely tuottaa ja uusintaa olemassa olevia valtasuhteita.

Tremain tarkastelee valtarakenteiden ja sosiaalisten olosuhteiden tuottamaa riskiä esimerkiksi sairastua koronatautiin laitoshoidossa, missä rakenteelliset puutteet, kuten suojavarusteiden puuttuminen vähempiarvoiseksi terveysalan henkilökunnaksi määritellyiltä hoitajilta ovat lisänneet sekä hoitajien että hoidettavien haavoittuvuutta muuhun väestöön verrattuna.

Myös Suomessa hoivakodeissa asuvien henkilöiden sekä heidän hoitajiensa henki ja terveys vaarantuivat toistuvasti pandemian ensimmäisen aallon aikana, vaikka hoitajat viestittivät, että varusteet ovat riittämättömiä.

Kaikkien pandemiatoimien asettaminen bioeettisen harkinnan alle olisi erityisen tärkeää.

Kansalaisjärjestöt raportoivat vammaisuuteen pohjaavaa, tehohoitokieltoihin liittyvää eriarvoisuutta. Avusteisen lisääntymisen palvelut lopetettiin pandemian ensimmäisen aallon aikana, vaikka yleisiä lisääntymisterveyden suosituksia ei annettu. Hoitojen keskeytys näkyy yhä ruuhkina julkisilla klinikoilla, joilla hoitojonot olivat pitkiä jo ennen pandemiaa.

Tiettyjen ryhmien kärsiminen tällaisissa tilanteissa ei johdu yksinomaan kyseisten ryhmien sisäsyntyisestä haavoittuvuudesta, vaan on olemassa olevien rakenteiden ja niiden varaan rakennetun pandemiapolitiikan tuottamaa ja uusintamaa. Juuri tästä syystä kaikkien pandemiatoimien asettaminen bioeettisen harkinnan alle olisi erityisen tärkeää.

Haurauttamisen pandemiapolitiikat

Epidemiologiselta kannalta ”järkevä” haavoittuvuuksien hallinta voi johtaa jatkuviin haittoihin heikossa asemassa oleville. Suomessakin erot väestöryhmien välisessä sairastavuudessa ja terveyspalvelujen käytössä ovat osin terveydenhuollon rakenteista johtuvia. On hyvin mahdollista, että suuri osa pandemian terveydellisistä seurauksista tulee juuri välillisten vaikutusten kautta.

Yksi tapa arvioida terveyserojen kaventamiseen liittyvän politiikan onnistumista on, miten äkillisessä, yllättävässä ja globaalissa tilanteessa näitä kyetään tasaamaan. Terveyspolitiikka ei voi toimia erillään muusta politiikasta, eikä terveyserojen kaventamisessa voi unohtaa sosiaalipolitiikan merkitystä.

Bioetiikan kannalta on keskeistä arvioida, koska haavoittuvien suojeleminen enemmistön rajoittamistoimilla on kohtuullista, ja koska rajoitukset tulisi voimakkaammin kohdistaa haavoittuviin itseensä. Tätä pohdintaa on tehtävä eri tavoin haavoittuvassa asemassa olevien ryhmien näkökulmasta. On esimerkiksi tarkasteltava pitkäaikaisen eristyksen vaikutusta kotihoidon ja laitoshoidon varassa olevien ihmisten elämänlaatuun, lastensuojeluilmoitusten vähenemistä ja nuorten psykiatrisen oireilun lisääntymistä.

Suomessakin erot väestöryhmien välisessä sairastavuudessa ja terveyspalvelujen käytössä ovat osin terveydenhuollon rakenteista johtuvia.

Toisaalta työ- ja elinkeinoelämässä tietyt sektorit kuten kulttuuriala ovat kärsineet kohtuuttomasti muihin verrattuna. Joukkolomautukset ja toimintojen alasajo romahduttivat monet kotitaloudet. Jo pelkkä sairastumisen riski ─ oma tai jonkun toisen ─ on johtanut monenlaisten riskien realisoitumiseen.

Rajoitustoimet kärjistävät sosiaalisia ongelmia: kaikilla ei ole kotonaan hyvä olla, eikä kaikilla edes ole kotia. Pandemian suorien vaikutusten lisäksi sen psykologis-emotionaaliset vaikutukset verraten hyvän epidemiologisen tilanteen maissa saattavat yksilötasolla ylittää kriittisen rajan.

Yksilöpsykologisen näkökulman rinnalla tämän dynamiikan tunnistaminen ja ennaltaehkäisy vaatii kollektiivista yhteiskunnallis-moraalista näkemystä. Kansallisena ja kansainvälisenä yhtenä ratkaisuna pidettävä koronapassi on tuon näkemyksen mukaan riittämätön, sillä se ei auta ratkaisemaan pandemiaan liittyviä rakenteellisia haavoittuvuuksia.

Haavoittuvuuden kerroksellisuuden mahdollisuudet suomalaisessa pandemiapolitiikassa

Suomalaisessa tutkimuksessa käytetään haavoittuvuuden käsitettä, mutta sen pohjalta ei juuri tehdä vertailevaa eettistä analyysiä tai luoda erilaiset haavoittuvuudet hahmottavia politiikkatoimia. Jos haavoittuvuuden kerroksellista ajattelua olisi sovellettu Suomessa esimerkiksi rokotusjärjestystä pohtiessa tai rokotuksia kohdennettaessa, olisi voitu tarkastella sosiaalisen eristäytymisen haavoittavuuksia, jotka vaihtelevat suuresti. Suomessakin monet asuvat ahtaasti, tai tekevät sellaista työtä, jossa henkilökohtaista tilaa ei juuri ole ja eristäytyminen on mahdotonta.

Kuitenkaan tiettyjen terveydenhuollon tehtävissä toimivien, yli 70-vuotiaiden ja korkeimmassa lääketieteellisessä riskiryhmässä olevien rokottamisen jälkeen ei siirrytty pohtimaan haavoittuvuutta laajemmin, vaan ikä nähtiin ongelmattomana perusteena kiireelliseen rokottamiseen. Haavoittuvuusanalyysissä siis esimerkiksi kaikki kansaeläkeiän ylittäneet nähtiin haavoittuvampina kuin vaikkapa kaupan alalla prekaareissa työsuhteissa työskentelevät.

Jos haavoittuvuuden kerroksellista ajattelua olisi sovellettu Suomessa esimerkiksi rokotusjärjestystä pohtiessa tai rokotuksia kohdennettaessa, olisi voitu tarkastella sosiaalisen eristäytymisen haavoittavuuksia, jotka vaihtelevat suuresti.

Haavoittuvuusanalyysi olisi voinut erottaa esimerkiksi seuraavat ryhmät. Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat perusterveet ja vakavaraiset, joiden olisi toimeentulonsa puitteissa ollut täysin mahdollista harjoittaa sosiaalista eristäytymistä ja siten suojata itseään. Toinen taas koostuu henkilöistä, joiden työympäristö saattaa vaihtua päivittäin, jotka ovat kontaktissa satoihin ihmisiin päivittäin ja jotka pandemian puhjetessa suojasivat itsensä miten taisivat.

Tällaista bioeettistä pohdintaa ei ainakaan julkisesti käyty. Keskustelua rokotteiden alueellisesta kohdentamisesta käytiin, mutta se oli poliittisesti erittäin jännitteistä, eikä toimiin koskaan ryhdytty. Tämä tukee ajatusta, että haurauttamista on vaikea hahmottaa esimerkiksi tietyn rodullistetun viitekehyksen ulkopuolella: ”vieraskieliset” ja ulkomaalaistaustaiset” nähdään korostuneesti uhkina, eikä esimerkiksi lähityötä tekevinä ja ahtaasti asuvina ihmisinä ja siten erityistä suojelua tarvitsevina henkilöinä.

Vaihtoehtoinen pandemiapolitiikka vaatisi haavoittuvuuden altistavien ja haurauttavien rakenteiden kerroksellista ymmärtämistä. Pandemiatoimia ei tule toteuttaa jo ennestään haavoittavien rakenteiden varassa. Oleellista on myös avoin keskustelu pandemiaetiikasta ja -politiikasta.

Tiia Sudenkaarne on Helsingin yliopiston tutkijatohtori Suomen Akatemian SoSaMiRe-hankkeessa (Social Study Of Antimicrobial Resistance: Health Care, Animals, And Ethics, 2019–2022). Hän valmistui tohtoriksi syyskuussa 2021Turun yliopistosta väitöstutkimuksellaan Queering Bioethics: A Queer Feminist Framework for Vulnerability and Principles.. Hän pohtii parhaillaan queer-feministisiä, posthumanistisia tulokulmia antibioottiresistenssin bioetiikkaan.

Tiina Vaittinen on Suomen Akatemian tutkijatohtori ja Vaippahanke -tutkimusryhmän johtaja, joka työskentelee globaalin terveys- ja sosiaalipolitiikan oppiaineessa Tampereen yliopistossa. Hän on tutkinut mm. hoivaetiikkaa, vanhushoivan taloutta, hoitoalan muuttoliikkeitä, ja arkisia dementiahoivan konflikteja. Tällä hetkellä hän kehittää kokonaisvaltaisesti kestävää kontinenssihoitoa, lokaalisti ja globaalisti.

Salla Sariola on akatemiatutkija, sosiologian yliopistonlehtori ja Social Study of Microbes -tutkimusryhmän johtaja Helsingin yliopistossa. Hänen tämänhetkinen tutkimuksensa käsittelee ihmisten ja mikrobien muuttuvia suhteita feministisen tieteentutkimuksen teoriaa hyödyntäen. Hänen kenttätyönsä on vienyt hänet feminististen, queer- ja HIV-kansalaisjärjestöjen ja aktivistien pariin Keniaan ja Intiaan, Sri Lankan sairaaloihin sekä Burkina Fason ja Beninin laboratorioihin.

Sudenkaarne, Tiia, Vattinen, Tiina & Sariola, Salla. 2021. ”Bioeettisiä näkökulmia haavoittavaan pandemiaan.” Politiikasta, 4.10.2021, https://politiikasta.fi/bioeettisia-nakokulmia-haavoittavaan-pandemiaan-osa-1

EDIT 05.10.2021 10:38: Tiina Vaittisen kirjoittajatietoja muokattu.

Artikkelin kuvituskuva: Mufid Majun / Unsplash.com

Julkaisu Bioeettisiä näkökulmia haavoittavaan pandemiaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Käsitys ihmisestä hoivan tarvitsijana nojaa usein mielikuviin varhaislapsuudesta tai vanhuudesta, jolloin oman toimintakyvyn puutteellisuuden vuoksi joudutaan hoivan passiiviseksi kohteeksi. Mahdollisen poikkeuksen tähän mielikuvaan tekevät vakavasti työikäisenä vammautuneet tai sairastuneet. Harvemmin mielikuvissa kulkevat ”normaaleiksi” mielletyt kansalaiset, joiden arjessa sairaus ei ulkoisesti näy.

Hoiva voi kuitenkin ottaa monenlaisia piirteitä elämän aikana ja vain osa niistä on suoranaisia lääketieteellisiä interventioita. Sen sijaan elämää helpottavia hoivaratkaisuja voidaan käyttää – jopa tarvita – muutoin kaikin puolin terveeltä ulkoisesti vaikuttavan ihmisen elämässä.

Oman erikoislukunsa tässä muodostavat aikuisille suunnatut vaipat – eli inkontinenssisuojat. Nämä ovat arkisia kulutushyödykkeitä, joita sadat miljoonat ihmiset käyttävät päivittäin ympäri maailman, kerrotaan aikuisvaippoja tutkivan Vaippahankkeen nettisivuilla. On arvioitu, että Euroopassa virtsankarkailusta kärsii noin joka kymmenes aikuinen, ja ulosteinkontinenssista joka viidestoista.

Elämää helpottavia hoivaratkaisuja voidaan käyttää – jopa tarvita – muutoin kaikin puolin terveeltä ulkoisesti vaikuttavan ihmisen elämässä.

Kyseessä on siis todella merkittävä terveysteknologia, vaikka mielikuvissa aikuisvaippa yhdistetäänkin usein vanhushoivaan. Usein vaipasta puhutaan myös skandaalinomaisesti hoivan huonoa laatua hoitokodeissa tai kotihoidossa tai omaishoidossa käsittelevissä artikkeleissa, vaikka se on paljon muutakin, muun muassa välttämätön hygieniatuote monen ihmisen arjessa.

Vaippahankkeen johtava tutkija Tiina Vaittinen kertoo tässä Politiikasta podcastissa Politiikasta-lehden vastaavalle päätoimittajalle Mikko Poutaselle, miten monitahoinen tuote aikuisvaippa on, ja miten sen kautta voidaan tarkastella hoivaa sekä kansainvälisen poliittisen talouden että hoivan kestävän tulevaisuuden näkökulmista. Keskustelun pohjalta lienee selvää, että aikuisvaippa on äärimmäisen poliittinen hyödyke.

Sokea piste yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen kentällä

Vaittisen mielenkiinto aikuisvaippoja kohtaan ponnistaa hänen aiemmasta tutkimuksestaan: väitöskirjassaan Vaittinen on syventynyt hoivan yhteiskuntapoliittiseen merkitykseen sekä hoivan poliittiseen talouteen. Osana Vaiva-kollektiivia Vaittinen on osallistunut myös hoivatutkijoiden manifestiksi kuvatun kirjan kirjoittamiseen. Hoivalla on toisin sanottuna paljon annettavaa monille tutkimussuuntauksille, etenkin kun tarkastellaan marginaaleissa olevia asioita, joista helposti vaietaan. Inkontinenssi on juuri tällainen aihe.

Lisäksi hoivan materiaalisiin käytäntöihin perehtyminen nosti esiin aikuisvaipat aiheena, jota ei ollut laajasti yhteiskuntatieteissä tutkittu. Vaikka aikuisvaipoilla on ollut kasvava merkitys hoivan kentässä, aihetta on harvemmin lähestytty suoraan tutkimuskohteena. Kysehän on ihmisruumiin eritteistä, jotka vaikuttavat vaikeilta aiheilta ja joita ei välittömästi sijoittaisi esimerkiksi ”normaaliin” keskusteluun.

Hoivalla on paljon annettavaa monille tutkimussuuntauksille, etenkin kun tarkastellaan marginaaleissa olevia asioita, joista helposti vaietaan.

Pidätyskykyä pidetään siis eräänlaisena inhimillisenä normina. Ihmisen lähestyminen koko elämänsä hoivaa tarvitsevana olentona on ollut paljolti vieras ajatus – omillaan tulisi pärjätä. Inkontinenssi iskee suoraan ihmisen itsemääräämiskyvyn ajatukseen. Aikuisvaipat nousevat mieleen lähinnä skandaaleina, joissa kuvaillaan laiminlyötyjä vanhuksia, joiden vaipat ovat vaihtamatta. Ei ole ihme, että tästä juonnetaan lähinnä kauhukuvia.

Vaittinen toteaa, että aiheen arkaluontoisuus on johtanut myös siihen, että on syntynyt tietovajetta niin ongelman itsensä kuin hoitomahdollisuuksienkin välillä, jopa terveysalan ammattilaisilla. Nämä stigmat osaltaan nimenomaan osoittavat, miksi aikuisvaipat ovat niin tärkeä tutkimuskohde: tutkimuksen tavoitteena on lisätä tietoa ja ymmärrystä sekä myös parantaa olemassa olevia käytäntöjä. Aiheeseen liittyvän häpeän liennytyksellä on merkitystä myös inkontinenssista kärsivien kannalta.

Jopa niissä paikoissa, missä aikuisvaippoja tuotteena yleisesi käytetään – esimerkiksi hoivakodeissa – niiden käyttöä ei kuitenkaan käytännössä huomioida tilojen suunnittelussa.

Aikuisvaipat kytkeytyvät teknologiaan vaippojen valmistusprosessin kautta, jätehuoltoon hoivakodeissa sekä myös muussa kaupunkisuunnittelussa. Inkontinenssi oletetaan lähtökohtaisesti usein harvinaisemmaksi kuin mitä se on, mikä johtaa kummallisiin ratkaisuihin tilojen suunnittelussa. Vaittinen lisää, että jopa niissä paikoissa, missä aikuisvaippoja tuotteena yleisesi käytetään – esimerkiksi hoivakodeissa – niiden käyttöä ei kuitenkaan käytännössä huomioida tilojen suunnittelussa.

Hoivateknologia eriarvoisuuden merkkinä

Kun kyseessä on näin yleisesti käytössä oleva hyödyke, sen takana on myös kasvavaa liiketoimintaa. Vaippahankkeen sivuilla todetaan, että maailmanlaajuisten aikuisten vaippamarkkinoiden on arvioitu kasvavan 9,2 miljardista Yhdysvaltain dollarista vuonna 2015 lähes 15 miljardiin dollariin vuoteen 2021 mennessä. Ottaen globaalin demografisen kehityksen huomioon liiketoiminnan suunta on yksinomaan kasvamaan päin.

Näin ollen aikuisvaipat, niin kuin mikä tahansa pitkälle jalostettu markkinahyödyke, toimii myös eriarvoisuuden mittana: samanlaatuiset vaipat eivät ole kaikille saatavilla yhtä helposti, edullisesti tai laadukkaina – toisille vaippoja ei ole saatavilla lainkaan. Ero esimerkiksi niin sanottuun globaaliin etelään on merkittävä. Tämä luonnollisesti korostuu teknologisesti kehittyneiden – monimutkaisten materiaaliteknologioita hyödyntävien ohuiden, eli huomaamattomien – vaippojen kohdalla.

Synnyttäneiden inkontinenssi esitetään toisinaan jopa väistämättömänä asiana, mitä se ei ole.

Suomessa vaikeasta ja keskivaikeasta inkontinenssista kärsivien ihmisten vaipat kuuluvat julkisrahoitteisen hoitotarvikejakelun piiriin, mutta niidenkin käytännöissä on eroja.

Inkontinenssi ymmärretään usein feminiiniseksi naisten vaivaksi – osin siksi, että raskaus ja synnytys lisäävät inkontinenssin riskiä. Jopa kolmannelle synnyttäneelle jää virtsankarkailuongelmia ja jopa joka kymmenennelle ulosteenkarkailua. Synnyttäneiden inkontinenssi esitetään toisinaan jopa väistämättömänä asiana, mitä se ei ole. Inkontinenssista naisellisena vaivana ruokkii myös inkontinenssisuojien mainonta, jossa käyttäjiksi esiin nousevat lähinnä naiset. Tämä entisestään vaikeuttaa miesten osalta inkontinenssiongelmista puhumista.

Nämä jännitteet näkyvät siinä kiitollisessa palautteessa, millä Vaippahanke on otettu vastaan – myös miesten osalta.

Ongelman tunnistamisesta myös ehkäisevään hoitoon

Mikäli inhimilliset syyt aiheeseen puuttumiseen eivät itsessään riitä, Vaippahankkeen tutkimuksessa on myös käynyt ilmi, että verrattain helpot parannukset inkontinenssin hoitopoluissa ja ennaltaehkäisevässä hoidossa voisivat synnyttää merkittäviä säästöjä julkisessa terveydenhuollossa. Esimerkiksi lantionpohjaan keskittyvällä fysioterapialla voidaan ennaltaehkäistä ja parantaa synnyttäneiden naisten inkontinenssia.

Verrattain helpot parannukset inkontinenssin hoitopoluissa ja ennaltaehkäisevässä hoidossa voisivat synnyttää merkittäviä säästöjä julkisessa terveydenhuollossa.

Tällainen varhainen puuttuminen naisten inkontinenssiin varhaisella iällä vähentäisi paitsi vaippakustannuksia populaation elinkaaren aikana, myös vähentäisi kalliita hoitoja myöhemmällä iällä ja edesauttaisi toimintakyvyn säilymistä ihmisen ikääntyessä. Vaittinen peräänkuuluttaakin julkisen sektorin taloushallintoa tarttumaan tähän ”tuhannen taalan paikkaan”.

Vaippahankkeen potentiaali

Tutkimushanke on suunniteltu siten, että se käsittelee taloutta, terveyttä, hoivaa, teknologiaa ja teollisuutta pyrkien kartoittamaan kokonaisvaltaisen kuvan siitä globaalista poliittisesta taloudesta, joka vaipan ympärille rakentuu erilaisissa käytännöissä. Vaippahankkeen piirissä on huomattu, että tutkittavaa olisi enemmänkin, jos vain resurssit ja rahoitus saataisiin riittämään. Poikkitieteellisyydeltä ei voida, eikä haluta välttyä, kun kyseessä on laajemman ymmärryksen tavoite vähälle huomiolle jääneessä tematiikassa.

Ylipäätään hoivatutkimus nykyään peräänkuuluttaa uusia näkökulmia, kuten esimerkiksi hoivan itsensä – hoivatyöntekijöiden – sosiaalista uusintamista. Uusia näkökulmia tarvitaan siksi, etteivät uudet tutkimusavaukset jää nykyisen koronakriisin varjoon. Myös Vaittinen toivottaa aiheesta kiinnostuneet ottamaan rohkeasti yhteyttä tutkimushankkeeseen.

Ylipäätään hoivatutkimus nykyään peräänkuuluttaa uusia näkökulmia, kuten esimerkiksi hoivan itsensä – hoivatyöntekijöiden – sosiaalista uusintamista.

Vaippahanke jatkaa työtään muun muassa julkaisemalla kaksikielistä podcastia. Aineiston keruu jatkuu eri kentillä yhteistyössä toimijoiden kanssa. Vaippojen käyttäjät tai niiden käytössä toisia ihmisiä avustavat voivat osallistua tutkimukseen esimerkiksi kirjoittamalla anonyymin ”vaippatarinan”. Kirjoituskutsu löytyy hankkeen nettisivuilta.

Haastattelussa käytettiin kasvomaskeja.

Tiina Vaittinen on yhteiskuntatieteiden tohtori Tampereen yliopistossa ja Vaippahankkeen johtava tutkija.

Mikko Poutanen on yhteiskuntatieteiden tohtori Tampereen yliopistossa ja Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Julkaisu Podcast: Vaippahanke – Hoivan kestävä tulevaisuus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Olemme kuluvan kevään aikana osallistuneet Hoivan arvoiset -kirjan tiimoilta Suomen lähi- ja perushoitajaliitto SuPerin järjestämään paneelikeskustelujen sarjaan, joissa poliitikot, johtavat virkamiehet, SuPerin edustajat ja tutkijat keskustelevat itsenäisyyden 100-vuotisjuhlia viettävän Suomen vanhushoivan tilasta. Yksi näistä tilaisuuksista järjestettiin hotelli Presidentin Kaleva-salissa jokunen viikko sitten.

Kyseinen kokoustila on nimetty presidentti Urho Kaleva Kekkosen mukaan, ja sen seiniä koristavat valokuvat hyväkuntoisesta vanhasta miehestä: kalastamassa ja poseeraamassa kalansaaliinsa kanssa, juoksemassa ryhdikkäästi ylös kallioisia mäkiä, perässään itseään nuorempia miehiä.

Aktiivisesti vanhenevaa presidenttiä esittävä kuvasarja on surullisella tavalla ajankohtainen, kun pohditaan vanhenemisen politiikkaa sote-uudistusta valmistelevassa Suomessa.

Vaikka presidentti Kekkosen julkisuuskuva pyrittiin loppuun saakka säilyttämään nuorekkaan urheilullisena ja miehekkään vahvana, todellisuudessa hänen viimeisiä vuosiaan vallassa värittivät vanhuuden vaivat.

Historiaa tuntevat muistavat, että vaikka presidentti Kekkosen julkisuuskuva pyrittiin loppuun saakka säilyttämään nuorekkaan urheilullisena ja miehekkään vahvana, todellisuudessa hänen viimeisiä vuosiaan vallassa värittivät vanhuuden vaivat.

Verenkiertohäiriö arterioskleroosia sairastanut presidentti ei oikein enää pysynyt tehtäviensä tasalla. Hänen muistinsa pätki, eikä hän kohtausten aikana välttämättä tiennyt missä oli. Kuitenkin tällaisia sairaudesta johtuvia sekavuuskohtauksia peiteltiin visusti julkisuudelta, jopa vuosikausia Kekkosen valtakauden jälkeen.

Keinotekoinen valinnanvapaus

Parhaillaan valmisteilla oleva sote-uudistus antaa ymmärtää, että meidän kaikkien tulisi vanheta kuten kiillotetussa julkisuuskuvassa näkyvä Kekkonen: loppuun saakka fyysisesti vahvoina ja mieleltämme pystyvinä, vaivaisuus kieltäen ja salaten, ja siitä omin voimin huolehtien.

Sote-uudistusta määrittää vahvasti pyrkimys sosiaali- ja terveyspalveluja tarvitsevan ”asiakkaan” valinnanvapauteen, johon puolestaan kuuluu ajatus ja ihanne yksilön riippumattomuudesta, kyvystä tehdä valintoja ja solmia sopimuksia sekä ymmärrys hoivasta palvelutuotteena.

Sosiaali- ja terveyspalveluissa ei kuitenkaan ole kaupan mitä tahansa vapaasti valittavia hyödykkeitä, vaan ihmisen terveyden, hyvinvoinnin ja jopa hengissä pysymisen takaavaa hoivaa ja hoitoa. Hoivan ja hoidon maailma taas ei toimi ideaalisten markkinoiden ja niiden olettaman toimijuuden mukaan.

Rationaalisen kuluttajavalinnan sijasta hyvän hoivan käytännöissä on pikemminkin kyse tarpeisiin vastaamisesta ja hoivan rationaliteetin ja etiikan mukaan toimimisesta. Usein tämä tarkoittaa ja vaatii ammatillista osaamista.

Hoivan tarpeessa oleva ei myöskään välttämättä aina itse enää tiedä tai ymmärrä mitä tarvitsee. Yksilönvalintaan nojaaminen voi siten johtaa puutoksiin ja valinnat saattavat olla jopa asiakkaan edun vastaisia, jos palvelun tarvitsijalla ei ole riittävästi tietoa saatavilla tai kykyä toimia saatavilla olevan tiedon perusteella.

Erityisen ongelmalliseksi sote-uudistuksen ihannoima valinnanvapaus muuttuu sosiaali- ja terveyspalveluista laajasti riippuvaisten vanhusten kohdalla. Sekä kotihoidon että ympärivuorokautisen vanhushoivan kriteerit ovat viime vuosikymmeninä asteittain kiristyneet siinä määrin, että vanhukset, jotka julkisten palveluiden piiriin kelpuutetaan, ovat usein hyvin huonokuntoisia.

He eivät välttämättä halua tai yksinkertaisesti kykene tekemään päätöksiä hoivamarkkinoilla tarjottujen tuotteiden ja tuottajien välillä. Silloin päätökset ja niissä ohjaaminen lankeavat paitsi vanhuspalveluista vastaaville työntekijöille myös (useimmiten naispuolisille) omaisille.

Ne vanhukset, joilla ei ole omaisia tai joiden omaiset eivät syystä tai toisesta pysty olemaan apuna tässä valintojen maailmassa, jäävät hoivatarpeensa kanssa yksin ja oman valinnanvapautensa jalkoihin.

Sote-uudistuksen kielessä ei kykenemättömiä vanhuksia kuitenkaan ole, ainakaan muutoin kuin kustannustaakkana.

Sote-uudistuksen toteuttaminen tuleekin vaatimaan raskaan ja kalliin palveluohjausbyrokratian luomista maakuntiin. Toisin sanoen on luotava raskas byrokratia, jotta lähtökohtaisesti ongelmallinen valinnanvapausperiaate voisi (nimellisesti) toteutua silloinkin, kun sote-asiakas ei enää kykene valintoja tekemään.

Sote-uudistuksen kielessä ei tällaisia kykenemättömiä vanhuksia kuitenkaan ole, ainakaan muutoin kuin kustannustaakkana. Parhaillaan eduskunnan käsittelyssä olevassa sote-lakiluonnoksessa vanhuus ja vanhushoiva esiintyy lähinnä kahdella tapaa: julkisen talouden säästökohteena ja aktiivisena ikääntymisenä.

Miten näkymättömistä huolehditaan?

Kuten vanhuudenhöperö Kekkonen virallisesta historiankirjoituksesta, kaikista hauraimmat ja heikoimmat vanhukset on näin ollen siivottu pois sote-uudistuksesta. Tämä on irvokasta, sillä samalla sote-uudistus tulee kieltäneeksi heikoimpien vanhusten olemassaolon sosiaali- ja terveyspalveluissa. Kuinka hauraimpien vanhusten tarpeisiin pystytään sote-uudistuksessa vastaamaan, jos heitä ei lakiluonnoksessa ole olemassa?

Nurinkurisella tavalla sote-uudistuksesta on tulossa hallintorakenteiden uudistus sen sijaan, että se lupaustensa mukaan pyrkisi takaamaan riittävän hoidon ja hoivan tasapuolisesti kaikille kansalaisille. Sen sijaan, että uudistuksessa lähdettäisiin liikkeelle vaivaisista kansalaisista, jotka palveluita eniten tarvitsevat ja käyttävät, lähdetään liikkeelle kuvitteellisen vaivattomasta ihmisestä, joka sairastuessaan valitsee kaupanhyllyltä hoitoa ja hoivaa kuin lenkkikenkiä – tai kalareissulle parhaiten sopivaa viehettä.

Kuinka hauraimpien vanhusten tarpeisiin pystytään sote-uudistuksessa vastaamaan, jos heitä ei lakiluonnoksessa ole olemassa?

Se, millä tavalla hallinnon kielessä määritellään palvelut ja niiden käyttäjät, vaikuttaa suoraan siihen, miten ja ketä varten palvelut järjestetään. Sote-hallinnon valinnanvapautta korostava kieli ei vain luo kuvaa todellisuudesta, vaan samalla se luo todellisuuden, jossa sosiaali- ja terveyspalvelut tuotetaan.

Tässä todellisuudessa sote-hallinnon valinnanvapaus toimiikin ehkä ennen kaikkea demokraattisen valvonnan ulottumattomiin lipuvien, hoivapalveluita myyvien yritysten valinnanvapautena: tuottaa hoiva mahdollisimman halvalla. Jo nyt esimerkiksi kotona asuvien vanhusten turvapuhelupalvelut on usein ketjutettu sekalaiselle joukolle palveluntuottajia.

Alihankintaketjut voivat olla pitkiä, jolloin myös vastuukysymykset hämärtyvät silloin, kun ketjun toisessa päässä oleva asiakas ei saa tarvitsemaansa hoivaa, kärsii ja pahimmassa tapauksessa kuolee. Tällaisessa todellisuudessa hoivasta riippuvaisella vanhuksella ei ole minkäänlaisia edellytyksiä tietää, minkälaista palvelua valitsee ja miten ketjun kuuluisi toimia. Vapaus on jossain muualla.

Palvelujärjestelmä muodostuu hyvin erilaiseksi, jos liikkeelle lähdetään aktiivisen, valinnanvapautta käyttävän kuluttajan näkökulmasta verrattuna siihen, että suunnitelmia tehtäisiin valintaan kykenemättömän, tarvitsevan vanhuksen näkökulmasta. Korostamalla valinnanvapautta tullaan myös luoneeksi ihanteita, joissa kuluttajana markkinoilla toimiminen on tavoiteltava, ellei jopa ainoa, tapa ajatella hoivaa ja palveluita.

Puhetavat ja käsitteistöt eivät siis ainoastaan piilota tai tee näkyviksi erilaisia tilanteita ja todellisuuksia, vaan samalla ne tuottavat käsityksiä siitä, minkälainen toiminta ja toimijuus on hyvää, arvokasta tai moraalista. Samalla vaihtoehtoiset positiot muuttuvat arveluttaviksi, noloiksi, näkymättömiksi, arvottomiksi – jopa mahdottomiksi.

Vaivaisen osa

Kyse ei siis ole yksinomaan siitä, että sote-lakiluonnos esittää vanhuskansalaisen pystyvänä ja aktiivisena valintojen tekijänä, vaan siitä, että tämän kuvan ulkopuolella elinehdot kaventuvat. Sujuvien palveluiden reunoille ja marginaaleihin jää sote-uudistuksessa kasvava joukko vaivaisia vanhuksia, jotka näyttäytyvät hallinnollisina poikkeuksina – vaikka ovat todellisuudessa juuri se osa kansasta, joka palveluita jokapäiväisessä arjessaan eniten tarvitsee.

Sote-uudistuksessa on näin ollen syntymässä kaksi eri tasoa, jotka etääntyvät toisistaan: yhtäällä on politiikkadokumentteihin sanallistettu valinnanvapauden ideaaleihin nojaava hoivan ja hoidon hallinta ja toisaalla käytäntö, jossa vaivaisten vanhusten tarpeisiin on vastattava hallinnon epärealistisista ideaaleista huolimatta.

Kuilua näiden kahden tason välillä kurovat päivittäin umpeen hoivan järjestämisestä vastaavat viranomaiset sosiaalipäivystystä myöten, hoivatyöntekijät ja omaiset – sekä viime kädessä ne vanhukset, jotka kuiluun putoavat. Tästä politiikan ja todellisuuden välisestä kuilusta syntyy vanhushoivapolitiikkaa, joka jättää heikoimmat, hauraimmat ja yksinäisimmät heitteille.

Sote-uudistuksen luomassa todellisuudessa meidän kaikkien tulisi vanheta kuten julkisuuskuvan kalastava ja kallioisilla rinteillä lenkkeilevä Kekkonen.

Sote-uudistuksen luomassa todellisuudessa meidän kaikkien tulisi vanheta kuten julkisuuskuvan kalastava ja kallioisilla rinteillä lenkkeilevä Kekkonen – vaikka todellisuudessa vanhenemme kuten julkisuudelta piilotettu hauras Kekkonen.

Tasavallan presidentillä ja muulla eliitillä on varmasti jatkossakin varaa vanheta ja sairastaa salassa siten, että heidän tarpeistaan joku huolehtii joka tapauksessa, kaikessa hiljaisuudessa. Useimmilla meistä ei tällaista etuoikeutta kuitenkaan ole.

Kekkonen joutui vahvasta julkisuuskuvastaan huolimatta lopulta antamaan periksi haurastuvalle ruumiilleen ja mielelleen. Julkisuuskuva petti, ja oli luovuttava vallasta. Millainen poliittinen kriisi vaaditaan, ennen kuin sote-kuvastoja hallitseva valitseva vahva vanhuus suo tilaa heikkoudelle, ja heille, jotka kipeimmin sosiaali- ja terveyspalveluita tarvitsevat?

Lisää aiheesta voi lukea Hanna-Kaisa Hoppanian Politiikka-lehden 1/2017 artikkelista ”Käsitepolitiikkaa: kamppailu hoivasta” sekä Hanna-Kaisa Hoppanian, Olli Karsion, Lena Näreen, Antero Olakiven, Liina Soinnun, Tiina Vaittisen ja Minna Zechnerin kirjasta Hoivan arvoiset: Vaiva yhteiskunnan ytimessä.

YTM Tiina Vaittinen on tutkija ja jatko-opiskelija Tampereen yliopiston rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus TAPRIssa. VTT Hanna-Kaisa Hoppania on sosiaalipolitiikan yliopistonlehtori (ma.) Tampereen yliopistossa. Lena Näre on sosiologian tenure track -apulaisprofessori Helsingin yliopistossa. 

Julkaisu Vanheta kuin Kekkonen – sote-uudistus ja politiikan kieli ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.