Kirja-arvio: Finanssikriiseistä kohti arvon ja toivon taloustiedettä

Arvon määritteleminen on poliittista ja sosiaalista toimintaa, eikä se siksi ole taloustieteissäkään tieteellisesti objektiivinen ja neutraali matemaattinen prosessi, väittää Mariana Mazzucato. Arvo pitäisi määritellä uudelleen niin, että voidaan erottaa arvon tuottaminen ja välistävetäminen.

Mazzucato, Mariana Arvo – Globaalin talouden luojat ja välistävetäjät [The Value of Everything. Making and Taking in the Global Economy]. Suomentanut Juha Pietiläinen. Helsinki: Terra Cognita. 2019.  379 s.

 

Mariana Mazzucato on University College of Londonin innovaatiotalouden ja julkisen arvon professori ja yksi maailman tunnetuimmista ja vaikutusvaltaisimmista taloustieteilijöistä. Hänen vuonna 2019 suomennettu teoksensa Arvo – Globaalin talouden luojat ja välistävetäjät käsittelee arvon merkityksen ja määritelmän muutosta taloustieteen historiassa sekä nykyisissä finanssikapitalistisissa talousjärjestelmissä. Teos etsii vastauksia kysymykseen siitä, millainen taloudellinen toiminta on arvoa ja vaurautta tuottavaa ja mikä taas toisten luoman arvon oikeuttamatonta kahmimista ja jopa tuhoamista.

 

Mistä arvo syntyy?

Teos lähtee liikkeelle taloustieteen historiasta keskittyen 1600–1700-luvun arvoteorioihin, 1700–1800-luvun klassisen koulukunnan käsityksiin arvosta sekä uusklassisen koulukunnan vallankumoukseen. Taloustieteen historiassa klassisen koulukunnan taloustieteilijöillä, kuten Adam Smithillä, David Ricardolla ja Karl Marxilla oli jokaisella oma käsityksensä siitä, mikä on arvoa tuottavaa yhteiskunnallista toimintaa ja siten myös arvoa sekä vaurautta luova talouden alue ja mikä taas sen ulkopuolelle jäävä, tuottamaton alue.

Klassisten teorioiden mukaan hyödykkeiden ja työn arvo määrittyi muun muassa tuotantokustannusten, eli esimerkiksi työvoiman perusteella. Arvo taas määritteli markkinahinnan. Taloudellisen arvon jakaantuminen yhteiskunnassa tapahtui muun muassa palkkojen ja vuokrien kautta.

Mazzucaton mukaan nykyään arvon määrittelyä koskeva keskeinen taloustieteellinen erottelu arvon tuottamisen ja arvon kahmimisen välillä on unohtunut, eikä siitä käydä taloustieteellistä, saati poliittista keskustelua varsinkaan suhteessa bruttokansantuotteeseen. Taloudellinen arvo määrittyy yksinomaan markkinoilla maksetun hinnan perusteella. Hinnan taas oletetaan määrittyvän yksilöiden preferenssien mukaan.

Mazzucaton mukaan nykyään arvon määrittelyä koskeva keskeinen taloustieteellinen erottelu arvon tuottamisen ja arvon kahmimisen välillä on unohtunut, eikä siitä käydä taloustieteellistä, saati poliittista keskustelua.

Kaikella, mille voidaan määritellä hinta, on myös arvo. Näin esimerkiksi ihmisen elämä voidaan hinnoitella vakuutusyhtiöissä siten, että sen arvo laskee iän myötä. Myös teollisuussaasteet voidaan hinnoitella ja siten niistä voidaan käydä päästökauppaa.

Ajatus arvon määrittymisestä markkinahinnan mukaan on peräisin uusklassisesta taloustieteestä, jonka normatiivinen lähtökohta on Mazzucaton mukaan otettu annettuna ja tieteellisesti arvovapaana. Erityisesti julkisen sektorin aliarvostaminen arvoa tuottamattomana markkinoiden korjaajana ja yksityisen sektorin arvostaminen arvoa ja vaurautta tuottavana, on muodostunut kyseenalaistamattomaksi paradigmaksi länsimaisissa, kapitalistisissa yhteiskunnissa, väittää Mazzucato.

 

Finanssikapitalismin kriisiytyminen

Mazzucaton teoksen punainen lanka on, että nykyisessä finanssikapitalistisessa rahoitusmarkkinajärjestelmässä rahoitussektorin ohjaaman talouskasvun voittoja käytetään itseasiassa pitkälti osakemarkkinoiden manipulointiin pitkäaikaisen investoinnin sijaan, ja että voitot jakautuvat epätasaisesti rahastoihin, veroparatiiseihin, osakeomistajille sekä yritysten korkeimman johdon palkkoihin samalla, kun yksityinen laina ja tuloerot kasvavat.

Nykyisessä finanssikapitalistisessa rahoitusmarkkinajärjestelmässä rahoitussektorin ohjaaman talouskasvun voittoja käytetään itseasiassa pitkälti osakemarkkinoiden manipulointiin pitkäaikaisen investoinnin sijaan.

Rahoitusmarkkinoiden riskit ja finanssikriisit kuitenkin kasaantuvat julkisen sektorin kustannettaviksi, kuten vuoden 2008 talouskriisi on osoittanut. Mazzucato kuvailee ilmiötä arvon ekstrahoimisena (extract), joka Pietiläisen käännöksessä on suomennettu ”kuppaamiseksi” tai ”välistävetämiseksi”. Mazzucato määrittelee arvon luomisen ja sen ekstrahoimisen tarkoittavan tapoja, jolla erilaiset resurssit muodostuvat ja tuottavat uusia hyödykkeitä sekä näiden resurssien arvoa tuottamattomaan siirtelystä syntyvästä suhteettomasta hyötymisestä.

Ranskalaista taloustieteilijää Thomas Pikettyä seuraten Mazzucato väittää, että kuppaaminen ja välistävetäminen tarkoittavat toimintaa, jossa arvoa hyödynnetään ja kierrätetään sitä kuitenkaan tuottamatta. Kasaantunut varallisuus siirtyy sukupolvelta toiselle perintöjen myötä. Eriarvoisuutta kritisoivat taloustieteilijät, kuten Piketty, eivät kuitenkaan ole Mazzucaton mukaan riittävän radikaaleja, koska he eivät kysy, mistä arvo itseasiassa syntyy tai mitä oikeastaan ekstrahoidaan silloin kun arvoa kupataan.

Välistävetäjiä suosivalla järjestelmällä on pidemmällä tähtäimellä negatiivisia vaikutuksia paitsi talouskasvuun myös poliittiseen vakauteen, koska järjestelmä ruokkii finanssikriisejä ja kasvattaa eriarvoisuutta.

Esimerkkinä kuppaamisesta Mazzucato mainitsee muun muassa investointipankkien ja liikepankkien, kuten 2008 finanssikriisiin merkittävällä tavalla vaikuttaneen Goldman Sachsin ja sittemmin yrityssaneeraukseen hakeutuneen Lehman Brothersin johtotyöntekijöiden kymmenien miljoonien dollarien palkkiot ja bonukset sillä perusteella, että pankit olivat sen johtajien mukaan maailman tuottavimpia yrityksiä. Todellisuudessa esimerkiksi Goldman Sachs pelastettiin finanssikriisistä yli sadan miljardin dollarin julkisilla verovaroilla.

Mazzucaton mukaan sekä taloustieteiden että poliittisten päättäjien on ymmärrettävä, miten arvo voidaan määritellä uudelleen niin, että arvoa tuottamaton välistävetäminen tunnistetaan haitalliseksi toiminnaksi, eikä arvoa ja vaurautta tuottavaksi toiminnaksi. Välistävetäjiä suosivalla järjestelmällä on pidemmällä tähtäimellä negatiivisia vaikutuksia paitsi talouskasvuun myös poliittiseen vakauteen, koska järjestelmä ruokkii finanssikriisejä ja kasvattaa eriarvoisuutta.

 

Innovaatiotalouden välistävetäjät

Toisin kuin uusklassinen taloustieteen perinne antaa ymmärtää, arvon määritteleminen on Mazzucaton mukaan aina poliittista ja sosiaalista toimintaa, eikä se siksi ole taloustieteissäkään tieteellisesti objektiivinen ja neutraali matemaattinen prosessi. Samoista syistä kyytiä saa myös Adam Smithin ajatus näkymättömästä kädestä, joka ilman valtion interventiota ikään kuin ohjaa vapaita markkinoita kohti yhteiskunnallisesti ihanteellista tulosta. Taloushistorioitsija Karl Polanyita seuraten Mazzucato väittää, että poliittiset päätökset ohjaavat markkinoita ja myös taloustieteiden normatiiviset perustat tulee ymmärtää poliittisina, eikä tieteellisesti objektiivisina ja arvovapaina.

Teoksen kiinnostavimpia ja ajankohtaisimpia osioita onkin innovaatiotalouden kritiikki, sekä teknologiajättien (Big Tech) ja lääkejättien (Big Pharma) arvon välistävetämisen kriittinen tarkastelu. Mazzucato jatkaa tässä aiemman teoksensa The Entrepreneurial State: Debunking Public vs. Private Sector Myths in Innovation jalanjäljissä.

Taloushistorioitsija Karl Polanyita seuraten Mazzucato väittää, että poliittiset päätökset ohjaavat markkinoita ja myös taloustieteiden normatiiviset perustat tulee ymmärtää poliittisina, eikä tieteellisesti objektiivisina ja arvovapaina.

Hän argumentoi, että esimerkiksi julkisin, verovaroin tuettuihin innovaatioyrityksiin kuuluva Apple perustaa tytäryhtiöitä verosuunnittelun vuoksi. Lääkejätit, kuten esimerkiksi yhdysvaltalaiset Pfizer ja Gilead, taas hyötyvät julkisen sektorin myöntämistä tutkimusrahoituksista ja lääketieteellisistä tutkimuksista, mutta määrittelevät lääkkeiden arvon mielivaltaisesti osakkeenomistajien voitontavoitteluun perustuen. Lääkkeiden hinnat ovat moninkertaiset tuotantokustannuksiin nähden.

Yhdysvalloissa, jossa ei ole Suomen kaltaista sosiaaliturvajärjestelmää ja jossa noin kaksi miljoonaa kansalaisista ei kuulu minkään terveysvakuutuksen asiakaskuntaan, voi erikoissairaanhoitoon kuuluvien lääkekuurien maksaminen olla käytännössä mahdotonta. Mazzucato tuo esille, ettei Yhdysvalloissa työntekijöiden keskimääräinen palkkataso ole noussut vuoden 1979 jälkeen, vaikka maan tuottavuus oli roimassa nousussa ennen vuoden 2008 finanssikriisiä.

Yhdysvalloissa työntekijöiden keskimääräinen palkkataso ole noussut vuoden 1979 jälkeen, vaikka maan tuottavuus oli roimassa nousussa ennen vuoden 2008 finanssikriisiä.

Ammattiliittojen heikentyminen sekä pätkittäisten nollasopimusten normalisoituminen on taas johtanut siihen, ettei täysipäiväinen työ tai useiden työsopimusten rinnakkainen solmiminen enää riitä kattamaan perustoimeentuloa ilman, että tukeutuisi yksityiseen lainaan. Näissä esimerkeissä arvon kahmiminen näkyy erityisen räikeänä voitontavoitteluna ja vielä niin, että arvon luomisen prosessia tuettiin alun perin julkisin verovaroin, ilman että voitoista kuitenkaan kertyi vaurautta takaisin esimerkiksi julkiselle sektorille.

 

Julkisen sektorin unohdettu arvo

Merkittävä ja keskeinen väite teoksessa, joka myös tekee siitä ainutlaatuisen, on julkisen sektorin puolustaminen arvoa tuottavana, eikä ainoastaan markkinoiden epätäydellisyyksien korjaajana. Julkisen sektorin tuottama arvo määritellään yleisesti sen tuottamien työntekijöiden palkkojen perusteella, eikä siihen lasketa mukaan esimerkiksi kaikkea hoivan tai vaikkapa varhaiskasvatuksen tuottamaa opetusta yhteiskunnalle hyödyllisenä arvona. Finanssisektorin, eli rahoitusalan tuottama arvo sen sijaan lasketaan mukaan kansantalouteen siitä huolimatta, että finanssikriisien kustannukset ovat olleet massiiviset.

Tarvitaan poliittisia, hallitusperustaisia keinoja luoda sosiaalisesti oikeudenmukaisempi talousjärjestelmä. Tarvitaan myös rohkeampaa julkisen sektorin puolustusta.

Mazzucato väittää, että etenkin yhdysvaltalaisessa mediassa ylistetään esimerkiksi toimitusjohtajia selittämättä kuitenkaan, mitä arvoa he tarkalleen tuottavat siinä määrin, että he ansaitsivat monen satakertaisen korvauksen työstään keskimääräiseen työntekijään nähden. Tämä johtuu Mazzucaton mukaan siitä, että arvon luomista ei enää osata erottaa arvon kuppaamisesta, tai jopa arvon tuhoamisesta.

Taustalla on Mazzucaton yleisesti haastatteluissa esittämä väite, ettei kapitalismi sen nykyisessä muodossa pysty ratkaisemaan esimerkiksi ilmastokriisiä, valtamerten jäteongelmaa tai globaalia epätasa-arvoa. Se päinvastoin tuottaa järjestelmällisesti uusia ja uusia finanssikriisejä sekä ruokkii poliittista epävakautta, jopa äärioikeiston, autoritääristen johtajien ja oligarkkien nousua ja vahvistumista. 1990-luvun päästökaupat, saasteiden hinnoittelu ja muut yritykset vaikuttaa ilmastokriisiin vapaiden markkinoiden kilpailuun perustuvin keinoin ovat epäonnistuneet. Tarvitaan poliittisia, hallitusperustaisia keinoja luoda sosiaalisesti oikeudenmukaisempi talousjärjestelmä. Tarvitaan myös rohkeampaa julkisen sektorin puolustusta.

 

Toivon taloustiede

Poliittisen filosofian näkökulmasta Mazzucaton väitteet nostavat kuitenkin esille ristiriidan: Mazzucato vaatii poliittisia päätöksiä, vastuuta ja keskitettyjä ratkaisuja, mutta ottaen huomioon, että nimenomaan poliittiset päättäjät ovat tietoisesti suosineet julkisen sektorin leikkauksia, yksityistämisprojekteja ja välistävetämistä, on vaikea nähdä, miten poliittinen päätäntövalta voisi toimia Mazzucaton edellyttämällä tavalla julkisen sektorin puolustamiseksi. Niin ikään miljardöörien on vaikea nähdä luopuvan eduistaan ja vallastaan kiistellyn yhteisen hyvän käsitteen vuoksi.

Teoksen viimeinen luku ”Toivon taloustiede” päättyy Mazzucaton ajatukseen siitä, että kritiikki ja paremmasta tulevaisuudesta unelmoiminen ovat välttämättömiä motivoimaan toimintaa ja arvosta välittämistä. Toisaalta, kuten Mazzucato on itse kirjoittanut, korona-pandemia osoitti, etteivät edes maailmanlaajuinen pandemia ja rajut pörssiheilahtelut riitä motivoimaan lääkepatenttien purkamista edes hetkellisesti.

Ottaen huomioon, että nimenomaan poliittiset päättäjät ovat tietoisesti suosineet julkisen sektorin leikkauksia, yksityistämisprojekteja ja välistävetämistä, on vaikea nähdä, miten poliittinen päätäntövalta voisi toimia Mazzucaton edellyttämällä tavalla julkisen sektorin puolustamiseksi.

Toinen haaste teoksessa on sen keskittyminen enimmäkseen ylikansallisiin, pörssilistattuihin jättiyrityksiin, pääomasijoittamiseen, sekä maantieteellisesti Yhdysvaltoihin. Kysymys pienyritysten ja start-upien asemasta reilumman ja ekologisemman talousjärjestelmän kuvittelemisessa sekä luomisessa jää auki. Kapitalismin kritiikki on Mazzucatolle tyypillisellä tavalla paikoittain pamfletinomaista julistamista.

Mazzucaton teos on vakuuttava uusklassismin ja nykyisen finanssikapitalismin kritiikki, vaikka se jättää auki vaihtoehtoisten mallien pohtimisen ja toimivuuden perustelemisen. Teoksen suurin anti on kuitenkin juuri se, että se herättää lukijan pohtimaan arvoa ja sen määrittelyä sekä kyseenalaistamaan itsestäänselvyyksiä. Voiko arvoon liittyviin kysymyksiin löytää vastauksia taloustieteen keinoin vai onko kyseessä itseasiassa moraalifilosofinen ja poliittinen ongelma?

Mazzucato peräänkuuluttaa nimenomaan sitä, että taloustieteilijät pohtisivat arvoa moraalifilosofisena ja poliittisena kysymyksenä pelkän matemaattisen laskennan sijaan ja tässä hänen ajattelunsa lähenee ranskalaisfilosofi Michel Foucault’n sekä yhdysvaltalaisen politiikan teoreetikko Wendy Brownin kriittisiä tulkintoja uusliberalismista. Kun kaikki elämän alueet taloudellistetaan, rahamääräistetään ja niille pyritään määrittelemään markkinahinta, myös poliittiset elimet määrittyvät markkinatalouden ehdoin. Näin demokraattista osallistumista alkaa ohjata kulutuskeskeisyys. Brown kutsuu ilmiötä demokratian kaupallistumiseksi ja koko poliittisen elämän taloudellistumiseksi.

On sääli, että näin kiinnostavan, poleemisen ja keskustelua herättävän puheenvuoron suomennos on paikoin takkuileva.

Paikoittain suomennos kärsii kangertelevasta kielestä, joka perustuu muun muassa suoriin käännöksiin englanninkielestä ilman, että asiayhteyttä on pohdittu tai tarkistettu. Esimerkiksi jo heti teoksen alussa, Mazzucaton kiitoksissa, New Yorkissa sijaitseva The New Schoolin yliopisto ja sen tutkijakoulu on suomennettu virheellisesti New School in New York. Kun taas Mazzucato viittaa englanninkielisen alkuperäisteoksen esipuheessa Platonin Valtio-teokseen (englanniksi Republic), on se suomennettu virheellisesti suoraan muotoon Tasavalta.

Käännösvirheitä suurempi ongelma suomennoksessa on kuitenkin sen vaikeaselkoisuus alkuperäiseen teokseen verrattuna. Mazzucato on selkeä kirjoittaja, joka onnistuu yleistajuistamaan taloustieteen teoreettiset lähtökohdat ja keskeiset käsitteet niin, että argumentaatio on vakuuttavaa ja sitä on helppo seurata. Siksi on sääli, että näin kiinnostavan, poleemisen ja keskustelua herättävän puheenvuoron suomennos on paikoin takkuileva.

 

Julian Honkasalo on Suomen Akatemian tutkijatohtori ja sukupuolentutkimuksen dosentti Helsingin yliopistossa sekä Politiikasta-toimituskunnan jäsen.

2 ajatusta aiheesta “Kirja-arvio: Finanssikriiseistä kohti arvon ja toivon taloustiedettä”

  1. klaus kultti

    Jos vaivautuu perehtymään asioihin, niin havaitsee, että edes (paha) neoklassinen taloustiede ei laskeskele arvoa muuten kuin hyvin karkealla tavalla eli markkinahintaisesti; siis raja-arvostuksen mukaisesti; esimerkiksi kuluttajaylijäämä jää huomioimatta. Mazzucaton jorinat olisivat paljon uskottavampia, jos hän kykenisi antamaan edes karkean arvion jonkin hyödykkeen (sisältää palvelut) arvosta oman näkemyksensä pohjalta. Mutta tätä hän ei tietenkään kykene tekemään, koska hän on pelkkä demagogi.

  2. Paluuviite: Toimituskunnan kirjavinkit kesälomille – Politiikasta

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Vieritä ylös