Venäjän presidentti Vladimir Putinin signaalit ydinaseiden käyttämisestä Ukrainan vastaisessa hyökkäyssodassa ovat herättäneet huolta ja keskustelua. Taktisiin ydinaseisiin turvautuminen olisi todennäköisintä vasta sodan muuttuessa Venäjän kannalta ”eksistentiaaliseksi”. Suurempi huoli voikin olla Venäjän ydinarsenaalin kohtalo sodan jälkeisenä aikana.
Venäjän nykyisessä hyökkäyssodassa Ukrainassa ydinaseet ovat näyttäytyneet kaikista kohtalokkaimpana uhkana. Arvuuttelut siitä, saattaisiko Venäjän presidentti Vladimir Putin käyttää ydinaseita käynnistyivät oitis Ukrainan-vastaisen suuroperaation käynnistyttyä helmikuussa 2022, sen jälkeen kun Putin asetti ydinasejoukkonsa hälytysvalmiuteen.
Äärimmilleen huoli ydinaseiden käytöstä yltyi syksyllä, kun Ukraina pakotti venäläiset perääntymään pohjoisessa vastahyökkäyksessään Harkovan suunnalla. Länsimaisissa tiedotusvälineissä vallitsi hetkellisesti ydinsodan pelko, jollaista ei oltu nähty 1980-luvun jälkeen. Joulukuun alussa Putin huomautti uudelleen, että Venäjä saattaisi sisällyttää ydinasedoktriiniinsa ensi-iskun mahdollisuuden.
Länsimaisissa tiedotusvälineissä vallitsi hetkellisesti ydinsodan pelko, jollaista ei oltu nähty 1980-luvun jälkeen.
Tämä kirjoitus on toinen osa Venäjän joukkotuhoaseita koskevaa sotilasdoktriinia käsittelevän kahden artikkelin sarjaa. Aiemmassa osassa on käsitelty kemiallisia aseita ja niiden mahdollista käyttöä Ukrainan sodassa.
Tässä tekstissä aiheena ovat sittemmin huomion vanginneet ydinaseet – nimenomaan taktiset, taistelukentällä käytettävät ydinaseet. Tämä pitää sisällään keveillä ydinkärjillä varustettavat lyhyen kantaman ohjukset, rynnäkkökoneiden varustukseen kuuluvat ydinohjukset tai pudotettavat ydinpommit, tykistön ydinkranaatit sekä merivoimien ydinlatauksella varustetut torpedot, miinat ja syvyyspommit.
Joukkotuhoaseet suurvaltapolitiikan leikkauskohdassa
Nykyisellään Venäjällä arvioidaan olevan noin kaksituhatta taktista ydinkärkeä, joiden voimakkuus vaihtelee kymmenestä sataan kilotonniin. Suurin osa näistä kuuluu ilmavoimien ja merivoimien arsenaaliin, mutta myös maavoimien käytössä olevat Totška– ja Iskander-tykistöohjukset voidaan varustaa ydinkärjillä.
Toisin kuin vihollisen kotialueen asutuskeskuksia ja infrastruktuuria vastaan käytettävät strategiset ydinaseet, jotka mielletään tuomiopäivän aseiksi, taktisia ydinaseita käytetään taistelutilanteessa vihollisen joukkoja ja huoltoyhteyksiä vastaan. Niiden tuhoamisvoima on matalampi, mutta silti huomattava. Tämän vuoksi niillä oli kylmän sodan aikana sekä idässä että lännessä oma roolinsa ”rajoitetun ydinsodan” visioissa.
Ydinaseet, myös silloin kun niiden käyttöä visioidaan ”rajoitetusti”, ovat monella tavalla lopullinen ase. Tämän vuoksi ydinaseiden merkitys on toistaiseksi perustunut enemmänkin niiden olemassaoloon kuin käyttöön, ja pelotteena ne ovat olleet Venäjälle myös kiristyksen ja uhkailun välikappale.
Nationalismi – niin ikään moderni ilmiö – ja siihen liittyvät hegemoniakysymykset, jotka ovat myös nykyisen Venäjän hyökkäyssodan taustalla, tuovat joukkotuhoaseiden käyttöön omanlaisensa inhimillisen elementin.
Kysymys ydinaseiden varsinaisesta käytöstä on niiden tuhovoiman vuoksi sidoksissa myös siihen, miten ”eksistentiaaliseksi” – valtion olemassaolon kannalta kriittiseksi – Venäjän poliittinen johto mieltää nykyisen sodan Ukrainassa. Päätös ydinaseiden käytöstä on aina poliittinen, mutta pelissä on väistämättä myös diktaattorin ja hänen sodanjohtonsa psykologia.
Ensimmäiset esimerkit tästä saatiin jo Ukrainan konfliktin alkuaikoina. Putin on heristellyt ydinsapeliaan erityisen halukkaasti Krimin niemimaan joutuessa uhatuksi. Vuonna 2015 antamassaan haastattelussa Putin ilmaisi olleensa vuotta aiemmin valmis puolustamaan Venäjän ylivaltaa vasta miehitetyllä niemimaalla myös ydinasein. Vaikka kommenttia voi pitää propagandistisena pullisteluna, sitä ei ole syytä suoraan ohittaa.
Putinin oma pakkomielle Venäjän suureen menneisyyteen liittyen ja hänen halunsa esiintyä uudesti pystytetyn suurvallan mahtavana johtajana ovat asioita, jotka vaikuttavat myös hänen politiikkaansa. Näin ollen ei ole vaikea uskoa, että ajatus päätymisestä historiaan Venäjän hallitsijana, joka menetti historiallisesti merkittävän Sevastopolin tukikohdan Krimillä 230 vuoden jälkeen on osaltaan motivoinut ydinaseiden käyttöä koskevaa harkintaa.
Joukkotuhoaseet ovat moderneja aseita, mutta kuten aseellisen voiman tapauksessa aina, myös niiden käyttöön saattavat siis vaikuttaa kauempaa menneisyydestä juontavat tekijät. Nationalismi – niin ikään moderni ilmiö – ja siihen liittyvät hegemoniakysymykset, jotka ovat myös nykyisen Venäjän hyökkäyssodan taustalla, tuovat joukkotuhoaseiden käyttöön omanlaisensa inhimillisen elementin.
Taktiset ydinaseet neuvostodoktriinissa
Strategisten ydinaseiden vähentämiseen pyrkineet SALT- ja START-aserajoitussopimukset määrittelivät ydinaseiden ”strategisen” luonteen niiden kantolaitteiden, mannertenvälisten ohjusten ja raskaiden pommikoneiden puitteissa. Taktisten ydinaseiden määritelmä on sen sijaan ollut häilyvä. Rajanveto kantaman perusteella on osoittautunut vaikeaksi, koska lyhyenkin kantaman ohjuksilla voi iskeä välittömän taistelukentän takana oleviin strategisiin kohteisiin.
Ydinaseen tuhovoima ei sekään ole käynyt määritelmäksi, koska mannertenvälisissä aseissa voidaan kohteesta riippuen käyttää myös matalatehoisia ydinkärkiä. Taktisia ydinaseita koskevia rajoitussopimuksia ei ole myöskään solmittu, ja ainoa aseistariisuntatoimi on ollut Yhdysvaltain presidentti George H. W. Bushin ja neuvostojohtaja Mihail Gorbatšovin syksyn 1991 julkilausumat taktisten ydinasejärjestelmien vähentämiseksi.
Siinä, missä Nato-maissa sotilasteoreetikot puntaroivat ”hallitun eskalaation” ja ”joustavien vastatoimien” mahdollisuuksia, neuvostodoktriinissa taktiset ja strategiset ydinaseet olivat molemmat viimesijaisia aseita.
Oman hankaluutensa aiheuttaa myös se, että modernissa sodassa rintama on syvä, ja taistelukenttä ulottuu pitkälle välittömän etulinjan taakse. Huoltokeskuksia ja logistiikkaa vastaan tehdyt iskut ovat harmaata aluetta, jossa taktinen ydinsota muuttuisi vähitellen strategiseksi. Ajatus yksinomaan taistelukentällä rajoitetusti käytetyistä ydinaseista törmäsi kylmän sodan aikana karuihin laskelmiin siitä, millaisen joukkotuhon jo nämäkin saisivat aikaiseksi.
Länsi-Saksan poliittisen johdon kielteinen suhtautuminen taktisiin ydinaseisiin perustui kylmän sodan aikana vakaumukseen siitä, että jo pelkkä ”rajoitettu” ydinsota maan alueella merkitsisi miljoonissa mitattavia siviilitappioita. Joukkotuhon mittasuhteet johtaisivat sotatoimien laajentamiseen eli eskalaatioon, ja taktisten ydinaseiden käyttöä seuraisi kostoisku strategisilla ydinaseilla sekä molemminpuolinen ydintuho.
Vielä 1970-luvulla puolustusliitto Nato kuitenkin näki taktiset ydinaseet keinona tasapainottaa Varsovan liiton ylivoimaa kalustossa ja miehistössä, ja niillä oli roolinsa länsiliittouman omaksumassa ”joustavien vastatoimien” doktriinissa. Neuvostoliitto puolestaan rakensi ydinarsenaalinsa myös taktisten ydinaseiden osalta vastapainoksi länsiliittoumalle.
Siinä, missä Nato-maissa sotilasteoreetikot puntaroivat ”hallitun eskalaation” ja ”joustavien vastatoimien” mahdollisuuksia, neuvostodoktriinissa taktiset ja strategiset ydinaseet olivat molemmat viimesijaisia aseita. Sotatoimien aikana neuvostojohto oli länsiliittoumaa valmiimpi delegoimaan päätöksen operatiivisten ja taktisten ydinaseiden käytöstä vastaiskuissa suoraan sotilaskomentajille.
Taktiset ydinaseet Jeltsinin ja Putinin Venäjän sotilasajattelussa
Kylmän sodan loppu ja neuvostojärjestelmän romahdus jättivät huomattavan osan entisen supervallan taktisista ydinaseista itsenäistyneen Ukrainan alueelle. Neuvottelujen seurauksena ydinarsenaali evakuoitiin vuoteen 1992 mennessä Venäjälle, ja Boris Jeltsinin presidenttikauden aikana Kreml vakuutti sitoutuneensa aiempiin lupauksiin taktisten ydinaseiden hävittämisestä.
Jo vuonna 1993 Moskova kuitenkin perui aiemmin neuvostoaikana tehdyn lupauksen siitä, ettei Venäjä sodan aikana käyttäisi ensimmäisenä ydinaseita. Julistus nähtiin lännessä osoituksena Venäjän sotalaitoksen heikkoudesta, minkä vuoksi maa oli entistä riippuvaisempi ydinarsenaalistaan ja myös pelotteen vahvistamisesta poliittisilla toimilla.
Neuvostoliiton ja Venäjän sotalaitoksen ekspertti, edesmennyt professori Jacob W. Kipp on huomauttanut, miten vuonna 1999, Kosovon sodan ja Naton Jugoslavian vastaisten ilmapommitusten aikana Venäjä alkoi omaksua entistä suorasukaisempaa doktriinia taktisten ydinaseiden osalta. Ajatuksena on, että ydinaseen ratkaisevalla, rajoitetulla käytöllä Venäjä voisi halutessaan ”de-eskaloida”, eli lopettaa selkkauksen itselleen suotuisasti. Samalla Venäjän strategiset ydinaseet muodostaisivat riittävän pelotteen, joka ehkäisisi eskalaation laajemmaksi ydinsodaksi.
Taktisten ydinaseiden käyttökynnys on siis madaltunut, ja Venäjällä niihin on alettu suhtautua ikään kuin voimakkaampina tavanomaisina aseina.
Niin ikään vuonna 1999 järjestetty Venäjän Zapad 99 -sotaharjoitus piti jo sisällään mahdollisuuden taktisten ydinaseiden ensi käytöstä läntisen hyökkäyksen ”de-eskaloimiseksi”. Taktisten ydinaseiden merkitys nousi entisestään Vladimir Putinin ja Dimitri Medvedevin presidenttikausina.
Vuonna 2004 Moskovan valtionyliopiston politiikan tutkija Aleksei Fenenko kuvaili ”kuudennen sukupolven sotaa” käsittelevässä artikkelissaan taistelukenttää, jossa täsmäisku riittävän matalatehoisella ydinlatauksella varustetulla aseella näyttäytyisi tavanomaisena iskuna, joka ei johtaisi ydinaseelliseen vastaiskuun. Vuonna 2011 Fenenko kuvaili edelleen, miten Venäjän doktriini taktisten ydinaseiden osalta oli lähestymässä Naton kylmän sodan aikaisia visioita rajoitetusta, joustavasta ja hallitusta eskalaatiosta.
Vaikkei de-eskalaatio esiinny käsitteenä Venäjän vuoden 2014 ydinasedoktriinissa, muun muassa Naton esikuntatehtävissä upseerina toiminut Dave Johnson on pitänyt sitä Venäjän ydinasevaihtoehtojen olennaisena osana alueellisessa konfliktissa. Samaan ovat päätyneet tutkijat Gunnar Arbman ja Charles Thornton Ruotsin puolustustutkimuksen instituutille tekemissään arvioissa. Taktisten ydinaseiden käyttökynnys on siis madaltunut, ja Venäjällä niihin on alettu suhtautua ikään kuin voimakkaampina tavanomaisina aseina.
Häilyvä ydinasedoktriini ja ”eksistentiaaliset” kynnykset
Taktisten ydinaseiden potentiaali ei ole jäänyt Ukrainan sotajohdolta huomaamatta. Todennäköisesti ei ollut sattumaa, että Ukrainan sotavoimien ylipäällikkö Valeriy Zalužnyi varoitti Venäjän rajoitetun ydiniskun mahdollisuudesta vain vähän ennen Ukrainan alkusyksystä 2022 Harkovan suunnalla aloittamaa hyökkäystä. Venäjän kärsimän sotilaallisen tappion seurauksena taistelukentällä toteuttama vastaisku taktisin ydinasein oli mahdollisuus, jota ei voinut sivuuttaa.
Venäjän joukkojen tappio Harkovassa, vetäytyminen Hersonista tai Ukrainan iskut syvälle Krimin niemimaalle eivät kuitenkaan ole sysänneet Kremliä turvautumaan ydinaseisiinsa. Uhka länsivaltain kostotoimista on kenties ollut ratkaiseva pidättelevä tekijä. Samalla Venäjä on pitänyt kiinni vuoden 2014 ydinasedoktriinista, jossa ydinaseisiin turvautuminen edellyttää joko Venäjää tai sen liittolaisia vastaan kohdistunutta hyökkäystä joukkotuhoasein tai jo mainittua eksistentiaalista uhkaa. Länsimaiset kommentaattorit ja analyytikot ovat kiistelleet doktriinin tulkinnasta, ja sanamuodon on yhtäältä haluttu nähdä laskevan ydinaseiden käyttökynnystä, toisaalta nostavan sitä.
Vaikka venäläinen sotilasajattelu taktisten ydinaseiden osalta on kehittynyt kohti niiden joustavampaa käyttöä, ne ovat selvästi yhä edelleen viimesijaisia aseita. Viime kädessä niiden käyttö on riippuvainen siitä, minkä Putin kokee eksistentiaaliseksi uhaksi Venäjän valtiolle ja omille suurvaltahaaveilleen.
Vaikka venäläinen sotilasajattelu taktisten ydinaseiden osalta on kehittynyt kohti niiden joustavampaa käyttöä, ne ovat selvästi yhä edelleen viimesijaisia aseita.
Venäjän ulko- ja puolustuspolitiikan tutkimuksen neuvoston johtaja Sergei Karaganov luonnehti huhtikuussa 2022 koko sotaa sellaisenaan Venäjän eliitille maan olemassaoloon liittyväksi kysymykseksi. Uhkaava tappio sodassa, etenkin jos se vaarantaisi hallinnon jatkuvuuden, voisi tällöin luoda tilanteen ydinaseen käytölle. Ydinase olisi ase, jolla Putin uskoisi välttävänsä sotilaallisen ja poliittisen romahduksen, ja sen käyttö viimesijaisena de-eskalaation keinona olisi mahdollista.
Krimin niemimaan menettämisen uhka on toistuvasti mainittu yhtenä kynnyksenä Kremlin ydinaseen käytölle. Putin itse on oikeuttanut lokakuusta 2022 jatkuneet laajamittaiset ohjusiskut Ukrainan voimalaitoksia ja muuta siviili-infrastruktuuria vastaan nimenomaan vastatoimina Krimiin kohdistuvaan uhkaan. Krimin niemimaahan kohdistuvan suuroperaation torjumisessa taktisia ydinaseita saatettaisiin käyttää maihinnousujoukkojen sillanpääasemaa vastaan.
Huomattava on myös, että yleisen ydinasedoktriinin ohella Venäjän asevoimien puolustushaaroilla on omat doktriininsa, ja merivoimilla – joiden käsissä Krimin puolustus paljolti olisi – taktisten ydinaseiden käyttö nähdään luonnollisena osana sotatoimia. Näytösluonteista ydinlatauksen räjäyttämistä Mustalla merellä pidettiin mahdollisena jo alkusyksystä 2022, ja Ukrainan sodanjohto todennäköisesti on ottanut tämän lukuun Krimiä koskevissa suunnitelmissaan.
Pakotteiden aiheuttama pula komponenteista ja mittavat iskut Ukrainan kaupunkeja vastaan ovat koko ajan syöneet Venäjän ohjuksia, mikä on vienyt mahdollisuuksia taktisten ydinaseiden tehokkaalta käytöltä. Jonkinasteinen ohjusreservi on silti saatettu säilyttää varta vasten ydinaseiden käyttötarve mielessä pitäen.
Joukkotuhoaseet sodan vaarallisena perintönä
Mahdollisia miehitettyyn Krimin niemimaahan kohdistuvia laajamittaisia sotatoimia lukuun ottamatta ei tällä hetkellä vaikuta todennäköiseltä, että Venäjä käyttäisi taktisia ydinaseita muualla Ukrainan taistelukentillä.
Taktisten ydinaseiden menestyksekäs hyödyntäminen rintamatilanteessa edellyttäisi tilaisuutta iskeä vihollisen kiinteitä asemia tai joukkojenkeskityksiä vastaan. Asemasota on toistaiseksi ollut Venäjälle suosiollinen tilanne, jossa tykistön ylivoima on osoittautunut riittäväksi. Ukrainan joukkojenkeskityksiin iskeminen ennaltaehkäisevästi puolestaan olisi paitsi hyvin radikaali poikkeama sotilasdoktriinista, myös eskalaatio, joka voisi aiheuttaa länsiliittouman väliintulon.
Sodan muuttuminen Venäjälle enemmän vetäytymistaisteluksi ja lopulta puolustussodaksi ja tappioksi aiheuttaa lopullisen epävarmuustekijän taktisten ydinaseiden osalta.
Nykyisen Venäjän romahtaminen voi merkitä kumouksellista kuohuntavaihetta, jollaista ei ole ydinasevaltiossa aiemmin nähty. Tällöin riskinä on joukkotuhoaseiden päätyminen keskenään kilpailevien valtaryhmittymien tai puolisotilaallisten joukkojen käsiin.
Olettaen, että Venäjän tappio nykyisessä sodassa merkitsee myös Venäjän hallinnon luhistumista, ollaan tilanteessa, jolle ei ole historiallista ennakkotapausta. Neuvostoliiton enimmäkseen rauhanomaisesti tapahtunut hajoaminen jätti maan ydinaseet uusien itsenäisten valtioiden huostaan, jolloin aseistariisunta oli mahdollista suorittaa neuvotteluteitse. Nykyisen Venäjän romahtaminen voi merkitä kumouksellista kuohuntavaihetta, jollaista ei ole ydinasevaltiossa aiemmin nähty.
Tällöin riskinä on joukkotuhoaseiden päätyminen keskenään kilpailevien valtaryhmittymien tai puolisotilaallisten joukkojen käsiin. Taktiset ydinaseet ovat maan asevoimien hallussa, jotka saattavat nekin jakautua poliittisesti.
Vaikka Kremlin nykyistä ydinaseilla uhkailua pitäisi bluffina, sisältää ydinasevallan käymä hyökkäyssota riskejä, joita ei voi sivuuttaa. Selkkauksen aikainen eskalaatio on vältettävissä osaksi siksi, koska tilanteet, jotka siihen voisivat johtaa, on tunnistettavissa. Mahdollisesti pahimmat vaarat, joita vielä nyt on mahdotonta arvioida, saattavat piillä sotaa välittömästi seuraavassa poliittisesti epävakaassa tilanteessa.
Jussi Jalonen on sotahistorian ja Itä-Euroopan tutkija, tietokirjailija ja dosentti Oulun yliopistossa.
Artikkeli on osa Ukrainan sota -juttusarjaa. Artikkelin pääkuva: Victor Asensio / Unsplash.
