Asevelvollisuus kansakunnan rakentajana

Kuva: Joona Kotilainen / kuviasuomesta.fi (CC 0)
Lukuaika: 6 min. 

Asevelvollisuudella on Suomessa edelleen menneisyydestä kumpuava tarkoitus kansakunnan rakentajana ja kansalaisuutta ilmaisevana instituutiona. 1800-luvun nationalismi on havaittavissa Suomen asevelvollisuudessa, mutta asevelvollisuuden sovittaminen nykyisen ajan kontekstiin muuttuu entistä vaikeammaksi.

Suomalaisista yli 80 prosenttia kannattaa asevelvollisuuteen nojaavaa puolustusjärjestelmää, jossa mahdollisimman moni ikäluokasta saa sotilaskoulutuksen. Vain yhdeksän prosenttia haluaisi siirtyä pienempään tai valikoivaan asevelvollisuuteen ja toinen yhdeksän prosenttia ammattiarmeijaan.

Asevelvollisuus on Suomessa todellinen koko kansan instituutio. Tammikuun 8. päivä astui jälleen kerran tuhansia nuoria armeijan harmaisiin. Asevelvollisuus edustaa Suomen turvallisuuspolitiikassa konsensusta parhaimmillaan.

Asevelvollisuus on Suomessa todellinen koko kansan instituutio.

Turvallisuuspoliittiset ratkaisut, kuten asevelvollisuus, eivät ole pelkästään turvallisuuspoliittisia ratkaisuja. Asevelvollisuudella on edelleen tämän päivän Suomessa menneisyydestä kumpuava tarkoitus kansakunnan rakentajana sekä kansalaisuutta artikuloivana instituutiona. Päämäärätietoinen yhteisöllisyyden luominen sekä kansalaisuutta määrittelevien oikeuksien ja velvollisuuksien artikulointi on aina ollut keskiössä asevelvollisuudesta käytävässä valtataistelussa.

Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunta julkaisi 29.11.2017 vuosittaisen mielipidetutkimuksensa Suomalaisten mielipiteitä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta, maanpuolustuksesta ja turvallisuudesta. Tutkimuksessa ilmenee selkeästi, että suomalaiset luottavat ulko- ja puolustuspolitiikan hoitoon, ovat maanpuolustustahtoisia sekä tukevat sotilaallista yhteistyötä, asevelvollisuutta ja sotilasliittoihin kuulumattomuutta.

Suomessa asevelvollisuutta tukevat voimakkaimmin vanhemmat ikäpolvet, matalammin koulutetut, työväenluokkaiset, maakunnissa asuvat, varusmiespalveluksen suorittaneet ja joko keskustaa, perussuomalaisia tai kokoomusta äänestävät. Erot sosiaaliryhmien välillä eivät silti ole ratkaisevan suuria.

Puolueista vihreät ja vasemmistoliitto ovat olleet kaikkein kriittisimpiä asevelvollisuutta kohtaan, mutta jopa heidän kannattajistaan 67 prosenttia haluaa säilyttää nykyisen kaltaisen asevelvollisuuden. Suomalaisista 72 prosenttia on sitä mieltä, että aseellisesti on puolustauduttava kaikissa tilanteissa, vaikka tulos näyttäisi epävarmalta. Nämä korkeat kannatusluvut ovat osa pitkää jatkumoa eivätkä sinänsä yllättäviä.

Raportissa julkaistujen tilastojen mukaan poliittinen tahto puolustusmäärärahojen nostamiselle ja asevelvollisuuden kannatukselle on kääntynyt nousuun viime vuosien aikana verrattuna vuosikymmenen alkuun. On ilmeistä, että Ukrainan sota on hieman säikyttänyt suomalaisia, vaikkei vastaavan uhkan uskota olevan todennäköistä Suomen omalla kohdalla.

Asevelvollisuuden jo ennestään korkean kannatuksen kasvu huomattiin myös aikaisemmissa vuoden 2016 ja 2014 MTS:n vastaavissa mielipidetutkimuksissa.

Asevelvollisuus kansakunnan rakentajana

Historia on avain asevelvollisuuden ymmärtämiseen. 30-vuotisen sodan päättäneestä Westfalenin rauhasta vuonna 1648 alkoi absolutismin aikakausi, jota tuki uudeksi armeijamalliksi muodostunut niin kutsuttu seisova armeija. Asevelvollisuus oli hyökkäys absolutismia vastaan, ja se edusti 1700- ja 1800-luvun maailmassa radikaaleja Ranskan suuren vallankumouksen arvoja.

Nationalismin läpäisemällä massa-armeijoiden 1800-luvulla asevelvollisuudella rakennettiin kansakuntia eli kansallisvaltioita. Toinen maailmansota edusti asevelvollisuuden huipentumaa, mutta tämän jälkeen asevelvollisuudesta alettiin hiljalleen luopua. Trendi on kiihtynyt edelleen kylmän sodan jälkeen, vaikka Ukrainan sota on johtanut asevelvollisuuden pienimuotoiseen renessanssiin Euroopassa.

Suomen asevelvollisuuden esikuva oli Ruotsin vallan aikainen maaomaisuuteen kohdistunut ruotujakolaitos, mutta erinäisten vaiheiden kautta Suomen suuriruhtinaskunnassa säädettiin kansallismielisen poliittisen eliitin ajama oma asevelvollisuuslaki vuonna 1878. Suomen suuriruhtinaskunnan oman pienen armeijan olemassaololla oli enemmän poliittinen kuin sotilaallinen merkitys – asepalveluksen suoritti vain arvalla valittu 10 prosenttia ikäluokasta.

Ensimmäisen sortokauden alkaminen vuonna 1899 kohdisti symbolisen iskunsa Suomen omaan armeijaan ja lakkautti sen, vaikka aiemmin oma armeija oli ollut osoitus keisarin luottamuksesta Suomen suuriruhtinaskuntaa kohtaan. Tämän päivän Suomessa keskustellaankin asevelvollisuudesta pitkälti samalla tavalla kuin 1800-luvun maailmassa.

Sotien erottama ja yhdistämä kansakunta

Suomen sisällissodan aikana valkoinen armeija otti jälleen käyttöön asevelvollisuuden, joka sittemmin siirtyi itsenäiseen Suomeen ensin väliaikaisen (1919) ja sitten pysyvän (1922) asevelvollisuuslain myötä.

MTS:n kaltaiset tutkimukset saattavat antaa harhakuvan siitä, että kaikki aikaisemmat sukupolvet olisivat rakastaneet asevelvollisuutta. Tilanne oli monelta osin päinvastainen 1920- ja 1930-luvun Suomessa, jota sisällissodan perintö jakoi entisiin punaisiin ja valkoisiin.

Vaikka asevelvollisuudella pyrittiin yhdistämään entisiä vihollisia ja kasvattamaan kansaa porvarillisen keskiluokan hyveellisiin arvoihin, heijastuivat yhteiskunnalliset vastakkainasettelut asevelvollisuuden kautta myös Puolustusvoimiin.

Asevelvollisuus oli varsin valikoiva, koska vasemmistolaisia henkilöitä vapautettiin palveluksesta poliittisen epäluotettavuuden nimissä. Varusmiesten huonot palvelusolosuhteet, pelko palveluksen moraalisesti rappeuttavasta vaikutuksesta ja varusmiesten huono kohtelu herättivät tuona aikana närää asevelvollisuutta kohtaan.

Talvisodan voimakkaan kansallisen yhdistymisen myötä asevelvollisuus nousi nykyisen kaltaiseen hegemoniseen asemaansa.

Vasta talvisodan voimakkaan kansallisen yhdistymisen myötä asevelvollisuus nousi nykyisen kaltaiseen hegemoniseen asemaansa. Kylmän sodan aikaisessa YYA-Suomessa oma vahva kansallinen, alueellinen puolustus olivat osa puolueettomuuspolitiikkaa, josta tuli aikojen saatossa tärkeä osa kansallista identiteettiä.

Edes kylmän sodan jälkeiset rajut muutokset kuten Neuvostoliiton romahtaminen, Suomen EU-jäsenyys, sodan ajan joukkojen vahvuuden pienentäminen tai puolustuspolitiikan kansainvälistyminen eivät ole juurikaan muuttaneet Suomen asevelvollisuuden olemusta.

Tutkija Kari Laitinen on todennut osuvasti, että vaikkei Suomen valtio asevelvollisuutta välttämättä tarvitse, on Suomen kansakunta siihen merkittävällä tavalla kiinnittynyt. Asevelvollisuus on aina tavalla tai toisella sidottu Suomen kansakuntaan. Asevelvollisuuden kautta luodaan yhteisöllisyyttä eli rakennetaan kansakuntaa sekä kasvatetaan nuoria miehiä hyveellisiksi nähtyihin arvoihin ja elämäntapoihin.

Miehen koulun ja kansalaisvelvollisuuden suoritettuaan nuori mies kiinnittyy osaksi kansakuntaa. Armeija nationalistisena kasvatusinstituutiona oli looginen jatke yhtä lailla nationalistiselle kansakoululle, jonka isänmaalliset opettajat vannoivat armeijan tyyliin kurin, järjestyksen ja hierarkian nimeen. Koulujen liikunnanopetus oli tulevaan asepalvelukseen valmentavaa.

Asevelvollisuuden eri ulottuvuudet ovat toisiinsa hyvin limittäytyneitä: varusmiesten liikuntakoulutus on samanaikaisesti sekä sotilaskoulutusta että kansanterveydellistä työtä.  Myös uhkakuvapolitiikka linkittyy läheisesti identiteettipolitiikkaan ja on osa yhteisöllisyyden luomista.

Maanpuolustustahto on tärkeä osa sotilaallista suorituskykyä, ja maanpuolustustahdon käsitettä voi pitää sotilaallisempana ilmaisuna nationalismille. Ei ole aina helppo sanoa, missä on kyse pelkästään sotilaallisesta maanpuolustuksesta ja missä kansakunnan rakentamisesta.  Vuonna 2010 julkaistussa niin kutsutussa Siilasmaan raportissa todettiin, että asevelvollisuudella on selkeästi sen sotilaallisesti merkitystä laajempi yhteiskunnallinen vaikutus, vaikka näistä muista yhteiskunnallisista vaikutuksista on vähän tutkimustietoa.

Sosiaalinen asevelvollisuus

Asevelvollisuudella ja nationalismilla laajemminkin on tarkoitus vähentää muiden yhteiskunnallisten vastakkainasetteluiden merkitystä. Varusmiespalvelus alkaa armeijan kaltaisessa totalitaristisissa instituutiossa erilaisten siviilitaustojen puhdistuksella ja uuden sotilasidentiteetin rakentamisella.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö nosti sekä kansallisen veteraanipäivän että puolustusvoimien lippujuhlapäivän juhlapuheissaan vuonna 2017 esille asevelvollisuuden merkityksen kansakunnan yhtenäistäjänä. Vaikka siviilipalveluksen suorittaneet ja reservinkieltäytyjät eivät pienen määränsä puolesta uhkaisi Suomen sotilaallista maanpuolustusta, heidän valintansa saatetaan puolustusministeri Jussi Niinistön tavoin nähdä tuomittavana tekona Suomen kansakuntaa kohtaan.

Siviilipalveluksen suorittaa noin seitsemän prosenttia ikäluokasta. Enemmistö suorittaa nykyisin siviilipalveluksen käytännöllisistä eikä vakaumuksellisista syistä. Siten mielikuva siviilipalvelusmiehistä “pasifistihippeinä” on hieman väärä.

Enemmistö suorittaa nykyisin siviilipalveluksen käytännöllisistä eikä vakaumuksellisista syistä.

Jehovan todistajien vapautuslain ongelmallisuus suhteessa ihmisten yhdenvertaisuuteen ja muihin totaalikieltäytyjiin on tiedetty jo pitkään, mutta hiljattain yksittäisen totaalikieltäytyjän tapauksen myötä asia nousi uudelleen ja erilaisessa valossa julkisuuteen.

Asevelvollisuus on kansalaisille läheinen ja edustaa tuttua ja turvallista pitkää jatkumoa. Historiallisesti se militarisoi ja sitoi itseensä kansalaisuuden ja maskuliinisuuden luomalla ajatuksen kansalaissotilaista. Asevelvollisuus näyttää edelleen ylläpitävän ajatusta armeijasta miehen kouluna, vaikka Puolustusvoimilla ei ole lakisääteistä tehtävää tehdä pojista miehiä. Puolustuspolitiikan muihin kysymyksiin ei välttämättä ulotu samanlaista sosiaalista ja kulttuurista, suorastaan myyttistä latausta kuin mitä asevelvollisuuteen liittyy.

Ukrainan sota on lisännyt jännitteitä Itämerellä ja osittain omalta osaltaan saanut Ruotsin palauttamaan pienimuotoisen version asevelvollisuudesta. Ruotsin pienimuotoinen sukupuolineutraali asevelvollisuus on myös esimerkki asevelvollisuudesta ilman nationalismia ja osoittaa, ettei asevelvollisuuden käsitettä pidä ymmärtää liian mustavalkoisesti.

Miten ajatukset asevelvollisuudesta kansalaisvelvollisuutena, kansan kasvattajana ja kansakunnan yhdistäjänä voisivat kuitenkaan toimia, jos kaikkia kynnelle kykeneviä ei koulutettaisi?

Asevelvollisuuden sukupuolittuneisuus

Vain miehiä koskevaa asevelvollisuutta on entistä vaikeampi perustella nykyaikaisessa ymmärryksessä sukupuolten välisestä tasa-arvosta. Asevelvollisuuden sukupuolittuneisuus perustui historiallisesti niin kutsuttuun sukupuolisopimukseen, jonka mukaan asepalvelus oli vain miesten ja oikeus ja velvollisuus. Naisilla jäi rooli sotilaiden tukihenkilöinä eli huoltotoimenpiteiden järjestäjinä.

Asevelvollisuuden feministinen kritiikki myös osoittaa, ettei kielteisyys asevelvollisuutta kohtaan usein edes kumpua pasifismista, vaan nykyisen asevelvollisuuden ei-toivotusta tavasta rakentaa kansakuntaa.

Kokoomusnuoret ilmaisivat hiljattain halunsa kehittää asevelvollisuutta sukupuolineutraaliin suuntaan. Nykyisestä mallista tiedetään, että vapaaehtoisesti palvelukseen tulleet naiset ovat miehiä paremmin motivoituneempia ja palvelukseen sitoutuneempia sekä heillä on positiivisemmat ennakko-odotukset palvelusajalta.

Asevelvollisuutta voi uudistaa esimerkiksi sukupuolineutraaliin suuntaan, mutta muutoksien toteuttaminen ei välttämättä ole poliittisesti helppoa.

Vaikka asevelvollisuus saatettaisiin nykyisin nähdä arvokonservatiivisena instituutiona, on merkillepantavaa, että se oli 1800-luvun hierarkkisessa sääty-yhteiskunnassa sosiaalisesti hyvinkin radikaali ja vallankumouksellinen. Muiden maiden poliittiset ratkaisut asevelvollisuuden suhteen osoittavat, että asevelvollisuutta voi uudistaa esimerkiksi sukupuolineutraaliin suuntaan, mutta muutoksien toteuttaminen ei välttämättä ole poliittisesti helppoa.

Kohti tulevaisuutta?

Maanpuolustustahtoon ja asevelvollisuuteen liittyvä nationalismi ja merkitys kansalliselle identiteetille kriittisemmin ilmaistuna kahlitsevat puolustuspoliittista liikkumavaraa. Asevoimien tehtävien kansainvälistyminen ja ammattitaitoa edellyttävä teknologia ovat asettaneet asevelvollisuuden tarkoituksenmukaisuuden kyseenalaiseksi.

Modernit asevoimat soveltuvat 1800-luvun massa-armeijoita huonommin kansakunnan rakentamiseen. Puolustusvoimilla saattaisi esimerkiksi riittää pienempi osuus nuorten miesten ikäluokasta sodanajan joukkojen kouluttamiseksi, mutta yhteisöllisyyden luomisen nimissä on jokaisen suomalaisen käytävä armeija.

Risto Sinkon maanpuolustustahtoa käsittelevässä väitöskirjassa todettiin, ettei kovin moni olisi tullut varusmiespalvelukseen vapaaehtoisesti, maanpuolustustahto laskee varusmiespalveluksen aikana eivätkä reserviläiset osallistu aina kovin innokkaasti kertausharjoituksiin. Entistä harvempi nuori suorittaa varusmiespalveluksen, sotaveteraanien rivit harvenevat, yksilökeskeisyys lisääntyy ja sodankäynti muuttuu.

Vaikka asevelvollisuudelle annettaisiin voimakas tuki eikä siitä juuri käytäisi julkista keskustelua, jatkanee asevelvollisuus jo pitkään jatkunutta hiljaista kuihtumistaan. Suomalaisuutta, kansallista identiteettiä ja Suomen kansakuntaa pyritään artikuloimaan varmasti myös tulevaisuudessa, mutta entistä heikommin asevelvollisuuden kautta.

Hannu Salomaa on valtio-opin väitöskirjatutkija Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa. Hänen väitöskirjansa käsittelee asevelvollisuutta Suomessa nationalismin perspektiivistä tarkasteltuna.

Lisää aiheesta

1 Comments

  1. Tästä sukupuolikysymyksestä:

    ”[…] Nykyisestä mallista tiedetään, että vapaaehtoisesti palvelukseen tulleet naiset ovat miehiä paremmin motivoituneempia ja palvelukseen sitoutuneempia sekä heillä on positiivisemmat ennakko-odotukset palvelusajalta.”

    En tiedä, onko tutkijalta tietoinen vai tiedostamaton ohitus, mutta eiköhän tässä ole kyseessä klassinen valikoitumisharha (engl. selection bias). Eli se avainsana ei ole ”naiset” vaan ”vapaaehtoisuus”.

    Toinen esimerkki:

    ”Asevelvollisuuden feministinen kritiikki myös osoittaa, ettei kielteisyys asevelvollisuutta kohtaan usein edes kumpua pasifismista, vaan nykyisen asevelvollisuuden ei-toivotusta tavasta rakentaa kansakuntaa.”

    Feministinen kritiikki ei juuri koskaan osoita mitään (eikä se kaiketi siihen edes pyri; vrt. verbi osoittaa ja matemaattinen todistus). Mutta suurin pettymys asiaan liittyen on tietysti se, ettei ko. tutkijallakaan ollut kanttia nostaa esiin pakollista asevelvollisuutta tämän maan suurimpana tasa-arvokysymyksenä.

    Tämä on hieman kuin TURPO-diskurssi: aina kierrellen ja kaarrellen, tiettyjä sanomattomia sääntöjä noudattaen (feministinen hegemonia), mutta ei koskaan itse asiasta.

Leave a comment

Your email address will not be published.


*