Kaksi huomattavaa ihmisoikeusjärjestöä on julkaissut tänä vuonna uudet linjauksensa Israelin ja miehitettyjen palestiinalaisalueiden poliittis-oikeudellisesta asemasta. Israel–Palestiina-konfliktin ratkaiseminen ei ole mahdotonta eikä toivonta, vaan edellyttää palestiinalaisilta evättyjen poliittisten ja kansalaisoikeuksien toteutumista.
Israel –Palestiina-konflikti erottuu kaikista maailman aseellisista ja poliittisista selkkauksista muun muassa siinä, että palestiinalaisten pakolaisten asema on maailman pitkitetyin pakolaiskysymys ja Israelin ylläpitämä palestiinalaisalueiden miehitys on toisen maailmansodan jälkeisen ajan pisin sotilasmiehitys.
Israel on rakentanut Israeliin ja miehittämilleen palestiinalaisalueille poliittis-oikeudellisen järjestelmän, jossa yksilön nauttimat poliittiset ja kansalaisoikeudet määrittyvät hänen etnis-uskonnollisen taustansa mukaan. Maailman arvovaltaisimpiin ihmisoikeusjärjestöihin lukeutuva yhdysvaltalainen Human Rights Watch (HRW) on dokumentoinut raportissaan “A Threshold Crossed: Israeli Authorities and the Crimes of Apartheid and Persecution”, miten Israelin luoma järjestelmä ”suosii järjestelmällisesti Israelin juutalaistaustaisia kansalaisia ja syrjii palestiinalaisia.” HRW edelleen toteaa, että Israelin lainsäädännön ja politiikan tavoitteena on ylläpitää tilannetta, jossa ”väestörakenteen hallitseminen, poliittinen valta ja maa-alueiden käyttö kuuluvat israelinjuutalaisille.”
Palestiinalaisten pakolaisten asema on maailman pitkitetyin pakolaiskysymys ja Israelin ylläpitämä palestiinalaisalueiden miehitys on toisen maailmansodan jälkeisen ajan pisin sotilasmiehitys.
HRW osoittaa raportissaan, että Israel edistää näitä tavoitteita ”riistämällä palestiinalaisilta heidän asumisoikeutensa, eristämällä ja erottamalla palestiinalaisia toinen toisistaan ja alistamalla palestiinalaisia heidän identiteettinsä nojalla”. Yksityiskohtaisessa raportissaan HRW todistaa, että Israel evää palestiinalaisten oikeuksia toimenpiteillä, jotka ”ovat niin vakavia, että ne täyttävät apartheidin ja vainoamisen rikosten tunnusmerkit.”
Israelin tunnetuin ihmisoikeusjärjestö B’Tselem vuorostaan kuvailee selvityksessään ”A regime of Jewish supremacy from the Jordan River to the Mediterranean Sea: This is apartheid” Israelin rakentamaa poliittis-oikeudellista kokonaisuutta ”juutalaisen ylivallan järjestelmäksi, joka ulottuu Jordan-joelta Välimerelle.” B’Tselem tarkentaa selvityksessään, että ”koko Välimeren ja Jordan-joen väliselle alueelle on asetettu voimaan yksi periaate: yhden ryhmän – juutalaisten – ylivallan edistäminen ja lujittaminen toisen ryhmän – palestiinalaisten – kustannuksella.”
Äärimmäisen mutkikkuuden myytti
Israel –Palestiina-konfliktista vallitsee syvälle juurtuneita myyttejä, joista sitkeimpiä on tulkinta, jonka mukaan konfliktin ratkaiseminen ja jopa sen ymmärtäminen on jossain mahdottoman ja äärimmäisen mutkikkaan välimaastossa. Konflikti näin ollen jatkuu jatkumistaan, sillä sen ratkaiseminen vain on tuskallisen mutkikasta.
Todellisuudessa Israel –Palestiina-konflikti on akateemisesti tutkituimpia selkkauksia maailmanpolitiikan näyttämöllä. Arabian- ja hepreankielisen primääri- ja sekundaariaineiston lisäksi alueen poliittista historiaa dokumentoivaa aineistoa on poikkeuksellisen runsaasti myös muilla kielillä.
Aiheeseen erikoistuneiden politiikan tutkijoiden, historioitsijoiden ja juristien johtopäätökset konfliktin poliittisesta ja sotahistoriasta sekä alueen ihmisoikeustilanteesta ovat yleensä yhteensopivia ja monesti yksimielisiä.
Ajatus konfliktin loputtomasta monitulkintaisuudesta ja vaikeaselkoisuudesta on erikoinen, sillä aiheeseen erikoistuneiden politiikan tutkijoiden, historioitsijoiden ja juristien johtopäätökset konfliktin poliittisesta ja sotahistoriasta sekä alueen ihmisoikeustilanteesta ovat yleensä yhteensopivia ja monesti yksimielisiä. Esimerkiksi Oxfordin yliopiston emeritusprofessori Avi Shlaimin 20 vuotta sitten julkaistu The Iron Wall: Israel and the Arab World on esimerkki konfliktin historiaa avaavasta perusteoksesta, jonka analyysin ja johtopäätösten suuret linjat kuvaavat politiikan tutkijoiden ja historioitsijoiden keskuudessa vallitsevaa konsensusta.
Näin ollen uskomukset konfliktin ylitsepääsemättömästä mutkikkuudesta tai siitä, miten aiheen asiantuntijoiden tulkinnat ovat vain harvoin keskenään yhdenmukaisia, eivät vastaa todellisuutta.
Ihmisoikeusjärjestöt johtopäätöksissään yhteneväisiä
Ihmisoikeuksien asiantuntijajärjestöjen keskuudessa vallitsee vielä vankempi konsensus alueen ihmisoikeustilanteesta. Ihmisoikeuksien toteutumista Israel-Palestiinassa arvioi suuri määrä palestiinalaisia, israelilaisia ja kansainvälisiä ihmisoikeusjärjestöjä. Näistä tunnetuimmat ovat palestiinalainen Al-Haq, israelilainen B’Tselem, yhdysvaltalainen Human Rights Watch ja brittiläinen Amnesty International. Näiden organisaatioiden lisäksi suuri joukko pienempiä ihmisoikeusjärjestöjä tekee alueella ympärivuotista ihmisoikeustutkimusta.
Onkin huomionarvoista, että näiden organisaatioiden havainnot Israel-Palestiinan ihmisoikeustilanteesta ovat lähellä toisiaan ja usein samoja, vaikkei organisaatioilla ole niiden taustan osalta mitään yhteistä. Yllä eritellyt HRW:n ja B’Tselemin johtopäätökset antavat kuvan ihmisoikeusjärjestöjen kesken vallitsevan konsensuksen sisällöstä.
Israel-Palestiinaan syventyneiden politiikan ja historian tutkijoiden ja alueen ihmisoikeustilannetta kartoittavien ihmisoikeuksien asiantuntijajärjestöjen keskuudessa vallitsevan konsensuksen muodostamaa taustaa vasten on epäselvää, mikä konfliktissa tarkalleen on ylitsepääsemättömän mutkikasta tai monitulkintaista.
Itsenäinen ja suvereeni palestiinalaisvaltio edellyttäisi Israelin sotilasmiehityksen lakkauttamista ja kansainvälisen oikeuden vastaisten siirtokuntien purkamista tai järjestelyä, jossa Israel korvaa osan siirtokunnista antamalla Israelista pinta-alaltaan ja käyttöarvoltaan vastaavia alueita suvereenille palestiinalaisvaltiolle.
Avainkysymys konfliktin ratkaisemisessa on HRW:n ja B’Tselemin dokumentoiman Israelin nykyisen järjestelmän purkaminen ja palestiinalaisten itsemääräämisoikeuden sekä poliittisten ja kansalaisoikeuksien toteutuminen. Itsenäinen ja suvereeni palestiinalaisvaltio edellyttäisi Israelin sotilasmiehityksen lakkauttamista ja kansainvälisen oikeuden vastaisten siirtokuntien purkamista tai järjestelyä, jossa Israel korvaa osan siirtokunnista antamalla Israelista pinta-alaltaan ja käyttöarvoltaan vastaavia alueita suvereenille palestiinalaisvaltiolle.
Itsenäistä ja suvereenia palestiinalaisvaltiota ei kuitenkaan ole mahdollista perustaa ilman siirtokuntien purkamista tai rajojen vetämistä uudelleen siten, että Israel korvaa siirtokuntien viemän maa-alueen samansuuruisilla ja -arvoisilla maa-alueilla Israelista. Vaihtoehtoisesti konflikti voidaan ratkaista muuttamalla nykyinen Israelin rakentama järjestelmä demokratiaksi, joka ei suosi tai sorra väestöryhmiä heidän etnis-uskonnollisen taustansa perusteella.
Mikä on kansainvälisen yhteisön rooli?
1990-luvun alusta lähtien kansainvälisen yhteisön tukema ratkaisu konfliktiin on perustunut ajatukselle vuoden 1967 sodassa Israelin valloittamien Länsirannan ja Gazan jakamisesta palestiinalaisten ja Israelin kesken. Usein Oslon prosessiksi kutsuttu rauhanprosessi Israelin ja palestiinalaisia edustavan PLO:n välillä alkoi 1990-luvun alussa salaisilla neuvotteluilla ja johti palestiinalaisten itsehallintoelimen (Palestinian Authority tai Palestinian National Authority) perustamiseen Jordan-joen länsirannalle ja Gazaan.
Palestiinalaishallinto sai eräänlaisen puoliautonomisen aseman Gazassa ja pienessä osassa Länsirantaa. Itsehallinnon kestoksi suunniteltiin viisi vuotta, jona aikana piti käydä ratkaisevat neuvottelut pysyvästä ratkaisusta osapuolien välillä. Kansainvälisessä yhteisössä Palestiinalaishallinnon ajateltiin yleisesti olevan tulevan itsenäisen valtion alku.
Vuonna 1993 PLO tunnusti virallisesti Israelin oikeuden olemassaoloon sekä luopui vaateistaan Israelin tuhoamiseksi. Israel puolestaan hyväksyi PLO:n palestiinalaisten virallisena edustajana, muttei ole koskaan virallisesti tunnustanut palestiinalaisvaltion olemassaolon oikeutusta.
Juuri ne vuosikymmenet, kun rauhanprosessista on puhuttu, ovat olleet Israelin uuskolonialismin kaikkein kiivainta aikaa.
Israelin suhde mahdollisen palestiinalaisvaltion toteutumiseen on vaihdellut eri aikoina lähinnä sen mukaisesti, onko maassa ollut oikeisto- vaiko vasemmistohallitus. Huomattakoon kuitenkin, ettei työväenpuoluetta edustanut pääministeri Yitzhak Rabin, jonka kaudella rauhanprosessi alkoi, koskaan ainakaan julkisesti tukenut ajatusta itsenäisestä palestiinalaisvaltiosta, vaan vastusti sitä. Nykyinen oikeistolainen pääministeri Naftali Bennett on selvin sanoin torjunut ajatuksen palestiinalaisvaltiosta.
Erityisesti Euroopan unioni on satsannut huomattavia summia palestiinalaishallinnon tukemiseen. EU ja sen jäsenvaltiot ovat olleet palestiinalaisten selvästi merkittävin taloudellinen tukija. Kuten tutkija Anne Le More kirjoittaa kansainvälisen yhteisön roolista palestiinalaisten taloudellisessa tukemisessa: ”Yhdysvallat päättää, Maailmanpankki johtaa, EU maksaa ja YK ruokkii”.
Huolimatta sen määräaikaiseksi ajatellusta luonteesta pian 30 vuotta myöhemmin palestiinalaishallinto on edelleen olemassa Israelin miehitys jatkuu ja sen siirtokuntaverkosto on kasvanut 1990-luvun alun jälkeen enemmän kuin koskaan miehityksen pitkän historian aikana. Toisin sanoen juuri ne vuosikymmenet, kun rauhanprosessista on puhuttu, ovat olleet Israelin uuskolonialismin kaikkein kiivainta aikaa.
Koska Israel on huomattavasti vahvemmassa asemassa ja koska status quo suosii Israelia, sillä ei ole ollut halua eikä tarvetta vetäytyä palestiinalaisalueilta tai ryhtyä muihin toimenpiteisiin, joita YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmat ja kansainvälinen humanitaarinen oikeus sekä erityisesti Geneven sopimukset vuodelta 1949 siltä edellyttävät.
Olennainen syy rauhanprosessin jäätymiselle on se, että prosessi perustui ajatukselle osapuolten keskenään neuvottelemasta sopimuksesta. Koska Israel on huomattavasti vahvemmassa asemassa ja koska status quo suosii Israelia, sillä ei ole ollut halua eikä tarvetta vetäytyä palestiinalaisalueilta tai ryhtyä muihin toimenpiteisiin, joita YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmat ja kansainvälinen humanitaarinen oikeus sekä erityisesti Geneven sopimukset vuodelta 1949 siltä edellyttävät.
Tämä haluttomuus ryhtyä kansainvälisen oikeuden edellyttämiin toimiin on seurausta siitä, että kansainvälinen yhteisö, mukaan lukien Euroopan unioni, on päättänyt olla painostamatta Israelia. Yhdysvaltojen johdolla kansainvälinen yhteisö on asettanut Israelin turvaamisen tärkeimmäksi prosessia määritteleväksi periaatteeksi palestiinalaisten oikeuksien sijaan. Niinpä palestiinalaishallinnon keskeiseksi tehtäväksi on tullut huolehtia siitä, että Israelin politiikka voi jatkua ja Israelin turvallisuus toteutuu Israelin itsensä edellyttämällä tavalla.
Prosessi ilman lopputulosta
Aidon valtiomuodostusprosessin sijaan alun perin hyvää tarkoittanut rauhanprosessi on kehittynyt pysyväksi olotilaksi, jossa kansainvälinen yhteisö rahoittaa Israelin turvallisuutta ja maksaa miehityksen kustannukset miehittäjän puolesta. Tilanne on johtanut siihen, että palestiinalaishallinto on käytännössä menettänyt legitimiteettinsä palestiinalaisten keskuudessa.
Enemmän kuin koskaan presidentti Mahmud Abbasin johtama hallinto ymmärretään Israelin miehityksen alihankkijaksi. Turvallisuuskoneiston osuus palestiinalaishallinnon budjetista on tyypillisesti noin kolmannes. Viime aikoina presidentti Abbasin johtama hallinto onkin lisääntyvässä määrin perustanut rajoitetun valtansa opposition kovakouraiseen tukahduttamiseen, usein yhteistyössä Israelin kanssa. Abbasin asemaa kuvaa hyvin se, että tuoreen mielipidetiedustelun mukaan lähes 80 prosenttia palestiinalaisista haluaisi hänen eroavan.
Alun perin hyvää tarkoittanut rauhanprosessi on kehittynyt pysyväksi olotilaksi, jossa kansainvälinen yhteisö rahoittaa Israelin turvallisuutta ja maksaa miehityksen kustannukset miehittäjän puolesta.
Kansainvälisen yhteisön roolia rauhanprosessin aikana kuvaavat hyvin tapahtumat, jotka liittyvät Hamasin vaalivoittoon vuoden 2006 itsehallintoparlamentin vaaleissa. Hamas ei ollut koskaan hyväksynyt Oslon sopimuksia, joilla PLO tunnusti Israelin, vaan se piti periaatteessa kiinni oikeudesta aseelliseen vastarintaan.
Demokraattisissa vaaleissa Hamas voitti 76 parlamentin 132:sta paikasta. Eurooppalaiset tukivat aluksi menettelyä, jolla Hamas olisi pyritty integroimaan osaksi poliittista järjestelmää, mutta taipuivat lopulta Yhdysvaltain presidentin George W. Bushin politiikkaan. Bushin hallinto pyrki vahvistamaan presidentti Abbasin Fatah-puolueen asemaa, vaikka se oli hävinnyt vaalit.
Vaalien jälkeen Yhdysvallat alkoi salaa kouluttaa ja aseistaa Fatahia Hamasia vastaan. Tutkija Tareq Baconi kuvaa tätä hyvin vuoden 2018 teoksessaan Hamas contained.
Yhdysvallat ja Israel rankaisivat palestiinalaishallintoa taloudellisesti ja painostivat myös muita tekemään samoin. Israelin pääministerin avustaja Dov Weisglass ilmoitti, että ”ajatuksena on panna palestiinalaiset dieetille, muttei tappaa heitä nälkään”. Israel myös kielsi Gazassa asuvien parlamentin jäsenten matkat Länsirannalle estäen näin parlamentin kokoontumisen täydessä kokoonpanossaan Länsirannalla Ramallahin kaupungissa.
Yhdysvallat ja Israel rankaisivat palestiinalaishallintoa taloudellisesti ja painostivat myös muita tekemään samoin.
Samanaikaisesti väistyvä parlamentti, jossa Fatahilla oli vielä enemmistö, siirsi viime metreillä parlamentin valtaa samaa puoluetta edustavalle presidentille, jonka ympärille muodostui eräänlainen rinnakkaishallitus. Vain jonkin aikaa aikaisemmin valtaa taas oli amerikkalaisten painostuksesta siirretty parlamentille, koska näin haluttiin heikentää silloisen presidentin Jasser Arafatin asemaa.
Hamas taipui yhteishallitukseen, joka sitoutuisi noudattamaan aikaisempia sopimuksia. Yhteishallituksen kanta ei kuitenkaan riittänyt, vaan Hamasia puolueena vaadittiin yksiselitteisesti tunnustamaan Israel, vaikka esimerkiksi valtapuolue Likud Israelissa ei ollut koskaan hyväksynyt itsenäisen palestiinalaisvaltion ajatusta.
Viime aikoina Euroopassa ja jopa Yhdysvalloissa on herännyt kasvavaa kritiikkiä sitä kohtaan, kuinka kansainvälinen yhteisö pitää yllä prosessia sen sijaan, että se aidosti pyrkisi rauhan saavuttamiseen ja palestiinalaistenkin oikeuksien toteuttamiseen.
Lopulta tilanne kehittyi palestiinalaisryhmien väliseksi lyhyeksi sisällissodaksi, joka johti Hamasin valtaannousuun Gazassa. Sen jälkeen pakotteet kohdistettiin pelkästään Gazaan. Gazasta on tullut konfliktin aktiivisin näyttämö, jonne Israelin sotilaalliset iskutkin ovat keskittyneet.
Tapahtumaketju kuvaa hyvin, kuinka perinteisiä kolonialistisia malleja muistuttava järjestelmä on kehittynyt presidentti Abbasin, Israelin ja Yhdysvaltojen sekä EU:n välille. Viime aikoina Euroopassa ja jopa Yhdysvalloissa on herännyt kasvavaa kritiikkiä sitä kohtaan, kuinka kansainvälinen yhteisö pitää yllä prosessia sen sijaan, että se aidosti pyrkisi rauhan saavuttamiseen ja palestiinalaistenkin oikeuksien toteuttamiseen. Yhdessä viimeaikaisten ihmisoikeusraporttien kanssa kritiikki luo toivoa edessä olevasta Palestiinan konfliktin paradigman muutoksesta. Konkreettiset poliittiset muutokset ovat kuitenkin vielä näkemättä.
Hannu Juusola on Helsingin yliopiston Lähi-idän tutkimuksen professori.
Bruno Jäntti on Chicagon yliopistosta valmistunut yhteiskuntatieteilijä ja Fulbright-stipendiaatti, joka on erikoistunut poliittiseen historiaan, aseellisiin konflikteihin ja ihmisoikeustutkimukseen.
Juusola, Hannu ja Jäntti, Bruno 2021. ”Israel–Palestiina-konflikti on ratkaistavissa.” Politiikasta, 25.11.2021,
