Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja Teija Sutinen otti 4. kesäkuuta 2015 julkaistussa kolumnissaan kantaa toukokuun lopun yliopistomielenosoituksiin. Sutisen argumentaatio menee maalistaan ohi yhtä reippaasti kuin ne muutamien mielenosoittajien kananmunanheitot, joilla hän irvailee.
Helsingissä ja Tampereella järjestetyissä yliopistolaisten mielenilmauksissa ei ollut kyse ainoastaan opiskelijoiden liikehdinnästä. Kyse ei ollut myöskään lyhytnäköisestä omien etujen ajamisesta, vaikka Sutisen opintotuen ja opintolainan eli yliopisto-opintojen rahoituksen ympärillä pyörivä argumentaatio antaa niin ymmärtää.
Mikäli Sutinen oli paikalla mielenosoituksessa, hänen olisi pitänyt huomata, että se oli osa laajempaa Suomessa ja maailmalla päätään nostavaa yliopistoaktivismia. Siihen osallistuvat paitsi opiskelijat myös yliopistojen henkilökunta professoreista virastomestareihin ja yliopistoihin jostain muusta syystä identifioituviin ihmisiin.
Harhaan menee myös yritys asettaa yliopistoaktivismia edunvalvonnan viitekehykseen. On totta, että sekä opiskelijoiden että henkilökunnan heikentyvät toimeentulomahdollisuudet huolettavat. Esimerkiksi lukukausimaksuja yliopistoaktivistit kuitenkin vastustavat ensisijaisesti siksi, että ne rakentavat akateemisen tekemisen ympärille muureja, sulkevat opiskelumahdollisuuksia niitä eniten tarvitsevilta ja tekevät koulutuksesta kauppatavaraa.
Varsinainen huti on Sutisen stubbilainen opastus, jonka mukaan opiskelijoiden tulisi lisätä painetta korkeakouluja kohtaan nopean valmistumisen mahdollistamiseksi. Yliopistoaktivismissa opiskelijat ja yliopistotyöläiset järjestäytyvät yhteiseksi rintamaksi ja toimivat samalla puolella, eivät toisiaan vastaan.
Peräänkuuluttaessaan tehokasta opiskelua Sutisen kolumni resonoi hallitusohjelman linjausten kanssa. Molemmille yliopisto on paikka, jossa työelämässä tarvittavia tietosisältöjä omaksutaan nopeasti. Yliopistolaisia ajoi kadulle juuri tällaisen lyhytnäköisen ja kapeakatseisen koulutus- ja yliopistokäsityksen vastustaminen.
Filosofi Martha Nussbaum on varoittanut ajattelusta, joka näkee koulutuksen tehtäväksi hyödyllisten koneenosien tuottamisen. Yliopistoaktivismi on korjausliikettä tällaista kehitystä vastaan.
Mielenosoitukset pyrkivät muistuttamaan siitä, että maailma tarvitsee vähemmän koneenosia ja enemmän itsenäiseen ajatteluun, refleksiivisyyteen ja yhteistoimintaan kykeneviä ihmisiä. Toimijoita, jotka osaavat katsoa maailmaa laajasti ja joilla on rohkeutta kyseenalaistaa vallitsevia “totuuksia”.
Pahasti ohi mielenosoittajien viestistä meneekin tulkinta, jonka mukaan kyse olisi menneen maailman perään haikailusta. Yliopistoaktivismi ei halua säilyttää yliopistoa sellaisena kuin se nyt on tai palauttaa jotakin mennyttä. Sen tavoitteena on rakentaa uutta: demokraattisesti ja avoimesti toimiva yliopisto, joka saa käyttövoimansa laaja-alaisen tiedon ja sivistyksen vaalimisesta, ei markkinoiden tai eliittien intresseistä.
Anni Kangas, Tampereen yliopisto ja Vapaa yliopisto
Sanna Ryynänen, Itä-Suomen yliopisto ja Vapaa yliopisto
Hieno teksti joka osuu asian ytimeen.
Ihmisten (olivat he sitten yliopistoväkeä tai eivät) tulee yhdessä vastustaa nykyajan uusliberalistista elitistipolitiikkaa, joka tuottaa yhä vain eriarvoistuvampia oloja myös Suomeen. Leikkauspolitiikka on toistuvasti osoitettu järjettömäksi asiantuntijoiden toimesta. Mutta sehän se ongelma onkin: hallitus ei ota huomioon akateemista tutkimusta, vaan tuottaa itse omat ”tutkimuksensa” – tai sitten pahimmassa tapauksessa jättää esityksensä sen kummemmin perustelematta. Argumentaatio ei perustu mihinkään: ”Täytyy leikata, koska täytyy leikata”. Ja kun asiantuntijoiden varoittamat leikkausten aiheuttamat vahingot osuvat jälleen omaan nilkkaan, täytyy yllättäin taas leikata. Miksi? ”Koska täytyy leikata.”
Muun muassa julkisen sektorin leikkaaminen johtaa työpaikkojen menetykseen ja yhteiskunnan eriarvoistumiseen, mikä taas johtaa yhä vain heikkenevään taloudelliseen tilanteeseen. Pitkällä tähtäimellä hallituksen leikkauspolitiikka johtaa yhdysvaltalaiseen dystopiamalliin, jossa juurikin se pahamaineinen kourallinen ihmisiä omistaa enemmän kuin miljoonat huono-osaiset. Suuri ongelma on perverssi ajatusrakenne, joka on iskostettu monen päähän: sen mukaan julkilausutut egoistiset arvot muokkaavat lausujansa statuksen menestyjäksi. Muista välittäminen tarkoittaa huono-osaisuutta, ja huono-osaisuus on ”vapailla” markkinoilla oma vika.
Toivotaan, että ihmiset yhä vain valveutuisivat ja huomaisivat, miten heidän olojaan tarkoitushakuisesti huononnetaan. Mutta jos tämä ei tapahdu, yhtenä kukkana suomalaisen hyvinvoinnin kaatopaikalla tulee sentään olemaan se, että saa huomata, kuinka ne ihmiset, jotka äänestivät yhteiskunnan kyseiseen tilaan, heräävät itse omaan typeryyteensä – vaikka siinä tapauksessa painajainen ei lopu, vaan se on vasta alkanut.