Nykypäivän liberalismi on irtautunut juuristaan

Monet vaativat liberalismin perinnön palauttamista. Se on ymmärrettävä ja kannatettava vaatimus sen valossa, miten väärin liberalismin klassikoita tulkitaan nykypäivän ”klassisten liberalistien” piirissä.

Syksyllä 2018 uutisoitiin, että markkinaliberaali ajatushautomo Libera pyrkii yhdessä asianajotoimisto Boreniuksen kanssa haastamaan suomalaisen työsopimusjärjestelmän kantelemalla siitä Euroopan komissioon. Kantelu on ensimmäinen kerta, kun yleissitovuutta käsitellään Euroopan komissiossa.

Vapaus merkitsee Liberalle ”ulkoisen pakon poissaoloa ja liittyy olennaisesti vastuuseen”. Libera haluaa siis profiloitua liberalismin ja vapauden äänitorvena ja puolestapuhujana. Vapaus ”ulkoisen pakon poissaolosta” viittaa suoraan negatiiviseen vapauskäsitykseen, jota liberalismissa tyypillisesti onkin korostettu.

Puoluepoliittisesti Libera on sitoutumaton, mutta täysin poliittisesti riippumattomasta tai ideologiattomasta ajatuspajasta tuskin voidaan puhua, kun hallituksen puheenjohtajana istuu kokoomuksen kansanedustaja Elina Lepomäki ja varapuheenjohtajana pankkiiri Björn Wahlroos. Wahlroos on nimennyt suurimmiksi esikuvikseen taloustieteen isänä pidetyn Adam Smithin, monetaristisen koulukunnan tunnetuimman edustajan Milton Friedmanin sekä laissez-faire-kapitalismin puolesta puhuneen kiistellyn kirjailija Ayn Randin.

Sinänsä Liberan hyökkäyksessä ammattiyhdistysliikettä vastaan ei ole mitään yllättävää. Kanta edustaa varsin yleiseurooppalaista oikeistoliberaalia linjaa työnantajien ja työntekijöiden suhteesta. Vastaavanlaisia oikeistoliberaaleja tai libertaareja ajatuspajoja löytyy kaikkialta Euroopasta.

Kiinnostavaa on kuitenkin vertailla, kuinka paljon nykyliberalismi resonoi varhaisen, klassisen liberalismin kanssa ja millaiseen liberalismin haaraan se asettuu. Koska työntekijöiden ja työnantajien välinen suhde on noussut niin vahvasti Suomen poliittiselle agendalle, analysoin eurooppalaisen liberalismin klassikoita erityisesti tästä näkökulmasta.

Liberalismin juuret

Kaikki liberalismin muodot ovat ainakin nimellisesti sitoutuneet valistuksesta periytyvään tasa-arvon ihanteeseen, jonka mukaan ihmisten välillä ei ole syntyperään tai luontoon perustuvaa poliittista tai moraalista eriarvoisuutta. Periaatteen käytännöllisessä soveltamisessa liberalisteiksi itseään kutsuvat eivät kuitenkaan ole aina olleet täysin johdonmukaisia.

Myös liberalismin perillisellä, klassisella liberalismilla, on monia merkityksiä.

Myös liberalismin perillisellä, klassisella liberalismilla, on monia merkityksiä. Yhtäältä sillä on tarkoitettu niin sanottua vanhaa liberalismia, toisaalta sitä on pidetty synonyyminä liberalismille. Jotkut ovat rinnastaneet klassisen liberalismin peräti konservatismiin. Harvinaista ei myöskään ole asettaa vastakkain yhtäältä klassinen liberalismi ja toisaalta Leonard Hobhousen (1864–1929) aloittama sosiaaliliberalismin perinne, joka on tyypillisesti nähty vasemmalle kallellaan olevana liberalismin haarana.

Tunnetuin klassisen liberalismin edustaja on skotlantilainen moraali- ja yhteiskuntafilosofi Adam Smith (1723–1790). Samansuuntaisia ajatuksia olivat tosin esittäneet jo aiemmin Bernard Mandeville (1670–1733) (”Private vices, public benefits”) sekä suomalainen pappi ja valistusajattelija Anders Chydenius (1729–1803).

”Pohjolan Adam Smithiksi” kutsutun Chydeniuksen pääteoksena pidetään taloudellisen liberalismin ja sen yhteiskunnallisten vaikutusten esitystä Kansallinen voitto (1765), jossa Chydenius esitti 11 vuotta ennen Smithin Kansojen varallisuuden julkaisua tämän näkymätöntä kättä vastaavan teoriansa talouden vapauttamisen positiivisista seurauksista yhteiskunnille.

Teoksessaan Chydenius hyökkää merkantilismia, merkantilistista valloituspolitiikkaa, konservatismia sekä protektionismia vastaan. Hän kritisoi valtion virkojen myymistä sekä säädyille kuuluvia erioikeuksia ja rajoituksia.

Chydeniuksen kritiikki kohdistui erityisesti papistoa, aatelia, virkamiehiä ja muita etuoikeutettuja vastaan, joiden hän totesi elävän talonpoikien työstä. Näin hän pyrki kääntämään keskustelun talonpoikien asemasta etuoikeutettujen asemaan.

1700-luvulla vallalla olleen käsityksen mukaan talonpojat ja työväestö tuli pitää köyhinä, jotta he eivät laiskottelisi. Chydenius päinvastoin esitti, etteivät työntekijät ole laiskureita, jotka pitää pakottaa tekemään valtio rikkaaksi, vaan elinvoimaisia yksilöitä, jotka vapaina omaa onneaan tavoitellessaan tulevat hyödyttäneeksi koko yhteiskuntaa. Hän vastusti tiukasti myös hintojen ja palkkojen sääntelyä sekä työpakkoa ja vaati työntekijöille oikeutta valita työnantajansa.

Chydeniuksen ajatukset vaikuttavat siis varsin erilaisilta verrattuna tämän päivän oikeistoliberaaleihin, joiden puolustaessa esimerkiksi Suomen aktiivimallia välittyy usein taustalla oleva ajatus laiskoista ja saamattomista työttömistä, joita on patistettava tekemään edes jotain. Teoksessaan Ajatuksia luonnollisista oikeuksista Chydenius kirjoittaa:

”Toiset puhuvat toki paljon vapaudesta, mutta tarkoittavat vain tiettyjen ihmisjoukkojen tai henkilöiden vapautta ja unohtavat vähäisimmät, joilla ei ole ollut onnea päästä muiden pystyttämien suojavallitusten sisäpuolelle, vaan jotka joutuvat tietysti entistäkin ahtaammalle ja vaille sijaa maapallollamme, kun suojavallituksia laajennetaan toisia varten.”

Ajalleen perin epätyypillisesti Chydenius puolusti köyhiä ja heikommassa asemassa olevia ja puhui demokratian ja työläisten oikeuksien puolesta. Chydeniuksen liberalismi poikkeaa varsin merkittävästi nykypäivän oikeistoliberaalista ajattelusta, jossa ei korostu köyhien oikeudet vaan yritysten intressit.

Adam Smith – väärin ymmärretty liberalisti

Smithin ajatukset muistuttavat monessa mielessä Chydeniuksen näkökulmia. Myös Smithin pyrkimys talouden vapauttamiseen oli syntyperään perustuvan hierarkkisen sääty-yhteiskunnan ja tämän aiheuttamien epäoikeudenmukaisuuksien purkaminen ja siten vapauden lisääminen. Tämän hän katsoi olevan mahdollista vain, mikäli eliitin etuoikeuksia poistetaan ja sitä suosivaa taloudellista byrokratiaa karsitaan.

Smith katsoi, että vapaa talous tuottaa myös muunlaista vapautta. Tämän hän puolestaan näki johtavan lopulta yhteiskunnan kokonaisvaltaisen vaurauden, kukoistuksen, hyvinvoinnin ja onnellisuuden lisääntymiseen. Toisin kuin tyypillisesti esitetään, Smith ei ollut taloustieteilijä tai poliittinen taloustieteilijä vaan moraalifilosofi. Hänen pohdiskelunsa taloudesta tai kaupallisen yhteiskunnan luonteesta kytkeytyivät aina laajemmin kysymyksiin hyvinvoinnista ja onnellisuudesta.

Myös Smithin kohdalla hänen modernit ihailijansa unohtavat usein kontekstin, johon hänen talousajattelunsa erottamattomasti kytkeytyi. Tänä päivänä liberalistiksi itseään kutsuvat vetoavat Smithin auktoriteettiin puolustaessaan vapaiden markkinoiden, globaalin vapaakaupan, yksityistämisen ja paikallisen sopimisen siunauksellisuutta. Smithin ajatuksiin nojataan myös kritisoitaessa hyvinvointivaltiota, progressiivista verotusta ja tulonsiirtoja rikkailta köyhille.

Merkantilismi ja luonnollisen vapauden järjestelmä

Yksi Smithin yhteiskunnallisen kritiikin kohde oli 1700-luvun talouspoliittinen järjestelmä, jota hän kutsui merkantilismiksi, koska se suosi ennen kaikkea suurkauppiaita ja industrialisteja pienyrittäjien, työläisten ja perheviljelijöiden kustannuksella. Suurkauppiaat ja industrialistit pystyivät vaikutusvallallaan suostuttelemaan valtaapitävät säätämään lakeja, jotka suosivat heidän henkilökohtaisia etujaan.

Kansojen varallisuus ei peräänkuuluta suuryritysten absoluuttista vapautta vaan miespuolisten yksilöiden vapaata taloudellista toimintaa.

Ne olivat Smithin mukaan mitä tyypillisimmin yleisen edun vastaisia. Smithin kritiikin kohteena ei siis ollut valtion puuttuminen talouteen sinänsä, vaan sellainen valtio, joka toimii suurliikemiesten oman edun tavoittelun välikappaleena.

Merkantilismin tilalle Smith ehdotti luonnollisen vapauden järjestelmää, jossa kaikki suurkauppiaita ja industrialisteja koskevat säädökset, erioikeudet ja rajoitukset on poistettu. Kansojen varallisuus ei siis peräänkuuluta suuryritysten absoluuttista vapautta vaan miespuolisten yksilöiden vapaata taloudellista toimintaa.

Ajatuksena oli, että yksilöt ovat tasaveroisesti vapaita tavoittelemaan omia taloudellisia päämääriään parhaaksi katsomalla tavalla, kunhan eivät niin tehdessään tule loukanneeksi muiden vastaavia oikeuksia. Huomautuksen arvoista on, että Smithin aikana oli tiukasti säädeltyä, kuka sai harjoittaa mitäkin ammattia, eikä mahdollisuuksien tasa-arvosta ollut tietoakaan.

Hänen kirjoitustensa taustalla oli kaupallisen yhteiskunnan nousu, joka mahdollisti aikaisempaa suuremman varallisuuden kasvun. Smith ei kuitenkaan arvostanut kaupallista yhteiskuntaa ja varallisuuden kasvua itseisarvoisesti vaan pikemminkin siksi, että ne tekivät mahdolliseksi myös enemmistöä edustavien työläisten kohtuullisen ja ihmisarvoiseen elämään tarvittavan materiaalisen elintason.

Valtion tehtävät luonnollisen vapauden järjestelmässä

Vaikka Smith kirjoitti luonnollisesta vapaudesta, ei hänen mainettaan valtiolliseen talouteen puuttumisen täydellisenä vastustajana voi kuitenkaan pitää totuudenmukaisena. Hän ei katsonut, että luonnollisen vapauden järjestelmä pysyisi pystyssä ilman valtion apua vaan päinvastoin.

Smith oli valmis sallimaan valtiolle erilaisia tapoja puuttua vapaan talouden toimintaan. Valtion tuli muun muassa huolehtia, ettei suuria etuja itselleen kahmivia taloudellisia keskittymiä pääse syntymään.

Juuri tämän vuoksi hän kritisoi yksityisiä monopoleja. Kritisoidessaan monopolioikeuksia Smith kritisoi ennen kaikkea tyypillisiä tapauksia, joissa suurliikemiehet olivat onnistuneet suostuttelemaan valtiovallan asettamaan säädöksiä, jotka takasivat heille etuoikeuksia suhteessa muihin.

Kuten Chydenius myös Smith katsoi, että ihmisten erot kyvykkyydessä johtuivat lähinnä erilaisista olosuhteista, joissa nämä ovat varttuneet.

Smith katsoi valtiolla olevan kolme pääasiallista tehtävää. Valtion tuli suojella kansalaisiaan ulkoisilta uhilta ja pitää pysyvää armeijaa. Sen täytyi suojella kansalaisia toisiltaan ja ylläpitää poliisi- ja oikeuslaitosta. Valtion kuului myös tarjota yhteiskunnan kokonaisedun mukaisia palveluita, jotka ovat kannattamattomia yksityisille toimijoille, mutta välttämättömiä yhteiskunnan kokonaisedun kannalta.

Jälkimmäisillä hän tarkoitti esimerkiksi kansalaisten henkisen hyvinvoinnin ylläpitoa, jotta nämä voisivat elää ihmisarvoista elämää – muun muassa sellaista koulutusta, johon työläisilläkin olisi varaa. Kuten Chydenius myös Smith katsoi, että ihmisten erot kyvykkyydessä johtuivat lähinnä erilaisista olosuhteista, joissa nämä ovat varttuneet.

Näkymätön käsi

Smith esitti, että kun kaikki suurkauppiaita koskevat erioikeudet ja rajoitukset poistetaan, vapautuu yhteiskuntaan mekanismi, jonka avulla ihmisten oman edun tavoittelu tulee ikään kuin näkymättömän käden ohjaamana hyödyttäneeksi yhteiskuntaa kokonaisuudessaan. Tämä ajatus oli kuitenkin täysin riippuvainen kahdesta oletuksesta, jotka käyvät hyvin ilmi Kansojen varallisuuden ainoassa kohdassa, jossa hän käyttää ilmaisua “näkymätön käsi”.

Ensimmäinen niistä oli, että yrittäjille on luontaista investoida saamansa voitot siihen maahan, jossa ovat ne hankkineet. Toinen oletus oli, että yrittäjät investoivat voittonsa uuteen työvoimaan, ei työvoiman tarvetta vähentävään teknologiaan.

Yrittäjien tiettyyn rajaan saakka vapaa voitontavoittelu lopulta edistää siis koko yhteiskunnan vaurautta ja hyvinvointia. Heidän menestyessään syntyy uusia työpaikkoja ja kun työn kysyntä kasvaa, on työläisillä varaa vaatia parempia palkkoja. Kumpikaan oletuksista ei kuitenkaan päde nykymuotoisessa maailmantaloudessa.

Smith ei myöskään osannut ennakoida tilannetta, jossa valtavia rahasummia sijoitetaan estoitta toiselle puolelle maailmaa ja yritykset sijoittavat voittonsa työntekijöiden tarvetta vähentävään teknologiaan eikä uuteen työvoimaan. Toisin kuin taloussäätelyn purkua vaativat tapaavat nykyään esittää, yritysten menestymisen ja tuotannon kasvun sekä työvoiman kysynnän välillä ei enää ole välttämätöntä korrelaatiota.

Yrittäjät saattavat sijoittaa voittonsa joko teknologiaan tai yhä suurempiin omistajilleen maksamiin osinkoihin. Mitä pidemmälle teknologisoitumistrendi etenee, sitä heikommaksi korrelaatio yritysten menestyksen ja työläisten aseman välillä muuttuu. Smithin näkymätön käsi ei nykymaailmassa enää hänen tarkoittamallaan tavalla päde.

Yhteiskuntaluokat ja työläisten asema

Smithin modernit seuraajat ovat olleet hiljaa myös hänen yhteiskunnallistaloudelliseen ajatteluunsa oleellisesti kuuluvista yhteiskuntaluokista. Smith jakoi ihmiset kolmeen ryhmään sen mukaan, mistä nämä saivat elantonsa.

Maanomistajat saivat tulonsa maankorosta, industrialistit ja suurkauppiaat voitoista ja työväki oli palkkatulojen varassa. Näistä ensin mainitun asema oli Smithin mukaan ylivoimaisesti paras, kun taas jälkimmäisten elämää määritti eniten epävarmuus ja jatkuvat, raskaat ponnistelut toimeentulon takaamiseksi. Työläisten asemaa heikensi myös se, että heidän elantonsa oli täysin riippuvaista voitolla eläviltä saatavasta työstä.

Jos Smithin kieli näkymättömästä kädestä ei enää sellaisenaan päde, on sitä huomattavasti ajattomampi hänen huomautuksensa, että työväestön ja voitoista elävän ryhmän edut ovat aina perustavanlaatuisessa ristiriidassa keskenään.

Jos Smithin kieli näkymättömästä kädestä ei enää sellaisenaan päde, on sitä huomattavasti ajattomampi hänen huomautuksensa, että työväestön ja voitoista elävän ryhmän edut ovat aina perustavanlaatuisessa ristiriidassa keskenään. Työläisiä kiinnostaa saada mahdollisimman korkea palkka työstään, kun taas työnantajat haluavat maksaa niin vähän kuin mahdollista.

Epäreilun tilanteesta tekee kuitenkin se, että työläisten myymä hyödyke on heidän oma työnsä, jolloin he joutuvat aina luopumaan osasta ”mukavuuttaan, vapauttaan ja onnellisuuttaan” sekä se, ettei työläinen voi valita olla myymättä työtään. Industrialisti taas voi aina päättää olla myymättä hyödykkeitään, mikäli katsoo, ettei tarjottu hinta ole kyllin korkea.

Smithin mukaan tilanne oli erityisen epäreilu, koska 1700-luvun Isossa-Britanniassa laki kielsi työläisiltä omien yhteisöjen muodostamisen, joiden avulla nämä olisivat voineet yhdessä taistella työnantajia vastaan:

”Ei ole parlamentin päätöstä, joka kieltäisi yhteenliittymät työn hinnan laskemiseksi, mutta on lukuisia päätöksiä, joilla kielletään yhteenliittymät sen nostamiseksi.”

Työnantajat taas olivat ”aina ja kaikkialla eräänlaisella sanattomalla mutta pysyvällä ja yhtenäisellä sopimuksella sitoutuneet olemaan nostamatta palkkakuluja niiden olemassa olevan tason yläpuolelle”. Smithin mukaan työnantajat pyrkivät myös salaisin sopimuksin yhdessä pudottamaan palkkoja:

”Nämä hankkeet toteutetaan poikkeuksetta äärimmäisen vaitonaisuuden ja salailun vallitessa aina toteutushetkeen saakka, ja kun työmiehet antavat periksi vastaan panematta, kuten joskus käy, he tuntevat niiden vaikutukset kipeästi nahoissaan, vaikka muut eivät kuule niistä koskaan.”

Smithin mukaan konfliktitilanteen syttyessä työnantajien ja työntekijöiden välille ensimmäiset saattoivat aina luottaa siihen, että järjestysvalta ja laki olivat heidän puolellaan. Tänäkään päivänä laki ei aina kohtele kaikkia samalla tavalla.

Smith lisäsi vielä, että voitoista elävien suuryrittäjien edut eivät olleet ainoastaan ristiriidassa työntekijöiden intressien kanssa vaan myös yhteiskunnan edun kanssa. Tästä syystä hän esitti, että suurliikemiesten tekemiin ehdotuksiin lainsäädäntöä tai taloutta koskien tulee suhtautua epäluuloisesti. sillä ”ne tulevat ryhmittymältä, jonka edut eivät koskaan ole täsmälleen samat kuin yhteisön ja jolla on tavallisesti intressi pettää tai jopa alistaa kansalaisia – ja jotka ovat monesti näin myös tehneet”. Huonoin mahdollinen hallitus on sellainen, jossa suurliikemiehet ovat onnistuneet tavalla tai toisella pääsemään valtaan.

Kaiken edellä sanotun nojalla Smithin auktoriteettiin vetoaminen esimerkiksi ammattiyhdistysliikettä vastustettaessa tai työläisten neuvotteluasemaa heikennettäessä on kyseenalaista. Smith tuskin perustaisi myöskään nykytrendistä, jossa esimerkiksi Suomen, Ranskan, Tšekin ja Yhdysvaltojen johtoon on tullut miljonäärejä, suurliikemiehiä ja investointipankkiireita. Näiden henkilökohtaiset taloudelliset intressit ovat usein ristiriidassa yhteiskunnan edun kanssa.

1800-luvun liberaalit ja kysymys köyhistä

Mistä sitten johtuu Smithin maine täysin sääntelemättömän, modernin vapaakaupan oppi-isänä ja valtiollisen talouteen puuttumisen kriitikkona? Suurimmilta osin kiitos tästä kuuluu Smithin ajatusten johdonmukaisina seuraajina maailmansotien jälkeisenä aikana esiintyneille Friedrich von Hayekille ja Friedmanille.

Smithin ajatuksilla oli kuitenkin jo 1800-luvulla epäsuoraa mutta huomattavaa yhteiskunnallista vaikutusta. 1800-luvun taitteessa syntynyt poliittinen taloustiede omaksui Smithin Kansojen varallisuudesta valikoituja taloustieteellisiä elementtejä, mutta irrotti ne laajemmasta kontekstista, joka koski esimerkiksi moraalin ja talouden suhdetta tai työntekijöiden epäreilua neuvotteluasemaa suhteessa työnantajiin.

Smithin huoli teollisuustyön henkisesti turmelevasta vaikutuksesta unohtui. Sen sijaan poliittisen taloustieteen uranuurtajat korostivat Smithin ajatusta luonnollisen vapauden järjestelmästä. Heidän käsissään se muuttui opiksi siitä, että kaikenlainen valtiollinen puuttuminen markkinoiden toimintaan on pahasta.

Varhaisen poliittisen taloustieteen keskeisimmät hahmot olivat Thomas Malthus ja David Ricardo. Malthusista tuli vuonna 1805 maailman tiettävästi ensimmäinen kansantaloustieteen professori, mutta varsinaisesti hänet tunnetaan niin sanotusta Malthusin väestölaista. Sen mukaan vapaasti lisääntyvä väestö kasvaa aina nopeammin kuin ruoan tuotanto.

Malthusin väestölain taustalla piili varsin moralisoiva ja ylenkatsova suhtautuminen 1800-luvun taitteessa huomattavasti kasvaneeseen köyhälistöön. Teollistumisen myötä köyhyydestä tuli kaupallisen yhteiskunnan pysyvä piirre. Köyhäinhoidosta elävien elinolot alkoivat 1800-luvulle tultaessa muuttua huomattavasti aiempaa kurjemmiksi.

Malthus katsoi kasvavan väestön ongelman koskevan lähinnä työläisiä ja köyhiä, joita hän piti yläluokkaa kyvyttömämpinä itsehillinnän hyveeseen. Näin hän päätyi esittämään, että köyhäinhoidon kautta tapahtuva tulonsiirto rikkailta köyhille tuli poistaa. Ajatuksena oli, että mikäli työläistä autettiin, hän hankkii lisää lapsia, mikä johtaa uusiin köyhiin.

Malthus ehdotti köyhäinhoidon asteittaista lakkauttamista ja korvaamista työläisille ja köyhille suunnatulla kasvatuksella esimerkiksi raittiuden ja maltillisuuden hyveistä. Näin köyhät oppisivat itse auttamaan itseään sen sijaan, että he olisivat riippuvaisia valtion avusta.

Ajattelu sai runsaasti suosiota 1800-luvun liberalistien keskuudessa. ”Malthusilaisuudesta” on tullut vertauskuva ankaralle laissez-faire-sosiaalipolitiikalle, joka yhdistää köyhyyden moraaliseen heikkouteen.

Ricardo puolestaan kehitti osin Malthusin ajatusten innoittamana oppinsa luonnollisesta palkkatasosta. Tällä hän tarkoitti palkkaa, joka on riittävä pitämään työläiset hengissä, mutta ei kuitenkaan yhtään tätä suurempi, ettei se innostaisi näitä lisääntymään holtittomasti. Myös luonnontieteilijä Charles Darwin ja filosofi Herbert Spencer ottivat vaikutteita Malthusin ajatuksista kirjoittaessaan ihmislajin sisäisestä eloonjäämiskamppailusta.

Spencer päätyi esittämään, että kaikki valtiollinen puuttuminen talouden toimintaan ainoastaan häiritsee niin sanottua luonnollista valintaa, jossa heikompi ihmisaines väistyy vahvemman tieltä. Vaikka olisi helppo ajatella tämän kaltaisen ajattelutavan väistyneen jo kauan sitten, julkisessa keskustelussa nousee edelleen näkökulmia, joissa yhteiskunnan heikoimmassa asemassa olevia kuvataan vastaavilla tavoilla. Esimerkiksi kokoomusnuorten entinen varapuheenjohtaja ja liberaaliksi itseään kutsuva Saul Schubak vaati lapsilisien poistamista, koska on ”järjenvastaista tukea heikomman aineksen lisääntymistä”.

Isossa-Britanniassa Malthusin kirjoitukset toimivat innoittajina 1830-luvun uudistuksiin, joilla karsittiin köyhille suunnattuja sosiaaliavustuksia. Vuoden 1834 köyhäinhoitolain uudistus rajasi julkisen köyhäinavun ainoaksi muodoksi asumisen köyhäintaloissa ja pakotti työläiset ottamaan työtä vastaan millaisilla ehdoilla tahansa.

Tunnetun taloushistorioitsija Karl Polanyin mukaan juuri tämä tapahtuma merkitsi puhtaan markkinatalouden – ”saatanallisen myllyn” – ensimmäistä askelta. Kirjailija Charles Dickensin kirjat kuvaavat niitä karuja olosuhteita, joihin tämän vapausaatteen mukainen köyhäinpolitiikka johti.

1800-luvun poliittisen taloustieteen liberalistit eivät arvostelleet valtion puuttumista talouteen silloin, kun se takasi parempia edellytyksiä liiketoiminnalle. Mutta kun valtio pyrki puuttumaan esimerkiksi työntekijöiden ja työnantajien väliseen epäreiluun neuvotteluasetelmaan, sitä pidettiin täysin epäoikeutettuna. Myös lapsityövoiman kieltävää lakia vastustettiin, koska sen katsottiin merkitsevän valtiovallan tunkeutumista oikeutettujen rajojensa ulkopuolelle – talouden luonnolliseen toimintaan.

Nykyinen oikeistoliberalismi muistuttaa myös nuoren Wilhelm von Humboldtin romantiikan ajan valtiovastaista liberalismia. Humboldtille keskeinen yhteiskunnallinen ideaali oli ajatus yksilön itsensä kehittämisestä sekä varhainen hahmotelma yövartijavaltiosta.

Aikamme hyvinvointivaltion kriitikoiden tapaan hän katsoi, että valtion pyrkimykset edistää kansalaistensa hyvinvointia johtavat väistämättä ihmisten passivoitumiseen ja moraaliseen rappioon. Tästä syystä Humboldt esitti, että ihmisten tulisi pyrkiä kehittämään itsestään eräänlaisia taideteoksia ja että tämä luova itsensä kehittäminen vaatii mahdollisimman suurta valinnan vapautta. Tämän takia valtion tulee puuttua mahdollisimman vähän yksilöiden itsemääräämisoikeuteen ja toimintaan.

Humboldt toki ymmärsi, ettei esimerkiksi maaorjalla tai tehdastyöläisellä ollut välttämättä samanlaisia mahdollisuuksia kehittää itsestään luovaa taideteosta kuin työstä vapaalla vapaaherralla. Tämän hän ratkaisi kuitenkin yhtä oivallisesti kuin 2000-luvun hyvinvointikonsultit. Hän esitti, ettei sillä ole merkitystä, mitä työtä ihminen työkseen tekee, vaan ainoastaan asenteella, jolla työhönsä suhtautuu.

Smithin ajatusten modernit tulkit

1800- ja 1900-lukujen vaihteessa monessa Euroopan maassa ja Yhdysvalloissa täysin vapaan markkinatalouden ihanne menetti suosiotaan ja sääntelylle alkoi löytyä kannattajia. Polanyin mukaan syynä oli, että vapaan markkinatalouden seuraukset olivat olleet niin hirvittäviä, etteivät edes markkinatalouden puolustajat kestäneet niitä. Sotien jälkeisenä aikana Hayek ja Friedman kuitenkin ylistivät 1800-luvun Isoa-Britanniaa liberalismin ihmemaana, joka oli harmillisesti luopunut fantastisesta järjestelmästään 1900-luvun alussa.

Hayekia ja Friedmania pidetään niin sanotun uusliberalismin keskeisinä teoreetikkoina. Erityisesti Hayekille kysymys valtiosta ja sen oikeutetuista rajoista oli keskeinen.

Hayek piti valtiota välttämättömänä pahana. Hänelle valtio oli loismainen organisaatio, joka pyrkii jatkuvasti levittäytymään oikeutettujen rajojensa ulkopuolelle, mutta kuitenkin tarvittava edellytys markkinayhteiskunnan toiminnalle. Kuten tutkija Timo Miettinen kirjoittaa, ”uusliberalismille valtion oli oltava vahva, mutta epäpoliittinen”, jolloin valtion tehtäväksi jäi kilpailun ylläpitäminen sekä markkinoiden sääntökehikon valvominen.

Hayekin ajattelussa ei ollut välimuotoa sosialismin ja sääntelemättömän markkinatalouden välillä. Kaikki valtiollinen puuttuminen talouteen, esimerkiksi työmarkkinoiden pelisääntöihin, tai sosialismille tehtävät pienimmätkin myönnytykset merkitsivät yhteiskunnan väistämätöntä luisua totalitarismiin.

Vuonna 1960 julkaistussa teoksessa The Constitution of Liberty Hayek esitti, että uskon valtiojohtoiseen sosialismiin romahdettua tilalle on tullut uusi, yhtä lailla totalitarismiin johtava vaara nimeltä hyvinvointivaltio. Toistaiseksi esimerkiksi pohjoismaiset hyvinvointivaltiot eivät ole johtaneet yksilöä julmasti alistavaan totalitaristiseen valtiokoneistoon. Toisaalta toisinaan libertaareiksi itseään kutsuvat rinnastavat maltillisenkin verotuksen orjuuteen.

Vastalääkkeeksi hyvinvointivaltiota vastaan Hayek vaati paluuta ajatteluun, jota hän kutsui klassiseksi liberalismiksi. Hayek piti itseään Smithin ajatusten johdonmukaisena seuraajana, joka päivittää ajatukset 1900-luvun maailmaan. Hänen aloitteestaan käsite uusliberalismi korvattiin klassisen liberalismin käsitteellä. Mutta minkä verran Hayekin edustama klassinen liberalismi edustaa Smithin klassista liberalismia?

Yhtenä hyvinvointivaltion ongelmana Hayek piti ajatusta yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta, jonka perusteella markkinoilla esiintyviä luonnollisia tuloeroja pyritään tasaamaan valtiollisin toimenpitein. Hän piti koko ajatusta yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta harhaisena ja katsoi, että oikeudenmukaisuudesta voidaan puhua yksinomaan yksilöjen tekojen kohdalla. Teot ovat oikeudenmukaisia silloin, kun ne noudattavat markkinoiden toiminnan kannalta välttämättömiä oikeusperiaatteita.

Siinä missä Hayek toivoi yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden hävittämistä yleisestä kielenkäytöstä, Smith vetosi jatkuvasti oikeudenmukaisuuteen. Erityisesti teoksessaan Moraalituntojen teoria Smith painottaa termiä sympatia ja esittää oikeudenmukaisuuden nousevan juuri sympatiasta.

Siinä missä Hayek toivoi yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden hävittämistä yleisestä kielenkäytöstä, Smith vetosi jatkuvasti oikeudenmukaisuuteen.

Myös työntekijöiden oikeuksista keskusteltaessa Hayek on varsin eri linjoilla kuuluisan oppi-isänsä kanssa. Siinä missä Smith arvosteli oman aikansa Ison-Britannian tilannetta, jossa laki kielsi työläisiä muodostamasta omaa etuaan ajavia yhteisöjä ja työntekijöillä oli epäreilun huono neuvotteluasema suhteessa työnantajiin, Hayekin suhtautuminen ammattiyhdistysliikkeeseen tai työntekijöiden oikeuksiin oli kielteinen.

Hayek myönsi, että perhe- tai työelämään voi liittyä monenlaista pakottamista, mutta kyseessä oli ihmisten keskinäinen asia, johon valtiolla ei ole oikeutta puuttua. Hayek suhtautui vihamielisesti kaikkiin ammattiliittojen aikaansaamiin työelämän säädöksiin sekä siihen, että nämä saattoivat käyttää lakko-oikeutta painostaakseen hallituksia. Hän olikin valmis kaventamaan rajusti ammattiyhdistysliikkeen oikeuksia.

Smith puolestaan katsoi, että työläisten palkkojen noustessa koko yhteiskunnasta tulee pitkällä aikavälillä menestynyt, sillä tämä johtaa taloudellisen toimeliaisuuden nousuun ja lisääntyneisiin investointeihin. Hänelle työntekijöiden aseman parantuminen ei ollut kuitenkaan yksinomaan taloudellinen kysymys, vaan liittyi tiiviisti kysymyksiin koulutuksesta, elämänlaadusta ja onnellisuudesta.

Hayek näki hyvinvointivaltion yksilön vapautta alistavana byrokraattisena koneistona ja tarkasteli sitä lähinnä taloudellisten kysymysten kautta – tulonsiirtoina ja köyhäinhoitona. Hayekin mukaan oli ensisijaisen tärkeää opettaa ihmisille jo lapsesta lähtien, että jokainen on oman onnensa seppä. Malthusilaisittain vain näin voidaan saada ”laiskat, saamattomat ja tuhlailevat” ihmiset ponnistelemaan itsensä ja markkinoiden kannalta hyödyllisellä tavalla.

Mitä tulee Hayekille kaikista tärkeimpään yhteiskunnalliseen ideaaliin, yksilön vapauteen, hän ei katsonut vapauden edellyttävän demokratiaa eli kansalaisten mahdollisuutta osallistua itseään koskevaan poliittiseen päätöksentekoon. Päinvastoin se edusti hänen kritisoimaansa ja harhaisena pitämäänsä positiivista (ja vasemmistolaista) vapauskäsitystä. Myöskään Wahlroosia ei miellytä ”liiallinen” demokratia – sen sijaan hän haluaisi lisää valtaa markkinoille ja hierarkioille.

Hayekille, kuten tämän päivän oikeistoliberaaleillekin, vapaus merkitsi negatiivista vapautta eli vapautta ulkopuolisesta pakottamisesta. Hän katsoi ihmisen olevan vapaa voidessaan seurata esteettä yhteiskunnassa ilmeneviä hintasignaaleja riippumatta siitä, kuinka huonoja tarjolla olevat signaalit sattuivat olemaan.

Hayekin ajattelussa markkinat muodostivat keskeisen toimintakentän inhimilliselle vapaudelle. Siinä vapaus rajautui käytännössä vapaudeksi tehdä valintoja markkinoilla olevista eri vaihtoehdoista – ostaako Niket vai Adidakset – joskin tämä edellyttää, että ihmisellä on ylipäätään varaa ostaa jommatkummat.

Abstrakti vai konkreettinen vapaus?

Hayekin, Liberan ja muiden oikeistoliberaalien edustamasta negatiivisen vapauskäsityksen voimakkaasta painotuksesta tulee mieleen sosiologi Karl Mannheimin pääteoksessaan Ideologie und Utopie antama esimerkki. Mannheimin mukaan lähestymistapaa kulloiseenkin ongelmaan tai aiheeseen määrittää vahvasti historiallinen ja sosiaalinen konteksti. Mannheim havainnollistaa asiaa juuri vapauden käsitteellä.

Siinä missä marxilaisuus on korostanut konkretiaa puhuessaan vapaudesta, oikeistoliberaalit ovat puhuneet aiheesta lähinnä abstraktilla tasolla. Heidän intressejään on tukenut vapauden kuvaaminen kauniina, abstraktina ”vapautena ulkopuolisen pakon poissaolosta”.

Tästä ideologiasta käsin ei olisi järkevää puhua vapaudesta konkreettisella tasolla, sillä tällöin saattaisi paljastua, ettei heidän käsityksensä vapaudesta ole välttämättä riittävä. Silloin pitäisi ottaa huomioon konkreettinen todellisuus. Mikäli varallisuus kumuloituu estoitta harvoille samaan aikaan, kun moni tulee hädin tuskin toimeen palkkatuloillaan, on vaikea nähdä, kuinka tällainen abstrakti negatiivinen vapauskäsitys voisi konkreettisessa maailmassa taata kovinkaan suurta vapautta – ainakaan suurimmalle osalle ihmisiä.

Klassista liberalismia ja Smithiä on tulkittu virheellisesti niin oikealla kuin vasemmalla.

Klassista liberalismia ja Smithiä on tulkittu virheellisesti niin oikealla kuin vasemmalla.Nykyisten oikeistoliberaalien ”klassinen liberalismi” ei vastaa suurimmalta osin lainkaan sitä klassista liberalismia, joka liitetään esimerkiksi Lockeen, Smithiin tai Chydeniukseen. Heidän liberalisminsa muistuttaa huomattavasti enemmän Malthusin, Spencerin ja Hayekin kaltaisia klassisen liberalismin uudelleenmuotoiluja ja toiveita epäpoliittisesta valtiosta, jonka pääasiallisena tehtävänä on tarjota markkinoille ja liiketoiminnalle suotuisat olosuhteet.

Modernit liberalistit Malthusista alkaen ovat todella onnistuneet ajattelemaan innovatiivisesti ”laatikon ulkopuolella” erikoisissa tulkinnoissaan liberalismista ja klassisen liberalismin pioneereista. Mikäli he olisivat lukeneet enemmän ihailemiensa ajattelijoiden kirjoituksia, olisi saattanut käydä ilmi, että esimerkiksi Smithin ajatuksia, arvoja ja päämääriä huomattavasti lähempänä on Hobhousen aloittama sosiaaliliberalismin traditio tai omalla tavallaan peräti Karl Marx.

Klassista liberalismia ja Smithiä on tulkittu virheellisesti niin oikealla kuin vasemmalla. Syynä on varmaan ennen kaikkea, että harva on lukenut näitä teoksia. Sen sijaan mielikuvat Smithistä ovat perustuneet lähes yksinomaan 1800-luvun poliittisen taloustieteen edustajien ja Hayekin kaltaisten ajattelijoiden liberalismin uudelleentulkintaan.

Monet vaativat liberalismin perinnön palauttamista. Se on ymmärrettävä ja kannatettava vaatimus sen valossa, kuinka väärin liberalismin klassikoita tulkitaan nykypäivän ”klassisten liberalistien” piirissä.

Marianne Sandelin opiskelee käytännöllistä filosofiaa ja yleistä historiaa ja työskentelee tutkimusavustajana Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopistossa. Sandelin toimi Politiikasta-lehden korkeakouluharjoittelijana syksyllä 2017.

Kirjoitus on osa Euroopan muuttuvat kertomukset -sarjaa.

Korjaus 17.12. klo 11:24: Saul Schubak on kokoomusnuorten entinen varapuheenjohtaja, ei puheenjohtaja.