Viimeistään Venäjän Ukrainaa vastaan helmikuussa 2022 aloittaman laajamittaisen sodan valossa näyttää selvältä, että kestävän, yhteisen eurooppalaisen turvallisuusjärjestelmän rakentamisessa 1990-luvulla epäonnistuttiin kylmän sodan jälkeen. Venäjän kokema uhka Naton laajentumisesta on helppo nähdä sodan välittömänä syynä, mutta mikä olisi ollut realistinen vaihtoehto?
Välittömästi kylmän sodan päätyttyä ei ollut selvää, mikä tulee olemaan Naton merkitys jatkossa ja joidenkin – etenkin venäläisten mielestä – järjestö olisi voitu lakkauttaa. Varsovan liiton hajoaminen ei kuitenkaan johtanut Naton purkautumiseen. Nato oli perustettu ennen Varsovan liittoa ja jo 1960-luvulla liennytyksen voimistuessa Natossa tultiin siihen johtopäätökseen, että Nato ei ole olemassa vain Neuvostoliiton ja sen liittolaisten muodostaman uhan vuoksi.
Sama päätelmä tehtiin 1990-luvun alussa: siihen vaikuttivat niin Yhdysvaltojen halu ylläpitää vaikutusvaltaansa Euroopassa, keskeisten eurooppalaisten jäsenmaiden halu tukea jatkuvuutta, monien osalta yhtä lailla yhdistyneen Saksan kuin Venäjän mahdollisen uhan vuoksi, kuin myös järjestön omat organisatoriset intressit pitää se pystyssä, vaikka sen tehtävät muuttuisivatkin.
Naton laajentuminen
Samalla monet itäisen Keski-Euroopan entisen Varsovan liiton maat alkoivat tavoitella Naton jäsenyyttä. Tšekin Vaclav Havel, joka vielä kylmän sodan päättyessä oli puhunut kaikkien sotilasliittojen lakkauttamisen puolesta, esitti paria vuotta myöhemmin vahvan moraalisen vetoomuksen Yhdysvalloille ja muille Naton jäsenmaille liittokunnan laajentumiseksi. Naton laajentuminen tai sen uudet tehtävät kriisinhallinnassa ei Yhdysvalloissakaan vielä Clintonin kauden alussa ollut mitenkään itsestään selvä ratkaisu.
Viimeistään vuonna 1995, jolloin Nato julkaisi selvityksen järjestön laajentumisesta ja osallistui ylipäätään sen koko historian ensimmäiseen tulitaisteluun Bosnian sodassa ampuen alas neljä serbikonetta YK:n julistamalla lentokieltoalueella, kävi selväksi, että Nato on Euroopan turvallisuusjärjestyksen keskeinen tekijä myös kylmän sodan jälkeisellä aikakaudella. Samana vuonna myös Ranska ilmoitti kolmenkymmenen vuoden tauon jälkeen paluustaan Naton sotilaallisiin rakenteisiin.
Tähän keskusteluun Naton roolista on olennaisesti liittynyt kysymys väitetyistä lännen rikkomista lupauksista Venäjälle, että Nato ei laajentuisi. Ei ainoastaan Putin ole vedonnut näihin puheissaan haluten Naton laajentumista estävää sitovaa sopimusta sotaa edeltäneissä neuvotteluvaatimuksissaan vaan myös monet läntiset tutkijat ovat korostaneet tällaisten petettyjen lupausten tuottaneen epäluuloa ja syvää katkeruutta Venäjällä.
Poliitikot ja tutkijat voivat löytää todistusaineistoa sen puolesta mitä hakevat, mutta se ei vielä todista asian merkitystä, sillä heidän pitäisi tarkastella myös sitä, mistä tätä todistusaineistoa ei löydy tai mistä sille vastakkaista todistusaineistoa löytyy.
Tämä tarina rikotuista lupauksista kuitenkin ontuu. Poliitikot ja tutkijat voivat löytää todistusaineistoa sen puolesta mitä hakevat, mutta se ei vielä todista asian merkitystä, sillä heidän pitäisi tarkastella myös sitä, mistä tätä todistusaineistoa ei löydy tai mistä sille vastakkaista todistusaineistoa löytyy.
Ensinnäkin kyse oli yksittäisistä suullisista lupauksenomaisista välipuheista, kuten tunnettu Yhdysvaltojen ulkoministerin James Bakerin vakuutus ”ei tuumaakaan itään”, joita annettiin ennen Saksan yhdistymistä 1990 ja jotka koskivat siinä kontekstissa nimenomaan Itä-Saksaa. Näitä vakuutteluja annettiin siis aikana, jolloin Neuvostoliitoa johti Mihail Gorbatšov vielä vallinneen kylmän sodan loppuvaiheessa, ja tällöinkin vain epävirallisesti ulkoministerien tasolla eivätkä ne olleet osa mitään sopimusta. Venäjälle ja sen johtajille Boris Jeltsinille tai Vladimir Putinille ei Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen vastaavia lupauksia annettu.
Näiden prosessin kuluessa annettujen vakuuttelujen jälkeen tilanne vielä eli ja lopulta Neuvostoliitto suostui siihen, että yhdistynyt Saksa voi olla Naton jäsen nimenomaan siksi, että se kunnioittaa Saksan suvereenia valintaa asiassa.
ETYJin merkitys
Neuvostoliitto ja sen seuraaja Venäjä sitoutuikin Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön ETYJin puitteissa useasti jo Helsingin vuoden 1975 asiakirjassa mainittuun, Pariisin vuoden 1990 ja Istanbulin vuoden 1999 asiakirjassa vahvistettuun eurooppalaista turvallisuusjärjestystä määrittäneeseen periaatteeseen, että suvereenit valtiot saavat itse valita omat turvallisuusjärjestelynsä eli liittoutuvatko ne vai ei ja kenen kanssa. Tätä pidettiin yhteensopivana sen ajatuksen kanssa, että Eurooppa on kokonainen ja vapaa.
Lisäksi on huomattava, että ajatus lännen antamista ja pettämistä lupauksista, olivat ne sitten todellisia tai ei, ei ollut keskeisesti esillä Venäjällä vielä 1990-luvulla. Niistä tuli merkittävä osa Venäjän uhriutumistarinaa ja katkeroitumista vasta myöhemmin 2000-luvulla, jolloin suhteet lännen kanssa alkoivat mennä huonompaan suuntaan. Naton laajentumista kyllä vastustettiin hyvin laajasti Venäjällä eikä sitä pidetty mitenkään hyvänä ajatuksena, mutta ainakin julkisessa keskustelussa vedottiin kaikenlaisiin muihin syihin mutta ei juurikaan siihen, että länsi olisi pettänyt lupauksensa.
Jeltsin kyllä toi esiin Saksan yhdistymistä koskevan Saksojen ja voittajavaltioiden välisen sopimuksen, mutta tämä sopimus koski Saksaa eikä siinä edes mainita Natoa ja niinpä tämä yritys ei saanut siipiä alleen. Tämän lisäksi niin Jeltsin kuin Putin, joskin vastentahtoisesti, hyväksyivät Naton laajentumisen ensimmäisen ja toisen kierroksen jonkinlaisena tosiasiana, jonka kanssa voi elää. Molemmat olivat valmiit pohtimaan jopa Venäjän omaa jäsenyyttä Natossa.
Venäjä yritti hyödyntää ETYJiä etenkin Baltian maiden venäläisvähemmistön aseman parantamiseksi.
Venäjän priorisoima ETYJ-pohjainen turvallisuusjärjestelmä sai vahvistusta vuonna 1994, jolloin ETYJistä tehtiin järjestö. ETYJ ei kuitenkaan saanut sellaista roolia kuin Venäjä olisi halunnut. Venäjä yritti hyödyntää ETYJiä etenkin Baltian maiden venäläisvähemmistön aseman parantamiseksi. Vaikka ETYJ kiinnitti asiaan huomiota, se ei kuitenkaan tyydyttänyt Venäjää.
Venäjän halu tukea ETYJiä näkyi siinä, että se tuki päätöstä jäädyttää Jugoslavian jäsenyys järjestössä ja ensimmäisessä Tšetšenian sodassa siinä, että se antoi järjestölle mandaatin toimia alueella tarkkailu- ja tukitehtävissä. Jugoslavian hajoamissodassa ETYJin rooli rajoittui niin ikään tarkkailuun ja raportointiin ja jäi konfliktin kokonaisuutta ajatellen marginaaliseksi.
Osittain tämä johtui siitä, että Yhdysvallat ei halunnut kehittää ETYJin roolia sotilaallisen kriisinhallinnan suuntaan, mutta ei Venäjäkään olisi halunnut ETYJin väliintuloa Jugoslavian saati Tshetshenian sodissa. ETYJin vaalitarkkailu ja myös Venäjään kohdistunut arvostelu johtikin siihen, että Venäjä alkoi 1990-luvun kuluessa suhtautua ETYJiin varsin kriittisesti. Istanbulin ETYJ-kokoukseen 1999 Venäjä lähti suurin odotuksin, mutta joutui pettymään: lopputulosta se piti vastakkaisena sen intresseille.
Jugoslavian sodat
Jugoslavian hajoamissodat osoittivat myös YK:n heikkouden. Se julisti kyllä asevientikiellon Jugoslavian alueelle mutta tämä hyödytti lähinnä serbejä, joille oli jäänyt vanhan Jugoslavian liittoarmeijan aseistus. Se julisti lentokieltoalueen, mutta sitä ei kyetty valvomaan ilman Natoa. Rauhaa YK ei kyennyt saamaan aikaan sen enempää Bosniassa, Kroatiassa kuin Kosovossakaan.
Sekä kroaatit että serbit väheksyivät järjestöä. YK ei kyennyt edes estämään 7000 muslimimiehen teloitusta Srebrenicassa, vaikka kyse oli YK-joukkojen valvomasta suoja-alueesta. Kun Venäjä ei enää hyväksynyt Jugoslavian vastaisia kansainvälisiä toimia, se käytti turvallisuusneuvostossa veto-oikeuttaan.
Jos valtio haluaa aloittaa sodan, sen estämiseen ei sen enempää YK, ETYJ tai EU:kaan olisi kyennyt, jos niiden rooli olisi kehittynyt sellaiseen suuntaan, mikä 1990-luvulla olisi ollut jollakin tapaa poliittisesti mahdollista tai mikä näiden järjestöjen rooli on tänään.
Jugoslavian hajoamissodat osoittivat myös sen, ettei Euroopan unioni ainakaan vielä ollut mikään sotilaallinen toimija. Niin suuresti kuin EU:n edeltäjän Euroopan Yhteisön ulkosuhdeneuvoston puheenjohtaja Luxemburgin ulkoministeri Jacques Poos vuonna 1991 julistikin Euroopan hetken koittaneen, eurooppalaiset eivät kyenneet toimimaan ilman Yhdysvaltoja ja rakentamaan uskottavaa eurooppalaista puolustusidentiteettiä. Tämä toistui vielä Kosovon sodassa mutta kokemukset voimattomuudesta sai myös liikkeelle EU:n puolustusulottuvuuden rakentamisen, prosessin, joka vielä yli kahtakymmentä vuotta myöhemminkin on vielä kehitysvaiheessa.
Edellä oleva selittää siis sitä, miksi Nato säilytti roolinsa kylmän sodan jälkeisessä Euroopassa. Se myös viittaa siihen, että jos valtio haluaa aloittaa sodan, sen estämiseen ei sen enempää YK, ETYJ tai EU:kaan olisi kyennyt, jos niiden rooli olisi kehittynyt sellaiseen suuntaan, mikä 1990-luvulla olisi ollut jollakin tapaa poliittisesti mahdollista tai mikä näiden järjestöjen rooli on tänään. Kyse onkin enemmän siitä, miten länsi tai kansainvälinen yhteisö ylipäätään olisi voinut estää muutoksen Venäjällä kohti autoritarismia sisäpolitiikassa ja kasvavaa sotilaallisen voiman käyttöä ulkosuhteissa.
Venäjän sivuuttaminen
Toki voidaan sanoa, että länsi olisi voinut 1990-luvulla tehdä enemmän ottaakseen Venäjän huolet ja näkökannat huomioon. Venäjän turhautumiselle on joitakin aivan ymmärrettäviä syitä. Esimerkiksi Naton kumppanuusohjelmaa markkinoitiin ensin vaihtoehtona Naton laajentumiselle mutta sitten Nato kuitenkin laajeni.
Ennen kaikkea Kosovon sota 1999 – ehkä jopa enemmän kuin Naton laajentuminen – vahvisti Venäjällä mielikuvaa siitä, että Yhdysvalloilla ja Natolla on Euroopan turvallisuudessa hegemoninen asema ja että ne voivat halutessaan käyttää myös aseellista voimaa Venäjän tahdosta riippumatta eli kansainvälisen lain vastaisesti, ilman YK:n turvallisuusneuvoston antamaa valtuutusta.
On kuitenkin väärin väittää, että Venäjän intressejä ei olisi otettu ollenkaan huomioon tai että se olisi suljettu keskeisiltä foorumeilta kokonaan pois. Venäjän sotilaallista toimintaa entisen Neuvostoliiton alueella, kuten ”rauhanturvaamista” Georgiassa ja Tadzhikistanissa ymmärrettiin ja suvaittiin lännessä hyvin pitkälle tai kritisoitiin vain hyvin muodollisesti, kuten Moldovasta irtautuneessa Transnistriassa.
Länsisuuntautuneiden ja vanhoillisten väliset mielipide-erot eivät vielä tuolloin koskeneet niinkään suhtautumista länteen sinänsä vaan ennen kaikkea Venäjän suhdetta entisiin Neuvostoliiton maihin, joista ryhdyttiin nopeasti käyttämään nimitystä ”lähiulkomaat”.
Yhdessä Venäjän kanssa sovittiin Budapestin muistioksi kutsutussa sopimuksessa vuonna 1994 siitä, että Ukraina luopuu ydinaseista ja saa vastineeksi turvatakuut sen alueellisesta koskemattomuudesta. Venäjä oli mukana myös entisen Jugoslavian konfliktia koskevassa suurvaltojen kontaktiryhmässä, vaikka ryhmän politiikka olikin pitkälle Yhdysvallat-vetoista. Venäjä otettiin 1990-luvulla mukaan myös johtavien teollisuusmaiden G7-ryhmän kokouksiin jäseneksi, vaikka taloudellisilla mittareilla se ei tähän ryhmään olisi kuulunutkaan.
1990-luvulla Venäjän länteen suuntautunut politiikka muuttui jo ennen Naton laajenemista koskevia päätöksiä, joskin kehityksessä oli puolin ja toisin vuorovaikutteisuutta. Esimerkiksi ETYJin ulkoministerikokouksessa Tukholmassa joulukuussa 1992 pitämässään puheessaan ulkoministeri Andrei Kozyrev kertoi Venäjän ulkopolitiikan muuttuneen. Hän kritisoi länttä kovin sanoin sekaantumisesta Balkanin sotiin ja ilmoitti, etteivät ETYJin säännöt enää päteneet entisen Neuvostoliiton alueella.
Vaikka Kozyrev ilmoitti, että se ei ollut ”oikea” puhe vaan ainoastaan kuvitelma siitä, minkälaista Venäjän ulkopolitiikka olisi, jos vanhoilliset saisivat vallan Venäjällä, se itse asiassa heijasti hyvin Venäjän valtavirran ajattelua jo tuolloin. Länsisuuntautuneiden ja vanhoillisten väliset mielipide-erot eivät vielä tuolloin koskeneet niinkään suhtautumista länteen sinänsä vaan ennen kaikkea Venäjän suhdetta entisiin Neuvostoliiton maihin, joista ryhdyttiin nopeasti käyttämään nimitystä ”lähiulkomaat”.
Venäjän demokratisoitumisen epäonnistuminen
Erillinen mutta ei kokonaan toinen kysymys on sitten se, olisiko länsi voinut tehdä enemmän vahvistaakseen Venäjän demokratiakehitystä 1990-luvulla. Oletuksena on, että jos demokratiat eivät sodi keskenään, Venäjä ei olisi ajautunut sotaan Ukrainassa. Keskustelua tästäkin kysymyksestä on käyty laajasti, muun muassa kysymyksen ”Who lost Russia?” – ”kuka menetti Venäjän” – alla. Tähän kysymykseen vastataan usein, ettei kukaan.
Vaikka paljon olisi voitu tehdä paremminkin, lopulta kehitys riippui olennaisesti sellaisista Venäjän sisäisistä tekijöistä, joihin oli vaikea vaikuttaa ulkopuolelta. Demokraattinen perinne oli Venäjällä heikko ja siihen jollakin tavoin uskoneet poliitikot eivät kyenneet yhteistoimintaan vaan riitelivät keskenään. Myöskään kunnollista tilintekoa menneisyyteen ei missään vaiheessa kunnolla tehty. Nykyisen venäläisen historianpolitiikan suunta on pikemminkin päinvastainen.
Venäjän taloudellinen kehitys on tässä yhteydessä oma lukunsa. Venäjän sisäinen kaaos, epäoikeudenmukainen tuloerojen kasvu ja taloudellinen romahdus varmasti kävivät venäläisten itsetunnolle ja tuntuivat nöyryytykseltä. Usein kyse oli kuitenkin henkilökohtaisista venäläisiin kohdistuneista nöyryyttävistä asetelmista ja tilanteista kuin sinänsä Venäjän valtion kohtelusta. Nämä tekijät kuitenkin selittivät Putinin nousua Venäjän presidentiksi 1990-luvun lopussa ja hänen suurta kansansuosiotaan jatkossa, mutta moni maa ja kansakunta on kokenut vastaavaa ilman, että seurauksena olisi ollut sotilaallinen aggressio.
Historioitsijat tulevat jatkossakin keskustelemaan siitä, oliko Naton laajentuminen ison mittaluokan erehdys.
Ukrainan sodan juuret voidaan ulottaa 1990-luvulle. Historioitsijat tulevat jatkossakin keskustelemaan siitä, oliko Naton laajentuminen ison mittaluokan erehdys. On epäselvää, mitä olisi tapahtunut, jos Nato ei olisi laajentunut. Jos Venäjän sisäpoliittinen kehitys kohti autoritarismia olisi toteutunut samansuuntaisesti kuin se 1990-luvun aikana ja sen jälkeen toteutui, se olisi joka tapauksessa halunnut ulottaa etupiirinsä entisen Neuvostoliiton maihin – voimme kuvitella, mikä Baltian maiden asema olisi tässä vaihtoehtoisessa historiassa nyt.
Naton ja lännen toimilla voi olla oma pieni osuutensa Venäjän sisäisessä kehityksessä, mutta tässäkin on varsin epäselvää, missä määrin Venäjän sisäiseen kehitykseen lopulta olisi voitu vaikuttaa toimimalla toisin – joko tekemällä enemmän tai vähemmän – kuin nyt tehtiin. Olisiko yksittäisiä virheitä välttämällä voitu kääntää historian kelkkaa? Ja kuinka paljon vallinneita historian rakenteita olisi pitänyt muuttaa, jotta kokonaan toisin toimiminen olisi käynyt mahdolliseksi?
Joka tapauksessa 1990-luvun kehitys ei tehnyt nykyistä laajamittaista Ukrainan sotaa väistämättömäksi. Vaikka Venäjä olisi autoritaarinen ja suhtautuisi länteen skeptisestikin, jokin toinen johtaja tai Putinkaan toisissa olosuhteissa ei silti välttämättä olisi aloittanut sotaa, jonka seurauksena niin kansainvälinen kuin sisäinenkin vakaus tulevat isoilla riskeillä kyseenalaistetuiksi.
Tuomas Forsberg on Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin johtaja ja Tampereen yliopiston kansainvälisen politiikan professori.
