Syksyllä 2023 Suomen hallitus teki historiallisen päätöksen sulkea Suomen ja Venäjän välinen maaraja. Päätöksen perusteena oli aluetta jo kuukausien ajan vaivannut “sääntöjenvastainen” maahantulo. Rajaliikenne vilkastui elokuun aikana, ja marraskuun loppuun mennessä Suomeen oli saapunut itärajan kautta jo lähes tuhat kolmannen maan kansalaista.

Tilannetta hankaloitti se, että maahantulijoiden kasvaneen määrän katsottiin olevan Venäjän hallituksen tietoisesti masinoima ilmiö. Monet rajalle saapuneista henkilöistä olivat kotoisin maantieteellisesti kaukaisista valtioista, ja heidän arvioitiin käyttäneen Venäjää läpikulkumaana matkalla Suomeen. Huolta herätti erityisesti tapa, jolla venäläisviranomaisten katsottiin “ohjanneen” tulijoita rajan yli.

Analysoin tässä kaksiosaisessa artikkelisarjassa hallituksen toimia kansainvälisen politiikan tutkimuksen näkökulmasta. Sovellan teksteissä tutkijoiden Barry Buzanin, Ole Wæverin, ja Jaap de Wilden kehittämää turvallistamisteoriaa. Kyseessä on 1990-luvulla kehitetty kansainvälisen politiikan tutkimuksen teoria, joka perustuu ajatukseen turvallisuudesta sosiaalisesti rakentuvana ilmiönä.

Kuten sarjan ensimmäisessä osassa totesin, turvallistamisteoria ei ota niinkään kantaa siihen, ovatko jotkin tietyt turvallisuusuhat todellisia vaiko eivät. Huomio on ennemminkin niissä tavoissa, joilla puhujat pyrkivät vakuuttamaan yleisön näiden uhkien olemassaolosta ja oikeuttamaan niiden neutralisoimiseksi käytetyt keinot.

Keskityn tässä sarjan toisessa osassa niihin oikeudellisiin ja muihin näkökulmiin, jotka ovat jääneet Suomessa parhaillaan käytävän turvallistamiskeskustelun jalkoihin. Se on jatkoa aiemmalle keskustelulle Suomeen itärajan kautta tulleista turvapaikanhakijoista kansallisena turvallisuusuhkana.

Turvallisuutta, mutta millä hinnalla?

Turvallistaminen nojaa käsitykseen havaittujen uhkien todellisuudesta ja välittömyydestä. Niiden neutralisoimiseksi ehdotetaan usein päättäväisiä, nopeita ja jopa radikaaleja toimia, joiden toteuttaminen edellyttää normaalien päätöksentekoprosessien sivuuttamista.

Kuten tutkija Mikko Poutanen huomauttaa, lopputuloksena on paradoksaalinen tilanne, jossa uhattuina ovat juuri ne demokraattisen yhteiskunnan keskeiset piirteet, joita turvallistamisella alun perin väitettiin suojeltavan.

Itärajan kontekstissa tämä näkyy hämärtyneenä käsityksenä ei vain hallituksen toimien moraalisesta oikeutuksesta, vaan myös niiden oikeudellisuudesta.

Mediassa haastateltujen rajaviranomaisten mukaan konkreettiseksi haasteeksi itärajalla muodostui lähinnä se, että Venäjän viranomaiset olivat muuttaneet toimintaansa ja sallivat nyt pääsyn Suomen rajalle ilman passia tai viisumia. Aiemmin maasta poistuminen oli edellyttänyt asiaankuuluvien matkustusasiakirjojen esittämistä.

Hallituksen aihetta koskevissa ulostuloissa tämä tulkittiin Venäjän aggressioksi ja yhdistettiin sekaannuksen ja ristiriitojen aiheuttamiseen tähtäävään hybdiridivaikuttamiseen.

On kuitenkin tärkeää huomata, että vaikka Venäjän viranomaisten toiminta oli tavallisuudesta poikkeavaa, se ei ollut itsessään mitenkään laitonta. Kuten professori Martin Scheinin huomauttaa, “kysymys ei ole laittomista vaan laillisista rajanylityksistä.” Oikeus poistua maasta on ihmisoikeus, eikä Venäjällä ei ole mitään velvoitetta – tai edes oikeutta – estää turvapaikanhakijoiden siirtyminen Suomen rajalle.

Oikeus hakea turvapaikkaa on kirjattu niin vuoden 1951 pakolaissopimukseen kuin myös YK:n ihmisoikeusjulistukseen sekä EU:n perusoikeuskirjaan. Suomi on kaikkien näiden sopimusten jäsen ja velvoitettu niiden täysimääräiseen toimeenpanoon.

Suomella sen sijaan on velvollisuus vastanottaa ja käsitellä sille tehdyt turvapaikkahakemukset. Oikeus hakea turvapaikkaa on kirjattu niin vuoden 1951 pakolaissopimukseen kuin myös YK:n ihmisoikeusjulistukseen sekä EU:n perusoikeuskirjaan. Suomi on kaikkien näiden sopimusten jäsen ja velvoitettu niiden täysimääräiseen toimeenpanoon.

Hallituksen toimissa nämä kansainväliset sitoumukset ovat pitkälti jääneet turvallisuusnäkökulmien jalkoihin. Tällä hetkellä valmisteilla oleva niin kutsuttu “käännytyslaki” antaisi rajaviranomaisille oikeuden kieltäytyä vastaanottamasta turvapaikkahakemuksia Suomen ulkorajoilla.

Kuten hallitusneuvos Sanna Palo on todennut, kyseinen laki on “oikeudellisesti poikkeuksellisen haastava ja jännitteinen perus- ja ihmisoikeuksien kanssa.” Sitä on kritisoitu Suomen kansainvälisten velvoitteiden vesittämisestä ja väheksymisestä.

Lain on myös arvioitu loukkaavan rajavartiolaitoksen työntekijöiden oikeusturvaa. Rajavartijat ovat laillisesti velvoitettuja toimimaan tavalla, joka parhaiten edistää perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista. Nyt valmisteilla oleva “käännytyslaki” tarkoittaisi kuitenkin sitä, että he saattaisivat joutua poistamaan rajan ylittäneitä ihmisiä Suomen maaperältä tai estämään heitä hakemasta turvapaikkaa. Tämä on esimerkki tilanteesta, jossa rajavartijat joutuisivat toimimaan rajavartiolain vastaisella tavalla ja näin ollen rikkomaan virkavelvollisuuttaan.

Itärajan totaalisulku heikentää haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten oikeuksia

Toinen itärajan sulkemisen aiheuttama oikeudellinen haaste liittyy perheoikeuksien toteutumiseen. Aiheesta ovat kirjoittaneet Itä-Suomen yliopiston professori Olga Davydova-Minguet ja yliopistotutkija Pirjo Pöllänen.

He kiinnittävät huomiota niihin erilaisiin inhimillisiin, sosiaalisiin ja kulttuurisiin sidonnaisuuksiin, jotka määrittävät Suomessa asuvan venäjänkielisen väestön jokapäiväistä elämää, ja jotka sitovat itärajan molemmin puolin asuvat ihmiset toisiinsa.

Kirjoittajien mukaan esimerkiksi ylirajaiset hoivasuhteet ovat yleisiä, sillä monet Suomessa asuvista venäjänkielisistä naisista huolehtivat rajaa taa jääneistä vanhemmistaan. Maiden välisen maarajan sulkeminen hankaloitti tätä arkista toimintaa ja teki fyysisistä vierailuista käytännössä mahdottomia.

Davydova-Minguet ja Pöllänen arvostelevatkin tapaa, jolla hallituksen toimet itärajalla ovat “koskettaneet kaikkein kipeimmin juuri tavallisia ihmisiä” ja lisänneet kaikkein heikoimmassa asemassa olevien henkilöiden haavoittuvuutta.

Tämänkaltaiset kriittiset huomiot ovat yleisiä turvallistamisteorian piirissä. Teorian kehittäneet tutkijat pyrkivät jo alunperinkin varoittamaan ihmisiä turvallistamispuheen vaikeasti ennakoitavista seurauksista. Näihin lukeutuvat turvallisuuspoliittinen vaihtoehdottomuus sekä sen johdosta tapahtuneet sotilaalliset ylilyönnit. Yhdysvaltain terrorismin vastaista sotaa on usein käytetty esimerkkinä jälkimmäisestä.

Turvallistamispuheelle ominaiset uhkakuvat ruokkivat erityisesti toiseuden pelkoa, eli tuntemattomien ihmisten ja kansojen näkeminen vaaroina tai vihollisina. Lopputuloksena on usein muukalaisvihan ja poliittisen vastakkainasettelun lisääntyminen.

Erityisesti populististen puolueiden on todettu soveltavan turvallistamisteorian oppeja omassa vaikuttamistyössään. Turvallisuuskysymyksiin vetoaminen on tehokas keino sulkea tiettyjä ryhmiä yhteiskunnan ulkopuolelle ja vahvistaa mielikuvia maan kansalaisiin kohdistuvasta uhasta.

Turvallistamispuheelle ominaiset uhkakuvat ruokkivat erityisesti toiseuden pelkoa, eli tuntemattomien ihmisten ja kansojen näkeminen vaaroina tai vihollisina. Lopputuloksena on usein muukalaisvihan ja poliittisen vastakkainasettelun lisääntyminen.

Kriisipuhe muodostaa itseään ruokkivan noidankehän

Turvapaikanhakijoiden ja muiden siirtolaisten turvallistaminen on ilmiö, josta puhutaan vuosi vuodelta enemmän. Siihen liittyy aivan oma, perinteisestä kansallisen turvallisuuden logiikasta eriävä uhkakuvastonsa ja toimintamallinsa.

Itärajan kontekstissa turvallistaminen on näkynyt erilaisten – ja tähän asti pääasiallisesti toteutumattomien – riskien korostamisena. Poliitikkojen viittaukset Venäjän hallituksen “hybridihyökkäykseen” sekä paperittomien maahantulijoiden aiheuttamaan potentiaaliseen turvallisuusuhkaan ovat herättäneet pelkoa kansalaisten keskuudessa.

Ne ovat myös naamioineet sen tosiasian, että hallituksen toimet itärajalla ovat olleet pitkälti epäsuhtaisia verrattuna maahan pyrkineiden ihmisten määrään. Kuten Pakolaisneuvonnan toiminnanjohtaja Pia Lindfors osuvasti totesi: “Kyseessä on varsin onnistunut hybridioperaatio, […] kun muutama sata suojelua hakevaa ihmistä saa aiemmin ihmisoikeuksien puolesta kansainvälisesti vahvasti puhuneen oikeusvaltion taipumaan ja rajoittamaan itse perustavanlaatuisia ihmisoikeuksia.”

Mahdollisia jatkotoimenpiteitä harkittaessa tulee pitää mielessä, että tilanne Suomessa ei ole mitenkään uusi tai ainutlaatuinen.

Mahdollisia jatkotoimenpiteitä harkittaessa tulee pitää mielessä, että tilanne Suomessa ei ole mitenkään uusi tai ainutlaatuinen. Monella on tuoreessa muistissa vuoden 2015 “pakolaiskriisi” sekä vuoden 2021 “rajakriisi”, jolloin Valko-Venäjän katsottiin tieten tahtoen lähettäneen tuhansia turvapaikanhakijoita Puolaan EU:n ulkorajalle.

Molemmissa tapauksissa turvapaikanhakijoiden yllättäen kasvaneeseen määrään vastattiin koventamalla maiden sisäisiä turvallisuustoimia ja leimaamalla maahantulijat kansalliseksi turvallisuusuhaksi.

Tämänkaltaiset toimet ovat omiaan lisäämään hybridihyökkäyksen houkuttelevuutta. Ne paljastavat läntisen yhteiskunnan heikot kohdat ja haavoittuvuuden sekä sen, kuinka helppoa sisäisen eripuran kylväminen on.

Sen sijaan että Venäjän toimintaan vastataan ottamalla etäisyyttä historiallisiin arvoihin ja kansainvälisiin sitoumuksiin, tulisi Suomen hallituksen takertua niihin entistä vahvemmin.

VTT Iida-Maria Tammi on vieraileva tutkija saksalaisessa  Centre for Humanitarian Action-ajatushautomossa, jossa hän työskentelee Alfred Kordelinin Säätiön rahoittaman Humanitarian Climate Politics-tutkimusprojektin parissa. Tammi on yksi Politiikasta-lehden päätoimittajista.

Artikkelikuva: Pexels / Pixabay

Artikkelia muokattu 12.6.2024: Artikkelin otsikkoa tarkennettu lisäämällä siihen osan järjestysnumero.

Julkaisu Rajat kii! Osa 2: Oikeudelliset näkökulmat ovat jääneet kriisipuheen jalkoihin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Keskustelu Suomen hallituksen rajaturvallisuuteen liittyvistä toimista on käynyt viime kuukausien aikana vilkkaana. Erityisesti poliitikkojen keskuudessa kiitosta ovat keränneet hallituksen nopea ja päättäväinen vastaus itärajan muuttuneeseen tilanteeseen sekä tapa, jolla kansallisesta turvallisuudesta tehtiin ykkösprioriteetti epävakaassa ja vaikeasti ennakoitavassa tilanteessa.

Samalla monet asiantuntijat ovat kritisoineet hallituksen toimien perus- ja ihmisoikeusvaikutuksia. Huomiota on kiinnitetty erityisesti siihen, että valtaosa syksyn 2023 aikana Suomeen itärajan kautta tulleista henkilöistä on turvapaikanhakijoita.

Ihmisoikeusjärjestö Amnesty International on huomauttanut, että hallituksen päätös rajanylityspaikkojen sulkemisesta ja turvapaikkamenettelyn keskittämisestä on heikentänyt pakolaisten oikeuksia ja aiheuttanut “vakavien ihmisoikeusloukkausten vaaran.”

Analysoin tässä kaksiosaisessa artikkelissa hallituksen toimia kansainvälisen politiikan tutkimuksen näkökulmasta. Sovellan teksteissä tutkijoiden Barry Buzanin, Ole Wæverin, ja Jaap de Wilden kehittämää turvallistamisteoriaa. Kyseessä on 1990-luvulla kehitetty kansainvälisen politiikan tutkimuksen teoria, joka perustuu ajatukseen turvallisuudesta sosiaalisesti rakentuvana ilmiönä.

Keskityn tässä sarjan ensimmäisessä osassa tapaan, jolla hallituksen turvallisuuspoliittisiin kysymyksiin painottuva retoriikka on muokannut itärajan tilannetta koskevaa julkista keskustelua. Sarjan toisessa osassa erittelen turvallistamispuheen luomia analyyttisia aukkoja, ja niiden vaikutuksia ihmis- ja yksilönoikeuksien toteutumiselle.

Turvallistaminen oikeuttaa radikaalit ja epädemokraattiset toimenpiteet

Akateemisessa tutkimuksessa turvallistamisteoriaa on käytetty ensisijaisesti keinona selittää tapaa, jolla tiettyjä yhteiskunnallisia aiheita tarkastellaan pääasiallisesti turvallisuusnäkökulmien kautta, ja niitä koskeva päätöksenteko niin sanotusti “kohotetaan” päivänpolitiikan yläpuolelle.

Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että puhuja, joka on usein poliitikko tai muu päätöksentekijä, pyrkii vakuuttamaan yleisön, kuten vaikkapa äänestäjät, jonkin ilmiön tai toimijan aiheuttamasta turvallisuusuhasta. Puhujan retoriseen keinovalikoimaan kuuluvat usein pelkoa herättävät kielikuvat, liioittelu sekä tarkkaan valitut, tilanteen kiireellisyyttä ja esitettyjen toimien vaihtoehdottomuutta alleviivaavat “faktat”.

Onnistuneesta turvallistamisesta puhutaan silloin, kun yleisö hyväksyy uhan olemassaolon ja sen neutralisoimiseksi tehdyt toimet. Termillä ei siis oteta kantaa siihen, onko uhka torjuttu vaiko ei.

Onnistuneesta turvallistamisesta puhutaan silloin, kun yleisö hyväksyy uhan olemassaolon ja sen neutralisoimiseksi tehdyt toimet. Termillä ei siis oteta kantaa siihen, onko uhka torjuttu vaiko ei. Ennemminkin on kyse onnistuneesta poliittisesta vaikuttamisesta, joka muokkaa kuulijan käsitystä sillä hetkellä vallitsevasta turvallisuustilanteesta.

Aiemmassa tutkimuksessa turvallistamisteorian avulla onkin usein pyritty ymmärtämään, kuinka jostakin näennäisen vaarattomasta toimijasta tai ilmiöstä on muodostettu turvallisuusuhka. Turvallistamisteoriaa on sovellettu onnistuneesti esimerkiksi journalismiin, terveyteen ja ilmastonmuutokseen liittyviin kysymyksiin, teoria on myös yksi tapa hahmottaa kansallisia ja kansainvälisiä kriisejä.

Kuinka turvapaikanhakijoista tuli uhka Suomen valtiolle

Ensimmäinen päätös Suomen ja Venäjän välisen rajan sulkemisesta tehtiin 16. marraskuuta 2023. Sulkupäätös koski Vaalimaan, Nuijamaan, Imatran ja Niiralan raja-asemia. Vainikkalan rautatieliikenteelle omistetun raja-aseman lisäksi nämä ovat neljä eteläisintä itärajan ylityspaikkaa. Niistä on hyvät kulkuyhteydet niin Pietariin kuin Moskovaankin.

Vajaa viikko tämän jälkeen valtioneuvosto päätti sulkea myös Kuusamon, Sallan ja Vartiuksen raja-asemat. Tämä tarkoitti sitä, että Suomen ja Venäjän väliselle henkilöliikenteelle oli avoinna enää kaikkein pohjoisin rajanylityspaikka, nimeltään Raja-Jooseppi. Marraskuun lopussa myös tämä suljettiin.

Raja-Joosepin sulkemisen myötä koko Suomen ja Venäjän välinen maaraja oli kiinni, eikä minkäänlainen henkilöliikenne ollut enää mahdollista. Nämä jyrkät ja tavanomaisesta poikkeavat toimet pyrittiin oikeuttamaan vetoamalla turvallisuusnäkökulmiin.

Pääministeri Petteri Orpo viittasi marraskuussa 2023 itärajan muuttuneeseen tilanteeseen Venäjän Suomeen kohdistamana “hybridioperaationa”, jolla pyritään aiheuttamaan sekaannusta ja ristiriitoja Suomen ja EU:n sisällä. Orpo on sittemmin koventanut retoriikkaansa, ja kuvannut itärajan tilannetta “hybridihyökkäyksenä” Suomen ja EU:n itsemääräämisoikeutta vastaan.

Hallituksen kirjelmissä itärajan totaalisulkua on niin ikään perusteltu vetoamalla turvapaikanhakijoiden aiheuttamaan turvallisuusuhkaan.

Hallituksen kirjelmissä itärajan totaalisulkua on niin ikään perusteltu vetoamalla turvapaikanhakijoiden aiheuttamaan turvallisuusuhkaan. Valtioneuvoston päätöksen mukaan “sääntöjenvastainen maahantulo” Suomen itärajalla aiheuttaa “vakavan uhan kansalliselle turvallisuudelle sekä yleiselle järjestykselle Suomessa ja muualla Schengen-alueella.”

Päätöksessä kiinnitettiin erityistä huomiota “vieraan valtion viranomaisten” ja “muiden toimijoiden” rooliin Suomeen kohdistuvan maahantulon edesauttamisessa. Myös kansainvälisen rikollisuuden arveltiin liittyvän itärajan muuttuneeseen tilanteeseen.

Jotkut poliitikot ovat myös epäilleet, että Suomeen voisi itärajan kautta saapua turvapaikanhakijoiksi naamioituneita sotilaita. Tutkijat ovat sittemmin torpanneet tämän huolen. Kuten väitöskirjatutkija Mikko Räkköläinen toteaa, “Venäjällä on jo käytössä paljon parempia tapoja tällaiseen kuin joukkojen naamioiminen turvapaikanhakijoiksi.”

Tätä mahdollisuutta vastaan puhuu myös se, että kyseiset henkilöt kirjataan ja otetaan talteen heti heidän ylitettyään rajan. Näin ollen heidän mahdollisuuteensa mihinkään sotilaalliseen toimintaan Suomen sisällä ovat heikot.

Itärajaa koskeva julkinen keskustelu tarvitsee lisää kriittisiä äänenpainoja

Hallituksen itärajaa koskeva narratiivi on malliesimerkki onnistuneesta turvallistamisesta. Yllä olevista esimerkeistä käy ilmi, kuinka puhujat, kuten Orpon hallituksen jäsenet ja muut poliitikot, ovat systemaattisesti pyrkineet vakuuttamaan kuulijat (Suomen kansalaiset) itärajan muuttuneen tilanteen aiheuttamasta turvallisuusuhasta ja oikeuttamaan rajaturvallisuuden takaamiseksi tehdyt toimet.

Puhujien ilmaisut ja heidän käyttämänsä esimerkit ammentavat kansalaisten historiallisesti muodostuneesta –ja Ukrainan sodan uudelleenaktivoimasta – pelosta Venäjää kohtaan. Hallituksen kriisipuheen keskiössä on ajatus itärajasta vaarallisena alueena, jonka hallitseminen vaatii epätavanomaisia ja radikaaleja turvallisuustoimia.

Se, että kuulijat hyväksyvät tämän väitteen on olennaista ei vain hallituksen esittämien toimien hyväksyttävyyden, vaan myös niiden toimeenpanijoiden poliittisen uran jatkuvuuden kannalta.

Avoin ja ennakkosensuurista vapaa keskustelukulttuuri on tärkeä vastavoima pelkoa herättävälle kriisiretoriikalle. Se monipuolistaa itärajan tilanteesta käytävää julkista keskustelua ja tarjoaa vaihtoehtoisia tapoja käsitteellistää tilannetta.

Turvallistamispuhetta kuunnellessa on kuitenkin tärkeää pitää mielessä, että puhujat usein korostavat tai jopa liioittelevat uhan laatua hakiessaan kuulijoiden hyväksyntää. Tämän seurauksena maan sisäpoliittinen ilmapiiri muuttuu helposti jännittyneeksi, ja aihetta koskeva julkinen keskustelu kärjistyy ja yksipuolistuu. Usein keskeisiä toimijoita on enemmän kuin yksi, ja myös media ja erilaiset asiantuntijat voivat omalla toiminnallaan vaikuttaa aiheesta käytävän keskustelun laatuun.  

Tämä ilmiö on näkynyt myös Suomessa. Kun esimerkiksi apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalainen kyseenalaisti itärajan totaalisulun laillisuuden viime syksynä, häntä arvosteltiin kovin sanakääntein. Myös monia tutkijoita, ihmisoikeusjärjestöjä ja muita asiantuntijoita on kritisoitu heidän tuotuaan esille vaihtoehtoisia tai marginaaliin jääneitä näkökulmia.

Tästä kriisipuheen vaihtoehtoisia ääniä poissulkevasta luonteesta huolimatta – tai siitä johtuen – on ensiarvoisen tärkeää, että hallituksen rajaturvallisuuteen liittyviä toimia seurataan yhä edelleen kriittisesti ja moniäänisesti.

Viimeisimpien tietojen mukaan Suomen ja Venäjän välinen maaraja pysyy toistaiseksi suljettuna. On tärkeää, että tulevia toimenpiteitä koskevassa keskustelussa annetaan enemmän tilaa myös hallituksen toimia vastustaville tai niitä kyseenalaistaville mielipiteille.

Avoin ja ennakkosensuurista vapaa keskustelukulttuuri on tärkeä vastavoima pelkoa herättävälle kriisiretoriikalle. Se monipuolistaa itärajan tilanteesta käytävää julkista keskustelua ja tarjoaa vaihtoehtoisia tapoja käsitteellistää tilannetta.

Vaihtoehtoiset kannanotot myös haastavat kriisipuheelle ominaisen “vaihtoehdottomuuden” ja auttavat kuulijoita tunnistamaan, milloin kriisin ratkaisemiseksi ehdotetut keinot kääntyvät itseään vastaan. 

VTT Iida-Maria Tammi on vieraileva tutkija saksalaisessa Centre for Humanitarian Action-ajatushautomossa, jossa hän työskentelee Alfred Kordelinin Säätiön rahoittaman Humanitarian Climate Politics-tutkimusprojektin parissa. Tammi on yksi Politiikasta-lehden päätoimittajista.

Artikkelikuva: Pexels / Pixabay

Artikkelia muokattu 12.6.2024: Artikkelin otsikkoa tarkennettu lisäämällä siihen osan järjestysnumero.

Julkaisu Rajat kii! Osa 1: Eksistentiaalinen pelko ajaa hallituksen rajapolitiikkaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

When Spring Came to Bucha (Marcus Lenz & Mila Teshaieva, 2022) esitetään DocPoint-festivaalilla perjantaina 3.2. ja lauantaina 4.2.

Saksalaisen Marcus Lenzin ja ukrainalaisen Mila Teshaievan ohjaama When Spring Came to Bucha on ansiokas kuvaus sodan aiheuttamasta traumasta ja siitä, miten ihmiset pyrkivät selviytymään heitä kohdanneesta tragediasta.

Nimensä mukaisesti yksi dokumentin keskeisistä teemoista on kevät: ylösnousemuksen ja uuden alun aika. 

Venäjän joukot ovat vetäytyneet Ukrainan Butshasta ja on aika siivota pihat ja kodit, palata kouluun ja tanssia häitä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö samalla olisi myös aika itkeä sodassa kaatuneita ja surra omia henkilökohtaisia menetyksiä.

Ohjaajat asettavatkin dokumentissaan normaaliuden käsitteen suurennuslasin alle. 

He havahduttavat katsojan pohtimaan sitä näkymätöntä voimaa, joka kumpuaa vapaudesta toimittaa rauhassa arkipäiväisiä askareita. Jokapäiväiset toimet, kuten ruohon leikkaaminen tai ruoanlaitto omassa keittiössä, tulevat uudella tavalla merkitykselliseksi, kun tapahtumapaikkana on sodan vastapuolen alta vastikään vapautettu kaupunki.

Pohdin tässä arviossa Lenzin ja Teshaievan dokumentin sanomaa ja asetan sen Ukrainan sodan laajempaan kontekstiin. Kerron muun muassa Butshan valtaukseen johtaneista tapahtumista sekä kansainvälisen yhteisön reaktiosta kaupungista keväällä 2022 paljastuneisiin raakuuksiin.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan ja “Butshan verilöyly”

Venäjän armeija valloitti Butshan kaupungin 27. helmikuuta. Ukrainan sodan alkamisesta oli kulunut vain kolme päivää, ja oltiin vielä sodan niin sanotussa ensimmäisessä vaiheessa: Venäjä eteni maan halki leveällä rintamalla ja pyrki saamaan haltuunsa suuria kaupunkeja.

Aiempina päivinä vihollisjoukot olivat edenneet yli 400 kilometriä Itä-Ukrainan rajalta kohti maan pääkaupunkia Kiovaa. Ukrainaan oli julistettu sotatila, ja presidentti Volodymyr Zelenskyi oli allekirjoittanut määräyksen yleisestä liikekannallepanosta Venäjän aloittaman hyökkäyssodan takia.

Vihollinen hyökkäsi maata pitkin ja ilmasta käsin, ja ukrainalaiset puolustivat maataan kiivaasti. 

Kun venäläisjoukot pääsivät noin kolmenkymmenen kilometrin päähän Ukrainan pääkaupungista Kiovasta, niiden eteneminen pysähtyi. Yhdeksi keskeiseksi joukkojen väliseksi rajalinjaksi muodostui Kiovan länsipuolella virtaava Irpin-joki.

Viimeisimpien vahvistettujen tietojen mukaan Venäjän joukot tappoivat alueella yhteensä 100 siviiliä. Kuolleista 75 oli aikuisia miehiä, 20 naisia ja 5 lapsia.

Vaikka ukrainalaiset kykenivät estämään venäläisjoukkojen etenemisen Kiovaan, joen toisella puolella sijaitsevat Irpinin ja Butshan kaupungit joutuivat vihollisen haltuun.

Kun venäläiset perääntyivät Butshasta noin kuukautta myöhemmin, alueelle palaavia ukrainalaisia odotti järkyttävä näky. Kaduilla lojui siviiliasuisten ihmisten ruumiita, joista monet oli surmattu teloitustyyliin, selkään tai päähän ampumalla. Osa ruumiista oli heitetty joukkohautoihin tai poltettu.  

Viimeisimpien vahvistettujen tietojen mukaan Venäjän joukot tappoivat alueella yhteensä 100 siviiliä. Kuolleista 75 oli aikuisia miehiä, 20 naisia ja 5 lapsia.

Toukokuussa 2022 YK:n ihmisoikeusneuvosto äänesti sen aiemmin muodostaman, Ukrainan sodan tapahtumiin perehtyvän tutkimusryhmän mandaatin laajentamisen puolesta. Päätös hyväksyttiin äänin 33 puolesta ja 2 (Kiina ja Eritrea) vastaan. Yhteensä 12 maata pidättäytyi äänestämästä.

Uusi mandaatti koski erityisesti Kievin, Chernihivin, Kharkivin ja Sumyn alueilla helmi-maaliskuussa mahdollisesti tapahtuneita sotarikoksia, rikoksia ihmisyyttä vastaan tai muita kansainvälisen humanitaarisen oikeuden loukkauksia.

Inhimillisen kärsimyksen kasvot

Ihmisoikeuskomission asettaman tutkimusryhmän löydösten mukaan Venäjän joukot ovat syyllistyneet Ukrainassa sotarikoksiin. Joukkojen toteuttamiin laittomuuksiin lukeutuvat muun muassa siviilien tarkoituksellinen surmaaminen, yksityisen omaisuuden tuhoaminen ja ryöstely sekä seksuaalinen väkivallan käyttäminen yhtenä sodan keinona.

On myös todisteita siitä, että Venäjän armeija olisi tieten tahtoen pommittanut asuinrakennuksia ja siviili-infrastruktuuria, kuten voimaloita ja sähkönjakeluverkkoa.

Siinä missä YK:n kaltaisten isojen kansainvälisten toimijoiden raportoinnissa korostuu kollektiivinen sodan kokemus, Lenzin ja Teshaievan dokumentti keskittyy yhteen pieneen yhteisöön. Se kuvaa tapahtumia Butshaan jääneiden tai sinne pian Venäjän joukkojen lähdön jälkeen palanneiden siviilien näkökulmasta.

Yksi dokumentin keskeisistä vahvuuksista onkin tapa, jolla se antaa kasvot sodan aiheuttamalle inhimilliselle kärsimykselle. Sen kuvat tulevat iholle ja muistuttavat suomalaista katsojaa siitä, millaista on olla aseellisesti ylivoimaisen suurvallan hyökkäyksen kohteena.

Siinä missä YK:n kaltaisten isojen kansainvälisten toimijoiden raportoinnissa korostuu kollektiivinen sodan kokemus, Lenzin ja Teshaievan dokumentti keskittyy yhteen pieneen yhteisöön.

Dokumentti kuvaa tuskallisen tarkasti prosesseja, joilla paikalliset viranomaiset yrittävät korjata venäläisjoukkojen jälkeensä jättämiä tuhoja. Se näyttää, kuinka kuolleita kaivetaan ylös joukkohaudoista, viedään ruumishuoneelle tunnistettavaksi ja sieltä edelleen uudelleenhaudattavaksi.

Kunnalle työskentelevä Yuri on vastuussa sekä vaurioituneiden vesijohtoputkien korjaamisesta että arkkujen hankkimisesta kuolleille. “Kuka mukaan tätä tekisi”, hän toteaa dokumentissa ja kohauttaa olkiaan.

Siinä missä DocPointissa vuonna 2020 näytetty The Cave oli ylistyslaulu sodan keskellä työskenteleville syyrialaisille lääkäreille, When Spring Came to Bucha on kuvaus ukrainalaisten paikallisviranomaisten periksiantamattomuudesta ja urhoollisuudesta venäläisjoukkojen tekemien raakuuksien äärellä.

Siviilit sotarikostutkinnan keskellä

Toinen huomionarvoinen seikka Lenzin ja Teshaievan dokumentissa on tapa, jolla se kiinnittää huomiota siviilien ja sotarikostutkijoiden väliseen jännitteiseen suhteeseen. Dokumentti näyttää esimerkiksi sen, kuinka viranomaisten tarve kerätä tietoja Venäjän joukkojen toiminnasta rajoittaa kaupungin asukkaiden halua siivota taloistaan sodan jäljet. 

Patjoista löytyy verijälkiä ja luoteja. Vielä tutkimatta oleville alueille ei saa mennä, koska niistä saattaa löytyä räjähteitä tai venäläisten virittämiä ansoja.

Sotarikostutkinnan seurauksena yksityisestä omaisuudesta tulee julkista todistusaineistoa. Siviilit ovat tiedonantajia, joita ohjataan huoneesta toiseen ja pyydetään raportoimaan kokemuksistaan.

Yhteen huoneeseen voi toimittaa listan tuhoutuneesta tai varastetusta omaisuudesta. Toisessa voi tehdä ilmoituksen kuolleista tai kadonneista henkilöistä, ja kolmannessa kertoa Venäjän joukkojen liikkeistä.

Dokumentti näyttää esimerkiksi sen, kuinka viranomaisten tarve kerätä tietoja Venäjän joukkojen toiminnasta rajoittaa kaupungin asukkaiden halua siivota taloistaan sodan jäljet. 

Myös tapa, jolla paikalliset asukkaat suhtautuvat kotiseutuunsa on muuttunut sodan seurauksena.

Tämän tunteen sanoittaa Butshasta paennut, mutta myöhemmin kaupunkiin perheensä kanssa palannut kouluikäinen Olenka. Hän kuvailee, kuinka kotiinpaluu on ollut monin tavoin katkeransuloinen kokemus.

Yhtäältä Olenka kertoo tuntevansa, että mikään ei ole muuttunut. “Tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt”, hän sanoo samalla kun istuu siskonsa kanssa huoneessaan piirtämässä. Seuraavassa lauseessa tytöt kertovat säikkyvänsä ohi ajavien rekkojen ääniä, koska erehtyvät luulemaan niitä tankeiksi.

Kaupunki, johon he ovat palanneet on yhtä aikaa turvallinen ja turvaton, sekä tuttu että tuntematon.

Synkkä tulevaisuus

Vaikka Butshassa tapahtuneista sotarikoksista on olemassa verrattain paljon todistusaineistoa, on epävarmaa, saadaanko syylliset vastuuseen teoistaan.

Kansainvälistä järjestelmää on viime vuosina vaivannut erityisesti humanitaaristen kysymysten politisoituminen. Tämä on ajanut sen usein poliittiseen umpikujaan ja heijastunut negatiivisesti YK:n turvallisuusneuvoston kykyyn ylläpitää kansainvälistä rauhaa ja turvallisuutta.

Vaikka viimeaikaiset kokemukset eivät vala uskoa tulevaan, on tärkeää ylläpitää painetta kansainväliseen lakiin kirjatun vastuuvelvollisuuden toteutumisesta.

Esimerkiksi Syyrian presidentti Bashar al-Assadin ja venäläisjoukkojen Syyrian sodassa siviileihin kohdistamat väkivallanteot ja muut sotarikokset ovat edelleen pitkälti rankaisematta.

Vaikka viimeaikaiset kokemukset eivät vala uskoa tulevaan, on tärkeää ylläpitää painetta kansainväliseen lakiin kirjatun vastuuvelvollisuuden toteutumisesta. Sillä aikaa konflikti Ukrainassa jatkuu, elämä palaa vapautettuihin kaupunkeihin ja sodan jaloista selvinneet ihmiset tekevät kukin parhaansa siirtyäkseen eteenpäin.

Iida-Maria Tammi on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella ja yksi Politiikasta-verkkolehden päätoimittajista. Hänen väitöskirjansa käsittelee avustustyöntekijöihin kohdistuvaa väkivaltaa ja humanitaarisen avun poliittista käyttöä Syyrian konfliktissa.

Artikkelin pääkuva: DocPoint.

Julkaisu DocPoint-arvio: ”Kuin aika olisi pysähtynyt” ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Mitä tunteita ja ajatuksia väkivaltaiset kuvat meissä herättävät? Miksi katselemme väkivaltaviihdettä, mutta käännämme katseemme pois sodan uhrien kärsimyksestä kertovista kuvista? Mikä saa taiteilijan tai tutkijan keskittymään väkivaltaan omassa työssään?

Näitä ja muita kysymyksiä käsiteltiin paneelikeskustelussa “Me väkivallan suurkuluttajat: väkivalta taiteessa ja popkulttuurissa”. Puhujina olivat tutkijatohtori Noora Kotilainen, kuvataiteilija Pekka Niskanen ja valokuvataiteilija Harri Pälviranta. Keskustelua moderoi väitöskirjatutkija Iida-Maria Tammi. Tilaisuus järjestettiin verkossa keskiviikkona 16.3.2022.

Sisältövaroitus: Artikkeli sisältää väkivaltaista kuvastoa.

Miksi väkivalta kiinnostaa?

Vaikka väkivaltaisten kuvien katselu saattaa ahdistaa, moni meistä huomaa palaavansa tämän kuvamaailman äärelle yhä uudelleen. Katselemme väkivaltaisia kuvia television ruudulta jopa pakonomaisesti: väkivallan uhrien veren ja kärsimyksen näkeminen aiheuttaa inhon väristyksiä, mutta emme kuitenkaan voi kääntää katsettamme pois. Silmiä peittävien käsien sormet raottuvat juuri sen verran, että niiden välistä voi tirkistää ruudulla tapahtuvaa toimintaa. Miksi toimimme näin?

Tähän kysymykseen ei ole yksinkertaista vastausta. Pälvirannan mukaan väkivaltaiset kuvat kiehtovat meitä osittain juuri niiden moniselitteisyyden takia. Yhtäältä ajatellemme, että erilaisten väkivallan kuvausten katseleminen auttaa meitä ymmärtämään väkivallan olemusta ja sen juurisyitä. Toisaalta näitä kuvia kuitenkin leimaa ”toiseus”: niissä kuvattu väkivalta ikään kuin pakenee katselijaa.

Tapa, jolla reagoimme väkivaltaisiin kuviin, on kaikessa monimutkaisuudessaan syvästi inhimillinen.

Tapa, jolla reagoimme väkivaltaisiin kuviin, on kaikessa monimutkaisuudessaan syvästi inhimillinen. Niskanen kertoi, kuinka vieraillessaan Firenzen Gallerie degli Uffizissa hän huomasi nuoren lapsen pysähtyvän kahden maalauksen äärelle. Kyseessä olivat italialaisten barokkitaiteilijoiden Caravaggion ja Battistellon vaikuttavat kuvaukset Iisakin ja Johannes Kastajan mestauksesta. Lapsi kuvasi matkapuhelimellaan maalauksista kaksi kohtaa, ennen kuin seurasi vanhempiaan näyttelyn seuraavaan huoneeseen.

Tilanteesta kiinnostunut Niskanen lähestyi maalauksia ja nappasi niistä kuvat mahdollisimman samoilla rajauksilla kuin lapsi hetkeä aiemmin. Hänen ottamissaan valokuvissa näkyy mestausta odottavan Iisakin kauhistunut ilme veitsen lähestyessä hänen kaulaansa ja jo kuolleen Johannes Kastajan irti leikattu pää.

Yksityiskohdat Caravaggion maalauksesta “Sacrifice of Isaac” (1603-1604, vas.) ja Battistellon “Salome with the Head of John the Baptist” (1615-1625, oik.). Kuvat: Pekka Niskanen

Vaikka emme voi tietää syitä, mitkä saivat lapsen ikuistamaan juuri nämä kohdat maalauksista, tilanne kuvaa hyvin sitä inhimillistä kiinnostusta, jota tunnemme väkivaltaa kohtaan. Kotilainen huomauttaakin, että väkivallan uhrin kärsimys voi herättää meissä empatian tunteita. Kun todistamme hänen tuskaansa, tulemme tietoisiksi oman haavoittuvan ruumiimme ja väkivallan uhrin jo haavoittuneen ruumiin samankaltaisuudesta.

Tieteellisessä tutkimuksessa puhutaan tämän lisäksi kärsimyksen pornografisuudesta, eli tavasta, jolla toisen kivun todistamiseen saattaa liittyä myös seksuaalisia tai eroottisia tuntemuksia. Väkivaltaisen tapahtuman todistaja on tilanteessa ikään kuin salakatselijan roolissa: läsnä, mutta väkivallan uhrille ja hänen kärsimyksensä aiheuttajalle näkymättömänä.

Dokumentaarinen väkivallan kuvaus on poliittista

Kun katsomme väkivaltaisia kuvia, tilanteessa on mukana aina vähintään kolme osapuolta. Kuvan katsoja, väkivallan uhri ja väkivallan tekijä. Jälkimmäinen hahmo voi olla jo kuvassa mukana tai sitten hänen läsnäolonsa niin sanotusti “piirtyy” kuvaan väkivallan uhrin ruumiiseen jättämien jälkien kautta.

Näiden kolmen osapuolen lisäksi tilanteessa voi olla mukana jokin näkymätön, usein poliittinen voima tai tekijä. Kotilainen on esimerkiksi perehtynyt väitöskirjassaan tapaan, jolla kärsimyksen kuvastoa on käytetty erilaisten poliittisten tai sotilaallisten kampanjoiden osana. Kuvaamalla esimerkiksi sodan uhrien kärsimystä voidaan pyrkiä oikeuttamaan humanitaarinen väliintulo tai lisäämään sodan kannatusta kotimaisen yleisön keskuudessa.

Kotilainen huomauttaa, että väkivallan todistaminen kuvan kautta voi olla myös pasifistinen teko, sillä se voi motivoida meitä vastustamaan esimerkiksi sotaa tai aseellista väkivaltaa.

Enemmän tai vähemmän poliittisia ovat myös tilanteet, joissa väkivallan tekijä ikuistaa tekonsa ja uhrin kärsimyksen joko videolle tai valokuvaksi. Muun muassa Uudessa Seelannissa vuonna 2019 tapahtuneen Christchurchin terrori-iskun tekijä live-striimasi iskun, jossa kuoli 51 ihmistä.

Väkivallan todistaminen kuvan kautta voi olla myös pasifistinen teko, sillä se voi motivoida meitä vastustamaan esimerkiksi sotaa tai aseellista väkivaltaa.

Paljon keskustelua ovat herättäneet myös amerikkalaisten vartijoiden Abu Ghraibin sotilasvankilassa ottamat valokuvat. Vartijat olivat ottaneet yli 2000 valokuvaa vangeista ja heidän runnelluista ruumiistaan. Monet kuvat esittivät tilanteita, joissa vankeja kidutettiin tai heihin kohdistettiin muuta epäinhimillistä kohtelua. Myös Suomessa vuonna 2020 tapahtuneen Koskelan teinisurman tekijät kuvasivat puhelimillaan väkivaltaa, joka johti 16-vuotiaan uhrin menehtymiseen.

Keskeistä yllä mainituissa tapauksissa on kuvien dokumentaarinen luonne. Ne todistavat oikeita, jo tapahtuneita väkivallan tekoja. Siinä missä fiktiivisten väkivallan kuvausten katselu tuntuu turvalliselta — tiedämme, että tilanne ei ole todellinen ja uhrit ovat näyttelijöitä — dokumentaarinen väkivallan kuvasto tulee iholle. Puhujat totesivat, että vaikka mediassa käytetyt väkivaltaiset kuvat ovat usein arkisempia kuin viihdeteollisuuden väkivaltakuvasto, juuri kuvien banaalius ja arkipäiväisyys tekevät niistä vaikuttavia.

Dokumentaariset väkivallan kuvaukset voivat myös auttaa väkivallan uhreja työstämään traumaattisia kokemuksia. Niskanen kertoo, kuinka Pariisin vuoden 2015 terrori-iskujen jälkeen hän ystävineen katsoi useaan otteeseen Bataclan-teatteriin tehdystä iskusta otettua videota. Kuvamateriaali auttoi käsittelemään Niskasen kotikadulla tapahtuneen iskun aiheuttamaa shokkia ja sitä seuranneita tunteita.

Taide rikkoo tabuja ja luo uutta ymmärrystä väkivallasta

Kun katsomme väkivaltaviihdettä, törmäämme usein karikatyrisoituihin tai kuluneisiin kuvauksiin väkivallasta ja sen tekijöistä. Kuten Pälviranta huomauttaa, väkivallan kuvaus on pääasiallisesti pahan kuvausta. Väkivallan tekijät ovat pääasiallisesti miehiä ja heidän tekonsa joko kylmän laskelmoituja tai silmittömän vihan vallassa toteutettuja. Uhreiksi valikoituvat heikot ja hauraat yksilöt, joiden pääasiallisena määrittävänä tekijä on heidän viattomuutensa.

Suhteemme väkivaltaan on kuitenkin monimutkaisempi kuin tällainen kaksinapainen diskurssi antaa ymmärtää. Pälvirannan mukaan väkivaltaa sisältävissä viihde-esityksissä on episteemistä voimaa, joka voi auttaa meitä käsittelemään väkivallan kokemusta ja omia väkivaltaisia halujamme. Ne toimivat ikään kuin venttiilinä, jonka kautta voimme kokea aggressioita turvallisesti.

Ongelmalliseksi väkivallan kuvaus muodostuu siinä vaiheessa, kun se tehdään kritiikittömästi tai väkivallan uhrin oikeuksia loukaten. Puhujat toteavat, että tämä ongelma ei liity vain mediaan tai viihdeteollisuuteen vaan myös taiteeseen. Niskasen mukaan on oletettavaa, että on olemassa sekä taidetta, joka viihteellistää väkivaltaa, että taidetta, joka analysoi ja kritisoi sitä. Näin ollen on virheellistä olettaa, että taide on aina pasifistista tai niin sanotusti ”hyvän puolella”.

Väkivaltaa sisältävissä viihde-esityksissä on episteemistä voimaa, joka voi auttaa meitä käsittelemään väkivallan kokemusta ja omia väkivaltaisia halujamme.

Vaikka taiteellinen työ kuuluisi jälkimmäiseen kategoriaan, saattaa taiteilija silti kohdata syytöksiä väkivallan trivialisoimisesta tai sen kierteen jatkamisesta. Muun muassa Pälviranta kertoi saaneensa kritiikkiä väkivaltaisten kuvien tekemisestä. Hän kuitenkin painotti, että taiteellinen työskentely on yksi keino analysoida suhdettamme väkivaltaan ja tuoda näkyväksi sen eri puolia.

Tapa, jolla taide voi auttaa purkamaan väkivallan kokemuksia tuli esille myös Pariisin terrori-iskujen jälkimainingeissa. Niskanen kertoo, kuinka pariisilaiset purkivat tuntemuksiaan sanalliseen muotoon esimerkiksi runoina tai graffiteina. Hän viittaa näihin teksteihin ”väkivallan ei-kuvallisina representaatioina”, jotka auttoivat ihmisiä kontekstualisoimaan ja käsittelemään kokemiaan järkyttäviä tapahtumia.

Niskanen nostaa esille erityisesti runon, jonka joku pariisilainen oli spraymaalannut tapahtumapaikan läheisyyteen. Siinä luki ranskaksi “Menimme ulos 13… rakkaani ja minä…tänään me rakastamme… vielä enemmän…” Näiden lyhyiden säkeiden avulla kirjoittaja sanoitti monen ranskalaisen kokeman tyrmistyksen ja ikuisti Pariisin katukuvaan perjantaina 13.11.2015 tapahtuneen terrori-iskun muiston.

VTT Noora Kotilainen työskentelee postdoc-tutkijana Suomen Akatemian Demeso: karkotus mediavälitteisessä yhteiskunnassa -hankkeessa Jyväskylän yliopistossa.

Pekka Niskanen on kuvataiteilija ja kuvataiteen tohtori.

Harri Pälviranta on valokuvataiteilija ja taiteen tohtori.

MSc Iida-Maria Tammi on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa ja Politiikasta taidetta -sarjan kuraattori.

Julkaisu Me väkivallan suurkuluttajat: väkivallan merkitys taiteessa ja popkulttuurissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Mitä yhteistä on tanssitaiteilijalla ja huippututkijalla? Jos koreografi Valtteri Raekalliolta kysytään, niin paljonkin. Työn tekeminen ei lopu, vaikka ylhäältä kiellettäisiin. Koronapandemian aikana myös tanssijat ovat jatkaneet työtään kulisseissa, vaikka esiintymisiä ei juuri ole ollut.

“Ei kukaan sano esimerkiksi Suomen Akatemian tutkijoille, että lopettakaa työt, jos heidän tuloksiaan ei jostain syystä saa julkaista kahteen vuoteen. Eivät nämä alat toimi sillä tavalla,” Raekallio puuskahtaa.

Poikkeusaika on kuitenkin osoittanut, että viranomaisilla on asiasta pitkälti eri näkemys. Vaikeasti ennakoitavat ja mielivaltaisina näyttäytyvät kokoontumisrajoitukset ovat antaneet Raekalliolle vaikutelman, että hänen edustamaansa taiteenalaa ei arvosteta eikä sen toimintaa tunneta tarpeeksi hyvin. “Lainsäädännön muuttaminen on hidasta,” hän toteaa, “mutta puolentoista vuoden jälkeen kyse on jo arvovalinnoista.”

Työn tekeminen ei lopu, vaikka ylhäältä kiellettäisiin.

Raekallio onkin ottanut aktiivisesti osaa käynnissä olevaan yhteiskunnalliseen keskusteluun ja kirjoittanut mielipidekirjoitusten lisäksi myös suoraan ministereille. Hän arvioi, että erityisesti freelancereiden heikko tilanne vaikuttaa tulleen monelle päättäjälle yllätyksenä.

Tässä vaiheessa haasteena ei enää kuitenkaan ole tiedon puute, Raekallio toteaa, sillä kulttuurialan päättäjille lähettämä viesti näyttää menneen perille. “Tietoa on ja erittäin asiantuntevia virkamiehiä,” hän jatkaa, “mutta miten se kaikki tieto tihkuu ylöspäin aina lainvalmisteluun ja poliittiseen tahtotilaan remontoida se järjestelmä?”

”Taidetta ei voi tehdä tilaten”: hyödykeajattelusta kohti taiteen “perustutkimusrahoitusta”

Koronavuosi kulttuurialan silmin -sarjan viidennessä jaksossa pureudutaan taiteen merkitykseen ja arvostukseen suomalaisessa yhteiskunnassa. Jaksossa vierailevan tanssitaiteilija ja koreografi Valtteri Raekallion mukaan suomalaisella yhteiskunnalla on käymättä aito ja syvällinen keskustelu siitä, mitä kulttuuri sen eri ilmenemismuodoissa meille tarkoittaa.

Taiteesta ja sen arvostuksesta puhutaan Raekallion mukaan huomattavasti juhlavammin kuin mitä siihen ollaan todellisuudessa valmiita satsaamaan: “Taiteilijan näkökulmasta olemme jääneet kaksinaamaisesta toiminnasta kiinni.”

Meidän pitää rakentaa sellaiset järjestelmät, että kulttuurin ja sivistyksen ammattilaiset voivat toimia täällä.

Hän kannustaakin sekä kansalaisia että päättäjiä pohtimaan taiteen merkitystä uudesta näkökulmasta. “Mitä tämän päivän suomalaisuuteen kulttuuri voi antaa, jos haluamme nähdä itsemme sivistysvaltiona, kulttuurimaana? Meidän pitää rakentaa sellaiset järjestelmät, että kulttuurin ja sivistyksen ammattilaiset voivat toimia täällä.”

Mallia Suomen taidekentän uudistamiseen voisi Raekallion mukaan hakea vaikkapa muista Pohjoismaista. Esimerkiksi Norjassa ja Ruotsissa ovat käytössä eräänlaiset “taiteilijoiden välityömarkkinat”, joiden kautta yksittäiset etabloituneet esiintyvät taiteilijat ovat työsuhteessa kyseisen maan taiteilija-allianssiin. Tämä tarkoittaa sitä, että kun he eivät ole mukana produktioissa, allianssi maksaa heille palkkaa.

Tuotantojen ulkopuolisena aikana esimerkiksi näyttelijät ja tanssijat vuorostaan mentoroivat nuorempia näyttelijöitä ja tanssijoita sekä opettavat. Myös Suomessa on selvitetty mallin käyttöönoton edellytyksiä.

Raekallio uskoo, että kulttuurialan kehittäminen vaatii pitkäjänteistä ja näkemyksellistä työtä. Kuten muussakin politiikassa, ongelmana on se, että päätösten vaikutukset näkyvät hyvin hitaasti. Koronakriisin aiheuttama suvantovaihe kannattaisikin siis käyttää hyväksi ja käydä työhön.

Jakso nauhoitettiin perjantaina 4.6.2021 Lapinlahden lähteen kahvilassa. Jakson alussa on julkisesta nauhoituspaikasta johtuen jonkin verran taustahälyä, mutta tämä loppuu ensimmäisen 10 minuutin jälkeen.

Hilla Okkonen on valmistunut taiteen maisteriksi Bolognan yliopistosta ja työskennellyt erilaisissa kulttuuri- ja viestintäalan tehtävissä Suomessa ja Italiassa. Tällä hetkellä hän työskentelee Rakkautta & Anarkiaa-festivaalin tuottajana Helsingissä. 

Iida-Maria Tammi on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella ja Politiikasta taidetta-sarjan kuraattori. Hänen väitöskirjansa käsittelee avustustyöntekijöihin kohdistuvaa väkivaltaa ja humanitaarisen avun poliittista käyttöä Syyrian konfliktissa.

Julkaisu Politiikasta taidetta -podcast: Unohtiko valtio freelancerit? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vaikka poikkeusvuosi tyhjensi kalenteria sovituista näyttelyistä, työskentely kotona ja ateljeessa on ollut yhä edelleen mahdollista. Kuvataiteilija Katja Tukiainen onkin kokenut olevansa etuoikeutettu, koska on voinut jatkaa työskentelyään ateljeen rauhassa. Hänen tilanteensa on hyvin erilainen kuin esiintyvillä taiteilijoilla.

Tukiainen kuvaileekin taiteellista työtään yhtenä keinona paeta pandemiaa. “Siinä voi unohtaa itsensä,” hän kertoo.

Koronapandemia on myös korostanut teknologian merkitystä taiteilijan jokapäiväisessä työssä. Muun muassa Tukiaisen opetustyö Aalto-yliopistossa ja Kuvataideakatemiassa on siirtynyt pääasiallisesti verkkoon ja jatkunut virtuaaliateljeen merkeissä. “Ennen pandemiaa olin tekniikkaepäuskoinen,” Tukiainen kertoo, “mutta yllättävän hyvin virtuaalinen ateljeevisiitti on toiminut.”

“Ennen pandemiaa olin tekniikkaepäuskoinen.”

Teknisessä mielessä opetuksessa tapahtunut muutos on ollut melko vaatimaton, sillä verkossa tapahtuva opetushetki vaatii vain liikkuvan kameran, jolla pääsee lähelle työtä. Tämä ei kuitenkaan kerro kaikkea taiteilijan työstä, Tukiainen pohtii, sillä maalin tuoksua ja työn kokemista kaikilla aisteilla kamera ei pysty korvaamaan.

Taide, teknologia ja raha: miten poikkeusolot ovat muuttaneet suhdettamme kuvataiteeseen

Tässä Koronavuosi kulttuurialan silmin-sarjan jaksossa keskustellaan muun muassa siitä, miten taiteen siirtyminen osittain someen ja verkkoon on vaikuttanut teoksen, taiteilijan ja yleisön väliseen suhteeseen. Tukiainen myös kertoo siitä, miten on itse oppinut hyödyntämään vaihtoehtoisia toimintatapoja omassa työskentelyssään.

“Vaikka maailma on tolaltaan, olen oppinut jotain uutta,” Tukiainen toteaa. Sosiaalinen media on muodostunut yhdeksi keskeiseksi keinoksi luoda uusia kontakteja ja verkostoitua myös Suomen ulkopuolella.

Tämän lisäksi sosiaalisen median kanavien kautta saadun yleisöpalautteen ja yksityishenkilöiden yhteydenottojen sekä tilausten määrä on kasvanut. “Ehkä se vaikuttaa, kun on oltu paljon kotona ja rahaa on säästynyt, kun ei ole matkusteltu,” Tukiainen arvelee.

Digitalisoitumisen vaikutukset eivät kuitenkaan ole ongelmattomat. Tästä esimerkkinä toimii taas keväällä somessa leimahtanut keskustelu siitä, kuka voi kutsua itseään taiteilijaksi.

“Jokainen näyttely on riski,” Tukiainen huomauttaa, “koskaan ei voi tietää, kuinka monta teosta olisi myyty”.

Haasteena tilanteessa on se, että itseoppineilla taiteilijoilla teosten hinnoittelu on erilaista. Tukiainen huomauttaa, että tämä saattaa hämärtää asiakkaan käsitystä siitä, mistä taiteen hinta lopulta muodostuu. Hän toivookin ammattitaiteilijoilta ryhdikkyyttä, johdonmukaisuutta ja ajatusta siitä, “että kehtaisi olla saavutetun hintatason arvoinen.” Rahasta puhumisen tulisi olla luonteva osa kaupankäyntiä ja omien teosten markkinoimista.

Tukiainen myös muistuttaa, että pandemian taloudelliset vaikutukset ovat taidemaalareille erilaiset kuin esimerkiksi esiintyville taiteilijoille. Keskeiseksi ongelmaksi on muodostunut, että ansionmenetystä voi olla hyvin vaikea todentaa. “Jokainen näyttely on riski,” Tukiainen huomauttaa, “koskaan ei voi tietää, kuinka monta teosta olisi myyty”.

“Hyvä, että ammattijärjestöt auttavat kuvataiteilijoita puhumaan tulonmenetyksestä. Rahasta puhuminen on vaikeaa.”

Tukiainen onkin hyvillään 10.5. julkaistusta kulttuurialan järjestöjen yhteisestä kannanotosta, jossa ovat mukana Suomen Taiteilijaseuran ja sen jäsenliitot. Tekstissä ilmaistaan alan syvä huoli leikkauksista ja kulttuurialan rahoituksen tulevaisuudesta.

“Kuvataiteilijoissa on paljon pienituloisia,” Tukiainen toteaa. “Hyvä, että ammattijärjestöt auttavat kuvataiteilijoita puhumaan tulonmenetyksestä. Rahasta puhuminen on vaikeaa.”

Taidealan tulevaisuudessa moni asia on kuitenkin vielä kysymysmerkki. Kuvataiteilijoiden kohdalla moni projekti peruuntuu, vaikka museot pääosin pitänevät kiinni suunnitelmista. “Toivoisin, että olisi tutkimusta taiteilijoiden teosmyyntien tilasta,” Tukiainen sanoo. “Juuri nyt keskustelut vellovat oletusten pohjalta.”

Jakso nauhoitettiin maanantaina 10.5.2021 etänä Zoom-videopuhelun avulla.

Hilla Okkonen on valmistunut taiteen maisteriksi Bolognan yliopistosta ja työskennellyt erilaisissa kulttuuri- ja viestintäalan tehtävissä Suomessa ja Italiassa. Tällä hetkellä hän työskentelee Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin tuottajana Helsingissä. 

Iida-Maria Tammi on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella ja Politiikasta taidetta -sarjan kuraattori. Hänen väitöskirjansa käsittelee avustustyöntekijöihin kohdistuvaa väkivaltaa ja humanitaarisen avun poliittista käyttöä Syyrian konfliktissa.

Julkaisu Politiikasta taidetta -podcast: Ateljeen suojissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Koronapandemian runtelemien taidealojen joukossa vaikuttaisi olevan ainakin yksi poikkeus: suomalainen kirjallisuus on noussut uuteen kukoistukseensa kuluneen poikkeusvuoden aikana. Erilaisten rajoitustoimenpiteiden seurauksena yhä useammat suomalaiset vaikuttavat innostuneen lukemisesta yhtenä mielekkäänä ajanvieton muotona.

Lukemisen suosio näkyy kirjakauppojen ja äänikirjapalveluiden lisääntyneen liikevaihdon lisäksi e-ja äänikirjojen kysynnän kasvuna. Eri kirjallisuuden lajeista erityisesti fiktio — niin kutsuttu ‘hyvän mielen kirjallisuus’ — sekä lastenkirjallisuus ovat vahvistaneet suosiotaan.

Helsingin yliopiston kirjallisuustieteen dosentti Sanna Nyqvist huomauttaa, että poikkeusolojen lisäksi kirjan suosiota ovat vahvistaneet myös pidemmän aikavälin trendit. Esimerkiksi viime vuosina yleistyneiden lukukampanjoiden ansiosta ihmiset ovat havahtuneet lukemisen mukanaan tuomiin hyvinvointivaikutuksiin.

Poikkeusolojen lisäksi kirjan suosiota ovat vahvistaneet myös pidemmän aikavälin trendit.

Tästä kaikesta voisi helposti päätellä, että kirjallisuus — ja sen myötä myös kirjailijat — ovat selviytymässä koronapandemiasta sen harvojen voittajien joukossa. Koronavuosi kulttuurialan silmin -sarjan kolmannessa jaksossa selvitetään, onko tilanne lopulta aivan näin ruusuinen.

Eskapismia, sivistystä ja viihdettä: kirja pandemian keskellä

Podcast-sarjan kirjallisuutta käsittelevässä jaksossa vieraana on kirjailija-toimittaja Minna Lindgren. Jaksossa keskustellaan muun muassa suomalaisen kirjallisuuden ja sen eri muotojen tämänhetkisestä tilasta sekä siitä, miten poikkeusolot ovat vaikuttaneet kirjailijan jokapäiväiseen työhön.

Lindgrenin mukaan koronapandemia paljasti yllättäviä asioita sekä suomalaisen kulttuuripolitiikan tilasta että politiikan suhteesta kulttuuriin. “Kulttuurin merkittävyys työllistäjänä on yllättänyt päättäjät,” hän huomauttaa. Kriisissä tukea ovat tarvinneet muun muassa normaaliaikoina itsensä yrittäjinä työllistävät kulttuurialan tekijät.

“Kulttuurin merkittävyys työllistäjänä on yllättänyt päättäjät.”

Kulttuuriala on rönsyilevä kenttä. Lindgren arvioi, että pandemian jälkeisen kulttuuripolitiikan haasteena tulee olemaan eri tarpeiden ymmärtäminen. “Toisaalta on hirmu hienoa, että kriisi on näyttänyt, miten iso osa meidän kulttuurista on hyvää liiketoimintaa,” hän summaa. “Siksihän ne on nyt pulassa, ihan siinä missä ravintolatkin”.

Muita jaksossa käsiteltyjä teemoja ovat kirjoittaminen luovana prosessina, kotimainen taide- ja tukipolitiikka sekä poikkeusolojen vaikutus kirjailijan toimeentuloon. Jakson alussa Lindgren myös kertoo syksyllä 2020 ensi-iltansa saaneen Covid fan tutte -librettonsa syntyprosessista. Mozartin Così fan tutte -oopperaa mukaileva teos on saanut kansainvälistä kiitosta ajankohtaisesta aiheestaan ja rohkeudestaan ja sen verkkoversio on tähän mennessä kerännyt yli 500 000 katsojaa.

Jakso nauhoitettiin 20.5. Lapinlahden lähteen kahvilassa Helsingissä.

Hilla Okkonen on valmistunut taiteen maisteriksi Bolognan yliopistosta ja työskennellyt erilaisissa kulttuuri- ja viestintäalan tehtävissä Suomessa ja Italiassa. Tällä hetkellä hän työskentelee Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin tuottajana Helsingissä. 

Iida-Maria Tammi on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella ja Politiikasta taidetta -sarjan kuraattori. Hänen väitöskirjansa käsittelee avustustyöntekijöihin kohdistuvaa väkivaltaa ja humanitaarisen avun poliittista käyttöä Syyrian konfliktissa.

Julkaisu Politiikasta taidetta -podcast: Kirjailija lähti kuntapolitiikkaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuonna 2020 elokuvateattereiden kävijämäärä jäi Suomessa alle puoleen edellisvuodesta . Kun isojen Hollywood-tuotantojen ensi-iltoja on siirretty hamaan tulevaisuuteen, elokuvateattereiden selviytyminen on ollut osin kotimaisten elokuvien varassa. Kriisi alalla on kuitenkin syvä ja järkytystä ovat herättäneet kevään 2021 rajoitustoimista luopumisen hitaus ja eritahtisuus moneen muuhun toimialaan verrattuna.

Myös monia kotimaisia ensi-iltoja on jouduttu siirtämään epidemiatilanteen helpottamista ja sulkutoimien purkamista odotellessa. Yksi näistä on elokuvaohjaaja Hannaleena Haurun Fucking with Nobody, joka ehti saada kansainvälisen ensiesityksensä Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa 2020.

Hauru on lakannut odottamasta elokuvan kotimaista ensi-iltaa, sillä sitä on siirretty jo useita kertoja. Kun elokuvateatterit vihdoin avaavat ovensa, on tiedossa uusien elokuvien ensi-iltojen suma. “Hiukan hirvittää, miten meidän pieni elokuva pärjää,” Hauru kertoo. Viimeisimmän tiedon mukaan Fucking with Nobody saapuu elokuvateattereihin Suomessa 11.6.

Hauru on lakannut odottamasta elokuvan kotimaista ensi-iltaa, sillä sitä on siirretty jo useita kertoja.

Elokuva-alan tekijäpuolen ihmisiä on työllistynyt pandemia-aikana osin television puolelle, jossa tuotantotahti on ollut kova. Hauru itse on työstänyt uuden TV-sarjan käsikirjoitusta. “Olen pyrkinyt kääntämään tilanteen positiiviseksi ja näkemään lähelle, ” Hauru kertoo. Kriisi on kuitenkin saanut pohtimaan alan tilannetta ja omaa ammattiylpeyttä. “Monet alan epäkohdista, kuten taloudellinen epävarmuus, on otettu vastaan ammatinvalintakysymyksenä”, hän kommentoi. Ajatellaan, että taiteilijat ovat itse valinneet alan, jossa toimeentulo on epävarmaa.

“Vasta viime aikoina olen pohtinut asiaa ja ammatillista itsetuntoani — tämä on mun ammatti ja voisin saada tästä palkkaa!”

Apurahajärjestelmästä palkkatyöhön?

Itsensä työllistämiselle apurahoilla ja yrittäjänä voisi olla myös vaihtoehtoja. Hauru viittaa Kulta ry:n tekemään Kulttuurin puolesta -selvitykseen, johon on haettu toimivia palkkatyömalleja muun muassa yliopistomaailmasta, jossa oppilaitokset ovat luoneet työsuhteen apurahatutkijoille. “Apurahathan eivät juurikaan kerrytä eläkettä,” Hauru toteaa. Apurahat eivät myöskään kerrytä työssäoloehtoa ja näin oikeuta työttömyysturvaan.

Itsensä työllistämiselle apurahoilla ja yrittäjänä voisi olla myös vaihtoehtoja.

Kriisistä ulos pääsemiseksi Hannaleena Hauru peräänkuuluttaa politiikkaa ja lobbausta. “Olen ollut sinisilmäinen,” hän huokaa, “ammattini on virkavallan silmissä koriste”.

Elokuva-alalla myös tekijä- ja levittäjäpuolella voisi olla tiiviimpää yhteistyötä. Vahvempaa edunvalvontaa tarvitaan, jotta tekijät voivat keskittyä omaan työhönsä. “Olen pitänyt kädenmittaa politiikkaan,” Hauru kertoo. “Sillä mitä tapahtuu luovalle työlle, jos lähden siihen mukaan?”

Jakso nauhoitettiin tiistaina 18.5.2021 Lapinlahden lähteen kahvilassa Helsingissä.

Hilla Okkonen on valmistunut taiteen maisteriksi Bolognan yliopistosta ja työskennellyt erilaisissa kulttuuri- ja viestintäalan tehtävissä Suomessa ja Italiassa. Tällä hetkellä hän työskentelee Rakkautta & Anarkiaa-festivaalin tuottajana Helsingissä. 

Iida-Maria Tammi on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella ja Politiikasta taidetta -sarjan kuraattori. Hänen väitöskirjansa käsittelee avustustyöntekijöihin kohdistuvaa väkivaltaa ja humanitaarisen avun poliittista käyttöä Syyrian konfliktissa.

Julkaisu Politiikasta taidetta -podcast: Elokuva jäi limboon ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kulttuuriala on yksi koronapandemian pahiten riepottelemista toimialoista. Viimeisen vuoden aikana on käyty keskustelua muun muassa jaettujen kriisitukien riittävyydestä sekä niiden jakautumisesta eri toimijoiden kesken. Myös rajoitustoimenpiteiden oikeudenmukaisuus on herättänyt vahvoja mielipiteitä.

”Olen jäänyt kaipaamaan debatista eri alojen taiteilijoiden omaa ääntä ja hieman syvemmälle menevää analyysiä,” sanoo Koronavuosi kulttuurialan silmin -sarjan juontaja Hilla Okkonen. ”Tämä podcast syntyi halusta kysyä suoraan taiteilijoilta poikkeusvuoden herättämistä tuntemuksista ja sen vaikutuksesta heidän työskentelyynsä.”

“Tämä vuosi on osoittanut, että kulttuurialojen ansaintalogiikkaa ei aina ymmärretä.”

“Tämä vuosi on myös osoittanut, että kulttuurialojen ansaintalogiikkaa ei aina ymmärretä”, Okkonen jatkaa. “Yhtenä podcastin tarkoituksena onkin valottaa politiikan ja taiteen välistä suhdetta. Sen eri jaksoissa keskustellaan muun muassa suomalaisen kulttuuripolitiikan tilasta ja siitä, mikä on taiteen merkitys kriisiaikana.”

Koronavuosi kulttuurialan silmin-sarjan viisi jaksoa julkaistaan kesäkuun 2021 aikana. Jaksot ovat kuunneltavissa Politiikasta-verkkolehden Soundcloud-palvelussa.

Elämyksiä etsimässä: pandemian vaikutus suomalaiseen musiikkiin ja muusikoihin

Sarjan ensimmäisessä jaksossa keskustellaan suomalaisen musiikkialan kriisitilasta ja sen tulevaisuudennäkymistä. Jaksossa vieraileva Eero Hämeenniemi kertoo poikkeusvuoden olleen hänelle alkulamaannuksen jälkeen tuottelias, vaikka live-esiintymisiä on ollut vähän. Sisilian Palermo vaihtui Suomen Keravaan ja Italian kaipuu osaltaan auttoi säveltäjän kahdeksannen kirjan Napolista etelään kirjoitusprosessissa.

Yksi jakson keskeisistä teemoista on koronapandemian vaikutus muusikoiden toimeentuloon. Vuoden 2020 lopulla musiikkialan etujärjestöjä yhteen kokoava vienninedistämisorganisaatio Music Finland arvioi, että koronapandemia tulee aiheuttamaan suomalaiselle musiikkialalle yli 200 miljoonan euron tulonmenetykset. Pahiten poikkeusvuodesta ovat kärsineet esiintyvät taiteilijat sekä elävän musiikin ala.

“Erittäin monet soittajat ovat suurissa vaikeuksissa”, Hämeenniemi kertoo. Hänen mukaansa tilanne on erityisen vaikea freelance-muusikoille, joista monet ovat jääneet vaille sekä keikkoja että rahallista tukea. Hämeenniemi kuvailee, kuinka monet hänen tuntemistaan soittajista ovat joutuneet turvautumaan omiin säästöihinsä tai jopa myymään omaisuuttaan selvitäkseen poikkeusvuoden aiheuttamista tulonmenetyksistä.

“Erittäin monet soittajat ovat suurissa vaikeuksissa.”

Yhdessä soittamisen, yleisön ja läsnäolon merkitys on pandemiavuonna myös korostunut entisestään. “Muusikko soittaisi varmaan autiolla saarellakin,” Hämeenniemi toteaa, “mutta on kivampi jos sinne tulee se Perjantai, joka tuo vaikka kookospähkinän jos on soittanut oikein hyvin.”

Jakso nauhoitettiin maanantaina 17.5.2021 Helsingissä.

Hilla Okkonen on valmistunut taiteen maisteriksi Bolognan yliopistosta ja työskennellyt erilaisissa kulttuuri- ja viestintäalan tehtävissä Suomessa ja Italiassa. Tällä hetkellä hän työskentelee Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin tuottajana Helsingissä. 

Iida-Maria Tammi on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella ja Politiikasta taidetta -sarjan kuraattori. Hänen väitöskirjansa käsittelee avustustyöntekijöihin kohdistuvaa väkivaltaa ja humanitaarisen avun poliittista käyttöä Syyrian konfliktissa.

Julkaisu Politiikasta taidetta -podcast: Muusikot panttaavat soittimiaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Arvio: Jared Diamond: Mullistus – Valtiollisten kriisien käännepisteitä

suom. Kimmo Pietiläinen

Terra Cognita, 2019

Jared Diamondista on vuosien mittaan muodostunut yksi tiedettä popularisoivan kirjallisuuden superjulkkiksista. Hänen aiempia kirjojaan Tykit, taudit ja teräs (1997), Romahdus (2005) ja Maailma eiliseen saakka (2012) on käännetty kymmenille eri kielille ja niiden provosoivat teesit ovat herättäneet runsaasti keskustelua. Esimerkiksi Tykit, taudit ja teräs -kirjassa Diamond pyrkii selittämään maailmanhistoriaa viimeisen 1300 vuoden ajalta!

Ei siis ihme, että Diamondin viime vuonna julkaistu ja suomennettu Mullistus (2019) oli maailmalla laajalti odotettu teos. Kirjan julkaisua edeltäneestä kohusta huolimatta se on saanut monilta kirjailijan faneilta pettyneen vastaanoton.

Samoin kävi myös itseni kohdalla, sillä Mullistus jaksaa viihdyttää, vaan ei vakuuta. Lukemisen mielekkyyttä lisää kuitenkin huomattavasti kirjan teemojen ajankohtaisuus. Lukija ei sivuja käännellessään malta olla miettimättä, mitä Diamond mahtaa tuumia maailmaa tällä hetkellä ravistelevasta pandemiasta.

Mullistus jaksaa viihdyttää, vaan ei vakuuta.

Teoksen ensimmäinen osa koostuu historiallisista tapaustutkimuksista, joissa käsitellään käännekohtia tai ”kriisejä”, kuten Diamond niitä kutsuu, kuuden eri maan historiassa. Suomalaista lukijaa saattaa ilahduttaa huomata, että kirjan ensimmäinen luku käsittelee Suomen talvi- ja jatkosotia.

Kirjan toisessa osassa perehdytään Japanin ja Yhdysvaltojen nykytilanteeseen sekä luodaan katsaus maailmaa tällä hetkellä uhkaaviin kriiseihin.

Mullistuksen keskeisiin ongelmakohtiin lukeutuu kuitenkin juuri sen laajuus, joka – toisin kuin kirjoittajan aiemmissa teoksissa – paisuu jopa absurdeihin mittasuhteisiin. Esimerkiksi ydinaseiden, ilmastonmuutoksen, hupenevien luonnonvarojen sekä globaalin eriarvoistumisen maailmalle aiheuttamat uhat Diamond ehtii käsitellä vajaassa neljässäkymmenessä sivussa.

Vaikka tämä jo yli 80-vuotiaan tietokirjailijan viimeisin, ja mahdollisesti myös viimeinen, teos on mainiota sunnuntai- tai karanteenilukemista, jättää se akateemisesta näkökulmasta paljon toivomisen varaa.

Kuinka tunnistaa valtiollinen kriisi?

Kirjan keskeinen väite on, että valtiolliset kriisit voidaan rinnastaa yksilöllisistä kriiseistä selviytymiseen. Diamondin mukaan jotkut valtiot, aivan kuten jotkut ihmisetkin, ovat syystä tai toisesta toisia kyvykkäämpiä selviämään niitä ravistelevista mullistuksista.

Näitä valtioiden selviytymisen mahdollisuuksia määrittäviä tekijöitä esitellään kirjassa kaksitoista kappaletta, ja ne muodostavat kirjan analyyttisen viitekehyksen. Kokonaisuutena kyseessä on hyvin laaja ja jopa yleistajuinen listaus, jota on juuri sen yleismaailmallisuuden takia vaikea vastustaa.

Kukapa esimerkiksi kieltäisi, että historialliset kokemukset kriiseistä ja niiden tuloksena syntyneet mekanismit helpottavat tulevista mullistuksista selviytymistä? Tai että joustavuus parantaa selviytymisen mahdollisuuksia, olipa kyseessä sitten valtio tai yksilö?

Diamondin mukaan jotkut valtiot, aivan kuten jotkut ihmisetkin, ovat syystä tai toisesta toisia kyvykkäämpiä selviämään niitä ravistelevista mullistuksista.

Vaikka nämä kaksitoista tekijää eivät välttämättä vakuuta lukijaa Diamondin teesistä, ne  herättävät mielenkiintoisen kysymyksen: olisitko sinä kyvykäs tunnistamaan kotimaatasi uhkaavan ,tai ehkäpä jo sen kanssa kamppailevan, valtiollisen kriisin?

Tämä on tärkeä kysymys varsinkin, jos hyväksymme Diamondin väitteen, jonka mukaan kriisistä selviytymisen ensimmäinen askel on kriisin onnistunut tunnistaminen.

Kirjasta käy ilmi, että valtiolliset kriisit voivat iskeä joko äkillisesti tai ne voivat ryöpsähtää esille vuosisatojen kehityskaarien tuloksena. Kriisit voivat myös tulla monissa eri muodoissa, mutta niistä jokainen uhkaa omalla tavallaan yhteiskunnan jatkuvuutta.

Tässä piileekin Mullistuksen ehkä tärkein sanoma. Ilman jatkuvaa pyrkimystä havaita valtioita uhkaavia kriisejä ne pääsevät kehittymään vaikeasti hallittaviin mittasuhteisiin samalla, kun kansat uppiniskaisesti kääntävät katseensa toisaalle.

Sodanjälkeisen Suomen valttina oli sen tilanteen rehellinen itsearvio

Sanalla ”kriisi” Diamond viittaa laajasti mihin tahansa historiallisesti merkittävään hetkeen, jossa olosuhteet ovat ennen jotain tiettyä tapahtumaa huomattavan erilaiset kuin sen jälkeen.

Mahdollisia synonyymeja voisivat olla esimerkiksi ”käännepiste” tai vaikkapa ”totuuden hetki”.

Vaikka käsite on tällaisenaan liian laaja tarkempaan akateemiseen analyysiin, se sopii Diamondin tarkoitusperiin, sillä se mahdollistaa hyvin erilaisten tapaustutkimusten käsittelyn yksien kansien välissä.

Kirjan esimerkit on poimittu viidestä eri maanosasta. Ne kattavat yli 150 vuoden ajanjakson, ja jokaisen esimerkin taustalla vaikuttavat huomattavan erilaiset poliittiset ja kulttuuriset järjestelmät. Tämä yhdistettynä Diamondin jouhevaan kerrontaan pitää huolen siitä, ettei lukija pääse pitkästymään!

On mielenkiintoista päästä lukemaan Diamondin näkemyksiä Suomesta ja sen lähihistoriasta.

Kirja sisältää lyhyet, mutta kiinnostavat katsaukset historiallisiin käännepisteisiin Suomessa, Japanissa, Chilessä, Indonesiassa, Saksassa ja Australiassa. Jokaisen kappaleen taustalla kiintopisteenä kulkee Yhdysvallat, jota vasten Diamond peilaa kirjan muuta keskustelua.

On selvää, kuten Diamond myös itse toteaa, että teoksen ensisijaisena yleisönä ovat yhdysvaltalaiset korkeakouluopiskelijat. Osittain tämän oppikirjamaisuuden takia teoksen argumentointi on paikoin rönsyilevää ja jää usein turhan pinnalliseksi.

On kuitenkin mielenkiintoista päästä lukemaan Diamondin näkemyksiä Suomesta ja sen lähihistoriasta. Maailmalla edelleen negatiivisen mielleyhtymän saava niin kutsutun suomettumisen ajanjakso saa Diamondin käsittelyssä melkein glorifioidun merkityksen.

Kirjoittaja ei peittele sitä, että on Suomen ”ultrarealistisen” tilannearvion ansiota, että sen katajainen kansa onnistui säilyttämään itsenäisyyteensä hävittyään Neuvostoliitolle ja näin selviytymään tämänhetkisen historiansa suurimmasta kriisistä.

Mullistus on kiehtova katsaus kirjoittajan uraan ja elämään

Vaikka Mullistus ei tietokirjana vakuutakaan, on se kiehtova katsaus yhden viime vuosikymmenten puhutuimman tietokirjailijan uraan ja elämään.

Kirjan ensimmäinen luku alkaa viiden sivun mittaisella kuvauksella nuoren, vielä uransa alussa olevan Diamondin kamppailuista akateemisen itseluottamuksensa kanssa.

Sama vahvasti omaelämäkerrallinen teema jatkuu läpi teoksen, jossa käsiteltyjä maita ei ole valittu suinkaan akateemisin perustein vaan kirjoittajan omien henkilökohtaisten yhteyksien perusteella. Siksi maiden historiaa ja niissä kriisien hetkellä tehtyjä poliittisia päätöksiä käsitellään usein myötätunnolla, lämmöllä ja henkilökohtaisella otteella.

Jokainen kirjan kuudesta tapaustutkimuksesta alkaa muutaman sivun mittaisella kuvauksella Diamondin omasta kokemuksestaan maasta. Opimme, että hän on muun muassa käynyt ensimmäisen kerran Suomessa jo vuonna 1959 ja että häntä viehättää skandinaavinen pelkistetty sisustus.

Kokonaisuutena kirja on miellyttävä yhdistelmä akateemista tarinankerrontaa ja vakavampaa maailman tilaa ruotivaa analyysiä.

Australiaa käsittelevässä luvussa Diamond jopa pysähtyy hetkeksi antamaan lukijalle muutaman suosituksen maan laajasta viinivalikoimasta!

Kokonaisuutena kirja on miellyttävä yhdistelmä akateemista tarinankerrontaa ja erityisesti teoksen loppua kohden vakavampaa maailman tilaa ruotivaa analyysiä. Vaikka valtioiden toteutuneita kriisejä käsittelevät kuusi lukua ovat ehdottomasti kirjan suurinta antia, on harmi, että teoksen analyyttinen osuus jää paikoin hieman sen historiallisen narratiivin varjoon.

Tästä huolimatta voidaan kuitenkin todeta, että luettavuudessaan, yllättävyydessään ja ilmaisun selkeydessään Mullistus on yhä edelleen taattua Diamondia.

Kuten kirjoittaja itsekin kirjan alussa toteaa, muiden tehtäväksi jää testata, missä määrin tästä ei-satunnaisesta valtioiden otoksesta tehdyt päätelmät soveltuvat laajempaan akateemiseen analyysiin.

Iida-Maria Tammi on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella ja yksi Politiikasta taidetta -sarjan kuraattoreista. Hänen väitöskirjansa käsittelee avustustyöntekijöihin kohdistuvaa väkivaltaa ja humanitaarisen avun poliittista käyttöä Syyrian konfliktissa.

Julkaisu Diamond: Valtiollisista kriiseistä selviytymisen ABC ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.