Kun haluat selvittää, onko joku tutkija luotettava, tee näin.

Etsi tutkijan nimeä internetistä

Ensin sinun kannattaa etsiä tutkijan nimeä internetistä, esimerkiksi Googlen hakukoneella.

Tee näin:

1. Avaa Googlen verkkosivu tietokoneella tai kännykällä.
2. Kirjoita tutkijan nimi Googlen hakukenttään.
3. Jos hakutuloksissa on paljon samannimisiä henkilöitä, kirjoita hakukenttään tutkijan nimen lisäksi sana siitä aiheesta, jota tutkija on tutkinut. Esimerkiksi, jos tutkija on tutkinut, miten suomalaiset äänestävät vaaleissa, kirjoita tutkijan nimen perään sana ”äänestäminen” tai ”vaalit”.

Tarkista, onko tutkijan nimi jonkun yliopiston verkkosivuilla

Suurin osa tutkijoista työskentelee yliopistoissa. Siksi sinun kannattaa etsiä tutkijan nimeä myös yliopistojen verkkosivuilta. Voit etsiä yliopistojen verkkosivuja esimerkiksi Googlen hakukoneella.

Tee näin:

1. Avaa Googlen verkkosivu tietokoneella tai kännykällä.
2. Kirjoita yliopiston nimi Googlen hakukenttään, esimerkiksi Helsingin yliopisto.
3. Kirjoita tutkijan nimi yliopiston verkkosivun hakukenttään.

Monet tutkijat ovat tehneet työtä useassa eri yliopistossa. Siksi on mahdollista, että tutkijan nimi löytyy monen eri yliopiston verkkosivuilta.

Tutkija voi olla epäluotettava, jos tutkija väittää, että hän on töissä jossain yliopistossa tai korkeakoulussa, mutta yliopiston tai korkeakoulun verkkosivuilta ei löydy tietoa tutkijasta.

Tarkista, mikä on tutkijan ammattinimike

Ammattinimike kertoo, millaista työtä henkilö tekee. Jos tutkija työskentelee yliopistossa, silloin hänen ammattinimikkeensä voi olla yliopistonlehtori, tutkimusjohtaja tai tutkijatohtori. Tutkijan ammattinimike voi olla myös professori.

Onko tutkijalla omat verkkosivut, ja mitä siellä sanotaan?

Joillain tutkijoilla on omat verkkosivut. Usein tutkija kertoo verkkosivuillaan, mistä hän on kiinnostunut, ja mitä hän on tutkinut. Hän voi kertoa myös, millaisia tieteellisiä tekstejä tai kirjoja hän on kirjoittanut ja julkaissut. Tieteellisiä tekstit ja kirjat ovat tekstejä, joita tutkija on kirjoittanut aiheesta, jota hän on tutkinut. Lisäksi muut tutkijat ovat arvioineet, ovatko tutkijan tekstit totta.

Muista, että tutkija on kirjoittanut itse tekstit omille verkkosivuilleen. Siksi kannattaa aina miettiä, ovatko ne totta vai ei.

Etsi, mitä tutkija on julkaissut

Yksi luotettavan tutkijan tuntomerkki on, että hän on julkaissut tieteellisiä tekstejä tai kirjoja. Siksi sinun kannattaa etsiä tutkijan tieteellisiä tekstejä ja kirjoja internetistä. Etsi niitä Google Scholarissa. Google Scholar on osa Googlea.

Tee näin:

1. Avaa Googlen nettisivu tietokoneella tai kännykällä.
2. Kirjoita Googlen hakukenttään Google Scholar Suomi.
3. Klikkaa listasta kohtaa Google Scholar Suomi, jolloin näyttöön avautuu Google Scholar Suomen hakukenttä.
4. Kirjoita hakukenttään tutkijan nimi.

Jos tutkija on julkaissut tieteellisiä tekstejä tai kirjoja, silloin sinulle avautuu lista teksteistä ja kirjoista.

Jos listaa ei ole, silloin tutkija ei ole julkaissut tieteellisiä tekstejä tai kirjoja. Se voi tarkoittaa, että hän ei ole töissä yliopistossa tai korkeakoulussa. Se voi tarkoittaa myös sitä, että tutkija on töissä yliopistossa tai korkeakoulussa, mutta hän on vasta aloittanut tutkimustyön. Silloin hän ei ole vielä ehtinyt julkaista tieteellisiä tekstejä tai kirjoja.

Tutkija voi olla luotettava, vaikka et löydä tutkijan nimeä tai hänen tieteellisiä tekstejä tai kirjoja internetistä. Jos hän esimerkiksi tutkii erittäin salaisia asioita, silloin hän ei voi julkaista aiheesta tieteellisiä tekstejä tai kirjoja. Erittäin salaisia asioita ovat esimerkiksi jotkut Suomen turvallisuuteen liittyvät asiat, kuten se, että joku maa vakoilee Suomea.

Mistä tutkija puhuu ja opettaa? Mistä hän on julkaissut tieteellisiä tekstejä?  

Tarkista, puhuuko tutkija esimerkiksi omilla verkkosivuillaan samoista aiheista, joista hän on kirjoittanut tieteellisiä tekstejä tai  kirjoja. Luotettava tutkija yleensä myös opettaa yliopistossa siitä aiheesta, josta hän on julkaissut tieteellisiä tekstejä tai kirjoja.

Leena Malkki työskentelee Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksen johtajana.

Selkomukautus Sanna-Leena Knuuttila.

Artikkelikuva: Alexander / Pixabay

Tämä teksti on saanut Selkokeskuksen myöntämän selkotunnuksen. Teksti on selkomukautettu Leena Malkin artikkelista, joka on julkaistu lokakuussa 2019.

Julkaisu Politiikasta selkokielellä -sarja: Näin tunnistat luotettavan tutkijan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Syyskuun 2001 jälkeistä aikaa on luonnehdittu terrorismin aikakaudeksi. Terrorismi on noussut maailmanpolitiikan keskeiseksi kysymykseksi. Terrorismin torjumiseksi on sodittu muun muassa Afganistanissa, Irakissa ja Syyriassa ja solmittu useita terrorismin vastaisia kansainvälisiä sopimuksia.

Vastatoimet ovat pitkälti hajottaneet al-Qaidan sellaisena kuin se oli ennen iskuja. Jihadistinen terrorismi ei ole kuitenkaan loppunut, vaan monimuotoistunut, ja al-Qaida on saanut haastajan Isisistä. Niin al-Qaidan kuin Isisinkin liittolaisryhmittymiä toimii edelleen useissa maissa. Yhdysvaltojen vetäytyminen Afganistanista saattaa tarjota uutta toimintatilaa jihadistiselle liikehdinnälle.

Terrorismista keskustellaan useimmiten juuri tapahtuneiden iskujen tai muiden ajankohtaisten tapahtumien ympärillä. Vähemmälle huomiolle jää helposti pidemmän ajan kehityskulkujen pohtiminen.

Terrorismin aikakausi on näkynyt myös meillä Suomessa. Elokuussa 2017 tapahtui Suomen ensimmäinen jihadistinen terroriteko. Lisäksi Syyrian ja Irakin konfliktialueelle matkustaminen sekä sieltä palaaminen ovat nousseet toistuvasti otsikoihin ja poliittisen keskustelun keskiöön.

Terrorismista keskustellaan useimmiten juuri tapahtuneiden iskujen tai muiden ajankohtaisten tapahtumien ympärillä. Vähemmälle huomiolle jää helposti pidemmän ajan kehityskulkujen pohtiminen. Erityisesti tämä koskee terrorismin torjuntaa ja käsityksiä terrorismista.

Syytä tällaiselle pohdinnalle kuitenkin olisi, sillä viimeiset kaksikymmentä vuotta ovat muuttaneet merkittävästi terrorismin torjuntaa länsimaissa sekä sitä, miten väkivaltaisia konflikteja ja niiden syitä hahmotetaan.

Terrorismin torjunta on laajentunut huomattavasti

Terrorismin torjunnan näkyvin osa viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana on eittämättä ollut Yhdysvaltojen julistama terrorismin vastainen sota ja sen nimissä käydyt sodat Irakissa ja Afganistanissa.

Helposti nähtävissä on ollut myös se, miten sana terrorismi on alkanut esiintyä entistä useammin poliittisten johtajien puheissa. Terrorismi on noussut keskeiseksi osaksi länsimaiden turvallisuusuhkakuvastoa, ja monenlaisia poliittisia päätöksiä ja toimia on perusteltu sillä, että niitä tarvitaan terrorismin torjumiseksi. Kansainvälisellä tasolla on solmittu useita terrorismin vastaiseen toimintaan liittyviä sopimuksia.

Terrorismin torjunnan tiivistyminen on näkynyt siinä, että turvallisuus- ja tiedusteluviranomaisten terrorismiin suuntaamat resurssit ovat kasvaneet, joissakin länsimaissa hyvinkin voimakkaasti.

Terrorismi on noussut keskeiseksi osaksi länsimaiden turvallisuusuhkakuvastoa, ja monenlaisia poliittisia päätöksiä ja toimia on perusteltu sillä, että niitä tarvitaan terrorismin torjumiseksi.

Vähemmälle huomiolle on jäänyt kuitenkin toinen perustavanlaatuinen muutos: paitsi että terrorismin torjuntaan suunnatut voimavarat ovat kasvaneet, terrorismin vastainen toiminta on myös monipuolistunut huomattavasti.

Tämä näkyy terrorismilainsäädännössä. Ennen vuotta 2001 useilla Euroopan mailla, esimerkiksi Suomella, ei ollut erillistä lainsäädäntöä terrorismista. Itse terrori-iskut olivat toki tällöinkin rikoksia muiden lakien nojalla. Nyt erillistä terrorismilainsäädäntöä edellytetään esimerkiksi Euroopan unionin direktiivissä, ja Suomen rikoslaissa on ollut luku terroristisessa tarkoituksessa tehdyistä rikoksista vuodesta 2003 lähtien.

Tämän jälkeen useat kansainväliset sopimukset ovat edellyttäneet terrorismilainsäädännön laajentamista entisestään. Nykyisin niin Suomessa kuin muuallakin määritellään rikokseksi paljon muutakin kuin itse terroriteot. Rikollista on esimerkiksi terrorismiin kouluttautuminen, kouluttaminen, värvääminen sekä terroristiryhmän toiminnan johtaminen ja toimintaa hyödyttävän tiedon hankkiminen. Tämä on laajentanut huomattavasti viranomaisten toimivaltuuksia puuttua terrorismiin rikostutkintojen ja tiedustelun kautta.

Paitsi että terrorismin torjuntaan suunnatut voimavarat ovat kasvaneet, terrorismin vastainen toiminta on myös monipuolistunut huomattavasti.

Samalla laajentunut lainsäädäntö on haastanut monin paikoin vakiintuneita oikeudellisia periaatteita, myös Suomessa. Rangaistavaksi on määritelty tekoja, joiden yhteys itse terrori-iskuihin on usein kaukainen ja varsin tulkinnanvarainen. Terrorismilainsäädännöstä tekee osin ongelmallista myös se, että sen tapa määritellä terrorismi on varsin epäselvä ja jättää oven auki monenlaisille tulkinnoille.

Tässä vaiheessa voidaan viimeistään hylätä usein esitetty väite siitä, että liberaalit demokratiat olisivat laajojen kansalaisvapauksien ja -oikeuksien vuoksi erityisen haavoittuvia terrorismille. 2000-luvun kehitys on osoittanut, että varsin tiukoille ja osin näitä oikeuksia ja vapauksia rajoittaville toimille löytyy hyväksyntää myös länsimaista. Tämä näkyy myös siinä, miten tiedustelupalveluiden toimintavaltuuksia ja erilaisia valvonnan mekanismeja on laajennettu huomattavasti, pitkälti juuri terrorismin torjunnan tarpeilla perustellen.

2000-luvun kehitys on osoittanut, että varsin tiukoille ja osin näitä oikeuksia ja vapauksia rajoittaville toimille löytyy hyväksyntää myös länsimaista.

On myös toinen tapa, jolla terrorismin torjunta on laajentunut ennennäkemättömällä tavalla ja kokonaan uusille aloille. Terrorismin torjuntaan on kehittynyt ”pehmeämpi” puoli radikalisoitumisen ennaltaehkäisyn muodossa. Ilmiön tuntemusta ja ennaltaehkäisyyn osallistumista odotetaan nykyisin myös opettajilta, nuorisotyöntekijöiltä, kansalaisjärjestöiltä, uskonnollisilta yhteisöiltä ja sosiaalityöntekijöiltä.

Radikalisoitumisen ennaltaehkäisyä ei nykymuodossaan ole tehty ennen 2000-lukua. Sen mahdollisti terrorismia ja sen syitä koskevissa ajattelutavoissa tapahtunut muutos, johon palataan kohta. Sitä ennen on kuitenkin paikallaan sanoa muutama sana lisää kovan terrorismin torjunnan seurauksista.

Terrori-iskujen tekeminen länsimaissa on käynyt hyvin vaikeaksi

Terrorismin kohdalla huomio kiinnittyy pääosin tapahtuneisiin iskuihin ja siihen, mitä kaikkea saattaa tapahtua. Erityisen uhkaavalta on vaikuttanut se, että terrori-iskuja tekevät myös yksittäiset ihmiset omin voimin ja omasta aloitteestaan. Tällaisten iskujen ennaltaehkäiseminen vaikuttaa lähes ylivoimaiselta haasteelta.

Vähemmälle huomiolle on puolestaan jäänyt, mitä kaikkea turvallisuusviranomaisten ja tiedustelupalveluiden toiminnan kautta on onnistuttu estämään – ja minkälaisia esteitä terroritoimintaa suunnittelevalla on varsinkin länsimaissa voitettavanaan.

Tietoja esitetyistä suunnitelmista ei ole helppo kerätä, mutta myös paljastuneet suunnitelmat sisältäviä terrorismitilastoja on saatavilla. Norjalaistutkimuksen mukaan 1990-luvun jälkeen julkisesti tiedossa olevia mutta toteutumattomia jihadistisia iskusuunnitelmia on ollut Euroopassa yhtä paljon kuin toteutuneita iskuja. Yhdysvalloissa taas yhtä toteutunutta jihadistista iskua kohti on ollut kolme paljastunutta iskusuunnitelmaa.

Vähemmälle huomiolle on jäänyt, mitä kaikkea turvallisuusviranomaisten ja tiedustelupalveluiden toiminnan kautta on onnistuttu estämään – ja minkälaisia esteitä terroritoimintaa suunnittelevalla on varsinkin länsimaissa voitettavanaan.

Terrorismin torjunta on kiristynyt Länsi-Euroopassa siinä määrin, että yhtään järjestäytyneemmän terroritoiminnan ylläpitäminen on käynyt ainakin jihadistisen terrorismin kohdalla likipitäen mahdottomaksi. Varsinaisia isompia terroristijärjestöjä ei Länsi-Euroopassa ole käytännössä enää ollut IRA:n ja ETA:n toiminnan hiivuttua.

Yksittäisten ihmisten tai pienten ryhmien tekemät ja suhteellisen helposti toteutettavat iskut ovat dominoineet jihadistista terrorismia Länsi-Euroopassa pitkälti juuri siksi, että monimutkaisemmat suunnitelmat ovat paljastuneet huomattavasti useammin ennen toteutumistaan.

Osviittaa terrorismin torjunnan volyymista antavat myös Europolin tiedot terrorismipidätyksistä. Vuosina 2007–2020 EU-maissa pidätettiin terrorismilainsäädännön nojalla keskimäärin 780 ihmistä vuodessa. Tämän päälle tulevat vielä ne vaikeammin jäljitettävät tapaukset, joissa terroritoimintaan osallistuneita on pidätetty muiden pykälien perusteella.

Tapa käsitellä terrorismin syitä on muuttunut yksilökeskeisemmäksi

Nykyisin terrorismin syitä käsitellään hyvin eri tavalla kuin vielä 1990-luvulla, erityisesti mitä tulee terrorismiin länsimaissa. Tapahtunutta muutosta voi olla vaikea hahmottaa, koska terrorismi on tullut monille tutuksi juuri 2000-luvun keskustelujen kautta.

Yksi syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen julistetun terrorismin vastaisen sodan seurauksista oli, että keskustelu terrorismin syistä kävi hankalaksi. Varsinkin Yhdysvaltojen poliittisessa puheessa terroristit esitettiin yksiselitteisesti demokratian ja vapauden vihollisina.

Iskuja seuranneina vuosina viriteltiin myös keskustelua terrorismin juurisyistä muun muassa tutkijoiden suunnalta. Terrorismin juurisyillä tarkoitettiin niitä yhteiskunnallisia kehityskulkuja ja rakenteita, jotka ovat omiaan luomaan terroritoiminnalle otollisia olosuhteita. Juurisyykeskustelu oli monin tavoin jatkoa sille, miten terrorismin ja laajemminkin väkivaltaisten konfliktien syitä oli hahmotettu aiemmin.

Nykyisin terrorismin syitä käsitellään hyvin eri tavalla kuin vielä 1990-luvulla.

Tälle keskustelulle ei kuitenkaan ollut 2000-luvun alkupuolella tilaa terrorismin vastaisen sodan hallitsemassa ilmapiirissä varsinkaan Yhdysvalloissa muttei juuri Euroopassakaan.

Samalla oli kuitenkin tarve päästä jollakin tavalla pureutumaan terrorismin taustatekijöihin – varsinkin kun vuosien 2004–2005 tienoilla kävi selväksi, että jihadistinen terrorismi veti puoleensa myös Euroopassa kasvaneita ihmisiä.

Tässä tilanteessa syntyi uudenlainen tapa keskustella terrorismin syistä radikalisoitumisen kautta. Radikalisoitumispuhe alkoi hallita nopeasti nimenomaan terrorismia ja Eurooppaa koskevaa julkista keskustelua ja politiikkaohjelmia.

Keskiöön nousi nyt yksilö ja kysymys siitä, miksi yksittäiset ihmiset lähtevät mukaan terrorismiin. Tämä johti etsimään tapoja tunnistaa radikalisoitumisriskissä olevia ihmisiä sekä kehittämään interventioita, joilla radikalisoituminen voitaisiin ennaltaehkäistä. Yksilöön keskittyminen tarjosi poliittisesti käyttökelpoisen tavan käsitellä terrorismin syitä. Se tarjosi valtiolle neutraalin välittäjän ja ongelmien ratkaisijan roolin sekä mahdollisesti vaikeiden yhteiskunnallisten kysymysten ohittamisen.

Vallitsevaa yksilökeskeistä tapaa hahmottaa radikalisoitumista ja toimia sitä vastaan on kritisoitu monista syistä. Se ei ole välttämättä auttanut ymmärtämään terrorismin syitä paremmin vaan ehkä pikemminkin vienyt kauemmaksi siitä.

Erityisen suosituksi on sittemmin muodostunut tapa hahmottaa radikalisoitumisen riski juontuvaksi ihmisen haavoittuvuuksista. Tämän ajattelutavan mukaan yksinäisyyden, henkilökohtaisten menetysten ja takaiskujen sekä syrjäytymisen kaltaiset seikat voivat altistaa ihmisen radikalisoitumiselle.

Vallitsevaa yksilökeskeistä tapaa hahmottaa radikalisoitumista ja toimia sitä vastaan on kritisoitu monista syistä. Se ei ole välttämättä auttanut ymmärtämään terrorismin syitä paremmin vaan ehkä pikemminkin vienyt kauemmaksi siitä.

Jos tutkimuksen perusteella jotain tiedetään, niin se on, että terrorismiin johtava kehitys on selitettävissä vain ottamalla huomioon myös laajempi yhteiskunnallinen tilanne. Tämän lisäksi se edellyttää sen laajemman yhteiskunnallisen liikehdinnän tarkastelua, jonka piiristä terroritoimintaan lähteneet ryhmät ovat nousseet. Näitä on itse asiassa pidetty yksilötasoa tärkeämpinä seikkoina.

Terrorismiin johtava kehitys on selitettävissä vain ottamalla huomioon myös laajempi yhteiskunnallinen tilanne.

Radikalisoitumisen yhdistäminen haavoittuvuuksiin ei ole tuottanut yksilötasollakaan kaikilta osin kovin osuvaa ymmärrystä terroritoiminnan syistä. Haavoittuvuuspuheen sivutuotteena on ollut taipumus käydä niin, että terrorismiin mukaan lähtevien poliittiset ja uskonnolliset näkemykset tulevat trivialisoiduiksi, ohitetuiksi tai nähdyiksi vain yksilön ongelmien tuottamina hairahduksina.

Väkivaltaisia konflikteja käsitellään entistä useammin terrorismina

Terrorismin pitkän aikavälin kehittymisen seuraaminen on vaikeaa, koska ajan myötä terrorismitoiminnan lisäksi tahtoo muuttua myös terrorismi-sanan käyttö.

Syyskuun 11. päivän jälkeen terrorismi-sanan käyttö on yhtäältä kaventunut ja toisaalta laajentunut. Kaventunut se on siinä mielessä, että terrorismi tuli pian noiden iskujen jälkeen yhdistetyksi voimakkaasti uskontoon ja nimenomaisesti radikaali-islamistisiin liikkeisiin. Tämä oli täysin odotettavissa, terrorismi-sanalla kun on ollut pitkään taipumus yhdistyä nimenomaan niihin terrorismin muotoihin, jotka koetaan sillä hetkellä länsimaissa erityisen uhkaaviksi.

Huomion kaventumisen kerrannaisvaikutuksena on ollut se, että terrorismi on näyttäytynyt perusteettoman vahvasti nimenomaan uskontoon ja erityisesti radikaali-islamistiseen liikehdintään liittyvältä ilmiöltä. Juuri tähän liikehdintään liittyvä terrorismi on toki ollut viimeisten vuosikymmenien aikana erityisen yleistä. Terrorismia ovat kuitenkin käyttäneet niin 2000-luvulla kuin sitä edeltävinä vuosikymmeninäkin ideologisesti hyvin erilaiset liikkeet vallankumouksellisista vasemmisto- ja oikeistoliikkeistä japanilaisiin uususkontoihin ja aborttia vastustaviin kristillisiin ryhmiin.

Terrorismi-sanalla on ollut pitkään taipumus yhdistyä nimenomaan niihin terrorismin muotoihin, jotka koetaan sillä hetkellä länsimaissa erityisen uhkaaviksi.

Terrorismikuva on 2010-luvun aikana jossain määrin laajentunut, kun esimerkiksi Norjassa ja Uudessa-Seelannissa tapahtuneet iskut ovat havahduttaneet äärioikeistoterrorismin mahdollisuuteen. Äärioikeistoon liittyvä terrorismin uhka on nostettu esiin myös suojelupoliisin esittämissä arvioissa. Tästä huolimatta terrorismi yhdistetään edelleen pääasiassa radikaali-islamistiseen toimintaan.

Toisaalta terrorismi-sanaa on alettu käyttää 2000-luvulla entistä laajemmin kaikenlaisista paikallisista konflikteista. Näin moni sellainen konflikti, jota ei olisi aiemmin liitetty terrorismiin, tulee nyt yhdistetyksi siihen. Ennen 2000-lukua terrorismina pidettiin lähinnä sellaista toimintaa, joka tapahtuu rauhan aikana ja jossa iskuja tekevä ryhmä ei hallitse ainakaan merkittäviä maa-alueita. Laajempien aseellisten konfliktien katsottiin olevan luku sinänsä, ja niiden kohdalla puhuttiin todennäköisemmin sissisodasta, sisällissodasta tai matalan intensiteetin konfliktista.

Terrorismitilastotkaan eivät itse asiassa anna täysin luotettavaa ja kattavaa vastausta terrorismin kehittymiseen.

Terrorismitilastotkaan eivät itse asiassa anna täysin luotettavaa ja kattavaa vastausta terrorismin kehittymiseen. Terrorismin osakseen saaman huomion ja käsitysten muutokset heijastuvat nimittäin myös niihin. Iskujen tilastointiin on investoitu 2000-luvulla paljon enemmän, joten 2010-lukua koskevat tiedot ovat siksi huomattavasti kattavampia eivätkä vertailukelpoisia aiempien vuosikymmenten tietojen kanssa.

Elämmekö edelleen terrorismin aikakautta?

Yhdysvaltojen vetäytyessä Afganistanista päättyy sen terrorismin vastaisen toiminnan pitkäkestoisin sotilasoperaatio. Sen myötä voi tulla kiusaus ajatella yhden aikakauden olevan päättymässä.

Afganistanin sodan päättyminen voi hyvin osoittautua aikakauden lopuksi Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa. Terrorismin aikakauden päättyneeksi julistamiselle on sen sijaan vaikeampi löytää tähän mennessä tapahtuneen pohjalta perusteita.

Jonkinlaisena perusteena voi pitää ehkä sitä, että terrori-iskujen määrä on suurimman terrorismitilaston Global Terrorism Databasen perusteella ollut globaalilla tasolla laskussa jo useamman vuoden. Toisaalta ei ole merkkejä siitä, että 2000-luvun päähuomion kohteena ollut jihadistinen terrorismi olisi mitenkään pysyvästi hiipumassa. Eri puolilla maailmaa toimii edelleen lukuisia al-Qaidan ja Isisin liittolaisryhmiä. Yhdysvaltojen vetäytyminen Afganistanista ja sitä seurannut Talibanin nopea voittokulku todennäköisesti vain rohkaisevat jatkamaan taistelua.

Terrorismin aikakauden hiipumisen merkkejä voi nähdä siinä, miten kansainvälisen politiikan ja yhteistyön huomio on siirtynyt osin muihin polttavimpiin haasteisiin.

Viimeisistä kahdesta vuosikymmenestä ei ole tehnyt terrorismin aikakautta pelkästään terrorismin kehittyminen, vaan vähintään yhtä paljon se, millaisen aseman terrorismi on saanut kansainvälisessä politiikassa ja julkisessa keskustelussa.

Tässä mielessä terrorismin aikakauden hiipumisen merkkejä voi nähdä siinä, miten kansainvälisen politiikan ja yhteistyön huomio on siirtynyt osin muihin polttavimpiin haasteisiin. Mikäli seuraavina vuosina länsimaissa ei tapahdu paljon huomiota saavia ja tuhoisia terrori-iskuja, terrorismi voi alkaa väistyä länsimaiden uhkakuvissa taka-alalle, vaikka tuskin jääkään unohduksiin.

Leena Malkki on yksi Politiikasta-lehden päätoimittajista ja toimii yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa.

Julkaisu 20 vuotta terrorismin aikakautta – Mikä on muuttunut? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Terrorismin torjunta on 2000-luvun aikana käynyt läpi lukuisia muutoksia. Yksi merkittävimmistä muutoksista on ollut pyrkimys puuttua terroritoimintaan yhä varhaisemmassa vaiheessa. Terrorismiin radikalisoitumisen ennaltaehkäisystä on tullut sitä myötä merkittävä poliittinen tavoite erityisesti Euroopassa. Sen toivotaan johtavan siihen, että mahdollisimman harva lähtee mukaan väkivaltaiseen toimintaan.

Radikalisoitumisesta on käyty vilkasta julkista keskustelua, jossa sille on esitetty monenlaisia syitä. Varsin yleisesti vastauksia on etsitty ja löydetty radikalisoituvien ihmisten henkilökohtaisesta tilanteesta ja kokemuksista. Radikalisoituminen on yhdistetty muun muassa mielenterveysongelmiin, syrjäytymiseen ja uskontoon. Vaikka monet näistä väitteistä käyvät hyvin arkijärkeen, niille on vaikea löytää yksiselitteistä tukea tutkimustuloksista.

Mitä radikalisoitumisesta sitten akateemisen tutkimuksen pohjalta tiedetään? Radikalisoitumista ja terrorismin syitä käsitellään laajemmin juuri ilmestyneessä kirjassani. Seuraavassa käydään läpi yleisimpiä väärinkäsityksiä ja myyttejä radikalisoitumisesta.

Radikalisoituminen ei johdu mielenterveysongelmista

Terrorismille on tarjottu usein selitykseksi mielenterveysongelmia. Koska terrori-iskut vaikuttavat niin järjettömiltä ja raaoilta teoilta ja sen lisäksi ovat harvinaisia, voi tuntua siltä, että niissä mukana olevien ihmisten täytyy olla jotenkin poikkeavia.

Ajatukset lähtevät helposti tälle radalle myös johtuen ihmiselle ominaisesta arviointivirheestä. Meillä on nimittäin taipumus selittää muiden tekemisiä heidän ominaisuuksillaan, kun taas omaa tekemistämme perustelemme vallitsevalla tilanteella.

Tutkimustulokset viittaavat kuitenkin siihen, että mielenterveysongelmat eivät selitä terrorismia. Mielenterveyshäiriöt eivät tällä tietoa vaikuta olevan terroriryhmissä sen yleisempiä kuin väestössä keskimäärin.

Meillä on taipumus selittää muiden tekemisiä heidän ominaisuuksillaan, kun taas omaa tekemistämme perustelemme vallitsevalla tilanteella.

Tämä ei tarkoita sitä, että mielenterveyteen liittyvät seikat olisivat terrorismissa kauttaaltaan merkityksettömiä. Viime vuosina on selvitetty sitä, voisiko yksilön psykologisilla ominaisuuksilla ja mielenterveydellä olla vaikutusta terrorismiin osallistumiseen jossain rajatuissa toiminnan muodoissa tai rooleissa. Tutkimus näistä lähtökohdista on vasta suhteellisen alussa, mutta jotain viitteitä on jo olemassa siitä, että näin voi olla.

Tutkimusnäyttöä on esimerkiksi siitä, että mielenterveyden ongelmat ovat olleet selvästi yleisempiä niillä, jotka ovat tehneet terrori-iskuja yksin kuin niillä, jotka ovat toimineet osana ryhmää.

Selityksiä terrorismiin radikalisoitumiselle on kuitenkin etsittävä pääosin muusta suunnasta.

Radikalisoituminen ei ole syrjäytymisen alalaji

Toinen yleinen tapa selittää radikalisoitumista on ajatella sen johtuvan ihmisen syrjäytymisestä. Ihmisen otaksutaan usein olevan erityisen altis lähtemään mukaan ääriliikehdintään silloin, kun hän on jo jollain tavalla joutunut yhteiskunnan reunamille. Joskus radikalisoitumisesta puhutaan miltei kuin se olisi yksi syrjäytymisen alalaji.

Tässä näkyy radikalisoitumisen ennaltaehkäisyssä oleva taipumus samastaa se jonkin toisen sosiaalisen ongelman kanssa ja soveltaa siihen tätä toista ongelmaa varten kehitettyjä ratkaisuja. Jos radikalisoituminen johtuisi syrjäytymisestä, sen ennaltaehkäisy olisi osa syrjäytymisen vastaista toimintaa.

Kuten olen aiemmin kirjoittanut, radikalisoitumisen ja syrjäytymisen välinen suhde ei ole näin yksioikoinen. Jotkut terroritoimintaan mukaan lähtevät ovat taloudellisesti tai sosiaalisesti syrjäytyneitä, mutta tätä ei voi pitää mitenkään osallistujia laajasti yhdistävänä tekijänä. Historiallisesti terroritoimintaan lähteneet ovat olleet pikemminkin pääosin keskiluokkaisista taustoista.

Pahinkaan eriarvoisuus ja huono-osaisuus ei itsessään johda terrorismiin, vaan olennaista on ajatus siitä, että tilanne on epäoikeudenmukainen ja kohtuuton.

Syrjäytyminen ei myöskään mitenkään luotettavasti ennakoi terrorismiin radikalisoitumisen riskiä. Valtaosalla syrjäytyneistä terroritoimintaan mukaan lähteminen koskaan tuskin edes käy mielessä.

Paljon objektiivisin mittarein todennettavaa syrjäytymistä olennaisempaa vaikuttaa olevan kokemus epäoikeudenmukaisuudesta. Pahinkaan eriarvoisuus ja huono-osaisuus ei siis itsessään johda terrorismiin, vaan olennaista on ajatus siitä, että tilanne on epäoikeudenmukainen ja kohtuuton.

Radikalisoituminen ei vaadi myöskään sitä, että kokisi oman asemansa ja kohtelunsa epäoikeudenmukaiseksi. Kyse voi olla yhtä hyvin myös siitä, että ryhtyy toimintaan toisten puolesta.

Ajattelun ja toiminnan radikalisoituminen eivät kulje käsi kädessä

Radikalisoituminen liitetään usein myös uskontoihin ja ideologioihin. Yksi tapa on väittää sen johtuvan jonkin uskonnon tai ideologian luonteesta. Tällainen näkemys on kuitenkin vaikeasti sovitettavissa yhteen tutkimustulosten kanssa.

Jo nopea vilkaisu terrorismin historiaan ja nykypäivään paljastaa, että terroritekoja on tehty hyvin monenlaisten poliittisten tavoitteiden, ideologioiden ja uskontojen nimissä. Ajatusmaailmojen kirjo ulottuu aina buddhalaisuudesta kristinuskoon, kansallissosialismista maolaisuuteen ja ympäristönsuojelusta abortin vastustamiseen.

Toinen tapa luoda yhteys terrorismin ja uskonnon tai ideologian välille on esittää, että terroritoimintaan osallistuminen johtuu radikaalille ajatusmaailmalle altistumisesta ja sen omaksumisesta. Ihminen ikään kuin toimisi radikaalin ideologian sokaisemana ilman, että hän täysin hahmottaisi realiteetteja. Tässä heijastuu laajempi taipumus leimata ideologisuus jollain tavalla totuuden vastakohdaksi.

Terroristien ajatusmaailmojen kirjo ulottuu aina buddhalaisuudesta kristinuskoon, kansallissosialismista maolaisuuteen ja ympäristönsuojelusta abortin vastustamiseen.

Ideologisilla ja uskonnollisilla näkemyksillä on ilman muuta tärkeä rooli terroritoiminnassa. Jokaisella yhteiskunnallisesti aktiivisella ryhmällä tai verkostolla on joukko jaettuja näkemyksiä siitä, miten asiat ovat ja miten niitä pitäisi muuttaa. Tähän liittyy yleensä myös käsityksiä siitä, ketkä ovat ”meitä” ja ketkä ”muita”.

Terroritoiminnassa mukana olevien ajatusmaailmalle on tyypillistä, että ”meidän” ja ”muiden” välinen ero ja vastakkainasettelu nähdään hyvin terävänä. Muuten ajatusmaailmassa ja tavoitteissa voi olla paljonkin samoja aineksia kuin täysin väkivallattomilla ryhmillä.

Terroritoiminta voi vetää ihmistä puoleensa yksinkertaisesti siksi, että toiminnan tarjoama selitys maailmasta ja hänen omasta mahdollisesta roolistaan siinä puhuttelee ja resonoi jotenkin omien kokemusten ja tarpeiden kanssa.

Syvällinenkään perehtyminen radikaaliin ajatteluun tai uskonnon tulkintaan ei ennakoi todennäköisyyttä lähteä mukaan terroritoimintaan.

Kokonaan toinen kysymys on kuitenkin se, missä määrin radikaalin ajatusmaailman omaksuminen itse asiassa johtaa terroritoimintaan osallistumiseen. Vain harva niistä, jotka jakavat samankaltaisia radikaaleja ajatuksia ja hyväksyvät väkivallan käytön, lähtee koskaan mukaan terroritoimintaan.

Syvällinenkään perehtyminen radikaaliin ajatteluun tai uskonnon tulkintaan ei ennakoi todennäköisyyttä lähteä mukaan terroritoimintaan. Päinvastoin vaikuttaa siltä, että väkivaltaiseen toimintaan mukaan lähtevät ovat keskimäärin vähemmän ideologisesti ja uskonnollisesti oppineita kuin ne näkemyksiltään radikaalit, jotka eivät lähde siihen mukaan.

Terroritoimintaan mukaan lähtemiseen tai lähtemättä jäämiseen vaikuttavat siis monet muutkin asiat kuin pelkästään poliittiset tai uskonnolliset näkemykset.

Hyvin tavallisia selityksiä

Vaikka terrorismiin radikalisoituminen onkin harvinaista, siihen myötävaikuttavat seikat ovat suurelta osin hyvin tavanomaisia ihmiselämään liittyviä kokemuksia, tarpeita ja tuntemuksia. Monet niistä ovat muodossa tai toisessa vaikuttamassa mitä moninaisimpiin ratkaisuihin kuten ammatinvaihtoon, vapaaehtoistyön aloittamiseen, ulkomaille muuttoon tai vaikkapa oman blogin perustamiseen.

Terroritoimintaan lähdetään mukaan, koska sen uskotaan tuovan omaan elämään jotain sellaista, joka on itselle arvokasta, mielekästä ja jolle on tarvetta ja tilausta. Mitä tämä täsmälleen ottaen on, vaihtelee ihmisestä toiseen. Esiin nousevat seikat vaikuttavat olevan pääsääntöisesti hyvin samankaltaisia riippumatta ryhmän tavoitteista ja ideologiasta.

Nämä seikat voivat olla turhautumista ja suuttumista epäoikeudenmukaisuuksiin tai pettymistä valtion ja viranomaisten toimintaan. Ryhmään kuulumisen ja itseään isomman asian eteen työskentely luo merkityksellisyyden tunnetta. Joskus seikkailun halu ja osallistumisen mukanaan tuoma status oman yhteisön piirissä tai ihan vain sopiva elämäntilanne uuden suunnan ottamiselle vaikuttavat terrorismiin radikalisoitumiseen.

Ryhmään kuulumisen ja itseään isomman asian eteen työskentely luo merkityksellisyyden tunnetta.

Hyvin merkittävä rooli on myös sillä, kenet sattuu tuntemaan ja missä aikaansa viettämään. Terroritoimintaan mukaan lähteneistä valtaosalla on jo tuttavia tai sukulaisia, jotka ovat mukana terrorismissa tai he lähtevät siihen mukaan yhdessä itselleen tuttujen ihmisten kanssa. Tämäkään ei ole tyypillistä vain terrorismille, vaan laajasti yhteiskunnalliseen liikehdintään osallistumiselle.

Ennaltaehkäisytyön kannalta olisi kieltämättä kätevää, jos olisi osoitettavissa jotain juuri terrorismiin radikalisoitumiselle ominaisia syitä tai edes jonkinlainen kaava siitä, miten radikalisoituminen yleensä tapahtuu. Näin ei kuitenkaan tutkimustulosten perusteella valitettavasti ole. Syyt ovat tavanomaisia ja polut vaihtelevia.

Terrorismi ei ole vain yksilötason ilmiö

Radikalisoitumiskeskustelun yhteydessä on hyvä pitää mielessä, että radikalisoitumisesta puhuminen on pitkälti 2000-luvun keksintö. Termiä ei juuri käytetty esimerkiksi tutkimuksessa ennen kuin se tuli poliittiseen kielenkäyttöön 2000-luvun puolivälin tienoilla.

Omalle ajallemme tyypillistä on, että terrorismin syitä haetaan etupäässä yksilötasolta eli pohtimalla, mikä saa ihmisen lähtemään mukaan terrorismiin. Tämä on varsin kapea tapa hahmottaa terrorismin syitä. Yksilötasoon keskittyminen johtunee osin poliittisista ja osin viranomaistyön realiteetteihin liittyvistä syistä.

Erityisesti Yhdysvaltojen keskusteluilmapiiri ei ole ollut vuoden 2001 iskujen jälkeen otollinen terrorismin ”juurisyiden” käsittelylle. Kaikenlainen syiden pohdinta käsitettiin helposti terrorismin oikeuttamiseksi tai tarkoitukselliseksi lieventävien asianhaarojen esittämiseksi. Euroopassa on oltu avoimempia tällaisella pohdinnalle, mutta ongelmatonta se ei ollut täälläkään.

Omalle ajallemme tyypillistä on, että terrorismin syitä haetaan etupäässä yksilötasolta eli pohtimalla, mikä saa ihmisen lähtemään mukaan terrorismiin. Tämä on varsin kapea tapa hahmottaa terrorismin syitä.

Terrorismin syihin vaikuttaminen on hyvin laaja-alainen tavoite, joka vaatii paljon poikkihallinnollista yhteistyötä. Se tuo väistämättä esiin hankalia poliittisia kysymyksiä, joihin tarttumista virkamiestyöskentelyssä on vältetty.

Keskittymällä yksilöön ja siihen, mikä tekee hänet alttiiksi omaksumaan radikaaleja ajatuksia ja lähtemään mukaan terroritoimintaan, ennaltaehkäisytyö on mahdollista määritellä epäpoliittiseksi, sosiaalityön kaltaiseksi yksilötason toiminnaksi. Silläkin on toki oma merkityksensä.

Terrorismi ei kuitenkaan selity vain yksittäisten ihmisten motiiveja tarkastelemalla, vaan sitä varten täytyy ulottaa katse paljon syvemmälle yhteiskuntaan. Terrorismi on lopulta läpikotaisin yhteiskunnallinen ilmiö, joka on aina monin tavoin sidoksissa oman aikansa laajempiin poliittisiin, sosiaalisiin ja taloudellisiin kehityskulkuihin. Nämä laajemmat yhteydet ovat usein aikalaisille vaikeita havaita, mutta historiaa kirjoittaessa lähes mahdottomia ohittaa.

Leena Malkki on toinen Politiikasta-lehden päätoimittaja ja toimii yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa.

Hänen kirjansa Mitä tiedämme terrorismista ilmestyi 30.9.2020.

Julkaisu Mistä terrorismiin radikalisoituminen johtuu ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Aikaisemmin syksyllä Kysy politiikasta -sarjassa käytiin läpi yliopiston eri tehtävänimikkeitä. Tällä kertaa jatkamme yliopiston henkilökunnan arkeen ja työtehtäviin liittyvillä kysymyksillä, joita opiskelijat ovat meille esittäneet.

Toimituskunta ottaa jatkossakin mielellään vastaan kysymyksiä politiikasta ja etsii niille sopivan vastaajan!

Tekeekö yliopiston henkilökunta aina jotain tutkimusta?

Pääsääntöisesti kyllä, silloin kun on kyse kokopäiväisessä työsuhteessa olevasta opetus- ja tutkimushenkilöstöstä. Yliopistolla on myös hallintohenkilökuntaa, joka ei tee tutkimusta.

Suomalaisissa yliopistoissa on periaatteena, että kaikki opetus- ja tutkimushenkilökuntaan kuuluvat sekä tutkivat että opettavat. Tehtävästä toiseen vaihtelee, miten työaika jakaantuu näiden tehtävien välillä.

Suomalaisissa yliopistoissa on periaatteena, että kaikki opetus- ja tutkimushenkilökuntaan kuuluvat sekä tutkivat että opettavat.

Yliopistonlehtoreilla on yleensä jonkin verran enemmän opetusvelvollisuutta kuin professoreilla tai apulaisprofessoreilla. Yliopistossa on myös joitakin lehtorin tai opettajan tehtäviä, joihin ei sisälly lainkaan tai hyvin vähän tutkimusta. Lisäksi on tutkimustehtäviä, joissa on vain vähän opetusvelvollisuutta.

Näin asia menee siis teoriassa. Käytännössä yliopistonlehtorien ja professorien työajasta menee paljon suurempi osuus opetukseen, ohjaukseen ja erilaisiin vastuutehtäviin kuin mitä laskennallisesti pitäisi mennä. Heiltä kuitenkin odotetaan silti myös tutkimuksen tekemistä. Näiden odotusten täyttäminen vaatii yleensä runsaasti ylimääräisiä työtunteja.

Yliopistonlehtoreilla ja professoreilla on myös mahdollisuus opetuksettomiin periodeihin ja tutkimusvapaisiin, joiden aikana voi keskittyä enemmän tutkimuksen tekemiseen.

Saako tutkija yliopistolla itse päättää, mitä tutkii?

Periaatteessa kyllä. Yliopiston tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta.

Yliopistolla on vahva itsehallinto. Siten vaikka yliopistot ovat pääosin julkisesti rahoitettuja, ei hallitus voi esimerkiksi sanella, mitä yliopistoissa pitää tai ei saa tutkia. Tämä autonomia ulottuu myös yksittäisiin tutkijoihin, jotka saavat päättää omat tutkimusaiheensa.

Siihen, mitkä tutkimukset etenevät suunnitteluvaiheesta toteutukseen, vaikuttaa olennaisesti akateemista tutkimusta rahoittavien tahojen tekemät rahoituspäätökset. Yliopiston opetus- ja tutkimushenkilökunta voi toki käyttää tutkimusaikansa parhaaksi näkemällään tavalla, mutta muiden tutkijoiden osalta nämä rahoituspäätökset sanelevat aivan olennaisesti sitä, mitä on mahdollista tehdä.

Yhteiskuntatieteiden tutkija voi tehdä monenlaista tutkimusta myös yksin.

Toisin kuin jonkin tutkimuslaitteistosta ja laboratorioajasta riippuvaisen alan, yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen tekijät ovat myös suhteellisen riippumattomia toisistaan. Monien muiden alojen tutkimusta on miltei mahdotonta tehdä muuten kuin osana tutkimusryhmää, mutta yhteiskuntatieteiden tutkija voi tehdä monenlaista tutkimusta myös yksin.

Tämä ei tarkoita, etteikö yhteistyöstä olisi mittavaa hyötyä myös tällä alalla.

Yhteiskuntatieteissäkin tutkimus on suuntautunut entistä vahvemmin tutkimusryhmiin ja projektipohjaisiin työsuhteisiin. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että työurat ovat jokseenkin rikkonaisia eli tutkija voi olla lyhyitä jaksoja projektien välillä työtön ja yksi tutkija voi toimia kahdessakin projektissa yhtäaikaisesti.

Akateemisten tutkijoiden työtä sääntelevät myös hyvän tieteellisen käytännön, tutkimusetiikan ja tietosuojalainsäädännön kaltaiset reunaehdot, joita tulee tutkimuksessa noudattaa.

Onko tutkija aina yliopistolla tai miksi tutkijoita näkee niin harvoin yliopistolla?

Suuri osa tutkijan työstä ei ole aikaan tai paikkaan sidottua. Esimerkiksi kirjoittamista tai lähteiden ja aineiston läpikäymistä voi tehdä missä vain rauhallisessa tilassa.

Yliopiston opetus- ja tutkimustehtävissä ei myöskään ole työajanseurantaa eikä velvollisuutta olla työpaikalla silloin, kun työtehtävän luonne – kuten opetus tai kokoukset – ei sitä vaadi. Työntekijä päättää siis itse, missä ja milloin työnsä hoitaa.

Monet tutkijat käyttävätkin tätä hyväkseen ja tekevät paljon etätöitä. Erityisesti kirjoitustyö vaatii pitkiä keskeytyksettömiä ajanjaksoja, joita on usein helpompi järjestää itselle muualla kuin yliopistolla.

Yliopistoissa työskentelee myös suuri joukko tutkijoita, joilla ei joko ole työhuonetta lainkaan tai työhuone sijaitsee jossain muualla kuin oman laitoksen tiloissa. Monet tutkijat asuvat vaikkapa perhesyistä toisella paikkakunnalla kuin työskentelevät, minkä vuoksi etätyöpäivät ovat yleisiä.

Yliopiston opetus- ja tutkimustehtävissä ei ole työajanseurantaa eikä velvollisuutta olla työpaikalla silloin, kun työtehtävän luonne ei sitä vaadi.

Osa tutkijan työstä vaatii matkustamista tai työskentelyä muualla kuin yliopistolla. Aineiston kerääminen tai hankinta esimerkiksi arkistoissa, haastatteluja tehden tai etnografisessa tutkimuksessa tutkimuskentällä viettäen vievät tavallisesti merkittävän osan tutkijan ajasta.

Myös tutkimusvierailut toisiin yliopistoihin, jotka toisinaan ovat vaikkapa rahoituksen saamisen ehtona, tarkoittavat sitä, etteivät tutkijat työskentele ainoastaan omassa työhuoneessaan kotiyliopistollaan. Lisäksi konferensseihin, seminaareihin ja erilaisiin työryhmiin osallistuminen yliopiston sisällä tai yhteistyöverkostoissa vievät tutkijan työtä yliopiston ulkopuolelle.

Yliopiston henkilökunnan ”näkymättömyys” opiskelijan näkökulmasta johtuu varmasti osin myös siitä, että yliopiston arjessa on loppujen lopuksi vähän tilanteita, jotka tuovat yhteen perustutkinto-opiskelijoita ja tutkijoita.

Missä, miten ja miksi tutkija julkaisee?

Tutkimuksen julkaiseminen on tutkijoille ensisijainen tieteelliseen keskusteluun osallistumisen väylä. Tutkimusta ei siis käytännössä voi tehdä ilman julkaisemista. Yksikkötasolla julkaisumäärät ovat lisäksi yhteydessä yksiköiden rahoituksen saamiseen.

Viime vuosina tieteellinen julkaiseminen on enenevässä määrin mennyt avoimen tieteen periaatteiden mukaiseen suuntaan. Avoimet (open access tai lyhyesti OA) julkaisut ovat internetissä ilmaisesti kaikkien saatavilla olevia julkaisuja: sellainen on esimerkiksi suomalaisen politiikan tutkimuksen keskeinen vertaisarvioitu lehti Politiikka.

Avoimen julkaisemisen tarkoitus on edistää tutkimuksen vaikuttavuutta ja tieteen demokratisaatiota.

Julkaisukanavia on erilaisia. Hyvän kuvan erilaisista julkaisuista saa Suomen Akatemian julkaisuluettelomallista, jossa erilaiset julkaisut on luokiteltu. Karkeasti tutkijoiden tekemät julkaisut voidaan luokitella tieteellisiin ja ei-tieteellisiin julkaisuihin, joista tieteellisten, vertaisarvioitujen julkaisujen julkaiseminen on tutkijan työn ydintä.

Tutkijoiden tekemät julkaisut voidaan luokitella tieteellisiin ja ei-tieteellisiin julkaisuihin.

Useat suomalaiset tutkijat julkaisevat sekä kotimaisilla että muilla kielillä. Englanti on yleisesti vakiintunut tiedejulkaisemisen kieli, ja englanninkielisiä, kansainvälisiä artikkeleita arvostetaan esimerkiksi tutkimuksen rahoituspäätöksissä ja vaikuttavuuden mittareissa.

Kansallisilla kielillä julkaiseminen on kuitenkin olennainen arvokysymys, joka liittyy myös siihen, mille yleisölle tutkimusta tehdään.

Kansallisilla kielillä julkaiseminen on tärkeää yliopistojen niin sanotun kolmannen tehtävän eli yhteiskunnan palvelemisen kannalta. Tämän vuoksi tutkijat julkaisevat myös muissa kanavissa kuin vertaisarvioiduissa tiedelehdissä – vaikkakin nämä ovat nyttemmin paremmin suurenkin yleisön saatavilla.

Esimerkiksi juuri Politiikasta julkaisee nimenomaan yleistajuisia tiedeartikkeleita, joiden on tarkoitus olla akateemisia yleisöjä laajemmin saatavilla.

Suomalaiset politiikan tutkijat palvelevat kotimaisia yleisöjä julkaisemalla suomeksi.

Ideana on, että tutkimustieto ei jää omaan akateemiseen kuplaansa: suomalaiset politiikan tutkijat palvelevat kotimaisia yleisöjä julkaisemalla suomeksi. Julkaisukieleen liittyvät myös tieteenalakohtaiset erityiskysymykset: esimerkiksi suomen kielen tutkimusta on perusteltua julkaista myös suomeksi.

Tieteellinen julkaisuprosessi etenee tavallisesti siten, että tutkija lähettää kirjoittamansa artikkelin haluamaansa sopivaan tieteelliseen julkaisuun. Julkaisun toimituskunta käy artikkelin läpi ja lähettää sen vertaisarvioitavaksi (peer-review) tavallisesti kahdelle arvioijalle.

Arvioinnissa toinen tutkija käy läpi tekstin, esittää siihen lisäyksiä ja korjauksia ja ehdottaa toimituskunnalle joko artikkelin hyväksymistä, hyväksymistä tiettyjen korjauksien jälkeen tai hylkäämistä.

Tyypillisesti arviointiprosessi on molempiin suuntiin sokea, eli artikkelin kirjoittaja ei tiedä kuka arvioinnin tekee eikä arvioija puolestaan tiedä artikkelin kirjoittajan henkilöllisyyttä. Tällä menettelyllä pyritään siihen, että arvioinnissa arvioitavana on ainoastaan artikkelikäsikirjoituksen taso, ei tutkijan persoona tai asema.

Vertaisarviointi voi olla myös yhteen suuntaan sokeaa, jolloin arvioitsijat tietävät arvioitavan henkilöllisyyden mutta arvioitsijoiden henkilöllisyys pysyy arvioitavalle salassa. Vertaisarviointi voi olla myös kokonaan avointa.

Vertaisarviointi ja toimituskuntien työskentely on sekin tutkijoiden tekemää, näkymättömäksi jäävää työtä, josta ei yleensä makseta erillisiä palkkioita ja joka vie tutkijoiden työaikaa merkittävästikin. Ei-tieteellisessä julkaisemisessa vertaisarviointia ei käytetä.

Miten yliopiston opetus- ja tutkimushenkilökunta kokee opettamisen merkityksen ja mitä saamme siitä irti?

Kuten yllä todettu, ideaalitilanteessa suomalaiset tutkijat opettavat ja opettajat tutkivat. Opetus on tutkijalle parhaimmillaan mitä tuottoisinta oman ajattelun jäsentämistä. Varsinkin oman erikoisalansa opettaminen mahdollistaa omien ajatustensa testaamisen ja teorian järjestämisen.

Monet tutkimukset ovat osaltaan kehittyneet kursseja pidettäessä. Varsinkin monen yliopisto-oppikirjan juuret vievät kirjoittajien pitämille kursseille.

Monet pitävät opettamisesta myös siksi, että opetustilanteet ovat mahdollisuuksia vaihtaa ajatuksia yliopistoyhteisön nuorempien jäsenten – opiskelijoiden – kanssa. Tärkeää on myös se, että saa olla mukana kouluttamassa uusia omasta alasta kiinnostuneita sukupolvia.

Opetus on tutkijalle parhaimmillaan mitä tuottoisinta oman ajattelun jäsentämistä.

Periaatteista huolimatta ei ole itsestään selvää, että yliopistolla pääsee opettamaan niin paljon kuin haluaa. Yliopistonlehtorit ja professorit varmasti pääsevät, mutta esimerkiksi apurahatutkijoilla on mahdollisuus opettaa vain silloin, kun heidät päätetään palkata pitämään kurssi tai luentoja tuntiopetuksena.

Yliopistoon palkkasuhteessa olevilla tutkijoilla on kaikilla velvollisuus käyttää 5 prosenttia työajastaan opetukseen.

Opettaminen voi parhaimmillaan olla siis monista syistä erittäin antoisaa. Yliopistossa työskentelevien välillä on tietysti eroja henkilöiden välillä siinä, kuinka vahvasti kukin on orientoitunut tutkimukseen tai opetukseen. Nekin, jotka ovat enemmän tutkimusorientoituneita, osallistuvat yleensä mielellään opettamiseen yllämainituista syistä.

Yliopistotehtäviin liittyvät ja tutkijasta tai opettajasta itsestään riippumattomat realiteetit saattavat kuitenkin tehdä opettamisesta raskasta. Yliopistonlehtorien ja professorien työtaakka on melkoinen, ja opetus paljon aikaa ja energiaa vievänä tehtävänä laittaa joskus kaikkien muiden velvoitteiden puristuksissa voimavarat tiukille.

Aina ei pääse myöskään vaikuttamaan siihen, mitä opettaa. Itselle tuttuja aiheita lähes jokainen opettaa mielellään, mutta joskus saattaa olosuhteiden pakosta joutua opettamaan itselleen huomattavasti vieraampia aiheita. Tällöin valmisteluun menee paljon enemmän aikaa ja motivaatio voi olla myös vaikeampi löytää.

Opettamisen ei koeta meritoivan samalla tavalla kuin tutkimuksen tekemisen, vaikka opettamista pidetäänkin yliopiston tärkeänä tehtävänä.

Myös silloin, jos opetus koostuu standardinomaisista toistuvista massaluennoista ja sadoista tenteistä vuodesta toiseen, se voi alkaa maistua puulta.

Joskus opettamiseen suhtaudutaan kaksijakoisesti myös siksi, että opettamisen ei koeta meritoivan samalla tavalla kuin tutkimuksen tekemisen, vaikka opettamista pidetäänkin yliopiston tärkeänä tehtävänä. Tämä käsitys ei ole tuulesta temmattu, joskin opetusansioita on alettu painottaa entistä enemmän erityisesti yliopistonlehtorin tehtävää täyttäessä.

Vaatiiko yliopistossa opettaminen pedagogista pätevyyttä?

Yliopistossa opettaminen ei itse asiassa vaadi samanlaista muodollista pätevyyttä kuin peruskoulussa, lukiossa, tai ammattikorkeakoulussa opettaminen, jolloin opettajan pätevyys on keskeinen osa opintoja. Tutkija pätevöityy ensisijassa tutkijaksi.

Pedagoginen osaaminen lasketaan kuitenkin usein hyödyksi, ja tutkijat yleensä käyvät joitain sitä tukevia opintoja. Nykyään moni nuori tutkija käy väitöskirjan kirjoittamisensa ohessa yliopistopedagogisia opintoja (ja täydentää niitä myöhemmin), jotka antavat lisää tietoa ja taitoa opetustilanteisiin nimenomaan korkeakouluissa.

Itse asiassa jonkintasoinen yliopistopedagoginen pätevyys alkaa olla keskeinen vaatimus avoimissa akateemisissa työpaikoissa, vaikka opetuskokemuksen arvostus tehtäväntäytöissä voi vaihdella. Yliopistopedagogiseen pätevyyteen liittyy toki muutakin kuin vain opetusta, kuten esimerkiksi opinnäytetöiden ohjaamista.

Leena Malkki toimii yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa. Mikko Poutanen on yhteiskuntatieteiden tohtori Tampereen yliopistossa. Talvikki Ahonen on postdoc-tutkija Itä-Suomen yliopistossa. Kaikki kirjoittajat kuuluvat toimituskuntaamme.

Kysy politiikasta on juttusarjamme, jossa tutkija vastaa esitettyihin kysymyksiin. Lähetä kysymyksesi osoitteeseen toimitus@politiikasta.fi.

Julkaisu Mitä yliopiston tutkimus­henkilökunta tekee työkseen? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Julkisessa keskustelussa esiintyy henkilöitä, jotka kutsuvat itseään tutkijaksi. Kuten hiljan julkaistussa Kysy politiikasta -vastauksessa tuotiin ilmi, tutkija-nimikkeen käyttämiselle ei ole mitään sitovia kriteereitä. Tämä asettaa haasteen tutkijan uskottavuutta arvioiville toimittajille ja yleisölle.

Tutkijan taustan selvittäminen ja ansioituneisuuden arviointi ei ole välttämättä helppoa niille, joille tutkimuksen maailma ei ole tuttu. Silti on olemassa muutamia suhteellisen vaivattomasti tehtäviä asioita, joiden kautta pääsee selvittelyn alkuun.

Tutkijoista puhuttaessa on hyvä huomioida, että kaikki tutkijat eivät ole akateemisia tutkijoita.

Neuvot on tarkoitettu nimenomaan akateemisen tutkimustoiminnan selvittämiseen. Tutkijoista puhuttaessa on hyvä huomioida nimittäin sekin, että kaikki tutkijat eivät ole ensi sijassa akateemisia tutkijoita eli toimi yliopistoissa ja pyri nimenomaan uuden tutkimustiedon tuottamiseen. Tähän palataan vielä lopuksi.

Löytyykö henkilön nimi yliopiston sivuilta?

Tutkijoiden taustoja selvitettäessäkin Google on hyvä ystävä. Ensimmäiseksi kannattaa siis googlata henkilön nimi. Jos samannimisiä henkilöitä on paljon, silloin voi lisätä mukaan vaikka tutkimusaihetta kuvaavan tai tutkija/researcher -termin.

Hakutuloksista kannattaa etsiä nimenomaisesti yliopistojen sivuille vieviä linkkejä. Ehdoton valtaosa akateemisista tutkijoista työskentelee yliopistoissa.

Monet ovat työskennelleet useassa eri yliopistossa eli on hyvin mahdollista, että hakutuloksia on monen yliopiston sivuille. Jos hakutuloksena tullut sivu näyttää vanhalta, kyse saattaa olla entisestä työpaikasta.

Yliopistosta toiseen siirtyminen nähdään akateemisessa maailmassa meriittinä. Jos siis näyttää, että tutkija on vaihtanut usein työpaikkaa, sitä ei pidä missään nimessä tulkita huonoksi merkiksi. Se kuvastaa vain akateemisen maailman realiteetteja ja arvostuksia.

Yliopistojen nettisivut eroavat paljon sen suhteen, kuinka informatiivisia ja käyttäjäystävällisiä ne ovat. Jos tutkija löytyy sieltä esimerkiksi yliopistonlehtorin, tutkimusjohtajan, tutkijatohtorin, professorin tai väitöskirjatutkijan nimikkeellä, niin kyseessä on yliopistossa työskentelevä henkilö.

Yliopiston sivustoilta löytyy usein myös listauksia dosenteista. Näillä henkilöillä ei ole välttämättä työsuhdetta juuri siihen yliopistoon, vaan kyse on arvosta. Arvo on osoitus siitä, että henkilö on tehnyt vuosia akateemista tutkimusta. Se ei kuitenkaan välttämättä kerro, että henkilö toimii tällä hetkellä tutkijana.

Joskus sivustolta löytyy myös henkilöitä nimikkeellä vieraileva tutkija. Kyseessä on nimensä mukaisesti yliopistossa vierailulla oleva henkilö, joka on yleensä toisen yliopiston työntekijä. Vierailevan tutkijan palkka tulee yleensä muualta kuin vierailun kohteena olevasta yliopistosta.

Tutkijavierailut ovat vakiintunut ja yleinen käytäntö akateemisessa maailmassa. Joskus vierailevan tutkijan nimikkeellä näkee kuitenkin myös henkilöitä, joilla ei ole akateemista taustaorganisaatiota. Näin ollen on hyvä idea selvittää, missä henkilö on ollut silloin, kun ei ole ollut vierailulla.

Tutkijan käyttämä nimi saattaa tutkijanuran aikana muuttua. Silloin apua voi olla esimerkiksi tutkijan omasta ORCID-tunnisteesta, jota kaikilta tutkijoilta ei kuitenkaan löydy.

Onko tutkijalla oma kotisivu ja mitä siellä sanotaan?

Joillakin tutkijoilla on yliopiston sivujen lisäksi oma kotisivu. Tältä sivulta voi löytyä tarkempia tietoja tutkijan taustasta ja esimerkiksi hänen ansioluettelonsa. Usein tutkija kertoo sivulla lisää siitä, mistä hän on kiinnostunut, millaisissa projekteissa hän on mukana ja mitä on julkaissut.

Tässä yhteydessä on toki hyvä huomioida myös se, että tiedot ovat tutkijan itsensä sinne kirjoittamia ja tutkija itse on vastuussa niiden päivittämisestä.

Mitä tutkija on julkaissut?

Yksi aivan keskeinen akateemisen tutkijan tunnusmerkki on, että hänellä on akateemisia julkaisuja. Akateemisten julkaisujen etsimiseen oivallinen väline on Google Scholar.

Hakujen tekeminen Google Scholarissa on joskus taitolaji. Hakua kannattaa lähteä tekemään tutkijan nimellä. Jos se tuottaa epämääräisen listan tuloksia, niin kannattaa lisätä tutkimusaihetta kuvaava termi. Kun oikea tutkija löytyy, kannattaa klikata tutkijan nimeä, jolloin saa todennäköisesti paremmin valikoituneen listan.

Arvostetuimpia julkaisuja ovat kansainvälisissä vertaisarvioiduissa akateemisissa lehdissä julkaistut artikkelit, jotka ovat yleensä englanninkielisiä. Lehden nimi mainitaan hakutuloksissa usein tekijän jälkeen. Jos lehden nimi ei näy, sen saa yleensä selville klikkaamalla linkkiä. Suomalaisen vertaisarvioidun artikkelin tunnistaa vertaisarviointitunnuksesta.

Akateemisten julkaisujen määrä vaihtelee voimakkaasti riippuen siitä, missä tutkijanuran vaiheessa henkilö on.

Lehtiä on valtava määrä, ja niiden uskottavuus ja vaikutusvalta vaihtelevat. Julkaiseminen on nykyään suurta bisnestä, joka on tuonut alalle kaikenlaisia yrittäjiä. Edes asiantuntijan saati valveutuneen kansalaisen voi olla vaikea tunnistaa huijarilehteä.

Osviittaa lehden akateemisesta arvostuksesta saa Julkaisufoorumin julkaisukanavahakua käyttämällä. Luokituksessa luokkien 1-3 lehdet ovat kaikki hyviä akateemisia lehtiä. Tässä kohtaa ei kannata antaa liikaa painoarvoa sille, millä näistä tasoluokista lehti on, sillä luokitusta ei ole tarkoitettu yksittäisten tutkijoiden suoriutumisen arviointiin.

Jos lehden luokitus on 0, kyse ei ole akateemiset kriteerit täysin täyttävästä julkaisukanavasta. Sekään ei tarkoita, että julkaisukanava olisi epäluotettava, vaan esimerkiksi suomalaiset yleiskustantamot löytyvät tässä luokituksessa lähinnä tasoluokasta 0.

Vertaisarvioitujen artikkelien lisäksi erityistä huomiota kannattaa kiinnittää tutkijan julkaisemiin kirjoihin, sillä joillakin aloilla kirjat ovat ensisijainen tai vähintään yhtä tärkeä tutkimustulosten julkaisemisen tapa.

Akateemisten julkaisujen määrä vaihtelee voimakkaasti riippuen siitä, missä tutkijanuran vaiheessa henkilö on ja kuinka paljon hän tekee tutkimusta ja kirjoittaa julkaisuja yhdessä muiden kanssa. Väitöskirjaa tekevällä tutkijalla ei välttämättä ole vielä vertaisarvioituja akateemisia julkaisuja.

Mistä aiheista julkaisuja on?

Kukaan tutkija ei ole asiantuntija kaikissa maailman asioissa. Julkaisuja tarkastellessa on julkaisukanavien lisäksi hyvä kiinnittää huomiota myös siihen, mitä aiheita julkaisut koskevat.

Tutkijan asiantuntemus ei koskaan rajoitu yksin niihin aiheisiin, joita hän on suoraan tutkinut. Eri aiheiden tutkiminen vaatii tutkijalta laajaa perehtymistä itse aihetta sivuaviin laajempiin kokonaisuuksiin.

Tutkijan asiantuntemus ei koskaan rajoitu yksin niihin aiheisiin, joita hän on suoraan tutkinut.

Hälytyskellojen on kuitenkin syytä soida silloin, jos kaikki julkaisut käsittelevät esimerkiksi jonkin kielen lauserakenteita, mutta henkilö kommentoi tutkijan ominaisuudessa vaikkapa ilmastonmuutosta. Tai jos henkilö kommentoi tutkijana feministisen ajattelun kehittymistä, mutta julkaisuja on vain lähinnä Kiinan varhaishistoriasta.

Suomessa tutkijana esiintyvä henkilö on sitoutunut noudattamaan hyvää tieteellistä käytäntöä myös julkiseen keskusteluun osallistuessaan. Tutkijan eettisiin sääntöihin kuuluu siis se, ettei puhu tutkijan auktoriteetilla asioista, joihin ei ole perehtynyt.

Tutkija voi tietenkin tutkia uransa aikana hyvin erilaisia aiheita. Aiheisiin syvällisestä perehtymisestä jää kuitenkin muistoksi yleensä jonkinlaisia julkaisuja.

Mitä muuta Google-haku tuottaa?

Jos tutkijan nimeä ei löydy minkään yliopiston sivuilta eikä Google Scholarista löydy mitään merkittäviä hakutuloksia, niin on syytä epäillä, onko kyseessä akateemisesti suuntautunut tutkija.

Kyseessä saattaa silti olla asiansa hyvin osaava tutkija. Tässä kohtaa on hyvä palata uudelleen Google-haun tuloksiin. Jos sieltä ei löydy linkkejä yliopiston sivuille, niin minne niitä löytyy? Missä henkilö on tai on ollut töissä?

Tutkimustehtävissä työskenteleviä henkilöitä on paljon myös esimerkiksi ajatuspajoissa, tutkimuslaitoksissa ja julkisen sektorin yksiköissä. Monet heistä ovat erinomaisia aihepiirinsä asiantuntijoita.

Kaikki tutkimus ei täytä tieteellisen tutkimuksen kriteereitä, vaan sitä on arvioitava muilla tavoin.

Kuten todettua, kaikki heistä eivät ole suuntautuneet hankkimaan akateemisia meriittejä, vaan tutkimustyö on usein käytännönläheisempää ja suuntautunut esimerkiksi palvelemaan valtionhallinnon tai jonkin edunvalvontatahon tiedontarpeita. Tutkijoita on myös yksityisissä yrityksissä ja yhdistyksissä. Kaikki tutkimus ei täytä tieteellisen tutkimuksen kriteereitä, vaan sitä on arvioitava muilla tavoin.

Yliopiston ulkopuolella toimivien tutkijoiden kohdalla on hyvä perehtyä työnantajan taustoihin. Onko kyseessä johonkin edunvalvontajärjestöön, poliittiseen tavoitteeseen tai aatteeseen sitoutunut taho?

Tämäkään ei automaattisesti tarkoita, etteikö tehty tutkimus ole asiantuntevaa. Taustalla olevat tavoitteet ovat kuitenkin usein ohjaamassa sitä, mistä aiheista tehdään tutkimusta sekä miten ja millä kärjellä tuloksia tuodaan julki. Sitoumukset, kuten tutkimuksen rahoittava taho, tuodaan tutkimusjulkaisuissa ilmi.

Jos lisäselvittelykään ei tuottanut kunnon kuvaa siitä, minkälaisesta tutkijasta on kysymys, voi olla syytä suhtautua epäilevästi siihen, onko kyseessä todella tutkija.

Tietojen löytymättä jääminen ei automaattisesti todista, ettei kyse voisi olla tutkimustyötä tekevästä asiantuntijasta. On sellaisiakin tutkimuslaitoksia, jotka eivät salassapitoon liittyvien syiden vuoksi julkaise tietoja henkilökunnastaan eivätkä henkilökunnan jäsenet voi julkaista tutkimuksiaan avoimesti. Näin on esimerkiksi suojelupoliisin ja joidenkin puolustusvoimien tutkimuslaitosten kohdalla.

Jos yliopiston ulkopuolella työskentelevä tutkija on tehnyt enemmälti akateemista tutkimusta, häneltä pitäisi myös löytyä avoimesti saatavilla olevia akateemisia julkaisuja.

Akateemisella yhteisöllä on omat pelisääntönsä, joiden rikkomisesta on seurauksensa. Hyvän tieteellisen käytännön vastaista on esimerkiksi plagiointi. Jos tutkijan todetaan loukanneen hyvää tieteellistä käytäntöä, tämä voi johtaa tutkimusrahoituksen ja akateemisen uskottavuuden menettämiseen. Tällainenkaan tutkija ei kuitenkaan menetä tutkintoaan, sillä Suomessa lainsäädäntö suojaa yksilöä niin, että jo suoritettu tutkinto perutaan vain äärimmäisen harvoin.

Bonusvinkki

Jos tutkijan pätevyyden arviointi vaikuttaa erityisen hankalalta, erityisesti toimittajille voi lämpimästi suositella kilauttamista yliopistolle. Etsi aihepiiriin liittyvää tutkimusta tekeviä tutkijoita yliopistolta ja kysy heiltä, mitä he tietävät henkilön tutkimustoiminnasta.

Etsi aihepiiriin liittyvää tutkimusta tekeviä tutkijoita yliopistolta ja kysy, mitä he tietävät henkilön tutkimustoiminnasta.

Yliopiston tutkijat ovat tässä mielellään avuksi. Jos tutkijat nimittäin jotain arvostavat, niin se on huolellinen asioihin perehtyminen. Vastaavia puheluita soittavat myös tutkijat itse toisilleen.

Leena Malkki toimii yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-utkimuksen keskuksessa ja on Politiikasta-lehden päätoimittaja.

Artikkelia päivitetty 15.12.2023: Tästä artikkelista on julkaistu joulukuussa 2023 selkomukautettu versio, joka on saanut Selkokeskuksen selkotunnuksen.

Julkaisu Kuinka tunnistaa tutkija? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Keitä yliopiston tutkimushenkilökuntaan kuuluu ja mitä he tekevät työkseen? Tietyt yliopistojen tyypilliset piirteet ja etenkin henkilökunnan nimikkeet ovat korkeakoulumaailmassa eläville – yleensä – itsestäänselvyyksiä. Siksi ne jäävät helposti epäselviksi sen ulkopuolisille tai tuoreille tulokkaille.

Vaikka tutkijat Suomessa opettavat tyypillisesti paljon, oikeastaan melko vähän tutkijan arjesta välittyy opiskelijoille. Vielä kauempaa yliopistoyhteisöä katsovien tilanne tuskin on merkittävästi parempi. Tutkijanura on kuitenkin – etenkin tutkijoiden itsensä mielestä – muutoksessa.

Olemmekin koonneet tähän Kysy politiikasta -sarjan kirjoitukseen vastauksia kaikille tiedonnälkäisille. Ehkä nämä ovat juuri niitä kysymyksiä, joita et ole uskaltanut kysyä ääneen?

Mitä eroa on väitöskirjatutkijalla, apurahatutkijalla, tutkijalla, postdoc-tutkijalla ja akatemiatutkijalla?

Tutkija on nimike, jolla ei välttämättä ole mitään virallista määritelmää. Periaatteessa siis tutkijaksi voi kutsua itseään kuka tahansa, tutkinnosta huolimatta, koska virallista, suojeltua määritelmää ei ole. Tämän vuoksi medialukutaito tutkijan nimikkeen käytön yhteydessä on usein tärkeää. Tutkija ei siis välttämättä ole väitellyt tohtori.

Kaikki tutkijat eivät myöskään tee tieteellistä tutkimusta, vaan tutkija-nimikettä käyttävät yliopistotutkijoiden lisäksi esimerkiksi valtion organisaatioissa työskentelevät tutkijat. Kuitenkin pääasiassa tutkijalla tarkoitetaan ainakin opinalansa maisterin saavuttanutta henkilöä, jolle jokin tutkimusinstituutio antaa ko. tittelin. Toisaalta myös vapaita – tiettyyn instituutioon sitoutumattomia – tutkijoita on, myös Politiikasta-lehteen kirjoittaneita.

Medialukutaito tutkijan nimikkeen käytön yhteydessä on usein tärkeää.

Yliopistoissa tutkijan nimike yhdistetään yleensä joihinkin muihin määreisiin, mutta käytännössä tutkimustyötä tekevä henkilö, joka on väitellyt tai valmistelee aktiivisesti väitöskirjaa, voi perustellusti kutsua itseään tutkijaksi. Joissain virallisissa tutkimuksellisissa yhteyksissä, kuten tieteellisten lehtien vertaisarvioijana, toimiminen useimmiten edellyttää tutkijalta väitelleen tohtorin arvoa.

Väitöskirjan ja tieteellisten jatko-opintojen suorittaminen on tutkijanuran ensimmäinen askel. Kyse ei ole enää sellaisista opinnoista, mitä tehdään ennen maisteriksi valmistautumista. Käytännössä jatko-opinnot koostuvat pääosin tutkijan työstä eli väitöskirjatutkimuksen tekemisestä. Väitöskirjatutkijaakin tulee siis kohdella tutkimuksen ammattilaisena.

Joissain yliopistoissa tässä uravaiheessa olevista käytetään väitöskirjatutkijan, tohtorikoulutettavan tai nuoremman tutkijan nimikettä osoittamaan, että kyseessä on (yleensä nuorempi) tutkija, joka päätoimisesti tekee väitöskirjaansa. Väitöskirjatutkija ei ole vielä väitellyt, mutta on tutkijakoulutuksessa, minkä päätteeksi hän väittelee erikoisalastaan.

Tutkimuksen tekemiseen liittyy lisäksi tutkimuksen esittelyä seminaareissa ja konferensseissa Suomessa ja ulkomailla, tutkijaverkostojen luomista, seminaarien järjestämistä ja tutkimuksen popularisointia esimerkiksi haastatteluissa ja yleistajuisissa julkaisuissa. Tämä on osa tutkijan ammattiin pätevöitymistä. Monet väitöskirjatutkijat myös opettavat, esimerkiksi omaan tutkimusaiheeseensa liittyen, koska yliopiston työsuhteeseen sisältyy yleensä opetusvelvoite.

Taloudellisesta näkökulmasta väitöskirjatutkijat ovat yliopistojen rahoitukselle merkityksellisiä, sillä jokainen väitellyt väitöskirjatutkija tuo yliopistolleen noin 75 000 euron lisärahoituksen.

Apurahatutkija on tutkija, joka työskentelee apurahalla. Apurahatutkija on siis järjestänyt itse itselleen rahoituksen ulkopuoliselta lähteeltä (tyypillisesti säätiöltä, kuten Koneen Säätiö, joka rahoittaa myös esimerkiksi Politiikasta-lehden toimintaa) joko osana tutkimusryhmää tai -projektia tai omalle henkilökohtaiselle tutkimushankkeelleen. Suurin osa apuraharahoituksella tutkimustyötä tekevistä on uran alkuvaiheessa olevia tutkijoita, mutta apurahatutkijoina toimii myös selvästi kokeneempia tutkijoita.

Suomessa apurahalla työtään tekevien tutkijoiden määrä on nousussa perusrahoituksen vähennyttyä koulutusleikkauksien seurauksena.

Vaikka apurahatutkija on osa yliopistoyhteisöä, hän ei ole työsuhteessa yliopistoon.

Apurahatutkijoiden asema yliopistoissa on toisinaan ongelmallinen, sillä vaikka apurahatutkija on osa yliopistoyhteisöä, hän ei ole työsuhteessa yliopistoon. Monet yliopistot antavat apurahatutkijan käyttöön resurssisopimusta vastaan toimiston ja työkalut (eli tietokoneen) sekä pääsyn yliopiston kirjaston tietokantoihin, joita ilman apurahatutkijan työ olisi vähintäänkin haastavaa.

Postdoc-tutkija on urallaan sen toisessa vaiheessa, millä tarkoitetaan tutkijanuran toista, väittelyn jälkeistä vaihetta, joka kestää noin 3–5 vuotta. Postdoc-tutkijaa (ja tätä aiempia uravaiheita) kutsutaan myös usein tutkijanuran alkuvaiheessa oleviksi tutkijoiksi (early-career researchers).

Postdoc-vaiheessa tutkija pyrkii laajentamaan tutkimuskenttäänsä ja usein myös hankkimaan ohjaus- ja opetuskokemusta. Merkittävät tutkimusrahoitusta myöntävät tahot edellyttävät postdoc-tutkijoilta kansainvälistä liikkuvuutta (eli muuttoa ulkomaille ja tutkimuksen tekemistä ulkomaisessa yliopistossa tai tutkimuslaitoksessa) tai tutkimusympäristön vaihtoa muuten.

Postdoc-tutkijat voivat saada toimeentulonsa erilaisista lähteistä, mutta tyypillisesti joko palkkasuhteessa yliopistoon tai apurahana joltakin säätiöltä. Jotkut voivat myös tehdä postdoc-tutkimusta muun työn ohella, mutta tämä on jokseenkin harvinaista. Tutkimusrahoituksen saaminen postdoc-vaiheeseen yliopistoilta on osin haastavaa siksi, että postdoc-tutkija ei tuo yliopistoille suoraan rahaa toisin kuin väitöskirjatutkija valmistuessaan.

Tutkijat käyttävät työaikaansa esimerkiksi sidosryhmäyhteistyöhön, tieteellisissä seuroissa ja julkaisuissa työskentelemiseen sekä tutkimusrahoitushakemusten kirjoittamiseen.

Väitelleet tutkijat voivat työskennellä niin opetus- kuin tutkimustehtävissäkin. Tutkimuspainotteisia tehtävänimikkeitä väitelleillä postdoc-vaiheen tutkijoilla ovat muun muassa tutkija ja tutkijatohtori, kun taas opetuspainotteinen tehtävänimike on esimerkiksi yliopisto-opettaja. Yleensä kuitenkin tutkimuspainotteisissa tehtävissä olevat myös opettavat ja ohjaavat opinnäytetöitä ja puolestaan opetustehtävissä olevat tekevät myös tutkimusta.

Eri tutkijanuran vaiheissa olevat tutkijat käyttävät työaikaansa usein huomattavastikin esimerkiksi sidosryhmäyhteistyöhön, tieteellisissä seuroissa ja julkaisuissa työskentelemiseen sekä tutkimusrahoitushakemusten kirjoittamiseen. Tämä on osa tutkijan ammattiin pätevöitymistä, mikä jatkuu postdoc-vaiheessa. Tutkijanuraan sisältyy usein sitä enemmän hallinnollista työtä mitä pidemmälle uraportaissa edetään. Hallinnollinen työ vie käytännössä suuren siivun itse opetus- ja tutkimustyöstä.

Akatemiatutkija on nimike, jota käytetään Suomen Akatemian myöntämän akatemiatutkijarahoituksen saaneista tutkijoista. He ovat palkkasuhteessa yliopistoon, mutta heidän rahoituksensa tulee Suomen Akatemialta. Rahoitus on erittäin kilpailtu, ja sitä voi hakea, kun väittelystä on kulunut 3–9 vuotta.

Akatemiatutkija on tutkijanuran kolmannen uraportaan tehtävä. Muulla kuin Akatemian rahoituksella tutkimusta tekevistä tässä uravaiheessa olevista saatetaan käyttää esimerkiksi nimikettä yliopistotutkija. Opetuspainotteisista tehtävistä yliopistonlehtori on kolmannen portaan tehtävä, samoin apulaisprofessori.

Tutkijan uran neljäs ja korkein porras on puolestaan professorin tai tutkimusjohtajan tehtävä. Akatemiatutkijaa vastaavan rahoituksen voi saada myös professorivaiheessa. Tällaisen rahoituksen saaneen henkilön nimike on akatemiaprofessori.

Mikä on yliopistonlehtorin ja professorin ero? Ovatko kaikki yliopistonlehtorit ja professorit väitelleet? Entä mikä on apulaisprofessori?

Yliopistonlehtori ja professori ovat molemmat yliopiston tehtävänimikkeitä, joihin kuuluu sekä opetusta, opinnäytetöiden ohjausta että tutkimusta. Yliopistonlehtorien ja professorien tehtävien kuva vaihtelee jonkin verran yliopistosta ja oppiaineesta toiseen. Yleensä tehtävänkuvat on rakennettu niin, että professorien työnkuvaan kuuluu enemmän esimerkiksi tutkinto-ohjelmien ja laitosten johtamiseen liittyviä tehtäviä.

Tutkijan uravaiheissa yliopistonlehtori sijoittuu kolmannelle uraportaalle ja professori korkeimmalle neljännelle uraportaalle. Professorin palkkaus on myös yliopistonlehtorin palkkausta selvästi korkeampi.

Tutkijan uravaiheissa yliopistonlehtori sijoittuu kolmannelle uraportaalle ja professori korkeimmalle neljännelle uraportaalle.

Käytännössä yliopistonlehtorin tehtävissä toimii paljon ihmisiä, joilla on professorin tehtävään vaadittava pätevyys, koska akateemisesti hyvin ansioituneita tutkijoita on monilla aloilla huomattavasti enemmän kuin professorin tehtäviä. Tämä on osaltaan vaikuttanut siihen, että yliopistonlehtorin tehtävät ovat usein muuttuneet entistä vastuullisemmiksi. Yliopistonlehtorista voi edetä professoriksi hakemalla avoimena olevaa professorin tehtävää.

Apulaisprofessori on puolestaan niin sanotulla tenure track eli vakinaistamispolkumenettelyllä rekrytoitu henkilö. Professorin tehtävät avataan hakuun yhä useammin tällä menettelyllä, ja yliopistonlehtorin tehtävän täyttämisen sijaan avataan usein tenure track -haku.

Tämä tarkoittaa sitä, että tehtävään voidaan valita joko suoraan professorin vaatimukset täyttävä henkilö, jolloin hänet palkataan professorin tehtävään. Toinen vaihtoehto on palkata tehtävään aiemmassa uravaiheessa oleva ansioitunut henkilö. Hänet rekrytoidaan aluksi apulaisprofessoriksi 3–5 vuoden työsuhteeseen. Tämän jälkeen hänet vakinaistetaan professoriksi, mikäli hänen katsotaan suoriutuneen hyvin tehtävistään.

Apulaisprofessori on yliopistonlehtorin tehtävän tavoin kolmannen uravaiheen tehtävä. Siihen sisältyy kuitenkin vähemmän opetusta kuin yliopistonlehtorin tehtävään.

Professori, apulaisprofessori ja yliopistonlehtori ovat käytännössä katsoen aina väitelleitä henkilöitä. Yliopistossa saattaa olla opetustehtävissä myös ei-väitelleitä henkilöitä. Heidän nimikkeensä on yleensä yliopisto-opettaja tai lehtori.

Kun on saanut väitöskirjan valmiiksi, niin nimitetäänkö sitten saman tien professoriksi?

Näin usein luullaan, ja tutkijan ura olisikin huomattavasti helpompi, jos näin olisi.

Professorin uravaiheeseen päätyminen on pitkän tien takana ja vaatii merkittävää meritoitumista nykyjärjestelmän vaatimusten mukaisesti.

Lyhyt vastaus on, että ei. Kuten mainittu edellisessä vastauksessa, professorin uravaiheeseen päätyminen on pitkän tien takana ja vaatii merkittävää meritoitumista nykyjärjestelmän vaatimusten mukaisesti. Vuosikymmeniä sitten professoriksi saattoi melkein tullakin nimitetyksi pian väitöskirjan valmistumisen jälkeen. Se kuitenkin johtui siitä, että väitöskirja saatettiin loppuun myöhemmässä uravaiheessa – ei siitä, että professorin tehtävän olisi saanut pelkällä väitöskirjalla.

Professoreiden kokemukset ja mietteet omasta urastaan ovat usein mielenkiintoista luettavaa nuoremmille tutkijoille, mutta myös niille, jotka haluavat oppia tuntemaan yliopistoyhteisön paremmin.

Mikä on dosentti?

Dosentti-sanan näkyvyys on lisääntynyt huomattavasti viime vuosina, kun julkiseen keskusteluun osallistuneista tutkijoita on piikitelty kaiken maailman dosenteiksi tai päivystäviksi dosenteiksi.

Dosentti ei ole yliopiston tehtävä kuten professori tai yliopistonlehtori, vaan kyse on arvosta.

Dosentti ei ole yliopiston tehtävä kuten professori tai yliopistonlehtori, vaan kyse on arvosta. Arvoa pitää itse hakea. Sen myöntämisestä päättää yliopiston kansleri tai rehtori. Ennen nimitystä kokeneet alaa tuntevat tutkijat arvioivat hakijan tieteelliset näytöt ja kokemuksen.

Dosentti on tohtoria korkeampi arvo. Nyrkkisääntönä voi pitää, että sen voi saada, kun on tehnyt aktiivista tutkimustyötä tohtorin tutkinnon saamisen jälkeen noin toisen väitöskirjan verran. Kyseessä ei tarvitse olla toinen kirja, vaan tutkimus voi olla julkaistu muun muassa vertaisarvioiduissa julkaisuissa. Dosentilta odotetaan myös kokemusta yliopistossa opettamisesta.

Mikä on työelämäprofessori?

Työelämäprofessoriksi voidaan nimetä henkilö kokonaan yliopiston ulkopuolelta. Tämän henkilön ei tarvitse aina olla tohtoriksi väitellyt – paitsi Helsingin yliopistossa tätä edellytetään – mutta väitelleitäkin työelämäprofessoreita on.

Työelämäprofessorin tehtävä on yleensä määräaikainen (ja se voi olla myös osa-aikainen) opetustehtävä, jonka kautta yliopisto voi saada poikkeuksellisen (ja pitkä-aikaisen) talouden, politiikan tai yhteiskunnallisen vaikuttamisen piirissä meritoituneen ihmisen erikoisosaamista käyttöönsä ja opiskelijoille välitettäväksi.

Koska työelämäprofessori ei ole yliopistolain mukainen professoriin rinnastettava virka, Professoriliitto on ollut tarkka siitä, ettei tehtävää sotketa perinteiseen professuuriin.

Leena Malkki toimii yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa. Mikko Poutanen on yhteiskuntatieteiden tohtori Tampereen yliopistossa. Talvikki Ahonen on postdoc-tutkija Itä-Suomen yliopistossa. Kaikki kirjoittajat kuuluvat toimituskuntaamme.

Kysy politiikasta on juttusarjamme, jossa tutkija vastaa esitettyihin kysymyksiin. Lähetä kysymyksesi osoitteeseen toimitus@politiikasta.fi.

18.10.2019 klo 15.58: Tarkennettu kohtia vertaisarvioijana toimimisesta ja dosentuurin myöntämisestä.

Julkaisu Keitä yliopiston tutkimus­henkilökuntaan kuuluu? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Al-Qaidan toiminta nousi laajan huomion kohteeksi syyskuun 11. päivän 2001 iskujen myötä. Siitä lähtien on käyty myös keskustelua siitä, mitä nimitystä sen kaltaisista omaan salafistiseen uskontulkintaansa nojaavista ja väkivaltaisia keinoja käyttävistä ryhmistä pitäisi käyttää. Al-Qaidan ohella tähän ilmiöön lukeutuvia ryhmiä ovat olleet esimerkiksi Isis, al-Shabaab ja Boko Haram.

Suomessa terminologian pohtiminen on tullut ajankohtaiseksi Syyrian ja Irakin konfliktin myötä. Useiden kymmenien henkilöiden lähteminen konfliktialueelle Suomesta on tunnetuin, mutta ei ainoa merkki tästä.

Ilmiölle ei ole olemassa yhtä yleisesti hyväksyttyä ja vakiintunutta termiä, vaan siitä käytetään vaihdellen eri ilmaisuja niin julkisessa keskustelussa kuin viranomaisten ja tutkijoidenkin keskuudessa.

Jos aiheesta halutaan käydä tarkempaa ja analyyttisempaa keskustelua, tarvitaan täsmällisempiä termejä.

Ei ole vain tekninen asia, millä sanalla ilmiöön viitataan, vaan se on väistämättä myös vallankäyttöä. Valinnoilla vaikutetaan ilmiötä koskeviin mielikuviin riippumatta siitä, onko se tarkoituksena.

Tämän vuoksi valintoja tehdessä on syytä olla tietoinen eri termeihin liittyvistä vahvuuksista, heikkouksista ja painolasteista.

Ääri-islamilainen

Ensimmäisinä vuosina vuoden 2001 iskujen jälkeen suomalaisissa viranomaisdokumenteissa, kuten suojelupoliisin vuosikertomuksissa, käytettiin usein ilmaisua ”ääri-islamilainen”, kun viitattiin al-Qaidaan, sen kannattajiin ja näiden toimintaan.

2000-luvun alun suojelupoliisin vuosikertomuksissa puhuttiin myös äärimuslimeista. Tälle sukua oleva ilmaisu ”väkivaltainen ääri-islam” esiintyi myöhemmin myös ensimmäisissä väkivaltaisen ekstremismin tilannekatsauksissa. Sittemmin termin käyttö vaikuttaa vähentyneen merkittävästi.

Al-Qaidan kaltaisten liikkeiden toiminnasta käytetty terminologia oli 2000-luvun alussa yleisesti varsin epätäsmällistä, ja tämä termivalinta heijastaa sitä. Ääri-islamilainen on hyvin yleisluontoinen ilmaisu ja sillä on haluttu ilmeisesti vain ilmaista etäisyyttä siihen, mitä on pidetty niin sanotusti valtavirran islamina. Termiin ei ole liittynyt tarkempaa määrittelyä siitä, minkälaisesta liikehdinnästä on kyse tai mikä tekee siitä äärimmäistä.

Islamistinen, ääri-islamistinen

2000-luvun alun käsitehämmennyksestä kertoo sekin, että esimerkiksi suojelupoliisin raporteissa näkee käytettävän sekaisin ilmaisuja ääri-islamilainen ja ääri-islamistinen. Viranomaiset eivät olleet tässä mitenkään yksin, vaan tällainen käsitteellinen horjunta oli tyypillistä myös mediassa.

Islamilainen ja islamistinen eivät kuitenkaan ole synonyymeja. Islamilainen on yleistermi, joka viittaa islamin uskoon liittyvään toimintaan. Islamismi taas on monimuotoinen aatesuuntaus ja poliittinen liike, joka syntyi 1900-luvun alussa osin reaktiona länsimaiden poliittisen ja kulttuurisen vaikutusvallan kasvuun islamilaisten valtojen alueella.

Islamilainen ja islamistinen eivät ole synonyymeja.

Islamismi on saanut useita hyvin erilaisia ilmenemismuotoja. Niille yhteistä on kuitenkin se, että islamia ei pidetä vain henkilökohtaisena uskona vaan katsotaan, että sen pitäisi olla kaikki elämän osa-alueet kattavan järjestelmän perusta.

Al-Qaidan ja Isisin kaltaisten ryhmien ajatusmaailma pohjaa osittain islamismin ajatusmaailmaan ja klassisiin ajattelijoihin. Niiden tarkoituksena on perustaa oman islamin tulkintansa mukainen ”islamilainen” valtio ja yhteiskunta. Islamismi on kuitenkin valtavasti näitä liikkeitä laajempi ilmiö, eikä al-Qaidaa ja Isisiä voi pitää mitenkään sen tyypillisimpinä tai vaikutusvaltaisimpina ilmentyminä. Islamismin kannalta keskeisiä toimijoita ovat usemmiten puoluepolitiikkaan osallistuvat muslimiveljeskuntaan kytkeytyvät toimijat.

Islamistinen on siis sekin tarpeettoman laaja käsite, jos tarkoitetaan vain al-Qaidan ja Isisin kaltaisia liikkeitä. Toiseksi se on omiaan tuottamaan virheellisiä ja yksinkertaistavia mielikuvia islamismista ilmiönä.

Ääri-etuliite sijoittaa tässäkin tapauksessa puheena olevaa ilmiötä islamismin kenttään, mutta ei edelleenkään määrittele sitä sen tarkemmin.

Radikaali-islamistinen

2010-luvun puolella suomalaisissa viranomaisdokumenteissa on vakiintunut käyttöön ilmaisu radikaali-islamistinen.

Radikaali-islamistiselle on annettu viranomaisdokumenteissa tarkempia määritelmiä. Suojelupoliisi kertoo tarkoittavansa sillä ”salafi-jihadistiseen ideologiaan perustuvaa islamismin muotoa, jonka tavoitteena on luoda väkivallan avulla islamilainen, sharia-lain mukaan hallittu, yhteiskunta”.

Ilmaisua käytetään nykyisin varsin yleisesti juuri tässä suojelupoliisin määrittämässä merkityksessä.

Al-Qaidan ja Isisin toiminnan kutsuminen radikaali-islamistiseksi on perusteltua. Ongelmana on kuitenkin se, että radikaali-islamismia käytetään yleisesti viitattaessa tätä laajempaan ilmiöön. Laajimmillaan sillä tarkoitetaan kaikkia sellaisia islamistisia toimijoita, jotka käyttävät väkivaltaa osana toimintaansa. Tämä sisältää esimerkiksi libanonilaisen, šiialaisen Hizbollahin ja Palestiinassa toimivan Hamas-järjestön, joihin al-Qaida ja Isis suhtautuvat vihamielisesti.

Suojelupoliisin määritelmässä kuvattu radikaali-islamismi on siis itse asiassa vain yksi, salafi-jihadistiseen ideologiaan perustuva suuntaus paljon laajemmassa ilmiössä.

Mikäli ei ole tarvetta täsmentää, mistä radikaali-islamismin muodoista puhutaan, tai viitataan väkivallan hyväksyvään islamistiseen liikehdintään yleisesti, termin käyttäminen ei ole välttämättä ongelma. Jos sitä kuitenkin käytetään tarkoittamaan pelkästään salafi-jihadistiseen ideologiaan perustuvaa radikaali-islamismia, varjopuolena on, että se on omiaan hämärtämään sen ja muiden radikaali-islamismin muotojen välisiä eroja.

Jihadismi

Radikaali-islamismin ohella al-Qaidan ja Isisin toiminnasta käytetään tyypillisesti ilmaisua jihadismi. Termi on yleisessä käytössä tiedotusvälineiden lisäksi myös akateemisessa tutkimuksessa sekä se on ryhmien itse itsestään käyttämä nimitys.

Jihadismi-sana on esiintynyt silloin tällöin sisäministeriön ja suojelupoliisin dokumenteissa. Suojelupoliisi vaikuttaa käyttävän sitä erityisesti viitatessaan Euroopan ulkopuolisissa aseellisissa ryhmissä toimineisiin tai niiden koulutusleireillä olleisiin henkilöihin. Sen sijaan länsimaissa tapahtuvaan toimintaan viitataan yksinomaan radikaali-islamismina.

Jihadismi on yleisessä käytössä tiedotusvälineiden lisäksi myös akateemisessa tutkimuksessa sekä se on ryhmien itse itsestään käyttämä nimitys.

Jihadismia voi pitää yhtenä radikaali-islamismin suuntauksena, mutta se on myös monella tapaa erilainen ilmiö kuin (muu) radikaali-islamismi. Itse asiassa jihadistinen liike on pitkään määrittänyt itsensä islamismin vastaiseksi voimaksi, mikä johtuu paikoitellen merkittävistä eroavaisuuksista jihadistien ja islamistien välillä esimerkiksi uskonpuhtauden vaalimiseen liittyvissä kysymyksissä.

Toinen keskeinen eroavaisuus on se, että islamistit pääsääntöisesti hyväksyvät valtioiden ja kansainvälisen poliittisen järjestelmän legitimiteetin. Jihadistiset toimijat taas kategorisesti kiistävät molempien oikeutuksen uskonnollisin perustein.

Islamistinen liike mukaan lukien sen radikaalit edustajat on teologisesti monimuotoinen. Jihadistiset ryhmät sen sijaan ovat salafistisia. Salafismi on sunnalaisen islamin haara, joka jäljittelee ja pyrkii elvyttämään islamin kolmen ensimmäisen sukupolven aikaisen islamin ja tavan harjoittaa sitä erityisesti uskonopillista puhtautta vaalimalla.

Strategisesti islamistiset toimijat ovat pääasiallisesti osallistuneet maidensa puoluepolitiikkaan, myös jotkut radikaali-islamistiset toimijat kuten Hamas ja Hizbollah, tai harjoittaneet sosiaalista aktivismia. Jihadistit taas ovat pyrkineet muutokseen lähes yksinomaan aseellisen toiminnan kautta.

jihadistinen liike on pitkään määrittänyt itsensä islamismin vastaiseksi voimaksi.

Jihadistiseksi itseään kutsuvan liikehdinnän tapa tulkita sitä, mitä jihad tarkoittaa, on omanlaisensa ja monin tavoin koko liikettä määrittelevä. Jihadismille ominaista on jihadin tulkitseminen aseelliseksi kamppailuksi ja henkilökohtaiseksi velvollisuudeksi jokaiselle muslimille. Tämä nähdään keskeisenä, jopa tärkeimpänä uskonnon harjoittamisen muotona.

Jihadismi on käytössä olevista termeistä analyyttisesti tarkin kuvaamaan al-Qaidaa ja Isisiä, koska se viittaa juuri näiden kaltaisiin ryhmiin. Siksi päädyimme keväällä julkaistuissa, sisäministeriön tilauksesta tekemissämme raporteissa käyttämään tätä termiä.

Termiä on kuitenkin kritisoitu voimakkaasti. Pääsyy kritiikkiin ovat olleet mielikuvat, joita termin käytön katsotaan tuottavan islamista uskontona ja islamin kytköksistä ilmiöön.

Muslimiyhteisöt ovat kritisoineet ylipäätään islam-johdannaisten sanojen käyttämistä tässä yhteydessä. Uskonnon nimen tai sen käsitteiden sisällyttäminen nimitykseen yhdistää väkivaltaisen toiminnan islamiin uskontona ja antaa harhaanjohtavan kuvan siitä, että jihadistisen liikehdinnän suosimat tulkinnat islamin keskeisistä uskonopeista olisivat laajasti ominaisia islamille.

Huoli on ymmärrettävä, sillä näkemyksiä islamista kokonaisuudessaan väkivaltaisena uskontona on esitetty toistuvasti länsimaisessa julkisessa keskustelussa, myös Suomessa.

Erityisesti jihadin käsite yhdistyy länsimaisessa keskustelussa hyvin herkästi juuri väkivaltaan, vaikka suurelle osalle muslimeista se tarkoittaa ensisijaisesti rauhanomaista, itsensä kanssa kilvoitteluun keskittyvää toimintaa. Tämä lienee yhtenä syynä siihen, että etenkin länsimaissa asuvien muslimiyhteisöjen kannanotoissa toistuu se, että jihadismia pidetään vielä islam-sanan sisältäviä termejä ongelmallisempana.

Kharijiitti

Edellä mainittuja termejä on kritisoitu myös siitä, että ne ovat länsimaisessa keskustelussa annettuja tai al-Qaidan ja Isisin kaltaisten liikkeiden itsensä kehittämiä termejä.

Islam- ja jihad-sanan sisältävien käsitteiden sijasta muslimiyhteisöistä on ehdotettu ilmiöstä käytettävän kharijiitti-termiä (kirjaimellisesti ”ne, jotka lähtivät”).

Termillä on juurensa islamin ensimmäisen vuosisadan ajan valtataisteluissa ja opillisissa riidoissa. Näiden kiistojen myötä irronnutta liikettä kutsuttiin tällä nimellä. Kharijiiteille on katsottu ominaiseksi jyrkkä suhtautuminen niihin, jotka eivät hyväksy heidän uskontulkintojaan, sekä sen aikaisen kalifaatin vallan vastustaminen.

Termin juurruttaminen julkiseen keskusteluun on kuitenkin hankalaa, koska se on suurimmalle osalle ei-islaminuskoisista länsimaalaisista täysin tuntematon.

Kharijiittien ja nykypäivän jihadistisen liikkeen toiminnan ja opin välillä on merkittäviä eroja.

Kharijiitti-termiin sisältyy latauksia, jotka tekevät siitä ongelmallisen käyttää silloin, kun tarkoituksena on yksinomaan kuvata tai analyyttisesti tarkastella jihadismia ilmiönä. Termiin sisältyy tuomitseminen ja halu erottaa sen kohde islamista harhaoppisena haarana.

Varsinkin tutkimuksen näkökulmasta lisähaasteena on se, että termi ei ole analyyttisesti järin osuva. Kuten Nelly Lahoud on huomauttanut, kharijiittien ja nykypäivän jihadistisen liikkeen toiminnan ja opin välillä on merkittäviä eroja.

Uskonnolla perusteltu väkivalta, terrorismi

Yksi ratkaisu terminologisiin hankaluuksiin on ollut välttää kokonaan uskontoon viittaavia ilmaisuja. Tämä on myös yksi niistä ratkaisuista, joita muslimiyhteisöt ovat ehdottaneet. Yksi tapa on puhua yksinkertaisesti al-Qaidasta, Isisistä ja muista ryhmistä niiden nimellä ja välttää yleistävämpiä luonnehdintoja.

Yksi ratkaisu terminologisiin hankaluuksiin on ollut välttää kokonaan uskontoon viittaavia ilmaisuja.

Sisäministeriö on viime vuosina suosinut ilmaisua uskonnolla perusteltu väkivalta. Ilmaisu on ollut käytössä väkivaltaisen ekstremismin ja radikalisoitumisen ennaltaehkäisytyön yhteydessä. Termiin on päädytty siksi, että ennaltaehkäisytyön kohteena on kaikki uskonnollisesti motivoitunut väkivalta uskontoon katsomatta.

Kohtuullisen yleinen tapa väistää määrittelyä on puhua yksinkertaisesti (kansainvälisestä) terrorismista. Terrorismi yhdistyy voimakkaasti nykyisin juuri al-Qaidaan ja Isisiin, koska ne ja niiden inspiroima toiminta nähdään suurimpana terrorismin uhkana länsimaissa.

Tämä puhetapa on kuitenkin ongelmallinen siksi, että likimainkaan kaikki terrorismi ei ole radikaali-islamistista tai jihadistista. Lisäksi kaikki al-Qaidan ja Isisin kaltaisiin ryhmiin liittyvä väkivalta ei ole oikeudellisessa tai tutkimuksen tarkoittamassa mielessä terrorismia. Pääasiallinen väkivallan muoto on itse asiassa aseellisen ryhmän toiminta konfliktialueilla länsimaiden ulkopuolella.

Tarve tarkkuudelle

Al-Qaidan ja Isisin toiminnasta käytettyjen ilmaisujen kirjavuus on ollut oire siitä, että ymmärrys niiden toiminnan ideologisesta perustasta ja varsinkin sen sijoittumisesta laajempaan kontekstiin on ollut vajavaista. Näin on ollut varsinkin 2000-luvun alkuvuosina, mutta on osin edelleen.

Kielenkäyttö ja keskustelu aiheesta liikkuu usein hyvin yleisellä tasolla. Tarvetta täsmällisemmille käsitteille ei ole ollut, jos tavoitteena ei ole ollut ilmiön täsmällisempi analysointi.

Tarpeettoman yleisluontoisten käsitteiden käyttämisessä on kuitenkin se ongelma, että ne saattavat ruokkia kuvaa siitä, että al-Qaidan ja Isisin edustamat näkemykset olisivat laajemmin jaettuja kuin ne ovat. Jos aiheesta halutaan käydä tarkempaa ja analyyttisempaa keskustelua, tarvitaan täsmällisempiä termejä. Tällä hetkellä yleisessä käytössä olevista termeistä täsmällisin on jihadismi.

Leena Malkki on Politiikasta-lehden päätoimittaja ja toimii yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa. Juha Saarinen on jatko-opiskelija King’s College Londonissa. 

Julkaisu Miten nimittää Isisin ja al-Qaidan edustamaa ilmiötä? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Mitä tapahtuu sitten, kun Syyriassa ja Irakissa Isisin alueella olleet palaavat Eurooppaan? Tätä on pohdittu siitä asti, kun alueelle lähteminen alkoi yleistyä viitisen vuotta sitten.

Nyt asiasta on tullut erityisen ajankohtainen, kun Isis on menettänyt lähes kaikki maa-alueensa ja sen hallinnan alla eläneitä ihmisiä on päätynyt leireille ja kansainvälisen median eteen. Suomen osalta tälle on antanut kasvot CNN:n haastattelussa esiintynyt Sannaksi itsensä esitellyt nainen lapsineen.

Palaajien päästämistä takaisin Eurooppaan on vastustettu erityisesti siksi, että heidän katsotaan muodostavan uhkan turvallisuudelle. Palaaminen ei ole yksin turvallisuuskysymys, vaan siihen liittyy myös paljon olennaisia oikeudellisia, sosiaalisia ja taloudellisia näkökohtia, joita on tarpeen pohtia yhtä lailla tarkasti. Näitä ovat esimerkiksi mahdollisten Syyriassa tapahtuneiden rikosten tuominen oikeuden eteen ja varsinkin lasten tarvitsema tuki Suomeen palaamisen jälkeen.

Tässä keskityn kuitenkin yksinomaan palaajiin liittyviin turvallisuusuhkiin ja niistä käytyyn keskusteluun.

Väkivaltaisista ääriliikkeistä irtautumisesta on olemassa tutkimusta ja sen tulokset auttavat hahmottamaan sitä, mitä saattaa olla odotettavissa.

Turvallisuusuhkaa arvioitaessa on nostettu esiin se, mitä nämä ihmiset ovat tehneet ja kokeneet Syyriassa ja Irakissa sekä mitä Isisin tavoitteista, ideologiasta ja toiminnasta tiedetään. Palaajien medialle antamista haastatteluista on yritetty päätellä, ovatko he edelleen ”radikalisoituneita” ja mitkä heidän vaikuttimensa ovat haluta takaisin Eurooppaan.

Paljon vähemmälle huomiolle on jäänyt se, mitä tiedetään väkivaltaisista ääriliikkeistä irtautumisesta. Tästä on olemassa tutkimusta ja sen tulokset auttavat hahmottamaan sitä, mitä saattaa olla odotettavissa.

Kerran ”terroristi” ei ole aina ja kaikkialla terroristi

Terroritoimintaan osallistuminen on julkisessa keskustelussa taipumus mieltää pysyvämmäksi asiantilaksi kuin mitä se tutkimustiedon valossa on. Tosiasiassa väkivaltaisista ääriliikkeistä irtautuminen on hyvin tavallista. Isisistäkin on lähtenyt lukuisia ihmisiä, ja osaa heistä ovat tutkijatkin jo haastatelleet.

Lisäksi usein oletetaan, että taisteluihin yhdessä paikassa osallistunut olisi valmis ja kiinnostunut osallistumaan väkivallan tekoihin myös muualla. Näin ei ole automaattisesti edes jihadismin kohdalla, johon liittyy kuitenkin ajatus maailmanlaajuisesta taistelusta monikasvoista vihollista vastaan.

Se, millaiseen rikolliseen ja väkivaltaiseen toimintaan henkilö on osallistunut Syyriassa ja Irakissa, on yksi kysymys. Monin tavoin toinen kysymys on se, mitä lähtömaahansa palaava henkilö on valmis ja kiinnostunut tekemään.

Tästä esimerkiksi käyvät juuri vierastaistelijat. Jihadististen liikkeiden riveihin ulkomaille on ennenkin lähdetty taistelemaan länsimaista. Osa lähtijöistä on myös palannut takaisin. Tunnetun jihadismitutkija Thomas Hegghammerin laskelman mukaan heistä yksi yhdeksästä on palattuaan osallistunut väkivaltaisten iskujen tekemiseen länsimaissa.

Kuten Hegghammer itsekin on todennut, tältä pohjalta ei voi tehdä päätelmiä siitä, mikä tilanne Syyriaan ja Irakiin lähteneiden kohdalla tulee olemaan. Konfliktiin liittynyt vierastaistelijailmiö poikkeaa niin monin tavoin aiemmista konflikteista.

Tutkitun tiedon valossa on kestämätöntä lähteä yksikantaan siitä olettamuksesta, että valtaosa palaajista tulee jatkamaan väkivaltaiseen toimintaan osallistumista lähtömaassaan.

Silti tutkitun tiedon valossa on kestämätöntä lähteä yksikantaan siitä olettamuksesta, että valtaosa palaajista tulee jatkamaan väkivaltaiseen toimintaan osallistumista lähtömaassaan. Suurin osa alueelta tähän mennessä palanneista ei ole näin tehnyt.

Perustellumpi odotus on se, että Syyriasta ja Irakista palaajien joukossa tullaan näkemään koko skaala katkerasti pettyneistä ja katuvista niihin, jotka edelleen ovat valmiita väkivaltaiseen toimintaan. Kaikista vahvimmin jihadistiseen taisteluun sitoutuneiden voi olettaa ennemmin suuntaavan toisille konfliktialueille kuin takaisin Eurooppaan, jos heillä on siihen tilaisuus.

Niille, jotka jatkavat edelleen jihadistiseen liikehdintään osallistumista, terrori-iskujen toteuttaminen on vain yksi vaihtoehto. Suurin osa jihadistisesta aktivismista Euroopassa on pääosin muualla käynnissä oleviin konflikteihin liittyvää väkivallatonta tukitoimintaa.

Tällaiseen tukitoimintaan osallistuvat henkilöt ovat yhtä lailla terrorismin torjunnan kohdehenkilöitä ja sitovat tiedustelu- ja turvallisuusviranomaisten resursseja, mutta väkivaltaisten iskujen uhkaan maassa nämä henkilöt eivät kuitenkaan olennaisesti vaikuta.

Lyhyesti sanoen väkivaltaisiin ääriliikkeisiin osallistuminen on siis aika- ja tilannesidonnaista.

Toiminnasta irtautuminen johtuu harvoin maailmankatsomuksen muuttumisesta

Toiseksi keskustelussa on keskitytty mahdollisten palaajien ideologisiin näkemyksiin enemmän kuin on välttämättä perusteltua juuri turvallisuusuhan arvioinnin näkökulmasta.

Isisin joukossa olleiden miesten ja naisten muodostamaa mahdollista riskiä pohdittaessa on kiinnitetty paljon huomiota siihen, mitä he ovat leireille päädyttyään haastatteluissa sanoneet. Jos he eivät ole tuominneet suoraan Isisin toimintaa, se on nähty merkkinä vaarasta.

Näille lausunnoille ja ylipäänsä mahdollisten palaajien tämänhetkisille näkemyksille on annettu tutkimuksen valossa liian paljon painoarvoa. Annetut lausunnot ovat niin lyhyitä ja pian Isisin alueelta poistumisen jälkeen annettuja, että niistä on vaikea päätellä luotettavasti juuri mitään.

Toiminnasta irtautuminen ei edellytä luopumista radikaalista ideologiasta.

Yksi vahvimpia väkivaltaisista ääriliikkeistä irtautumista koskevia tutkimustuloksia on se, että toiminnasta irtautuminen ei edellytä luopumista radikaalista ideologiasta. Ideologiasta luopuminen ei ole edes yleisin syy toiminnasta irtautumiselle. Itse asiassa radikaalin toiminnan ja radikaalin ajattelun välinen suhde on paljon monimutkaisempi kuin arkijärjellä välttämättä olettaisi.

On aivan tavanomaista, että ihminen lopettaa kaikenlaisen osallistumisen väkivaltaisen ääriliikkeen toimintaan, mutta hänen ideologiset näkemyksensä pysyvät pitkälti ennallaan.

Tämä tarkoittaa samalla sitä, että mikäli mahdollisten palaajien aiheuttamaa turvallisuusriskiä halutaan pienentää, heidän ideologisten näkemystensä muuttaminen ei ole välttämättä se, mihin kannattaa panostaa.

Jihadistisen ajatusmaailman omaksuneiden henkilöiden oleskelun maassa voi nähdä epätoivottavana esimerkiksi jihadistisen arvomaailman ja Suomen perustuslain heijastamien arvojen ja normien välisen jännitteen vuoksi. Turvallisuusuhka väkivaltaisten iskujen toteutumisen mielessä se ei kuitenkaan automaattisesti ole.

Tässä yhteydessä on syytä pitää mielessä myös se, että niin epäloogiselta kuin se voikin kuulostaa, läheskään kaikki ääriliikkeissä mukana olevat eivät ole välttämättä sisäistäneet liikkeen ajatus- ja arvomaailmaa kovin syvällisesti. Kun tilanne muuttuu ympärillä, ajatus- ja arvomaailmasta luopuminen saattaa olla helpompaa kuin voisi olettaa.

Pettymys ääriliikkeen ja sen jäsenten toimintaan yleisin syy irtautua

Mikä saa sitten luopumaan väkivaltaiseen ääriliikkeeseen osallistumisesta? Sekä tärkein että turhauttavin huomio on se, että tähän ei ole yhtä yksiselitteistä vastausta niin kuin ei ole toimintaan mukaan lähtemisellekään.

Osa irtautuu toiminnasta siksi, että olosuhteet muuttuvat ja se tekee osallistumisesta mahdotonta. Tämä olosuhteiden muutos voi olla esimerkiksi vangituksi tuleminen tai tilanne, jossa liikkeen toiminta vaikeutuu ja sirpaloituu vastatoimien seurauksena, niin kuin Isisille juuri kävi.

Paljon tapahtuu myös sitä, että yksilö oma-aloitteisesti päättää lähteä liikkeestä. Tutkimusten mukaan tavanomaisin syy tähän vaikuttaa olevan pettymys liikkeen toimintaan tai siinä mukana oleviin henkilöihin.

Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että liikkeen toiminta ei ollutkaan sitä, mitä yksilö oli ajatellut sen olevan. Liikkeen tai sen johtajien toiminta voidaan kokea sen taustalla vaikuttavien arvojen tai ideologian vastaiseksi. Tällaiset kokemukset toistuvat myös Isisin riveistä lähteneiden joukossa.

Pettymys ja tyytymättömyys saattavat myös kohdistua siihen, millaiseksi oma rooli liikkeen toiminnassa on muodostunut.

Yleistä on loppuun palaminen, jolloin liikkeessä toimimisen realiteetit ja vaatimukset uuvuttavat lopulta siinä määrin, ettei voimia jatkaa mukana enää ole. Joillakin pelko kiinnijäämisestä, siihen liittyvä stressi ja kiinnijäämisen mahdolliset seuraukset ovat vaikuttaneet keskeisesti päätökseen.

Kaiken kaikkiaan tämänhetkisen tutkimuksen perusteella lähtöpäätökseen vaikuttavat voimakkaammin työntävät kuin vetävät tekijät.

Liikkeestä irtautumiseen kannustaminen tärkeää, mutta ei toimi läheskään aina

Huomio työntävistä ja vetävistä tekijöistä on olennainen, kun halutaan kannustaa väkivaltaisista ääriliikkeistä irtautumista. Työntävät tekijät ovat liikkeen toimintaan liittyviä seikkoja, jotka heikentävät yksilön halua jatkaa osallistumista.

Vetävät tekijät ovat taas puolestaan asioita, joita toiminnasta irtautuminen mahdollistaisi tai toisi mukanaan. Tällaisia voivat olla esimerkiksi tärkeät ihmissuhteet. Vetäviä tekijöitä ovat myös tuen tai lievempien tuomioiden lupaaminen toiminnasta vapaaehtoisesti luopuville.

Tämänhetkisen tutkimuksen perusteella lähtöpäätökseen vaikuttavat voimakkaammin työntävät kuin vetävät tekijät.

Useissa Euroopan maissa on 1990-luvulta alkaen kehitetty ohjelmia, joiden tavoitteena on edesauttaa yksilöiden irtautumista väkivaltaisista ääriliikkeistä. Tällaisten ohjelmien on toivottu auttavan ohjaamaan myös Syyriasta ja Irakista palaavia pois jihadistisesta toiminnasta.

Tutkimustulosten valossa näihin ohjelmiin on lupa kohdistaa odotuksia, mutta kovin suureen optimismiin ei ole aihetta. Jos lähtöpäätös riippuu enemmän työntävistä tekijöistä, vetävien tekijöiden avulla irtautumaan houkutteleminen ei ole välttämättä tehokasta. Ihmistä on vaikea puhua irtautumaan toiminnasta, jos hänellä ei ole siihen itse halua. Myös tuen ja lievempien tuomioiden kaltaiset kannustimet toimivat huonosti, jos lähtöhaluja ei ole.

Toisaalta silloin, kun tällaisilla ohjelmilla ja ulkopuolisella interventiolla on ollut merkitystä, merkitys on ollut usein ratkaiseva. Joskus motivaatio toimia on jo hiipunut, mutta väkivaltaisen ääriliikkeen toimintaan osallistutaan yhä, koska tilanteesta ei nähdä pääsyä ulos.

Ohjelmilla on siis paikkansa, mutta myös rajansa.

Vankilatuomiosta ei ole ratkaisuksi

Palaajiin liittyvän turvallisuusuhan hallinnassa keskeisenä on pidetty sitä, että mahdolliset palaajat saadaan oikeuden eteen ja voidaan tuomita vankilarangaistuksiin. Rikoksista oikeuden eteen saattaminen on ilman muuta keskeistä oikeusvaltion periaatteiden ylläpitämisenkin kannalta. Kuten julkisuudessa on jo käsitelty, se saattaa kuitenkin olla useista syistä erittäin vaikeaa.

Yleisemmin vankila tunnetaan paikkana, jossa radikalisoidutaan.

Kun asiaa tarkastellaan turvallisuuden kannalta, vankilatuomiosta voi perustellusti odottaa korkeintaan väliaikaista ratkaisua. Vankeinhoitolaitokset eivät ole poliittisen väkivallan tutkimuksessa profiloituneet paikoiksi, joissa väkivaltaisista ääriliikkeistä irtaudutaan. Joillekin vankilaan joutuminen toki tarjoaa olosuhdemuutoksen, joka antaa tilaa pohtia osallistumistaan ja mahdollisuuksia uuden suunnan ottamiseen.

Yleisemmin vankila kuitenkin tunnetaan paikkana, jossa radikalisoidutaan. Mikäli Syyriasta ja Irakista palanneita päätyy suorittamaan vankilatuomiota Suomessa, samat kysymykset ovat ainakin joidenkin kohdalla edessä vapautumisen hetkellä.

Riskejä on, mutta ne on ymmärrettävä oikein

Suomeen on palannut tähän mennessä parikymmentä ihmistä, joista valtaosa on ollut maassa jo ainakin neljä vuotta. Jos arvioidusta lähtijöiden määrästä vähentää heidän lisäksi kuolleiksi tiedetyt, jäljelle jää nelisenkymmentä aikuista ja joukko lapsia. Heistä läheskään kaikki tuskin ovat enää hengissä. Naisten ja lasten kuolleiden määristä ei ole juuri arvioita ja miehiäkin koskevat tiedot ovat puutteellisia.

Kun puhutaan palaajista, puhutaan varsin pienestä joukosta ihmisiä.

Hengissä olevista kaikki eivät halua tai pysty palaamaan. Kun puhutaan palaajista, puhutaan siis varsin pienestä joukosta ihmisiä.

Mahdollista on, että jotkut heistä jatkavat jihadistista toimintaa.Tutkimuksen valossa on kuitenkin odotettavissa, että läheskään kaikki eivät näin tee. Tapauskohtainen pohdinta on tämän vuoksi turvallisuusnäkökulman osalta välttämätöntä. Se on tarpeen myös oikeusvaltion keskeisten arvojen ja normien toteutumiseksi.

Leena Malkki toimii yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa.

Julkaisu Ovatko Syyriasta palaavat turvallisuusuhka? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Euroopassa vaikuttaa olleen viime aikoina verrattain hiljaista jihadististen iskujen osalta. Uutisoinnin perusteella syntyy vaikutelma, että vuosien 2014–2017 tiheään toistuneiden iskujen jälkeen on tapahtunut huomattavasti vähemmän onnistuneita iskuja. Tarkoittaako tämä sitä, että jihadistinen toiminta Euroopassa olisi hiipumassa?

Iskujen huippuvuodet tällä erää ohitettu

Terrori-iskuja koskevat tilastot tukevat mielikuvaa jihadististen iskujen määrän vähenemisestä. Jihadistisilla iskuilla tarkoitetaan tässä al-Qaidan ja Isisin kaltaisten ryhmien väkivaltaista toimintaa, jolla ajetaan nykyisen yhteiskunta- ja maailmanjärjestyksen kumoamista ja niiden uskontulkinnan mukaisen yhteiskunnan luomista. Näistä puhutaan usein myös radikaali-islamistisina iskuina.

Norjalaisen FFI-tutkimuslaitoksen tutkijat ylläpitävät tietokantaa jihadistisista iskuista ja paljastuneista iskusuunnitelmista Euroopassa. Tietokannassa ovat mukana sellaiset tapaukset, joista on saatavilla tietoa avoimista lähteistä eli mediasta tai viranomaisten julkisesta raportoinnista ja asiakirjoista.

Tietokannasta saattaa puuttua sellaisia iskusuunnitelmia, joista ei ole keskusteltu julkisuudessa. Luku sisältänee kuitenkin kaikki merkittävimmät iskusuunnitelmat, joista on saatavilla selvää näyttöä, sillä ne etenevät yleensä vähintään syyteharkintaan asti.

Ennakkotietojen mukaan iskujen ja iskusuunnitelmien määrä oli huipussaan vuonna 2017 (16 iskua ja 7 paljastunutta suunnitelmaa), kun taas vuonna 2018 sekä iskuja että paljastuneita suunnitelmia oli molempia kuusi. Vuoden 2018 iskujen yhteismäärä voi vielä kasvaa tästä, kun tiedot tarkentuvat.

Iskujen määrä on siis huippuvuosista laskenut, mikä saattaa sijoittaa Syyrian konfliktiin ja erityisesti Isisiin kytkeytyneen terrori-iskujen aallonharjan vuodelle 2017. Luvut ovat kuitenkin edelleen korkeita, jos niitä vertaa tilanteeseen ennen vuonna 2012 alkanutta Syyrian konfliktia.

Miksi iskut ovat vähentyneet?

Jihadististen iskujen määrän vähentyminen on ollut jossain määrin odotusten vastaista. Jo useamman vuoden ajan on puhuttu siitä, miten Isisin kärsimät tappiot saattavat johtaa siihen, että iskuja aletaan tarkoituksella kohdistaa entistä enemmän alueen ulkopuolelle länsimaat mukaan luettuna.

Tätä ajatusta tukeva muutos on näkynyt myös Isisin viestinnässä. Kalifaattiin houkuttelemisen sijasta kannattajia Euroopassa on rohkaistu tekemään helposti toteutettavia iskuja omin neuvoin.

Vaikka Isisin loppu on vielä kaukana, sen vetovoima on hiipunut, sillä se ei ole enää houkutteleva menestyjä.

Iskujen toteuttaminen konfliktialueen ulkopuolella on ollut osa ryhmän strategiaa sen koko historian ajan. Kannattajia on lietsottu iskujen tekemiseen Isisin propagandassa etenkin elokuun 2014 jälkeen, kun siihen kohdistunut kansainvälinen sotilasoperaatio alkoi.

Iskuihin innostamisen lisäksi Isis on myös pyrkinyt suoraan rekrytoimaan ja ohjeistamaan kannattajiaan iskuihin Euroopassa virtuaalisesti sekä lähettämällä omia taistelijoitaan kokoamaan pienryhmiä ja laajempia verkostoja toteuttamaan iskuja. Malliesimerkkejä jälkimmäisestä ovat Pariisissa ja Brysselissä vuosina 2015–2016 tapahtuneet tuhoisat iskut, joihin osallistui ryhmän riveissä Syyriassa taistelleita henkilöitä.

Iskut, joissa Isisin rooli on ollut korkeintaan inspiroiminen tai etäältä ohjeistaminen, ovat yleensä olleet vähemmän tuhoisia. Tällainen oli esimerkiksi Turussa elokuussa 2017 tapahtunut puukkoisku.

Iskujen määrän väheneminen on vaikeasti selitettävissä. Itse asiassa iskuja olisi voinut odottaa tapahtuneen enemmän kuin niitä on tapahtunut. Isisillä on ollut selkeästi paremmat mahdollisuudet ja enemmän kiinnostusta vedota eurooppalaiseen yleisöön ja saada heidät toimimaan kuin esimerkiksi al-Qaidalla, joka yrittimuutama vuosi sitten inspiroida länsimaissa asuvia muslimeita iskuihin varsin laihoin tuloksin.

Viimeaikaisen hiipumisen voi nähdä ainakin osittain voimistuneen terrorismin vastaisen toiminnan tuloksena. Esimerkiksi Isisiin kohdistunut sotilasoperaatio sai suurilta osin tuhottua sen ulkomaanoperaatioiden infrastruktuurin.

Tulevaisuus

Toteutuneissa ja paljastuneissa iskuissa näkyvät trendit tarjoavat kohtuullisen kapean ikkunan tarkastella jihadistisen aktivismin kehittymistä Euroopassa.

2010-luvun alussa ennen Syyrian sodan syttymistä arvioitiin varsin yleisesti jihadismin olleen Euroopassa hiipumaan päin. Tosiasiassa näiden vuosien tienoilla tapahtui paljon seuraavien vuosien kannalta olennaista verkostoitumista ja ei-väkivaltaista aktivismia, jotka loivat osaltaan pohjan Syyriaan ja Irakiin suuntautuneelle historiallisen laajamittaiselle mobilisaatiolle.

Väkivaltaisen toiminnan kehittymisen ennustaminen on aina vaikeaa, sillä se ei heijasta juurikaan sellaisia rakenteellisia tekijöitä, joiden kehittymistä olisi helppo havainnoida, mitata ja ennustaa. Paljon on kiinni siitä, miten eri osapuolten välinen vuorovaikutus kehittyy.

Selvää on, että Syyrian ja Irakin konflikti vierastaistelijailmiöineen ja Isis jättävät voimakkaan jäljen jihadistiseen toimintaan Euroopassa. Vaikka Isisin loppu on vielä kaukana, sen vetovoima on hiipunut, sillä se ei ole enää houkutteleva menestyjä. Sen edustama utopia kalifaatista ja muisto menestyksen vuosista on kuitenkin edelleen elossa virtuaalisessa toimintaympäristössä.

Lähes kaikki jihadismia Euroopassa seuraavat tutkijat odottavat jihadistisen toiminnan jatkuvan Euroopassa tulevina vuosina vähintään nykyisellä tasollaan.

Lähes kaikki jihadismia Euroopassa seuraavat tutkijat odottavat jihadistisen toiminnan jatkuvan Euroopassa tulevina vuosina vähintään nykyisellä tasollaan. Nähtävissä on paljon seikkoja, jotka ovat omiaan ylläpitämään jihadistista liikehdintää ja sen kehittymistä.

Ensinnäkin useat maat arvioivat maassaan olevan jihadistisia aktivisteja enemmän kuin aikaisemmin. Tämä voi osin johtua siitä, että ilmiötä seurataan aiempaa tarkemmin, mutta ei selity yksin sillä. Jihadistisesta toiminnasta kiinnostuneiksi tiedettyjen määrä ei ole näyttänyt vähenemisen merkkejä.

Tämän lisäksi Euroopassa asuvat jihadismin kannattajat ovat paremmin verkostoituneita kuin aikaisemmin. Euroopan sisäisten verkostojen ja kontaktien järjestelmällinen luominen jihadistipiireissä alkoi jo Syyrian konfliktia edeltävänä vuosina.

Matkustaminen Syyriaan ja Irakiin on laajentanut näitä verkostoja entisestään. Samalla on syntynyt entistä voimakkaampia yhteyksiä eurooppalaisten verkostojen ja muualla toimivien aseellisten ryhmien välille. Sosiaalisen median tarjoamat viestintämahdollisuudet ovat tarjonneet uusia tapoja luoda ja ylläpitää yhteyksiä.

Taistelualueilla ja vangittuna olleet ovat aiempina vuosina tyypillisesti toimineet keskeisinä verkostoijina ja toiminnan aikaansaajina. Heitä on Euroopassa lähivuosina aiempaa enemmän, mikä ennakoi jihadistisen toiminnan jatkumista. Ensimmäinen aktivistien aalto on jo vapautunut tai vapautumassa vankilasta.

Toisaalta on nähtävissä myös merkkejä toiminnan hiipumisesta etenkin virtuaalisessa ympäristössä. Isisin kyky tuottaa verkkoaineistoa on myös heikentynyt merkittävästi. Jihadistinen sosiaalisen median aineisto on merkittävästi vähentynyt, kun palveluntarjoajat ovat tiukentaneet toimiaan. Jihadistinen viestintä on siirtynyt suljetuille ja salaisille kanaville, mikä tarkoittaa sitä, että se on samalla vaikeammin löydettävissä.

Jotkut tutkijat ovat nähneet merkkejä uusien aktivistien määrän laskemisesta. Vaikka jihadistisessa toiminnassa mukana olevien määrä on Euroopassa edelleen aiempaan verrattuna korkea, uusia ihmisiä ei vaikuta tulevan enää mukaan samaa tahtia kuin ennen.

Vastatoimia merkittävämmät syyt terroritoiminnan hiipumiseen löytyvät tyypillisesti asenteiden muuttumisesta potentiaalisten kannattajien keskuudessa.

On mahdollista, että koventuneet terrorismin vastaiset toimet ovat vaikuttaneet tähän. Tosin aiemman tutkimuksen pohjalta tiedetään, että vastatoimet ovat aina korkeintaan osaselitys terroritoiminnan hiipumiseen. Merkittävämmät syyt löytyvät tyypillisesti asenteiden muuttumisesta potentiaalisten kannattajien keskuudessa.

Tällä hetkellä tilanteeseen vaikuttaa ainakin se, että Syyrian ja Irakin konfliktin ja Isisin hiipuvan vetovoiman tilalle ei ole noussut vielä vastaavaa korvaajaa.

Syyriasta ja Irakista palaavat

Syyrian ja Irakin konfliktialueilta palanneita on nyt Euroopassa  vajaat 2 000. Heistä noin puolet on tai on ollut vangittuina.

Lisää saattaa olla tulossa seuraavien kuukausien aikana riippuen osin siitä, miten Euroopan maat päätyvät toimimaan vankileireillä olevien maansa kansalaisten suhteen, eli annetaanko heidän palata ja missä määrin palaamista edesautetaan. Syyriassa taistelleita on vapautumassa vankilasta lähikuukausina ja -vuosina, etenkin sellaisissa maissa, joissa tuomiot terroristisista rikoksista ovat olleet pääosin lyhyehköjä.

On mahdotonta ennustaa, kuinka moni Syyrian ja Irakin kävijöistä tulee päätymään merkittävään rooliin tai ylipäänsä edes jatkamaan toimintaa jihadistisissa verkostoissa Euroopassa. Syyrian ja Irakin konfliktin mobilisaatio on niin monin tavoin erilainen kuin aiemmat konfliktit ja niihin liittyvä vierastaistelijailmiö, ettei niitä voi luotettavasti käyttää osviittana.

Sen verran historiallisen tutkimuksen pohjalta uskaltaa sanoa, että ainakin pieni vähemmistö palaajista jää todennäköisesti jihadistiseen liikehdintään ja on keskeisessä roolissa uusien pienryhmien ja laajempien verkostojen muodostumisessa. He saattavat olla mukana myös lähivuosina tapahtuvissa terrori-iskuissa.

Tämä on yksi merkittävä syy tämänhetkiselle haluttomuudelle ottaa vastaan vielä vankileireillä olevia Isisin alueella asuneita Euroopan maiden kansalaisia. Palaajien aikeista varmistuminen ja saattaminen oikeuden eteen vaatii väistämättä mittavia resursseja.

Vaikka leireillä limbossa olevat Isisiin kytkeytyneet henkilöt ovat saaneet mittavasti mediahuomiota etenkin viime viikkojen aikana, jihadistinen toiminta tulee kuitenkin jatkumaan Euroopassa jatkossakin tehdyistä ratkaisuista riippumatta.

Leena Malkki toimii yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa ja Politiikasta-lehden päätoimittajana. Juha Saarinen on jatko-opiskelija King’s College Londonissa. 

Julkaisu Jihadismin tulevaisuus Euroopassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Historiasta löytyy useampiakin esimerkkejä siitä, kuinka globaaleja hankalia ongelmia on saatu helpotettua. Menneisyydessä suurta tuhoa kylväneitä tartuntatauteja hoidetaan arkipäiväisesti antibiooteilla, monien luonnonilmiöiden seurauksia pystytään hillitsemään ennakoinnilla ja elintason kohoaminen on nostanut suuria väestömääriä äärimmäisestä köyhyydestä.

Toisaalta monia tärkeitä kysymyksiä ei ole onnistuttu ratkaisemaan. Esimerkiksi konflikteja ja asevarustelua ei ole saatu loppumaan, globaali eriarvoisuus kasvaa ja luonnonvarat ehtyvät kestämättömän kulutuksen takia. Ratkaisujen sijaan ihmiskunta näyttää omalla toiminnallaan pikemminkin aiheuttavan yhä uusia, entistä monimutkaisempia ongelmia.

Eri tieteenaloilla on kyllä löydetty ainakin osaratkaisuja kohtalonkysymyksiin. Yhdistyneiden kansakuntien kaltaisten kansainvälisten järjestöjen työ puolestaan keskittyy pitkälti niiden käytännön hallintaan. Globaalisti katsottuna huomattava määrä resursseja käytetään vuosittain kestävän kehityksen turvaamiseen. Kaikesta panostuksesta huolimatta moni asia tuntuu menevän vain huonompaan suuntaan. Miksi ihmeessä maailma on niin vaikea pelastaa?

Edistysuskosta maailmantuskaan

Kysymys maailman pelastamisesta on väistämättä kärjistetty ja sellaisenaan naiivikin. Se kuitenkin kiteyttää monta olennaista globaaleihin ongelmiin ja niiden hallintaan liittyvää näkökulmaa.

Pelastamispyrkimysten voi nähdä liittyvän länsimaiseen, jatkuvaan edistykseen perustuvaan historiakäsitykseen. Sen mukaan kehitys kulkee aina parempaan, ja ihmiskunta pystyy ratkomaan haasteet parhain päin, oli kyse sitten luonnonvoimista tai yhteiskunnallisista epäkohdista. Tällöin on luontevaa olettaa, että mihin pulmaan tahansa on löydettävissä objektiivisesti kaikkien tilannetta parantava ratkaisu.

Pelastamispyrkimysten voi nähdä liittyvän länsimaiseen, jatkuvaan edistykseen perustuvaan historiakäsitykseen

Juuri edistysusko on kuitenkin osaltaan aiheuttanut monia niistä ongelmista, joiden seurauksien kanssa nyt elämme. Fossiiliseen energiaan perustuva tuotanto on mahdollistanut nopean talouskasvun ja vaurastumisen, mutta samalla saanut aikaan valtavat hiilidioksidipäästöt, joiden vaikutukset alkavat jo haitata yhteiskuntien toimintaa.

Edistysajattelu myös väistämättä tarkastelee maailmaa ja sen pelastamista tietystä näkökulmasta, joka tässä tapauksessa yleensä edustaa länsimaita ja vauraita valtioita. Vaikka näistä lähtökohdista juontava huoli maailman tilasta saattaa olla aivan aitoa, se helposti päätyy etsimään ratkaisuja kaikkialta muualta paitsi omasta järjestelmästä.

Viheliäiset ongelmavyyhdet

Tässä kirjoitussarjassa tarkastellaan keskeisiä globaaleja ongelmia ja niiden ratkaisemisen tiellä olevia esteitä. Sarjan seitsemän kirjoituksen aiheina ovat muun muassa ilmastonmuutos, energiajärjestelmä, luonnon monimuotoisuus, asevarustelu, eriarvoisuus ja ruoantuotanto. Hankalasti ratkaistavia ongelmia on muitakin, joten tämä lista ei ole kattava eikä sitä pidä ottaa kannanottona eri ongelmien tärkeysjärjestyksestä.

Sarjan seitsemän kirjoituksen aiheina ovat muun muassa ilmastonmuutos, energiajärjestelmä, luonnon monimuotoisuus, asevarustelu, eriarvoisuus ja ruoantuotanto.

Kirjoitussarjan aiheet viittaavat siihen, että maailmanlaajuiset ongelmat liittyvät usein keskeisesti luonnonvaroihin ja ympäristön tilaan. Tässä mielessä ihmiskunta on yhä riippuvainen luonnonolosuhteista, vaikka voikin niiden hallintaan monin keinoin vaikuttaa.

Suhde on kuitenkin muuttunut menneistä ajoista, jolloin ihmisen toiminta rajoittui ensisijaisesti torjumaan usein selittämättömien luonnonvoimien vaikutuksia. Nyt puolestaan yhä useampi ympäristöön liittyvä uhkatekijä on pohjimmiltaan ihmisen omaa aikaansaannosta.

Mitä suuremmaksi ihmisen vaikutus ympäristöön muodostuu, sitä vaikeampaa on ennakoida sen pitkäaikaisia seurauksia. Samalla myös yhteiskunnat ovat kehittyneet yhä monimutkaisemmiksi ja siten haavoittuvammiksi. Niissä syntyviä ongelmia ja vahinkoja on entistä vaikeampi korjata aiheuttamatta haittaa jollekin toiselle yhteiskunnan osa-alueelle tai ympäristölle.

Esimerkiksi ilmastonmuutosta onkin kuvattu viheliäiseksi ongelmaksi (wicked problem), joka on moniulotteinen, kiireellinen ja vaikeasti määriteltävissä ja jonka ratkaisuun ei ole olemassa yksiselitteistä auktoriteettia. Viheliäisyys ei kuitenkaan tarkoita, etteikö ongelmaa voisi yrittää ymmärtää ja siihen liittyviä epäkohtia purkaa.

Vakiintuneita kysymyksenasetteluja on syytä tarkastella kriittisesti. Parhaimmillaan se voi herättää ajatuksia uusista toimintakeinoista maailmantuskassa vellomisen sijaan. Tätä toivomme kirjoitussarjan tarjoavan. Sarjassa tutkijat kommentoivat aikamme globaaleista kysymyksistä käytävää keskustelua, tarjoavat visioita niiden ratkaisemiseen ja avaavat eri tieteenalojen näkökulmia globaalien ongelmien dynamiikkaan ja hallinnan monimuotoisiin haasteisiin.

Sarjan ovat toimittaneet toimituskuntamme Emma Hakala ja Leena Malkki, ja se on tuotettu yhteistyössä BIOS-tutkimusyksikön kanssa. Aiheesta keskustellaan keskiviikkona 21.11. Tampereen yliopistossa Kansainvälisten suhteiden tutkimuksen seuran tilaisuudessa.

Julkaisu Aluksi: Miksi maailma on niin vaikea pelastaa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.